Chapter 6

Buddenbrock teki kädellään torjuvan ja rauhoittavan liikkeen. -- Lappeenrannan kassat ja varastot ovat täällä yhtä hyvässä tallessa kuin jos olisivat Tukholmassa.

-- Mutta, intti pormestari, sodan pelko kasvaa joka hetki. Kaupungin asukkaat valmistautuvat pakoon.

Buddenbrock kiihtyi: -- Paeta he eivät saa. Viekää heille paroni Buddenbrockilta käsky, että jokainen pysyköön alallaan. Kuningas on määrännyt minut ylipäälliköksi, minä toistaiseksi hoidan maan puolustusta ja takaan ettei kaupunkia uhkaa mikään vaara. Sota julistetaan jo tänään, mutta nukkukoot rauhassa, sillä ensiksikin ei vihollinen rohkene tulla tänne, ja jos rohkeneekin, niin lyömme hänet.

Pormestari seisoi hetken epäröivänä, mutta sitten kumarsi hän ja lähti huoneesta.

Tuskin oli hän mennyt, kun Wrangel nousi ja astui Buddenbrockin eteen. -- Mitä ajattelet kun kiellät naisia ja lapsia aikoinaan etsimästä turvaa?

-- Aijon itse turvata heitä.

-- Varsin hyvä. Mutta niin suurta edesvastuuta en tahtoisi kantaa. Mitä Sprengtport sanoo?

Majuri katsahti heihin syrjäisestä paikastaan: Minun mielipiteeni tunnette. Se saa jäädä sanomatta.

Buddenbrock nousi: -- Otan edesvastuulleni että täällä kaikki jää paikoilleen, sillä jokainen paon yritys masentaisi sotamiehiä.

Siihen ei vastattu. Yleinen alakuloisuus tuntui mielissä, ja Wrangel valmistautui lähtemään, mutta Buddenbrock pyysi häntä vielä viipymään ja toivoi, että vanhat toverit pitäisivät hyvänään aterian, jonka hän aikoi laitattaa. -- Heittäkäämme nyt huono tuuli. Ei pidä huolehtia siitä, mitä ei voi muuttaa.

-- Parempi olisi ennakolta ajatella, kuin katua sitä mitä ei saa muutetuksi, vastasi Wrangel tuimasti, kävellen hattu kädessä.

Majuri arveli, että kun nyt sotajulistus oli Pietarissa, niin oli teko tehty, mutta näin onnettomasta asemasta saattoivat hullut, vaan ei järkevät miehet iloita.

Buddenbrock hengitti syvään ja lausui suurimmalla kummastuksella: -- Jos olisi koko maailma sanonut minulle, että urhoolliset asetoverini joskus esiintyisivät tuommoisina raukkoina, niin olisin pannut pääni pantiksi, että se on valhe. Mutta nyt saa Ruotsi kiittää Jumalaa, että uusi polvi osaa säilyttää isien kunniaa vaikka vanhat -- --

-- Vaiti! huusi majuri, iskien tuimasti nyrkillä pöytään. Raadellut ruumiimme todistavat kuinka olemme isänmaata palvelleet.

-- Rauhoitu, Sprengtport, pyysi Wrangel. Jos Lewenhaupt ja Buddenbrock ovat anoneet saada käydä Ruotsin hamerykmenttien edessä ja luulivat meidänkin niihin kuuluvan, niin on se uusi todistus Hattujen tyhmyydestä.

Onneksi astui sisään kaksi nuorta upseeria, Hubert ja Ring, tuoden kansliasta papereita Buddenbrockille, mutta tämä silmäiltyänsä niitä pikaisesti laski ne pöydälle. -- Jos Myssyt saisivat hallita, niin pian Ruotsi ryömisi Venäjän jalkain juuressa ja suutelisi keisarin kenkiä pelastaaksensa Suomen. Mutta kiitos Hatuille, siten ei käy koskaan. Miekka kädessä osaamme suojella oikeutemme hallita Pohjassa. Eikö niin? sanoi Buddenbrock nuorille.

-- Totta kai, huudahtivat nämä. Me taivutamme Moskovalaisen niskan, vakuutti Ring ylpeästi.

-- Ja valloitamme takaisin kaikki Suomen lahden rannikot, lisäsi Hubert.

Sprengtport huokasi. -- Nyt tietää yksin Jumala mitä otetaan, mitä annetaan.

Mutta nuoret arvelivat, että helppo siitä on saada tieto. Olivat, näet, kuulleet eräästä ihmeellisestä ämmästä, joka äsken oli tullut Lappeenrantaan ennustamaan ihmisille. Häntä sanottiin Tasmaksi, ja paljon väkeä kuului kokoontuvan hänen ympärilleen, sillä ihmeellisesti hän kertoi heidän salaisuuksiansa ja selitti tulevia asioita.

Puoleksi piloillaan päätettiin hänet kutsua, ja nuoret upseerit lähtivät häntä hakemaan.

Kun herrat olivat jääneet yksin, sanoi Sprengtport nolomielisenä: -- Ei ole tarvis tutkia tulevaisia. Täällä ei voi käydä muuten kuin yhdellä tavalla.

Suuttumuksen katse leimahti Buddenbrockin silmistä. -- Vielä sana, ja minä raporteeraan, että te molemmat miehuuden puutteesta olette kykenemättömät pysymään virassanne.

Wrangel tarkasti häntä ylevästi. -- Yksi valhe lisää Hattujen raporteissa.

Buddenbrock punastui: -- Koska olen valehdellut?

-- Viimeksi kun ilmoitit hallitukselle, että täällä kaikki oli hyvässä puolustusjärjestyksessä, vaikka suomalaiset käyvät rääsyissä ja näkevät nälkää.

-- Minusta täällä kaikkialla tuntuu paistin haju, nauroi Buddenbrock.

-- Kyllä se meidän nenäämme tuntuu, jatkoi Wrangel, mutta ei sotamiesten. Ja mitenkä on aseiden laita, terättömät miekat, lukottomat pyssyt, ruuti vanhoissa tupakkamasseissa. Entä linnat? Wrangel kääntyi Sprengtportin puoleen: -- Arvaappas, Haminassa ei ole yhtään ulkovarustusta, joka pitäisi ympäristön ylänköjä puhtaina, ei yhtään nostosiltaa. En huoli puhuakaan kaikesta kurjasta mitä on tehty, enkä siitä mitä olisi pitänyt tehdä.

_Sprengtport._ -- Ja sittenkin tämä Buddenbrock kirjoittaa, että kaikki on oivallisessa kunnossa.

_Buddenbrock._ -- Mitä hyötyä olisi vaivata hallitusta asioilla, joita kuitenkaan ei voida muuttaa?

_Sprengtport._ -- Mitä sitten koko puolustuksesta. Parasta on heittää Suomi oman onnensa nojaan.

Siihen ei vastannut kukaan, mutta katkaistaksensa vaitioloa kysyi vihdoin Buddenbrock leppeästi: -- Ensikertaako täällä taistellaan? Yksi ruotsalainen vastaa kymmentä vihollista.

Wrangel asettui kysyväisenä Buddenbrockin eteen. -- Olet näemmä unhottanut mitä sanoit, kun kuljimme punaisen torin yli Moskovassa.

-- Minä vannoin kostavani, vastasi Buddenbrock.

-- Kyllä, mutta sinä kirosit sitä mielettömyyttä, joka oli syössyt meidät tähän kuiluun. Silloin huomasit erehdykset, nyt teet niitä itse.

Buddenbrock keikautti itsetietoisena päänsä taapäin: -- Minä en ole syyllinen hallituksen erehdyksiin. Minä pesen käteni.

-- Ja minä, sanoi Wrangel lyhyesti ja ratkaisevasti, vaadin loppua tästä sanasodasta. Joka ei tahdo seurata, jääköön tänne.

Wrangel lähti nopein askelin, mutta pysähtyi hengittämään raitista ilmaa. Tavallisesti oli kuja Löfvingin pirtin kohdalla ihmisistä tyhjä, mutta nyt sillä kulki väkeä, joka palasi kaupungista uutisia kuulustelemasta. Liikettä lisäsi kaupungin karja, kilisevine kelloineen ja lasten ajamana. Buddenbrock ja majurikin tulivat ulos ja pysähtyivät samoin kuin Wrangelkin. Rientäen saapui vihdoin Ring. -- Tuossa on ämmä, sanoi hän hiljaa. Kyllä hän ottaa povataksensa.

Nuo kolme päällikköä kääntyivät tuntemattomaan päin. Hän oli kalpea, hento muija, harmaahapsinen, silmät kummalliset ja syvään painuneet. Hänen pukunsa oli tavallinen Viipurinpuoleinen, raitainen hame ja valkonen linnikko päässä. Syvästi niiaten pysähtyi hän vähän matkan päähän korkeista herroista, mutta Buddenbrock viittasi häntä tulemaan likemmäksi ja sanoi ruotsiksi: -- Kerropa mitä minulle tähän saakka on tapahtunut ja mitä vasta tapahtuu.

Kun Sprengtport oli kääntänyt sanat suomeksi, tarttui ämmä Buddenbrockin käteen ja tarkasti sen viivoja. Sitten hän lykkäsi sen vähän loitommaksi, yhä silmäillen sen hienoja juovia, mutta silmät eivät enään näyttäneet kiinnitetyiltä siihen mikä niiden edessä oli, vaan tuijottivat ikäänkuin avaruuteen.

-- Teillä on korkea ja tuuhea sukupuu. Suuri kunnia ja suuret rikkaudet ovat takananne, sanoi hän.

-- Ehkä vielä suurempia edessäni.

-- Päänne yli kohoaa tuuheampi oksa kuin teidän.

-- Se varmaankin on poikani.

-- Ei ole poikanne. Hänen viivansa käyvät näin, ja --

-- Ja mitä?

Tasma päästi hänen kätensä. -- En tiedä.

-- Tiedät kyllä, ja tahdon tietää mitä näet.

-- Ei se ole hyvää.

-- Olkoon vaan. Tahdon tietää kaikki.

-- Tuo suuri, tuuhea oksa kasvaa ylitsenne kaikilta tahoilta ja tukehuttaa teidät. Teitä odottaa väkivaltainen ja häpeällinen kuolema.

-- Kuinka kamalaa! nauroi Buddenbrock. Anna hänelle tuo raha, Sprengtport.

Mutta Tasma ei tarttunut siihen. -- Kiitos, teidän armonne, minä en koskaan ota maksua.

-- Miksi et, olethan köyhä.

Mutta Tasma hymyili surullisesti. -- Jumala soi minulle ennustuslahjan sairastaessani venäläisessä vankeudessa, ja sen sain kai neuvoakseni ja varoittaakseni. Sentähden en ota maksua.

-- No, entä te, hyvät herrat, ettekö tahdo kuulla kamalasta kuolemastanne? kysyi Buddenbrock.

-- Olkoon menneeksi, vastasi Sprengtport ja ojensi kätensä ämmälle.

Mutta samassa kuului surkeita valitushuutoja, ja voivottaen näkyi lyhyenläntä, luiseva ukko, mekko yllään ja virsut jalassa astuvan kujalla naisväen ympäröimänä. -- Voi, voi! parhaat elukat, mihinkä nyt joudun?

-- No, mikä nyt? kysyi Wrangel. Ei kukaan vastannut, mutta ukko lähestyi aivan masentuneena ja väkijoukko seurasi häntä. -- Mikäs on? Sotako on julistettu?

-- Ei taida olla, valitti ukko, mutta voi niitä ruotsalaisia, kruunun miehiä! Voi, voi, missä on Löfvingin rouva? Ottivat hänen lehmänsä ja Hiitolan ja Tellan.

-- Onko totta mitä sanotte? kysyttiin usealta taholta.

-- Kyllä on, nyyhkytti paimen.

-- Kuka otti?

-- Kruunu otti sotaväen tarpeeksi.

Sehän luonnollista, täytyihän väen saada ruokaa, ja kun ei itsellä ollut, niin otettiin mistä saatiin.

-- Kruunu ei ota ilmaiseksi, se maksaa kaikki, huomautti Wrangel.

-- Kyllä tietysti, myönsi paimen. Kymmenen riksiä hyvästä lehmästä.

-- Verirahoja, huudettiin joukosta. Ryöstävät meiltä köyhiltä suomalaisilta viimeisetkin. Paras on viedä kaikki metsään, kaivaa maahan.

Samassa kuului rummunpärrytys. Kujanristeyksessä seisoi vääpeli rummuttajan kanssa ja suuri paperi kädessä, josta hän luki ilmoituksen, että kuninkaallinen majesteetti oli ollut pakotettu julistamaan sodan Venäjää vastaan, kehoittaen kaikkia uskollisesti puolustamaan Ruotsin valtakuntaa. Siihen lisäsi hän: Kenraali Buddenbrock käskee Lappeenrannan asukkaita olemaan levollisina ja kieltää pakenemasta.

Väki kuunteli kauhistuneena. Eikö saa henkeänsä pelastaa? Koko vanhempi sukupolvi oli ollut muassa Isonvihan hirmuisuuksissa. Tiedettiin mitä sota on.

-- Voi meitä, kuului kaikkialta. -- Voi meitä!

Wrangel, joka toisten upseerien kanssa oli katsonut ja kuunnellut tuota melua, kääntyi liikutettuna Buddenbrockin puoleen: -- Kamalaa on kuulla väen kauhistusta.

Buddenbrock kohautti olkapäitään: -- Heidän täytyy alistua ja tukea meitä.

-- Entä jos sanoisin, että ehkä eivät tee sitä, intti Wrangel.

-- Joutavia, meille puidaan nyrkkiä, mutta vihollista vastaan tapellaan.

Buddenbrock kääntyi lähteäksensä, ja asekumppanit seurasivat häntä, mutta väki, huolimatta äskeisestä kiellosta, huusi uudestaan: -- Paetaan, paetaan, kohta saattaa olla liian myöhäistä.

-- Ei saa kukaan lähteä kaupungista, komensi vääpeli, se on kielletty.

Siihen ei kukaan vastannut, mutta tiellä näkyi yksinäisenä ja jylhänä Tasma.

-- Tehkäät haudat avaroiksi! huusi hän. Kuolema käy ympäri etsien omaansa.

-- Kuulkaa! Tuossa hän taas huutaa, kuiskasi väki kauhistuneena. Nyt jo kolmatta päivää.

Tietäjätär lähestyi ja huusi taas varoittaen:

-- Tehköön myttynsä kellä on myttyyn pantavaa. Paetkoon ken voi!

Ensimmäisestä hämmästyksestä toivuttiin vähitellen ja muuan vanha ukko rohkaisi mieltänsä. -- Oletko taas nähnyt jotakin? kysyi hän.

-- Neljä kauheata tulikitaa! Etelästä pohjoiseen, idästä länteen, niiden välissä hautausmaa ja kaikki kuolleet nousivat haudoistaan. Näin jättiläishaamun kääreissään; sumuna kulki hän etsien kultaista kruunua. Se oli Kaarle-kuningas. Hänen edessään vyöryivät liekit palavana roviona ja tulvivat Lappeenrannan yli, niin että se vaipui metsineen, vuorineen, kaikkineen. Ja kuningas väänteli käsiään, viittasi kuiluun ja huusi kuolleille: Kaikki on ollut turhaa! Mutta kuolleet kohottivat käsivarsiansa taivasta kohti ja lauloivat pyhää virttä, häviten liekkeihin. Tuuli lauloi valitusvirttä niistä, jotka nyt kulkevat kuolemata kohti.

Käsivarret riipuksissa ja hehkuvat silmät avaruuteen nostettuina seisoi siinä Tasma. Ei rohjennut kukaan häiritä häntä, mutta liikahtamatta paikaltaan kuiskasivat ihmiset kauhun jähmetyttäminä: -- Se tietää maailman loppua!

-- Katso, huudahti tietäjätär äkkiä: Katso, verta pärskyy ilmassa. Katso! Kuolleet viittaavat. Paetkaa. Voi teitä! voi!

II Luku.

Marttilan leirissä.

1.

Lappeenrannasta kulkee länteenpäin santaharju Luumäelle, missä se alenee ja muodostaa Marttilan kankaan. Siellä haaraantui tie siihen aikaan Turkuun ja Haminaan. Rehevät hongat humisivat kanervatasangolla, ja sen ulkosyrjässä sijaitsi Marttilan kylä, josta miehet nyt olivat otetut armeijaan. Tälle tasangolle oli Wrangel asettanut leirinsä, ja koko seutu oli senkautta muuttunut. Hakokojuja ja valkosia telttoja oli sekaisin, ja niiden välissä liikkui miehiä suomalaisista ja ruotsalaisista rykmenteistä. Suven paras osa oli jo mennyt, mutta nummen kauneus pysyi vielä entisellään. Kanerva kukki, puolat punertuivat ja hongat levittivät siimestä ja tuoksuansa kaikkialle. Oli lämmin päivä, ilma raitis ja puhdas. Keveät, valkoset hattarat liitelivät avaruudessa, ja aurinko kallistui iltapuoleen.

Leirin läntiseen syrjään oli laskeutunut muutamia sotamiehiä, ja niiden edessä mäntyä vastaan nojautuneena seisoi nuorukainen. Vanhin vanhoista oli Kornatus, joka arvelematta oli lähtenyt Lappeenrannasta tavataksensa täällä pojanpoikaansa, mutta nytkin oli hän tullut liian myöhään, sillä uusmaalaiset olivat sitä ennen aamulla ratsastaneet pääkortteeriin. Kova iskuhan se oli, mutta tuo vastoinkäyminen tuntui kuitenkin helpommalta, kun hän täällä tapasi vanhoja kumppaneita. Heidän luonansa sopi levähtää ja purkaa sydäntänsä sekä katsella kuinka tähän aikaan elettiin maailmassa. Lohdutukselta tuntui Kornatuksesta, joka vielä seurasi nuorta soturipolvea koko rakkaudellaan, kun hän nyt sai nähdä nuo eri rykmentit vaan semminkin niiden päällikön Kaarlo Henrik Wrangelin ja hänen toimenpiteensä. Tuo nykyään korkea herra ei ollut mikään outo mies Kornatukselle, joka oli ollut hänen myötänsä sinä aikana, jona Wrangel 19 vuotiaana palavin sydämmin oli rientänyt lippujen alle taistellaksensa Kaarlo kuninkaan riveissä. Palattuansa venäläisestä vankeudesta jäi Wrangel rykmentin päällikkönä Suomeen, ja siten oli sotavanhus, vaikkakin kaukaa, kuullut hänen elämästään ja toimistaan.

Nyt istui vanhus sammaltuneella kivellä korkeiden, humisevien honkain varjossa, ja kahdella likeisellä kivellä istuivat hänen pitäjäläisensä Kolmhalko ja Hohti, molemmat yli 50 vuoden ikäisiä, joiden isien kanssa Kornatus oli ollut ystävä. Hekin kuuluivat Husulan aateliin, mutta he olivat nyt siirretyt hämäläisiin. Heidän edessään seisova nuorukainen oli Vehkalahdelta ja Husulan talon nuorin poika. Vaaleansininen puku, valkoinen kauluri ja valkoinen töyhtö ilmaisivat, että hän kuului Karjalan rakuunoihin. Vaikka olikin nuori, tunnettiin hänet innokkaaksi laulunharrastajaksi. Isä oli nuorena kuollut, ja äiti koetti saada lapsellensa jotakin opetusta. Hänen pyynnöstänsä otti majuri Sprengtport pojan muassaan Gammelbackaan. Täällä sai hän vapaina hetkinä kehittää laululahjaansa, sillä majuri itse rakasti musiikkia, jota paitsi hänellä oli naapureina kaksi saksalaista perhettä, jotka isonvihan aikana olivat paenneet Suomeen, johon jäivätkin kun Liivi joutui Venäjälle. Tässä pienessä piirissä oli soitto ja laulu jokapäiväisenä ajanviettona, johon Sprengtportkin mielellään liittyi erittäin kauniilla äänellään. Sinne hiipi Juhana Husulakin kuunnellaksensa harppua, klaveeria ja laulua, ja vihdoin valkeni sekin päivä, että hän sai olla mukana. Hän oli nyt erossa Gammelbackasta ja sikäläisistä ystävistä, mutta kanteleensa kuletti hän muassaan ilossa ja surussa. Nytkin oli se muassa, männyn nojassa niinkuin hän itsekin. Aateliskirjaan oli Husulan poika, samoinkuin koko hänen sukunsa, kirjoitettu Pihlhjertan nimellä, mutta he itse olivat pitäneet alkuperäisen nimensä ainakin kotiseudulla. Sanottiin että Pihlhjerta-suku oli varsinaista aatelia, eikä vaan, kuten muut, talonpoikaisaatelia. Heidän vaakunassansa oli kuvattuna nuolen lävistämä sydän ja teräshansikas, ja oli se siis toisenlainen kuin muiden ounaansarvi.

Perintötarinoita isien urostöistä virtasi ukkojen suusta, mutta vaikka niitä mielihyvällä kerrottiin, niin vielä suuremmalla mielihyvällä Husulan nuorukainen niitä kuunteli. Varhain oli hänessä virinnyt halu käydä isien jälkiä, ja siinä mielessä oli hän tutkinut sukunsa vanhoja muistoja. Nyt oli tämä halu leimahtanut ilmituleen ja vuorotellen kertoivat vanhat muinaisia tapahtumia. Hohdin sankarina oli Eero, suvun lemmikki, joka 1611 oli lähtenyt talosta taistellaksensa Kustaa Aadolfin aatelislipun alla. Nuorena kaatui hän, mutta hänen uskollisuutensa ja sankaritöittensä muistoksi käski Stålhandske sittemmin, että Eero Hohdin nimi oli maalattava ja poltettava akkunapeltiin Anjalan kirkossa, jossa se vielä tänään säteilee.

Mutta oli Kolmhalollakin muistelmia. Hänen isänsä isän-isä oli valittu niille valtiopäiville, jotka Kustaa Aadolf kutsui Helsinkiin, pyytääksensä apua Puolan sotaan. Aika oli kova, ja uutta verotaakkaa pelättiin, mutta silloin nousi vanha Kolmhalko sanomaan, että mitä hyvä ja viisas kuningas pyytää, siihen täytyy kansan sitoutua, ja siten myönnettiin sekä veroja että miehiä. Sama Kolmhalko kyyditsi sitten kuningasta, kun hän lähti Helsingistä, eikä ukko voinut kyllin kehua rakasta kuningasta. Ruotsinkin vastenmieliset säädyt myönsivät sota-avun, kun kehoitus siihen saapui Suomesta.

-- Ja siunausta siitä sodasta koituikin, sanoi Kornatus. Kun rauha oli tehty ja väki päästettiin kotiin, sanoi kuningas meidän miehillemme: »Kiitos, uskolliset Suomen pojat! Ilman teitä en olisi koskaan saanut aikaan sitä, mikä nyt on suoritettu. Tervehtikää kotolaisia ja sanokaa, ettette turhaan ole uhrautuneet. Laatokka erottaa nyt Suomen Ruotsin vihollisista, eikä sen yli helpolla kukaan pääse. Karjalaa suojelee nyt jylhä Maanselkä, jonka yli ei kukaan kuljeta sotajoukkoja.» -- Niin suojeltuna jätti Kustaa Aadolf Suomen ja Ruotsin valtakunnan. Mutta nyt?

Ei vastannut kukaan, mutta synkät kasvot ja surulliset katseet ilmaisivat mitä he ajattelivat. Viro ja Liivi olivat menetetyt, Nevajoki virtasi Venäjän pääkaupungin läpi, ja kotimaasta oli laikka leikattu. Siitä ajasta vaikeni laulu Suomessa. Ihmiset eivät enään ilomielin taistelleet vaan epätoivoisina ja lamaantunein mielin. Kahdenkymmenen vuoden lumi oli laskeutunut kuolleitten hautojen yli, ja kahdenkymmenen suven aurinko vihdoin uudestaan virittänyt toivon elävissä. Kansa oli siksi runsaasti vuodattanut verta, ettei se löytänyt sanoja surulleen. Ainoastaan jokunen karaistumpi, paljon kokenut pusersi joskus sydämmestään veriset muistonsa laulun muodossa. Kolmhalko oli yksi sellainen, ja huolimatta siitä, mitä muut ajattelivat tai sanoisivat otti hän kanteleen ja alkoi surullisen valitusvirtensä:

Voi Suomenmaata suurta Kuka olis uskonut, Monta tuhatta vanhaa, nuorta On miekalla hakattu.

Voi Pälkänehen sota, Kuin oli Suomen maal' Siell vuoti monda verta, Tsaari pääsi vallan pääl.

Voi sinuas Kyrönpeldo, Näit mond' on ennen ol, Ennen olit eloo täynäns, Nyt kuolleita kuopattu.

Voi kuing monda vaimo on jäänyt leskeksi, Vihollinen wielä vaino Jättä mond orvoksi.[1]

[1] Kts. Hengellisiä lauluja.

Oli vielä useita värsyjä, mutta Kolmhalko ei jaksanut enempää. Miespolvia kestää ennenkuin semmoiset haavat kuin isonvihan kasvavat umpeen, ja nyt olivat näiden veristen aikojen muistot uudestaan repineet haavat auki.

Laulu oli houkutellut muita sotamiehiä ympärille kuuntelemaan. Kanteleensoitto oli täällä harvinaista, ja mieluista vaihtelua oli se yksitoikkoisessa leiri-elämässä. Kyllä kuuntelijat tiesivät todeksi mitä ukko lauloi. Niin tosiaan oli siihen aikaan. Uudistuisiko se taas?

-- Ei susi koiran kuolemaa itke, mutisi eräs sotamies. Jos on totta mitä puhutaan, niin hullusti vaan käy.

Monet muutkin olivat kuulleet pahoja enteitä. Hatut tahtoivat valtakunnan turmiota, ainakin Suomen menettämistä. Eipä ruotsalaiset ensi kertaa leikanneet kaistoja toisten selästä. Mitä nuo suuret välittivät tästä kurjasta maasta. Jos käy Hattujen mielen mukaan, niin on Suomi hukassa.

-- Ei ole mikään hukassa, ellei Jumala salli, lausui Kornatus lujalla tyyneydellä, vetäen povestaan esiin pienen pussin. Pussista otti hän kirjan.

-- Katselkaa tätä, sanoi hän ja kurotti kirjan Husulalle, joka selaili sen lehtiä. Muutkin tulivat katselemaan. Selväpränttiseksi rukouskirjaksi se huomattiin, vaikka kirjaimet olivat oudonlaiset ja vaaleammat kuin tavalliset painetut. Kannet olivat puusta ja selkä vahvaa nahkaa. Muoto oli tavallisen katkismuksen ja tuo kova karkea ulkoasu muistutti panssaroittua miestä.

-- Lieneepä tuo nähnyt yhtä ja toista, sanoi Husula, tarkastaen lehtiä. Omituisilta näyttivät. Onkohan se vanhakin?

-- Ikä ei ole mainio, vastasi Kornatus, mutta mitä se on nähnyt, se on siksi ihmeellistä, ettei moni uskoisikaan.

Sotamiehistä ei moniakaan tuntenut vanhusta, mutta ei kukaan epäillyt hänen sanojansa, pyydettiin vaan häntä kertomaan.

-- Pultavan tappion jälkeen sijoitettiin minut Nishnii-Novgorodiin. Olin siihen aikaan palvelijana everstiluutnantti Isendorffin luona. Hän oli hyvä ja jumalinen herra ja sääli kaikkia vankeja, joilla ei ollut lohdutuksena Jumalan sanaa. Itse oli hän saanut kirjoja Saksasta, sillä sieltä oli hän kotoisin, ja ystäviltään Tobolskista sai hän Jumalan sanalla lohduttavia kirjeitä. Useilta hän sai tietää että kapteeni Henrik Sprengtport oli suomentanut rukouksia ja virsiä ja että sotamiehemme olivat leikanneet kirjaimet puuhun ja painaneet siten kirjoja. Yksi lähetettiin meille, ja tämä se on. Se saapui meille Moskovan kautta puulaatikossa, johon kreivi Piper oli pannut yhtä ja toista muutakin isännälleni. Mutta samana päivänä syttyi tulipalo eräässä luostarissa kl. 2 j. p. p. ja levisi sieltä hirvittävällä nopeudella. Sitä päivää, Pietari-Paavalin päivää 12 p. kesäkuuta, en unohda koskaan. Kaupunki syttyi yhä useammista kohdista. Isäntäni kanssa koetimme pelastaa hänen tavaroitaan. Äsken saapunut avaamaton laatikko jätettiin, kun kaikki muut kapineet sullottiin säkkeihin, joita sotamiehet kantoivat kaupungista. Isendorff itse meni heidän mukanaan, ja käski minun hoitaa laatikkoa kunnes hän palaa. Ei viittakaan minuuttia hänen lähtönsä jälkeen puhkesi tuli ylt'ympärillemme. Muuan armelias venäläinen auttoi minua kantamaan mitä jälelle oli jäänyt, mutta emme kuitenkaan päässeet kuin erääseen suureen puutarhaan kun meidän oli pakko paeta henkemme pelastamiseksi. Siitä ei sittenkään ollut paljon toivoa, sillä parissa tunnissa oli koko kaupunki jäljettömiin kadonnut. Yksi ainoa etukaupunki tuulen yläpuolella säilyi, mutta likimain 4000:sta ihmisestä oli pelastunut vaan noin 800, eikä yhtäkään elukkaa. Erääseen kirkkoon paloi 50 nunnaa. Ihmisten ja eläinten palaneita ruumiita tavattiin kasoittain.

-- Entä te? kysyivät kuulijat, jotka jännityksellä olivat tuota kamalaa kertomusta seuranneet. Kuinka te pelastuitte?

Kornatus nosti silmänsä taivasta kohti: -- Se pelastus ei ollut ihmistekoa. Jumala johti askeleemme ainoaan porttiin, mistä pako vielä oli mahdollinen. Kun isäntäni näki minun tulevan, riensi hän vastaani, ja kun pyysin anteeksi, että olin heittänyt hänen tavaransa, kiitti hän Jumalaa, kun hän nyt oli päässyt siitä tuskastaan että oli minut jättänyt. Kun vihdoin tuli oli sammunut, lähdin sille paikalle, johon herrani tavarat olivat jääneet, mutta niistä ei ollut muruakaan jälellä, paitsi kirjalaatikkoa, joka oli vahingoittumaton.

-- Vahingoittumaton? kuinka se oli mahdollista? huusivat useat äänet.

-- Kuinka se oli mahdollista, tietää ainoastaan yksi maailmassa, ja hän tietää senkin, etten valehtele. Läheisyydessä olivat puutkin palaneet ja ruoho mustana, paitsi sillä paikalla missä laatikko seisoi.

Ihmettelyn huudot kuuluivat uudestaan. Luojan voimaa ei käsitä ihmisjärki. Semmoista ei oltu ennen kuultu.

-- Oli miten oli, kirjat olivat vahingoittumattomat. Niin voi Herra pelastaa, kun hän tahtoo.

Kertomus oli lopussa, ja sitä seurasi yleinen hiljaisuus. Juhlallinen vakavuus kuvastui kaikissa, jotka olivat kuulleet vanhuksen ihmeellisen kertomuksen. Ei halunnut kukaan katkaista äänetöntä hiljaisuutta, kunnes vihdoin Husula kysyi mitä kirjoja laatikossa oli.