Chapter 5

Löfving huomasi sekä Attilan piirteissä että hänen sydämmessäänkin syvää tuskaa ja vastasi vienosti: -- Kun minä sinä yönä aukasin mökkini oven, en vielä aavistanut mitään. Tulin auttamaan ja varoittamaan, mutta se mitä silloin näin, kun isänne ja äitinne suojelivat luonansa maan vihollisia, sai vereni hyytymään, ja rohkeasti ammuin mitä minulle maailmassa oli kalliinta. Sitten juoksin, Martti sylissäni, juoksin minkä jalat jaksoivat. Palavat mökin liekit valaisivat metsän, taivaan tähdet tuikkivat mihinkä vaan katselin, mutta minulle oli maailma mustennut, eikä väkeni tuntenut minua toisena aamuna; tukkani oli yhdessä yössä harmaantunut.

Molempien miesten katseet kohtasivat toisensa. Attila läheni varmoin askelin Löfvingiä: -- Ystäväksenne en voi koskaan tulla, mutta jos tahdotte tarttua rehellisen vihollisen käteen, niin tuossa se on.

-- Minun käteni on verissä, sanoi Löfving värisevällä äänellä, mutta uskollinen ja rehti.

Löfving ojensi kätensä ja Attila pusersi sitä.

-- Paljon on puhuttu Tapani Löfvingistä, jatkoi venäläinen soturi, mutta synkkiin sanoihin lisättiin aina, että hän oli mies kestämään kaikkia ja sankari, jommoista maailmassa ei ole monta.

Löfving yritti hymyillä, mutta tuskallinen piirre siitä koitui: -- Oikeuden tunnustus vihollisen puolelta on enemmän arvoista kuin ystävyyden kiitokset. Saattaisi minulla olla teille jotakin sanottavaa, ehkä näkisitte minussa muuta kuin murhaajan, mutta isänne muisto on minulle pyhä, enkä menettele teitä kohtaan toisin kuin tahtoisin, että muut menettelisivät minua ja poikaani kohtaan. Löfvingin pää vaipui ja hän katseli alaspäin.

Attila tarkasti häntä vaijeten. Täällä hänellä ei ollut mitään tekemistä, hänen tiensä vei kauvaksi täältä.

11.

Attila teki lähtöä, kun Maria isän viitta olallaan ja patja kainalossa palasi. Nähdessään vieraan miehen vieraassa univormussa pysähtyi hän äkkiä ällistyneenä katsellen vuoroon Löfvingiin ja vieraaseen. Tuo on kaiketi se ryssä, josta Tapani puhui.

Attila huomasi hänen hämmästyneen katseensa ja sanoi kahdella päällä lähteäkö vai jäädä: -- Älkää peljätkö minua.

Ne sanat saivat Marian taas toipumaan. Katsellen Attilaa silmiin vastasi hän: -- Aseellistakaan miestä en pelkäisi Löfvingin rinnalla.

Löfving loi silmänsä kumpaankin ja kysyi Marialta: -- Onko Martti kertonut että hänellä pienenä oli Sakari niminen leikkikumppani?

-- On; se oli hänen kasvatusveljensä kun häntä hoidettiin Walkjärvellä. Kuuden vuoden ikäisinä joutuivat he erilleen.

-- Ja nyt ovat kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäisiä. Sakari seisoo tuossa.

Sanomattomasti hämmästyneenä nosti Maria kauniit silmänsä Attilaa kohden: -- Onko se totta?

Attila läheni häntä. -- On. Olen Suomesta kotoisin, yhtä varmaan kuin kukaan teistä.

Nyt astui Löfvingkin lähemmäksi ja lausui avomielisemmin kuin ennen: -- Teissä ei mikään muistuta isästänne eikä äidistänne. Sittenkin tuntui minusta ikäänkuin tuntisin silmänne.

Maria seisoi yhä ovenpielessä, mutta astui nyt Löfvingiä kohden ja sanoi: -- Isä on vihdoin tullut, mutta hänen täytyi kohta mennä linnaan. Luullakseni hänellä oli käskyjä eversti Willebrandille, mutta hän tulee tänne kohta kun pääsee. Valtiopäivät lienevät nyt päättyneet, mutta isällä oli tuskin aikaa tervehtimiseen, sillä Bildstein ja Grönhagen veivät hänet mukanaan, vaikka hän oli niin väsynyt, että tuskin pysyi jaloillaan. Vanhat haavat ovat isää kovin vaivanneet matkalla; toin hänelle patjan, jotta hänellä kohta olisi jotain mihin nojautua.

Marian kylmyys vaikutti Attilaan vastenmielisesti.

-- En tahdo enään häiritä, sanoi hän Löfvingille, tarttuen hattuunsa ja hansikkaihinsa.

-- Meitä ette häiritse. Majuri ei ehdi varsin pian, ja neiti on tottunut sotilaihin.

Attila epäillen jäi.

-- Älkää vielä lähtekö, pyysi Löfving. Tahtoisin mielelläni kuulla enemmän entisen ystäväni pojasta. Elääkö äitinne.

-- Elää. Hän hoiti minua lapsena. Mutta sittemmin ovat hänen päivänsä kolkot ja ihmeelliset. Elämän suuret murheet ovat painaneet hänen sieluansa, ja niistä hän on saanut kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Hän voi ennakolta sanoa ja varoittaa semmoisista, mitä ei kukaan aavistakaan.

Marian kylmyys hävisi tätä kuullessa. Kääntyen Attilaan kysyi hän: -- Voiko murhe tehdä ihmisen semmoiseksi?

-- Ainakin sanoo äitini, että tuska, murhe ja kaipuu ovat hänet semmoiseksi tehneet.

-- Entä te? kysyi Löfving. Kuinka olette tulleet siksi, mikä olette?

-- Ihmettähän se oli. Neljäntoista vuotiaana leikin eräänä päivänä muiden sotavankien lasten kanssa Wolgan rannalla. Sinne tuli eräs kenraalin poika opettajansa kanssa soutelemaan kymissä. Huimapäinen poika juoksi kapealle laudalle, joka oli laskettu kahden proomun väliin, putosi siitä veteen ja upposi, vaikka koetimme auttaa. Kun kenraali sai tietää, että minä oman henkeni uhalla olin nostanut hänen kuolleen poikansa, tahtoi hän minua palkita, ja lopulta hän otti minut kasvatuspojakseen.

-- Siis olette kasvatettu Venäjällä? kysyi Löfving.

-- Ainoastaan kuudentoista vanhaksi. Kasvatusisäni oli synnyltään saksalainen ja palasi rauhan jälkeen Mainziin. Siellä sain sen kasvatuksen, joka teki minut mieheksi.

-- Ja nyt palvelette Venäjän lippua?

-- Niin teen. Pari vuotta sitten tarjosi minulle Viipurin komentaja, paroni Buddenbrock, paikan luonansa Viipurissa. Edullisempiakin paikkoja oli minulla tarjona Saksassa, mutta kasvatus-isäni oli kuollut, olin yksin ja halusin palata tänne.

Maria oli tarkkaan kuunnellut; isän viitta alkoi tuntua painavalta ja hän etsi seinästä naulan, johon sen panisi riippumaan. Mutta naula oli liian korkealla, ja kun Attila huomasi hänen yrityksensä, tarjoutui hän auttamaan, mutta Maria kääntyi pois.

-- Miksi en saa teitä auttaa? kysyi hän ystävällisesti.

-- Autan itseäni, vastasi Maria ylpeästi.

-- Vai niin, ymmärrän! Attila vetäytyi kylmästi syrjään.

Maria katseli häntä tutkivaisesti. Ehkä oli hän ollut väärässä, ehkä mennyt liian pitkälle. -- Miksi, kysyi hän vienosti moittien, olette vihollistemme puolella, vaikka synnyitte Ruotsin lipun alla?

-- Miksi on niinipuu niinipuu ja mänty mänty? Miksi ette te jäänyt Siperiaan, vaikka synnyitte siellä?

-- Mistä sen tiedätte?

-- Tiedän teistä paljon, mutta te ette tiedä minusta mitään, ja meitä ylempänä on se, joka ehkä tietää, että kerran saattaa olla tälle maalle hyödyksi, että minä kuulun siihen valtakuntaan johon kuulun.

-- Hyödyksi? huudahti Maria pahoillaan ja hämmästyneenä.

-- Ainakin toivon voivani lieventää Suomen huolia, jos sota syttyy.

-- Mitä meidän huolemme teihin koskevat?

-- Luuletteko, että minulla on paljonkaan, mikä minuun koskee? Neljääntoista vuoteen en ole ketään voinut omakseni sanoa.

-- Senpä tähden ette ole rakastanut ettekä kaivannut.

-- Sen te, jolla on kaikki, vähimmin käsitätte.

_Maria._ Jos olisitte rakastanut omaanne, niin olisitte tullut tiedustelemaan, ja jos olisitte tiedustellut, niin olisitte nähnyt mikä surkeus tässä maassa on.

_Attila._ Ettenkö tietäisi?

_Maria._ Sitä pahempi teille, sillä joko ette ole tarpeeksi tiedustellut, tietääksenne kuinka tämän köyhän Suomen palasista on tapeltu, tahi ei meidän kärsimyksemme teitä liikuta. Olette ehkä valmis minä päivänä hyvänsä lisäämään niitä.

Attila katseli katkerin mielin avaruuteen ja äsken ruskeat posket olivat nyt kalpeat.

-- Tämä päivä on opettanut minulle paljon, sanoi hän. Kun siellä kaukana ikävöitsin päästä tänne, riemuitsin toivossa saada vihdoin rakkaudessa ja yksimielisyydessä nähdä näitä synnyinseutujani. Toivoin vielä kohtaavani isän ja äidin ystäviä, jotka olivat heitä tunteneet ja arvossa pitäneet. Heille kaiketi minä olen tervetullut muistona niistä, jotka ovat menneet, mutta joita ei saa unohtaa, ja luulin ettei entisen ystävän poikaa ainakaan vihattaisi ellei rakastettaisikaan. Nyt olen täällä, mutta unelmastani ei ole mitään toteutunut, ellei talvipakkanen. Se käsi, jonka olen tahtonut ojentaa ystävyydessä, siihen ovat arastelleet tarttua. Ne, joita ikävöitsin ja tahdoin maanmiehinä tervehtiä, ne muljottavat ensin pukuani ja kääntyvät sitten pois ikäänkuin telottajasta. Lyhyt on ollut tervehdykseni täällä, mutta pitkä on oleva jäähyväiseni.

-- Kyllä voi maa menettää miehen, jos mies voi menettää maan, sanoi Maria.

Löfving tahtoi sovittaa. Hän ymmärsi kumpaakin ja kysyi katsellen Attilaa: -- Miksi tulette maan vihollisena?

_Attila._ En minä mitään taida suurten rajuille riidoille. Minäkö voisin ehkäistä Tukholman ja Moskovan vihan!

_Löfving._ Tietysti ette, mutta voitte kyllä ratkaista kehenkä liitytte.

_Attila._ Lähinnä Jumalaa on Suomen mies vaikuttanut sen, että nyt seison tässä.

_Maria._ Suomen mies!? Pyysikö hän teitä palaamaan?

_Attila._ Pyysi. Kasvatus-isäni oli kuollut ja minä olin yksinäni, mutta hänen ystävänsä tahtoivat kaikki avustaa minua. Saatoin valita monta uraa, mutta ei yksikään vetänyt minua kokonaan puoleensa. Niin seisoin epäröivänä eräänä suvi-iltana, jolloin aurinko laski Rheinin rantojen taa. Silloin kaikui sävel, siihen liittyi useampia. Ne kasvoivat kokonaisuudeksi ja muodostuivat hiljaa lauluksi, joka herätti lapsuuteni muistoja. -- »Yksin istun», kaikui joen toisella rannalla. »Yksin istun», kaikui mielessänikin, ja monet unohtuneet muistot virisivät ja kantoivat minut tänne kotia. Näin mökkimme erämaassa, näin isän ja äidin surussa ja ilossa, mutta ennen kaikkea oman _elämäni_ järven rannalla ja hongan juurella. Näin sen kauhean yön, isäni kuoleman ja äitini surun ja sitten vangitun suomalaisen joukon Venäjän sisämaissa, Suomen kurjuudessaan, niin murheellisena ja kauniina, kehottaen minua tulemaan. Siellä saan tavata sitä mikä vielä on omani, ja ehkä löydän sen tien mitä minun pitää kulkea.

_Maria._ Kuinka ihmeellistä!

_Attila._ Sinne, sinne korkeaan pohjolaan. Sinne tahdon, sinne täytyy minun lähteä. Semmoista ei voi kertoa, se on elettävä. Kun tuolla rikkaan luonnon ylellisyydessä ja onnen suosiossa näin elämän loiston, mitä luulette sen minulle olleen? Pelkkä todistus siitä, kuinka köyhä itse olin. Köyhimmälläkin oli isä ja äiti, sisar tahi ystävä, mutta ennen kaikkea oma maa. Siellä saattoi jokainen sanoa: se on minun, täällä minua rakastetaan, sinne odotetaan minua palaavaksi. Mutta jos minulta kysyttiin mihin kuuluin, niin olin juureton, ajelehtiva lehti.

_Maria._ Mistä sitten tuli se laulu? Kuka osasi laulaa suomeksi kaukana Saksassa?

_Attila._ Nuorukainen Käkisalmesta, ratsumies, joka oli seurannut Buddenbrockia etelään. Hän ikävöitsi kotia ja veti minut hiljalleen muassaan siihen maahan, josta olin lähtenyt.

_Maria._ Mutta ei sen kuninkaan luo, jota teidän pitäisi palvella.

_Attila._ Ehkä palvelette te, ennenkuin kuolemme, keisarillista Venäjän lippua.

_Löfving._ Varjelkoon Jumala! Ennen kuolkaamme.

_Maria._ Eikö teitä hävetä nostaa asetta veljiänne vastaan?

_Attila._ Mitä teette itse, kun kohtaatte meitä, jotka seisomme Viipurissa?

_Maria._ Viipuri on meidän, ja meidän täytyy valloittaa se takaisin.

_Attila._ Siitä ei tule mitään.

_Maria._ Emme pyydä teiltä lupaa.

_Attila._ Ruotsi on jo liian heikko meidän joukkojamme vastaan.

_Maria._ Ei niin kauvan kuin sydämmemme on taistelussa mukana.

_Attila._ Sydämmenne kääntyy meidän puoleemme. Niinkauvan kuin Suomi on Ruotsin rajavartijana uhrataan se, tallataan aseiden kalskeessa ja veressä.

_Maria._ Ehkä moni meistä kaatuu, mutta entä sitten; toisia kasvaa ja ne kaikki katsovat meihin ja kulkevat meidän jälkiämme. Jos nekin kaatuvat, niin kaatuvat he vapaina miehinä.

_Attila._ Minä palvelen Venäjää ja pysyn sille uskollisena, mutta silti en ole orja.

Puhe lakkasi kun äkkiä Martti astui sisään. Suorastaan meni hän Attilaa kohden, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: -- Terve tultua. Tiedän että olet Sakari, ja minähän olen Martti.

Attila pudisti Martin kättä. -- On täällä siis yksi, joka sanoo minua tervetulleeksi. Enempää en pyydäkään ennen lähtöäni.

Martti hymyili kummastellen. -- Minne siis menet? Heitä nuo venäläiset korut. Rupee Wrangelin palvelukseen tahi Sprengtportin, niin seisomme saman lipun alla.

Tyynesti vastasi Attila: -- Yhtä mahdotonta kuin on sinun käydä meidän kanssamme, yhtä mahdotonta on minun käydä teidän kanssanne.

Martti päästi Attilan käden ja katseli kysyväisenä muita.

-- Kyllä näet, ettei hän kuulu meihin, sanoi Maria jyrkästi ja kylmästi.

-- Etkö kuulu meihin, kysyi Martti hämmästyneenä. Mihinkä sitten kuulut? Tottahan jäät tänne.

Attila vetäytyi takaisin: -- Minulla on velvollisuuteni niinkuin sinullakin, mutta jos tiemme käykin eri suuntiin, älkäämme riidelkö. Kun sota tulee, silloin on toista, silloin iskekäämme taistelussa.

Martin reipas iloisuus hänen astuessaan sisään oli nyt haihtunut ja pettynyt toivo ilmaantui hänen äänessään, kun hän sanoi: -- Luulin sinun halunneen meille kuten kotiisi ja kuninkaasi luo.

-- Tahdoin nähdä teitä, mutta meidän täytyy erota. En kuulu enään tänne. Minun täytyy lähteä.

-- Sen kyllä näkee, ilkkui Martti. Olet meille liian komea ja liian järkevä.

-- Teet mulle vääryyttä, sillä samalla oikeudella kuin sinä kannat värejäsi, kannan minä omiani.

Attilan kylmä tyyneys ärsytti Marttia vielä enemmän, ja hän jatkoi pilkaten: -- Viisas kana munii joskus nokkosiin. Jos olisit ollut siksi viisas, että olisit tullut tänne virsuissa ja sarkatakissa, niin ei olisi sinun tarvinnut puhua kauniisti. Olisimme uskoneet sinua ilmankin, ja siten olisit helpommin voinut vaania asematamme ja sitten luisua takaisin herrasi luo kielimään mitä olit nähnyt.

Menettämättä malttiansa katsoi Attila uhaten kiihkeään vastustajaansa ja vastasi väkisellä tyyneydellä: -- Venäjän soturin ei ole tarvis vaania eikä luisua. Siitä saat kohta todistuksen, jos tahdot. Tuossa on hansikkaani!

Näin sanoen viskasi hän toisen hansikkaansa Martin jalkojen eteen. Tämä nosti sen ja sanoi vihan vimmassa: -- Olen valmis!

Molemmat olivat valmiit paljastamaan miekkansa, mutta Löfving riensi väliin ja eroitti heidät. -- Säästäkää veljesvihat, kunnes tapaatte toinen toisenne lippujen alla! Nyt on minulla valta.

Attila ojensi kätensä Löfvingille. -- Hyvästi, sanoi hän. Olette hyvä ja rehellinen vastustaja. Että olen saanut teitä nähdä on minulle kylliksi.

Voimatta enään hillitä harmiansa, riensi hän pois. Mutta Martti ei tyytynyt. Hän kohotti nyrkkinsä ja loi salamoivan katseen Löfvingiin. -- Ei tuon olisi pitänyt saada lähteä kurittamatta!

-- Anna hänen olla, vastasi Löfving hiljaisesti. Mistä sinä tiedät ketä tässä olisi ollut kuritettava?

Martti vaikeni. Hänestä oli isä käsittämätön. Hänkin lähti.

13.

Kun Martti oli lähtenyt, vallitsi hiljaisuus tuvassa. Löfvingistä tuntui kuin olisi lattia polttanut hänen jalkojansa. Paikalleen uunin ääressä jäi hän seisomaan, mutta piippuansa hän ei sytyttänyt. Maria hyöri, etsiäkseen sijaa isällensä, kun Buddenbrockille aiottua sänkyä ei saanut käyttää. Mutta samassa olikin majuri ovessa, ja huudahtaen: -- Isä, isä, riensi Maria häntä vastaan. Löfvingkin tervehti iloisesti, ja paljon oli ystävillä puhuttavaa. Majuri valitti matkan rasituksia, ja semminkin ettei ollut mistään rahallakaan ruokaa saatavissa. Löfving tiesi, että sama oli laita ympäristön kylissä. Rahvas korjasi jo metsiin mitä sillä oli.

-- No, hyvä Löfving, sanoi majuri, nyt meillä taas on kaikki valmiina. Ennen iltaa julistetaan sota.

-- Täällä Lappeenrannassa tiedämme sen ilman julistustakin.

-- Olet tänään tuonut tärkeitä tietoja Venäjän puolelta.

-- En tiedä lienevätkö ne uutisia asianomaisille; useita päiviä on jo puhuttu vihollisen tulosta. Armfeltin aikana kiitti päällystö saaduista tiedoista, mutta tätä nykyä palkitaan tiedustelijaa tiuskauksilla, ja raportit pidetään vaarallisena valheena, koska ei saa säikäyttää armeijaa.

Sprengtport ei voinut evätä tätä puhetta, mutta ei tahtonut myöntääkään. -- Meidän kaikkien täytyy kuitenkin antaa henkemme valtakunnan pelastukseksi.

Majurinrouvan tulo katkaisi keskustelun, ja tervehdittyänsä lähti Löfving ulos, ettei hän puolisoita häiritsisi.

Rouva riensi miehensä luo, syleili häntä:

-- Vilho, ettäkö vielä kerran eläissäni näen sinut!

Sprengtport hellästi syleillen vaimoansa sanoi: -- Et usko, Elsani, mitä olemme saaneet kestää. Sota on julistettu.

Rouva kalpeni hieman. -- Hattujen juonia olemme kuulleet tänne saakka, ja ken ei ole itkenyt, se on manannut.

-- Ruotsin ystävyydestä olemme nyt selvillä, vastasi majuri. Suokoon Jumala, että saisimme sanoa sille jäähyväiset.

Rouva alakuloisena oli vaiti, mutta alkoi sitten uudestaan: -- Totta te viimeiseen saakka koetitte säilyttää rauhaa.

-- Koetimmeko! Taistelimme hengen edestä ja monet rehelliset ruotsalaiset liittyivät meihin, mutta mitään järjestystä ei ollut olemassa enään. Ranskan rahoilla ostivat Hatut ääniä sodan puolelle. Puolueraivo ja sotainto leimusi niin, että Tukholma tuntui hulluinhuoneelta. Mitä ikinä meidän puoleltamme sanottiinkin, vastattiin siihen röyhkeydellä, ja äänestyksessä meidät voitettiin. Niin kävi, kun Didron ja Liljenstjerna vaativat, ettei pitänyt lähettää mitään sotaväkeä Suomeen ilman säätyjen myöntymystä. Maamarsalkka Levenhaupt piti semmoista lainrikkomista vähäpätöisyytenä, joka ei ansainnut semmoisen melun nostamista, jos siirrettiinkin muutamia rykmenttejä Ruotsista Suomeen.

_Majurinrouva._ -- Ja se mies pannaan ylipäälliköksi!

_Sprengtport._ -- Sillä korvataan hänen intonsa sodan asian ajamisessa.

_Rouva._ -- Oli kai semmoinen kiire saada sota julistetuksi, ettei odotettu meidän edustajiamme, jotka eivät Joulukuussa voineet päästä Tukholmaan.

_Sprengtport._ -- Tietysti, mutta kyllä me sentään pidimme melua. Isäsi ja minut uhattiin heittää ulos.

_Rouva._ -- Sepä oli selvää kieltä.

_Sprengtport._ -- Kun sota vihdoin oli päätetty, sanoi yksi meidän talonpojistamme: »Veriset päät ja Suomen menettäminen siitä lopuksi tulee.» Mutta siihen vastasi Lewenhaupt: »Erämaita on Ruotsilla vara menettääkin. Menköön Suomi!»

_Rouva._ -- Ne sanat kostakoon heille Jumala. Mutta sinä olet kalpea, kipeä, Vilho!

_Sprengtport._ -- Olen liiaksi voimia kuluttanut; täytyy kestää mitä ei voi välttää. Aina samaa uudestaan. Aina verta, aina valtiollisia juonia. Ja kellä on Suomessa lapsia, hänen täytyy surra, että niillä on samat kärsimykset edessään. Jos hengissä palaan, niin saattaa kaikki käydä hyvin, mutta jos kaadun, ja ehkä sinäkin, mihin joutuu Mariamme ja pieni Yrjö Maunumme!

-- Älä meitä ajattele, sinun täytyy nyt levätä.

Majurinrouva järjesti patjat penkille ja levitti huivin hänen ylitsensä. Mutta samassa häämöitti kaksi sinikeltaista töyhtöä akkunan edustalla, ja huolissaan ettei kukaan pääsisi majuria häiritsemään, riensi rouva ulos. Mutta ovessa hän jo tapasikin Buddenbrockin ja Wrangelin. Hän koetti estää heitä tulemasta, mutta väittely joutui majurin korviin, ja käsittäen että se koski häntä, nousi hän ja tuli ovelle.

-- Kas, tuossahan hän on! huudahti Buddenbrock avoimin sylin rientäen häntä vastaan. Tunnetko minua, Sprengtport? 30 vuotta on siitä kun erosimme.

Majuri teki ojennuksen esimiehen edessä. -- Kenraalimajuri Buddenbrock, vastasi hän tervehtien.

-- Sinulle on vääryyttä tehty, Sprengtport! sanoi Buddenbrock, ojentaen hänelle kätensä. Sinun pitäisi olla kenraali samoinkuin minä. Syy ei ole minun, eikä se saa häiritä ystävyyttämme. Sano veljeksi kuten ennenkin. -- Tunnetko tuota? kysyi Buddenbrock osoittaen Wrangelia.

-- Wrangel, oletko täällä?

Ilosta säteilevin silmin tervehtivät nuo kolme asetoveria toinen toistansa.

-- Mitä uutta Tukholmasta? kysyi Wrangel virkeästi, mutta odottamatta vastausta keskeytti Buddenbrock: -- Onko Lewenhaupt jo matkalla tänne?

-- Ei vielä, vastasi Sprengtport. Lähdin Tukholmasta ennen valtiopäivien loppua. Olin saanut tarpeekseni.

Buddenbrockin silmät loistivat tyytyväisyydestä. -- Koko Tukholma on nyt kai sodan puolella, kysyi hän.

Mutta synkkänä vastasi Sprengtport: -- Viha Venäjää vastaan on yltynyt raivoksi. Kreivi Bestusheff ei saa rauhassa liikkua kaduilla. Hänen akkunansa särjettiin, ja pelättiin että roistoväki ryntää taloon.

Vrangel piti asemaa arveluttavana. Niin pitkälle hän ei luullut hulluuden menevän.

-- Tukholma, jatkoi Sprengtport, on nyt ihan hurjana ilosta, kun sota on julistettu. Riemulla ei ole mitään rajaa.

Majurinrouva oli astunut tupaan, kuullut miehensä viime sanat ja kysyi synkällä vakavuudella: -- Eikö edes naiset ymmärrä itkeä?

-- Vaimoni, esitti Sprengtport. Paroonit Buddenbrock ja Wrangel.

Buddenbrock lähestyi häntä sievästi tervehtien. -- Meidän on hauskaa Sprengtportin tovereina tavata tuo vanha sotauros täällä onnen helmassa, se on, perheensä luona. Semmoista iloa ei hänellä ennen ollut.

_Majurinrouva._ Ettekä sittenkään epäile riistää sitä häneltä. Kerrotaan varmana asiana, että paroni Buddenbrockilla on sotajulistus taskussaan.

_Buddenbrock._ -- Majurinrouva Sprengtportilla on oikeus ennen muita kuulla tämä uutinen, sillä paljon merkitsee, että on ollut kaikkein parhaita Kaarle kuninkaan seuraajista, ja sitä on Vilho Sprengtport, teidän puolisonne ollut.

_Majurinrouva._ -- Tahtoisin että hallitus olisi tyytynyt niihin urhouden osoitteisiin, joita meidän miehemme ovat suorittaneet. Parempi olisi ollut säilyttää Venäjän ystävyyttä.

_Buddenbrock._ -- Ja minä toivoisin, että voisitte kuulla, miten innostuneita ruotsalaiset naiset ovat sotaan. Vakuutan teille, että heillä on puoleksi kunnia siitä, mikä meitä kaikkia elähyttää.

_Majurinrouva._ -- Sitä en käsitä.

_Buddenbrock._ -- Esimerkiksi minun vaimoni. Hän eräänä iltana sanoi, että hän oli valmis 20 vuotta kestämään tuskia helvetissä, jos saisi ilon nähdä meidän hyökkäävän kostamaan Venäjälle.

_Majurinrouva._ -- Siitä vaan huomaa, ettei Ruotsi koskaan ole kokenut sitä mitä me. Siellä istutaan turvassa, kun meillä kaikki hävitetään ja menehtyy. Ihmetellään sitten meidän pelkoamme. Mutta jos tätä kestää, täytyy meidän turvautua Venäjän ystävyyteen. Ruotsi ajatelkoon sitten mitä tahtoo.

_Buddenbrock._ -- Vahinko vaan ettei Bestusheff kuullut näitä sanoja, mutta onneksi teille, että sanoitte ne vaan minulle.

_Majurinrouva._ -- Jos Hatut tunnottomuudessaan uudestaan heittävät meidät Venäjän ja Ruotsin tykkien väliin, niin eipä heidän olisi pitänyt unhottaa sitä päivää, jolloin tsaari Pietari kuljetti kuningas Kaarlon armeijaa lippuineen, tykkineen Moskovan kunniaportin kautta. Me täällä Suomessa alotimme siitä uuden ajanlaskun.

Buddenbrock punastui nähtävästi ja kääntyi selin rouvaan.

Keskustellessaan olivat vastustajat lähentyneet tuvan peräseinää, ja seisoivat nyt kumpikin Wrangelin edessä. Sprengtport, joka oli tarkasti kuunnellut heitä, sanoi nyt: -- Kunnia Kaarlo XII:nen muistolle, mutta väärin hän teki jättäessään Suomen turvattomaksi.

-- Jos ei Suomessa ollut hauska, niin eipä ollut hauskaa Ukrainassakaan, naurahti Buddenbrock.

-- Eikä Tobolskissa, lisäsi Wrangel virkeästi. Olemme yhtä ja toista saaneet kokea. Kaarlolaisina taistelimme ja voitimme, joutuaksemme vihdoin Tobolskiin.

Nämät sanat viehättivät Sprengtportiakin. Ikäänkuin murtuneena kohotti hän päänsä ja sanoi, silmät säteilevinä: -- kyllä tunnemme onnen vaihtelua, mutta miehinä kestimme kaikki. Ja miehuus meille jäi.

14.

Nyt saapui ajutantti ilmoittamaan, että kaupungin pormestari halusi puhutella Buddenbrockia, joka siihen suostui. Siten meni majurinrouvan viimeinen toivo saada pidättää miehensä luonaan ja hankkia hänelle lepoa. Rouva lähti huoneesta.

Pormestari astui sisään. Kuultuansa kaupunkia uhkaavasta vaarasta, oli hän saapunut Savonlinnasta ja pyysi nyt neuvoa, miten kaupungin kassojen ja varastojen kanssa oli meneteltävä.

-- Ne jätätte paikoilleen, vastasi Buddenbrock. Älkää tehkö mitään.

Pormestari ei näyttänyt tyytyvän semmoiseen vastaukseen. Hattu kädessä seisoi hän liikahtamatta kenraalin edessä, joka niinikään istui liikkumattomana. Pormestari oli tullut tänne saamaan hyviä neuvoja esivallalta, mutta kun korkeat herrat nähtävästi eivät käsittäneet häntä, jatkoi hän:

-- Porvaristo on pyytänyt minua ilmoittamaan, että jokainen on valmis auttamaan Lappeenrannan omaisuuden talteen saattamisessa.