Chapter 4

-- Oletteko, Kornatus, kysyi hän, kuulleet että päälliköt ovat kieltäneet meitä varustamasta vapaajoukkoja isän komennettavaksi?

-- Mistä syystä?

-- Tuolla sanottiin juuri äsken, ettei isä sovellu muiden komennettavaksi, ja että armeija kaipaa käsivarsia eikä päitä.

Leenan mieli kuohahti näistä sanoista. -- He moittivat partiomiehen vikoja, mutta unohtavat kuninkaallisen soturin ansiot, sanoi hän.

-- Mutta se on vääryyttä, huudahti Martti kiivaasti. Hylkäävät 2,000 miestä, jotka lähtisivät sotaan omin ruokinensa ja aseinensa ilman muuta palkkaa kuin että saavat taistella isän komennossa.

-- Kornatus veli, keskeytti Löfving pojan puheen, lieventääksensä hänen kiivauttansa, tekisit minulle hyvän palveluksen, jos saisit tuon härkäpään järkiinsä. Minulle se ei onnistu.

Ällistyneenä varoitti Kornatus: -- Teidän ei pitäisi jättää armeijaa. Missä kuninkaan upseerit johtavat, ei ole kukaan liian hyvä seuraamaan.

-- Mutta, niskoitteli Martti, jos saamme nyt yhtä kelvottoman päällyskunnan kuin viime sodassa, niin käy yhtä hullusti kuin silloin. Kaikki vapaaehtoiset, joita olen tavannut sanovat, että Löfving vie heitä taisteluun kuin mies, mutta kuka tietää mitä kenraalit tekevät.

Sepä oli Kornatuksesta liikaa. -- Huuti poika! Olen taistellut niiden rinnalla, ja tiedän, että yksi ruotsalainen vetää vertoja viidelletoista viholliselle. Vereni on vuotanut heidän verensä sekaan Narvasta Pultavaan asti, ja entäs sitä kunniata minkä me saavutimme!

Leena, joka tähän saakka oli valjennut, lausui oikein soturin ryhdillä katsellen Kornatukseen terävästi: -- Te, jotka taistelitte kuninkaan kanssa Venäjällä, saitte kunnian, me täällä Suomessa näimme kurjuutta ja häpeää.

-- Siis, me muodostamme vapaajoukkoja, väitti Martti.

Mutta siihen ei suostunut Kornatus. -- Yksi kuningas, yksi valtakunta, yksi armeija, se on jotakin kokonaista, johon voi luottaa. Vapaajoukkoja en sietäisi.

Puoleksi uhmaten sanoi Leena: -- Keneenkä voi kuningas luottaa ellei Löfvingiin? Herrojen kehnouden tähden karkasivat miehet viime sodassa, mutta kun Lybecker vihdoin kutsuttiin pois ja Armfelt sai päällikkyyden, kuka muu silloin kokosi miehet armeijaan kuin Löfving? Armfelt taisteli kuin mies, mutta kaikki oli jo myöhäistä. Meidän rykmenttimme marssivat Ruotsiin, ja kuka vaan pääsi meni samaa tietä, kaikki paitsi Löfving ja hänen kivekkäänsä. Ne eivät tunteneet pelkoa ollenkaan, ne panivat henkensä alttiiksi.

Ikäänkuin omiin mietteisiinsä vaipuneena puhui Löfving enemmän itsekseen kuin muille: -- Siihen aikaan arvosteli Österman pääni 300:ksi ruplaksi, mutta ei ollut kavaltajaa yhtäkään.

Miehensä sanojen elähyttämänä, jatkoi Leena: -- Rauhan jälkeen unohti Ruotsi, että Löfving oli kahdenkymmenen vuoden aikana jättänyt henkensä alttiiksi valtakunnan puolustuksessa, ja kerjäläisenä sai hän etsiä leipäänsä. Nyt kun vaara taas uhkaa, riensi hän samoihin vaaroihin, samoihin kärsimyksiin. Ja nyt tahdotaan sitoa hänen kätensä, ja ottaa häneltä hänen vapaaehtoisensa.

Keskustelu jatkui, mutta kaikki pysyivät mielipiteessään, kunnes Löfving nousi, otti hattunsa ja oli lähtemäisillään.

-- Mihin menet? kysyi Kornatus, ehkä tulen mukaan?

-- Ei vielä, kyllä seuraan sinua kaupunkiin. Mutta nyt menen Tapania auttamaan. Ystävällisesti nyykäten vanhukselle lähti Löfving.

8.

Leena asetti pöydälle paistettua kalaa, leipää ja maitoa ja pyysi Kornatusta pitämään hyvänään; ja sinäkin Martti, istu pöytään. Martti lähestyi Leenaa, katsahti häneen lempeästi ja sanoi viehkeästi.

-- Kiitos äiti, nyt teidän ei tarvitse enään olla minulle nyreänä siitä etten tiedä mitä tahdon. Minä jään rykmenttiin.

-- Oikein, poikani, hymyili Leena, tarjoten hänelle iloisesti ja reippaasti kätensä. Olkoon onneksi!

Martti tarttui siihen hämillään ja kysyi punastuen: -- Mitä pyysitte aamulla minua tekemään kun juoksin pois? Sitä en olisi tehnyt, ellei Maria --

Leena synkistyi. -- Näin kyllä kuinka oli asian laita, mutta katso vaan ettet turhaan juokse.

-- Mitenkä niin?

-- Tiedän kyllä että majuri on ollut sinulle isänä, mutta sillä ei ole sanottu, että saat hänen Mariansa.

-- Hänet olen saanut! Hän tuli omakseni, kun te lähditte.

Leenan kasvot värähtivät, eikä hän iloiselta näyttänyt. Tytön puolesta oli siis asia ratkaistu, mutta mitä majuri sanoo?

Se kysymys ei huolestuttanut Marttia. Majurinrouva oli puoleksi luvannut puhua heidän hyväksensä ja Maria piti varmana, että majuri suostuu.

-- Asia lienee siis selvillä, vastasi Leena, ja meni taas kirstunsa luo, josta hän, monet kääreet aukaistuansa, otti esille ensimmäisen lusikan ja puhui hellästi: -- Olin aikonut säilyttää näitä jättääkseni ne äidin perintönä kaikille lapsilleni, yksi kullekin, mutta sinulla on ikää kylliksi, jotta voit säilyttää mitä sulla on, ja saat siis osasi eläissäni. Ota omasi! Älköön sinulta koskaan puuttuko leipää omalla pöydälläsi. Tahdotko pitää sitä muistona isäsi toisesta vaimosta niin se on ilo minulle; jos annat sen _hänelle_, niin sekin on hyvä.

-- Kiitos äiti, kiitos! Tällä lusikalla ei syö kukaan, ennenkuin vanhin poikani. Nyt on kaikki hyvin.

-- Nyt lähden ulos, sanoi Leena. Jos kuolen ennen kuin tapaan muut lapseni, pyydä heitä etsimään meidän suuren pihlajamme alta.

Martti ojensi hänelle taas kätensä. Ensin hän aikoi lähteä mukaan, mutta sitten vetäytyi akkunan ääreen ja katseli liiteleviä pilviä, siten salatakseen silmiänsä himmentävät kyyneleet.

Kornatuskin teki lähtöä, veti kengät jalkaansa ja otti valkoisen takkinsa naulasta. Martti toipui unelmistaan ja nähdessään ukon kömpelöt liikkeet riensi hän auttamaan. Sitten näytti hän heltynein mielin lusikkansa.

Kornatus käänteli ja tarkasti sitä joka puolelta. -- Onpa tuo kelpo nainen, sanoi hän. Mutta teille hän ei saanut olla sitä mitä ensin toivoi. Se jäi puolinaiseksi.

-- Samoinkuin kaikki mikä minulla on ollut.

-- Mitenkä niin?

Suruvoittoinen piirre ilmaantui Martin kasvoihin.

-- Minulla on isä, mutta puoleksi vaan, sillä hän antoi minut pois. Minulla on kasvatus-isä, joka rakastaa minua, mutta jonka lapsi en ole. Minulla on kolme äitiä, mutta ensimmäinen makaa maan mullassa, toinen on äitipuoleni ja kolmas on kasvatus-isäni toinen puoliso. Minulla on useita sisaruksia, mutta itse olen vaan heidän velipuolensa. Kaikki sujuu puoleksi mutta ei mikään täydellisesti.

Kornatus taputti häntä olalle: -- No niin, mutta nyt olet mies omilla jaloillasi, ja se ainakin on jotakin kokonaista.

Martin silmistä leimahti salama: -- Ja minun on Maria! Kokonaan kuten minä olen hänen. Enkä muusta välitä maailmassa.

Mutta nyt kuului äkkiä soittoa, riemuinen torvien ja rumpujen säestämä marssi. Mikä se?

-- Kuule, huudahti Martti iloisena. Nyt tulevat ruotsalaiset rykmentit. Mennään, Kornatus.

Ikään kuin nuortuneena sieppasi Kornatus hattunsa. Riensivät ulos ja kulkivat Turun tietä kohti, sieltähän täytyi uusien asetoverien saapua.

Ruotsalaisten joukkojen iloisen soiton kaikuessa riensivät nuoret ja vanhat sitä katua kohti, josta nämät tulivat. Ensimmäisiä oli Tapani, häntä seurasi vähän matkan päässä Löfving, mutta Leena jäi vielä pihlajan alle tallataksensa maata. Kun hän palasi tupaan oli hänen miehensä jo ovessa, ja molemmat astuivat sisään.

-- Kiitos avusta! sanoi Leena, väsyneenä heittäen liinansa naulaan.

-- Helppo työ, hymähti Löfving suruvoittoisesti. Nyt ovat lusikkasi hyvässä tallessa; vanhan pihlajapuumme alle löytävät kaikki lapsemme.

-- Jos lapsemme koskaan etsivät sieltä. Ehkä sitä ennen heidät seivästetään aitoihin tahi poltetaan oljissa.

-- Älä semmoisia latele, vastasi Löfving synkkänä, ja laskeutui istumaan penkille akkunan alla. Sieltä kysyi hän:

-- Tiedätkö kuka tuo venäläinen herra oli, joka tuli tänne kanssani. Luulen nyt tietäväni, Tapani on siitä puhunut.

-- Tapani? mitenkä se on mahdollista?

-- Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Kun Tapani kaivoi pihlajan juurella, tuli tuo vieras sinne, katseli hänen työtänsä ja kysyi hänen nimeänsä ja kenenkä poika hän oli. Saatuansa siitä tiedon, kertoi hän, että hänen nimensä pienenä oli ollut Sakari, mutta että hän nyt oli Attila, ja että hänen isänsä oli saanut surmansa Karjalassa paraan ystävänsä kädestä. Ja tämä ystävä oli sitten paennut oman lapsensa kanssa, mutta ystävänsä lapsen oli hän jättänyt oudoille miehille.

Löfving sieppasi seinästä puoleksi palaneen päreen, musersi sen rajusti sirpaleiksi ja heitti ne lattialle. Hänessä ilmaantui jotakin outoa, jota Leena ei ollut huomaavinaan, mutta kun Löfving näkyi odottavan että hän puhuisi, kysyi hän epäillen:

-- Uskotko, että tuo venäläinen herra on Sakarin poika.

-- En usko mitään, mutta voihan se olla mahdollista.

Leena vaikeni. Ei tiennyt mitä sanoa, mutta vihdoin lausui hän: -- Sillä ei ole asia todistettu, mitä hän on kertonut Tapanille, mutta vaikkapa niin olisikin, niin sanon minä, että olit täysin oikeassa kun ammuit kavaltajan. Sitä ei tarvitse katua.

-- Eipä tarvinne katua ampumista -- mutta lapsi! Tuo pieni viaton lapsi on usein näyttäytynyt minulle, niin että nukkuessanikin olen halunnut tietää pelastuiko poika ja mikä hänestä on tullut.

-- Ehkä voisit nyt saada tietää.

-- Jos onkaan syytä tietää, vastasi Löfving hiljaa ja kumartui käsivarret polville nojattuina. Tehty on tehty.

Hän peitti kasvot käsiinsä. Semmoisena ei Leena ollut häntä nähnyt koskaan. Itkikö hän? Leena ei rohjennut häiritä häntä, ja siten jäi hän istumaan paikalleen, mutta kun hän vihdoin nosti päänsä, huomasi Leena, että hän oli kalpea.

Itse hän ei ollut mistään tunteista tietävinään. Hän nousi reippaasti, sulki Leenan syliinsä ja kysyi ikäänkuin pilkalla:

-- Kuule Leena, sano suoraan, etkö ole monta kertaa katunut, että otit minunlaiseni kivekkään mieheksesi, kun sentähden olet saanut kestää niin monta kovaa?

-- En toki, Löfving, siksi olet minulle rakas, eivätkä voimani olisi kestäneetkään, jos en vapaaehtoisesti olisi ruvennut sinulle.

Löfving tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä lempeästi.

-- Lue minulle Jumalan sanaa, pyysi hän.

Leena otti virsikirjan kirstusta ja luki siitä sotarukouksen. Sitten rupesi hän lukemaan toistakin virttä, mutta ennen kun se loppui aukeni ovi ja Maria astui sisään. Huomattuansa missä toimessa oltiin, istuutui hän hiljakseen oven pieleen. Mutta kun Leena oli lopettanut tukemisensa ja hiljaa rukoillut, nousi Maria tervehtimään. Kyllä hän oli tänään jo nähnyt sekä Löfvingin että hänen vaimonsa, mutta heidän kodissaan oli hän ensi kertaa.

-- Kuinka lämpöiseltä ja iloiselta neiti näyttää, hymyili Leena. Ilo on harvinainen tätä nykyä.

-- Isäni on jo tulossa muutaman virstan päässä. Mutta miksi ette tahdo sanoa minua Mariaksi, vaikka olen sitä niin hartaasti pyytänyt.

Leena hieman pudisti päätänsä. -- Ei, se ei sovi minulle. Löfvingin isä oli pelkkä korpraali, ja minun oli köyhä vänrikki. Kuinka sopisi meidän sinutella majuri Sprengtportin tytärtä.

Tyytymättömyyden piirre näkyi Mariassa. -- Kuinka olemme siis Martti ja minä voineet olla kuin sisarukset? Ja ehkä tulen hänen vaimokseen, vaikka Martti on Löfvingin poika ja minä Sprengtportin tytär.

-- Se on toista.

Löfving oli silmillään seurannut kumpaakin, ja nyt ryhtyi hän puheeseen: -- Jumala kerran maksaa isällenne sen, minkä hän on minulle tehnyt, kasvattamalla poikani mieheksi.

Maria kirkastui ja vastasi vilkkaasti: -- Isä pitää Martista kuin omista pojistansakin, ja on usein sanonut, että vaikka me yhteen aikaan olimme niin köyhät, ettei ollut leipää huomeneksi, niin ilmaantui aina joku apu, ja isä uskoo, että Jumala lähetti sen sentähden että autoimme teitä.

Vakavuutta, lämpöä ja tarmoa kuvautui Löfvingin kasvoissa, kun hän vankalla äänellä lisäsi:

-- Mikäli minuun tulee, ei saa majuri Sprengtport koskaan syytä katua hyvyyttänsä, sen tähden sanon suoraan mitä ajattelen, eikä neiti saa käsittää sitä toisin kuin se on tarkoitettu.

-- Minulle voitte puhua avonaisesti.

Ja Löfving jatkoi: -- Joskin Martti nyt on kasvatusvanhempiansa likempänä kuin minua, niin tiedän mitä hän teistä ajattelee. Mutta ellei hän ole kyllin järkevä noudattaaksensa neuvoani, niin olkaa te ymmärtäväisempi, ja valitkaa itsellenne toinen kuin Löfvingin köyhä poika.

-- En huoli rikkaista ja mahtavista. Martti pitää minusta ja minäkin hänestä.

Löfving katseli tuota somaa tyttöä mielihyvällä. Hän näytti niin jalolta ja hyvältä.

-- Hyvä, sanoi hän, mutta Martin vaimoksi ette saa tulla. Viitaten Leenaan jatkoi hän: -- Tuossa näette yhden, joka ei ole rutistunut, mutta semmoisia ei ole monta. Hän on ollut kuin terästä. Surut ja vaarat ovat painaneet häntä maahan, hän on ponnahtanut ylös jälleen, mutta teidät ne musertaisivat.

-- Ei laisinkaan, huudahti Maria reippaasti. En aio mennä naimisiin, en ainakaan pitkään aikaan, mutta nyt tahdon miesten kanssa sotaan, ja Martti on luvannut ottaa minut mukaansa, jos rupeen hänen vaimokseen.

Löfving naurahti, mutta tunsi itsessään melkein kauhua ja sanoi varoittaen: -- Älkää häntä kuulko; kuulkaa isäänne.

-- Sitten saisin istua uunin pankolla elinaikani, ja jos sota syttyy, niin minut lähetetään Tukholmaan, mutta sinne en tahdo. Tahdon tehdä Ruotsin puolesta minkä voin.

Leena oli vaijeten kuunnellut ikäänkuin asia ei olisi häneen koskenut, mutta nyt ryhtyi hän puheeseen ja varoitti hänkin: -- Niin teistä tuntuu, kun ette tiedä mitä sota on, mutta kuulustelkaa mitä ne ihmiset, jotka elivät vuosina 1710--1720, kärsivät; silloin tiedätte paremmin olla varuillanne.

Marian itsetunto syttyi, kun epäiltiin ettei hän mihinkään kelpaa, ja vähän moittivalla äänellä lausui hän kääntyen Leenan puoleen: -- Ettekö tiedä, että olen syntynyt Siperiassa, Tobolskissa, että olin vangin lapsi, kunnes meidän soturimme rauhan jälkeen palasivat? Ettekö luule minun tietävän mitä sota on? Kuinka sai isäni kärsiä!

-- Ja äitinnekin, lisäsi Leena vakavana.

Maria vastasi tyynesti: -- Ehkä tapahtuu vielä semmoista, mutta silloin tahdon olla mukana. Mitä isäni ja äitini ovat kestäneet, sitä minäkin. Isäni puhuu ihaillen äidistäni, ei hänen kauneutensa vaan hänen jalon luonteensa ja uhraavaisuutensa tähden. Hänen kaltaisekseen tahdon tulla.

Samassa syöksi Martti sisään huudahtaen: -- Täälläkö sinä olet, Maria?

Ällistyneenä säpsähti Maria ylös, hän oli kokonaan unohtanut asiansa. Hän oli tullut kuulustamaan, sopisiko majuria saada majaa Löfvingin luona, vai odotettiinko jo paroonia tulevaksi.

Kun talonväki sai tietää mistä oli kysymys, arvelivat he, että se kyllä käy päinsä. Sopu tilaa antaa. Majuri ajakoon siis suorastaan heidän luoksensa. Martti valmistui viemään tätä sanaa majurinrouvalle, ja Maria aikoi mennä hänen kanssansa noutamaan isää varten patjoja.

Martti tarttui Marian käteen ja veti hänet luoksensa.

-- Tiedättekö että Maria on omani.

-- Tiedän, vastasi Löfving, niin kauan kun hän voi sinua seurata, mutta kun myrsky puhkee ja vie teidät mukanaan, niin saa Maria sulloa pussinsa täyteen kärsivällisyyttä ja uskollisuutta sekä lähteä Ruotsiin, siellä muiden pakolaisten kanssa rukoillaksensa niiden puolesta, jotka ovat heille rakkaat.

Martti katseli Mariaa hellästi. -- Sitä olen hänelle sanonut. Hän vaan ei tahdo.

Maria vetäytyi pois. -- Miksi tahtoisin sitä, joka ei ole oikeata. Miehuudesta aateloittiin isoisäni. Saksanmaalla taisteli hän Kustaa Aadolfin lippujen alla luterilaisen uskonsa puolesta. Yhtä urhoollinen, uskollinen ja jalo on ollut isänikin, sen tiedätte. Kuinka olisin minä, hänen tyttärensä, heitä huonompi.

Löfving synkistyi. -- Synnyttäkää poikia ja opettakaa heitä tuottamaan kunniaa Sprengtportin nimelle, niin teette isänne puolesta enemmän kuin jos kaadutte miekka kädessä.

Mutta Maria ei tahtonut peräytyä. Hänestä oli vastenmielistä kun häntä ei ymmärretty, ja puhkeamaisillaan oli se uhma, joka piili hänen sydämmensä pohjassa. Mutta olihan Löfving Martin isä, ja sentähden vastasi hän vienosti:

-- Kuinka voisin opettaa muille sitä, mitä en ole itse tehnyt tai osannut. Sukuni on rakastanut suurta ja jaloa, sentähden että ovat ajatelleet suuresti ja jalosti, mutta kun minun tunteeni ovat samat kuin heidän, niin vaaditte minua kuolettamaan näitä tunteita tai vaihtamaan niitä kehnouteen ja itsekkäisyyteen.

Martti näytti onnelliselta ja hymyilevältä. -- Nyt kuulette, olenko minä häntä kehoittanut.

Pää kohotettuna lisäsi Maria: -- Wilho Sprengtportin tytär tietää itse mitä hänen on tehtävä. Tule Martti! Ystävällisesti nyykäten lähti Maria, ja Martti seurasi häntä.

Ääneti katseli heitä Löfving, mutta heidän lähdettyään hän lausui: -- Ennen sopivat vesi ja tuli kuin nuoruus ja viisaus.

10.

Leenakin lähti toimiinsa, ja kun Löfving nyt oli yksinään, tunsi hän olevansa levon tarpeessa. Tapanin kertomuksen nostama kuohu oli jo hänessä talttunut, ja mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että kuka ikinä tuo venäläinen herra olikin, ei hän ainakaan ollut Sakarin poika. Harhaan joutuneita oli tähän aikaan kosolta.

Istuen penkillä tunsi Löfving väsymystä, nukkumiseen kuitenkaan ei ollut aikaa, mutta savun vetäminen rakkaasta piipusta oli jo sekin jotakin. Nahkamassistaan rupesi hän sitä täyttämään, mutta samassa aukeni ovi ja sisään astui tuo venäläinen herra, Attila. Valkoisella nupulla kaunistettu hattu päässään astui hän keveästä esiin. Komea mies hän oli ja liikkeet olivat sivistyneen miehen. Kaunis Inkerin rykmentin univormu sopi hänelle hyvin. Ajan tavan mukaan oli hänellä tukka puuteroittuna, mutta kankipalmikon sijassa kiemuroidut kiharat korvien takana, joista hänen nuoret kasvonsa saivat pehmeämmän leiman kuin niissä ehkä muutoin olisi ollut.

Venäläisen upseerin astuessa sisään tunsi Löfving tempovaisen pistoksen sydämmessään, mutta kohta oli se voitettu, ja vähintäkään mielenliikutusta ilmaisematta kohtasi hän varmalla katseella vieraan silmää.

-- Asutteko täällä, kysyi Attila, vähän murtavalla suomenkielellä, katsellen ympärillensä huoneessa.

-- Asun. Suvaitseeko luutnantti istua? Ja jos tyydytte karkeaan tupakkaan, niin olkaa hyvä, sanoi Löfving tarjoten toista piippua. Venäjän sotamiehet ovat usein minulle luovuttaneet leipänsä ja tupakkansa. Nyt olen minä tarjoojana. Vasta tarjoomme toisillemme muuta ja pahempaa.

Attila otti piipun keveästi kumartaen, mutta kun Löfving iski tulta sanoi Attila: -- Ei nyt!

Löfving ei ollut millänsäkään, poltteli vaan yksin piippuansa ja kehoitti toistamiseen luutnanttia istumaan.

Attila laskihe istumaan leveälle penkille akkunan alle; Löfving asettui polttelemaan uunin eteen.

-- Kerrotaan, sanoi Attila, että Ruotsin sotajulistus jo on ollut useita päiviä matkalla Pietariin.

-- Lienee kai totta.

Attila katsoi Löfvingiin: -- Siis pian kohtaamme toisemme taas.

Löfving silmäili melkein uhmaavana: -- Sanokaa sitten hyvästit Viipurille.

-- Ei koskaan!

Entisen kivekkään ryhti kävi ylpeäksi: -- Viipuri on meidän, ja jos kerran vedämme miekan tupesta, niin emme sitä sinne pistä takaisin, ennenkuin Suomi on yksi eheä kuin ennen isoavihaa.

Attila hymyili synkkänä ja epäilevänä: -- Niin te luulette.

-- Niin ajattelevat kaikki rehelliset miehet Ruotsin valtakunnassa.

-- Ehkä, mutta eivät ainakaan ne, jotka ovat menneet kuolemaan sentähden, että Ruotsi on joko liian voimaton tahi välinpitämätön pitääksensä Suomea.

-- Valehtelette! tiuskasi Löfving. Näyttäkää yhtä edes.

Attila nousi: -- Noista monista tiedän yhden, joka oli syntynyt Valkjärvellä, ja jolla oli Narvassa syntynyt ystävä. Kun suuri pohjoismainen sota alkoi, lähtivät he yhdessä Wrangelin armeijaan. Narvan taistelussa joutuivat he vangiksi, mutta molemmat karkasivat ja parin vuoden päästä tapasivat he toisensa Muolassa ja vangittiin taas Pähkinäsaaren luona. Venäjältä karkasivat he vieläkin yhdessä, ja yhdessä heidät sitten nähtiin kaikkialla missä vaara oli suurin. Heidän ystävyytensä oli ihmeteltävä.

Löfving, istuen uunin ääressä, oli laskenut piipun alas. Hän unohti polttamisen ja vastasi hiljaisena: -- Sitä uskollisuutta, joka syntyy vaarojen kesken, eivät käsitä rauhan miehet. Sitä olen kokenut.

Attila jatkoi uudestaan istuutuen: -- Sen tiedän, mutta niiden, joista puhun, oli laita varsin omituinen. He olivat kaikista urhoollisimmat, mutta sittenkin luonteiltaan jotensakin erilaiset. Toinen oli laupias ja lämminsydämminen, ansaitseva samaa rakkautta, jolla hän itse rakasti. Toinen oli rohkea, kova ja kylmä, mutta ylevämielinen, jalo ja hyvä -- jos hän tahtoi.

-- Tahtoi! huudahti Löfving kiihkeästi. Hyvä on sanoa. Hän oli ponnahtanut ylös, mutta istuutui taas, ja Attila jatkoi tyynellä vakavuudella: -- Kaksi veljeä saattaa väärin käsittää toisensa, kadehtia toisiansa, kinata ja erota vihassa, mutta nämä kaksi eivät semmoista ymmärtäneet. Mitä toinen tahtoi, sitä oli jo toinen ajatellut, mihin toinen ryhtyi, sitä riensi toinen panemaan toimeen, ja missä vaara oli suurin ryntäsi kumpikin esiin suojellaksensa toista. Ja kuitenkin -- --

Löfving katseli Attilaa terävästi silmiin: -- Mitä tarkoitatte?

Tyynesti, ikäänkuin ei asia olisi kumpaankaan koskenut, kertoi Attila: -- Isonvihan verisen kauhun tunnette. Mutta siitäkin tuli loppu, ja nääntyneenä makasi Suomi paarilla. Kuoleman rauha vallitsi kaikkialla, sillä itse vihollinenkin sääli onnettomuuttanne.

-- Niin tosin, myönsi Löfving kalpeana, kuoleman rauha. Sitä ennen oli Suomi kuitenkin itkenyt verta.

-- Mutta kaikki alistui vihdoin kohtaloa alle, kaikki paitsi noita kahta ystävää ja heidän rajut miehensä.

-- Mitä se teitä koskee? kysyi Löfving uhmaten.

-- En puhu itsestäni, puhun kivekkäistä. He yhä uhmasivat ja tekivät maan valloittajille vahinkoa minkä voivat. Viholliset olivat leppyneet, mutta kivekkäät virittivät uudestaan heidän vihansa, ja kun sissit olivat kadonneet kuin salama pilvessä, silloin saivat naiset ja lapset kärsiä koston heidän teoistaan.

-- Aina on maalla viisaita, kun hätä on merellä, vastasi Löfving ylpeästi, mutta Attila ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan horjumatta: -- Siten tulivat kivekkäät kaikissa tapauksissa maan pahimmaksi kiroukseksi, ja pahin niistä oli Löfving.

-- Kyllä, niille jotka kavalsivat kuningastansa.

-- Niin te sanotte, mutta ystävänne Sakari näki sen turmion, mikä kivekkäistä tuli, ja tahtoi ehkäistä heidän turhat taistelunsa. Ystävä tahtoi säästää maata, kun se ei enään ollut pelastettavissa, mutta Löfving pysyi leppymättömänä.

-- Siinä tuomitkoon Jumala ettekä te. Tahdon kuulla niiden nimet, jotka rohkenevat väittää, että Suomi oli vapautettu velvollisuudesta taistella vapautensa ja kuninkaansa puolesta.

-- Sitten kun moni muu oli sitä sanonut, sanoi sitä Sakarikin.

-- Sakari! hän oli konna.

-- Ja sittenkin olitte hänen ystävänsä kunnes tulitte hänen murhaajakseen.

-- Oikeastaan hän kavalsi minut, kuninkaansa ja Ruotsin valtakunnan.

-- Hän ei kavaltanut, mutta sanoi totuuden teille ja miehillenne, mutta te ette tahtoneet häntä kuulla.

-- Emme tahtoneet, emmekä rehellisinä ruotsalaisina tahdo vastakaan.

-- Mutta saattaa tulla se päivä, jolloin myönnätte, että isäni oli oikeassa.

Löfving ponnahti pystyyn: -- Isänne? huudahti hän kauhistuneena; voisitteko sanoa ne sanat Jumalan edessä?

Attila lähestyi muutamia askeleita. -- Voin, Löfving, olen Sakarin, teidän ystävänne poika. Olen se lapsi, joka leikki teidän Marttinne kanssa vaimonne kuoltua ja kun ystävänne vei kodittoman poikanne vaimonsa hoidettavaksi.

Löfvingin sydän ikäänkuin lakkasi tykyttämästä. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltansa, ja lasimaisella katseella tuijotti hän Attilaan. -- Elävän Jumalan nimessä, älkää pettäkö minua, puhkesi hän vihdoin sanomaan.

-- Oma äitini, vastasi Attila, on tämän kaiken minulle kertonut. Sentähden tunnen teidät ja tiedän kuka olen.

Löfving seisoi pitkän aikaa äänetönnä. Vihdoin nousi kyynel hänen silmiinsä ja vieri hänen poskilleen. -- Vai olette te pikku Sakari, sanoi hän masentuneella äänellä. Olen useasti kantanut teitä sylissäni. Oletteko nyt täällä kostaaksenne?

Liikutettuna kääntyi Attila pois, mutta katsoi uudestaan Löfvingiin: -- Kuka tietää mitä olisin tehnyt teidän sijassanne. Olen nuori, mutta olen kuitenkin elänyt tarpeeksi nähdäkseni, ettei korkein ole sama kaikille. Teidän ystävyytenne isääni ja hänen teihin takaa, että uhratessanne ystävänne uhrasitte itsennekin.