Chapter 3

-- Niin aion; kaikki on käynyt kuin vihurissa heti kun julistimme, että te rupeaisitte johtajaksemme.

Ratkaiseva päätös ilmaantui Löfvingin piirteissä.

-- Ei, poikaseni. Minua he turhaan odottavat. Minun paikkani on rykmentissä, ja siinä on sinunkin. Meillä siis ei ole mitään tekemistä vapaaehtoisten kanssa. Älä niistä huoli.

Martin sydän sykki rajummin, ja kostea pilvi suurensi hänen silmiänsä, kun hän käheähköllä äänellä vastasi: -- Niistä juuri huolin. Rakas isä, ettekö tahdo olla hyvä ja neuvotella majurin kanssa. Pyytäkää häntä puhumaan ylipäällystölle, että he päästävät minut lähteinään muiden kanssa teidän johdossanne.

Löfving tarkasti hetken poikaa vaijeten. Martti näytti hänestä sinä hetkenä huimalta hevoselta, joka riehuu päästäksensä valjaistaan ja ohjaajastaan. Mutta isän velvollisuus oli nyt saada hänet järkiinsä.

-- Olkoon sinulle sanottuna, alkoi Löfving, että tieto sinun vapaaehtoisistasi on joutunut päälliköiden korviin, ja majuri Sprengtport on kuulustellut asiaa, mutta minun ei sallita erota rykmentistä, ja vielä vähemmin sinun.

-- Puhun sitte itse majurin kanssa että hän saa tietää kaikki, huudahti Martti tulistuneena.

-- Olethan jo sanonut hänelle sanottavasi.

-- Kyllä, kaiken sen, mitä olin ajatellut, vaan en sitä mitä olen tehnyt. Kaikki toverini myöntävät, että minähän olen saanut hämäläiset kutsutuiksi ja koossa pysymään. Päälliköt luulevat, ettei nykyinen nuoriso kelpaa mihinkään, mutta me kelpaamme! Herrat itse tulevat käsittämään mitä hyötyä on vapaajoukosta, joka myrskynä syöksee esiin, sinne mihin ei kukaan muu pääse.

-- Ainakaan se ei tapahdu minun johdollani, vakuutti Löfving suurella ponnella. Eipä, vaikka minut kymmenen kertaa valtuutettaisiin.

Martti ei häntä ymmärtänyt. -- Miksi ei? huudahti hän. Koko maailma puhuu vielä siitä kuinka te 20 vuotta sitten veitte sissinne tuleen. Silloin olitte kaikkien kauhuna, mutta kun me nuoret tahdomme olla teidän vertaisianne, silloin työnnätte meidät pois.

-- Näetsen, poikani, aikamme ei kaipaa sissejä. Silloin vei kuningas miehiämme vieraisiin maihin, mutta nyt jää armeija kotimaahan ja saa lisäksi apua Ruotsista.

Martti tuimistui: -- Armeijaahan me aijommekin tukea, aivan niinkuin sissit Isonvihan aikana. Ette uskokaan kuinka kunnostaisimme itseämme.

Jylhänä keskeytti hänen puhettansa Löfving: -- Et tiedä mitä on sissinä oleminen, raadella omia yhtä paljon kuin vihollistakin. Se edesvastuu, joka painaa semmoista soturia, on raskaampi kuin se, jonka alaisena kuninkaallinen armeija on. Et tiedä mitä on yöt päivät elää kuin jännitetty jousi aina laukeamaisillaan, aina katkeamaisillaan. Ei mitään rauhaa, ei mitään neuvoa päälliköltä, ei mitään tukea ja apua väestöltä, yhä vaan olla aiheuttamassa surua ja hätää, saada kirouksia eikä suinkaan kiitosta osakseen, mutta pakotettuna kaikkea tätä kestämään.

Löfvingin varma ryhti oli osaksi lauhtunut hänen kertoessaan järkähyttäviä muistelmiansa, ja haihtuva kalpeus näkyi hetkeksi hänen ruskettuneissa kasvoissaan. Martti huomasi tämän muutoksen, ja mitä hän ei siitä ymmärtänyt, sen selitti hänelle isän äänen sävy. Oli se kai vaikea aika, josta hän puhui.

-- Luuletteko, kysyi hän hellästi, että meistä yksikään lähtee palkan ja kiitoksen toivossa? Mutta kyllä me kiittäisimme ja kunnioittaisimme teitä, niinkuin ei ole koskaan johtajaa kunnioitettu, jos vaan suostuisitte rupeamaan meikäläiseksi. Sana, viittauskin veisi meidät vaarojen ja kuoleman läpi. Ei saisi yksikään niistä, jotka muinoin seurasivat teitä, sanoa, ettemme olleet kylliksi kelpoja astumaan heidän jäljissään.

-- Kuulethan, keskeytti Löfving tuimasti, etteivät herrat hyväksy teidän tuumianne. Se asian ratkaisee.

Martti ei hellittänyt. -- Ettekö luule meidän tietävän miksi eivät hyväksy. Ei ole Hattuihin luottamista.

Närkästyneellä liikenteellä kallistaen päätänsä taapäin laski Löfving kätensä pojan olalle ja sanoi:

-- Antaa Hattujen hoitaa omaansa ja hoitakaamme me omaamme, niin kukin vastaa omasta puolestaan. Kuningas on itse nimittänyt päälliköt, ja totta kai hän paremmin tuntee herransa kuin sinä ja minä. Se, joka on 12:nnesta vuodestaan käynyt kruunun takissa ja on päässyt vänrikiksi, se tekee viisaimmin kun hoitaa virkansa innolla ja rukoilee Jumalalta uskollista mieltä. Muuten saat sanoa vapaaehtoisillesi, että heillä on tilaa kuninkaan lipun alla.

-- Ne eivät tahdo!

-- Sitten se on vaan juorua ja ilmaa, tiuskasi Löfving, närkästyneenä kääntyen pois. Ja jätä nyt se asia, lisäsi hän, tehden lähtöä.

5.

Martti ei seurannut häntä. Katkerin mielin jäi hän seisomaan, ikäänkuin olisi aurinko ainiaaksi laskenut. Nuoren vänrikin sankariunelma oli murtunut ja sen kanssa ehkä hänen rakkautensa onnikin. Mitä hän nyt enään, köyhänä ja huomaamattomana saattoi olla Marialle, jonka mieli aina tavoitteli suuria. Ja suureksi oli hän luvannut tulla. Kirjavia tuulentupia olivat he yhdessä rakentaneet Gammelbackan vanhojen puiden varjossa. Onnea tahtoivat he luoda ihmisten kesken. Ei mikään tuntunut heistä vaikealta. Mutta silloin oli vielä rauha maassa, ja rauhallinen piti heidän tehtävänsäkin olla. He aikoivat rakentaa, viljellä, tehdä käsitöitä, ja opettaa sitä muillekin, luodaksensa heille saman onnen, jota itse nauttivat. Välskäri Göhle oli Marialle lahjoittanut Tukholmassa painetun kirjan, jossa selitettiin kotimaassa ja ulkomaissa kasvavia yrttejä ja niiden käyttämistä sairaudenkohtauksissa. Samoissa kansissa oli myös puutarhahoidon oppikirja.[1] Ne hyödylliset tiedot, joita Maria ammensi näistä kirjoista, olivat kääntäneet hänen ajatuksensa uusille urille. Ennen tuntematon maailma oli hänelle ilmaissut salaisuuksiansa, ja niitä ymmärtämällä voisi hänkin joksikin tulla. Sen sanoi hänelle hänen oma järkensä, vaan vielä selvemmin piispa Petrus Jonae'n kirjaan liitetty opastus lukijalle ja tekijän esipuhe. Olihan mahdollista rakentaa koko paratiisi moisten neuvojen mukaan.

[1] »Een Nyy Träägårdz Book sammandragen aff nägra trovärdighe och förfarne Män, som härvid godh Wettskap hafva. Alla flitighe Huusshållare sampt Träägärdsmästare och theras Läredrändar til nytta och gagn, och nu nyligen af Trycket uthgången.»

* * * * *

Syvällä surulla muisteli Martti sitä aikaa, jolloin hän kaiveli maata, istutti puita ja pensaita Marian kanssa, joka oli hänen aurinkonsa. Tästä oli kuitenkin ajan rauhattomuus tehnyt lopun, ja se sankariunelma, johon hän toiveensa perusti, oli sekin rauennut. Majuri joskus sanoi: -- »Martti on hyvä työmies, mutta hän sopii paremmin kirjoituspöydän ääreen kuin ruotuun. Hän on kirja- ja numeromies.» Sen johdosta ja ehkäpä Sprengtportin tähden oli paroni Wrangel toimittanut Martille paikan Lappeenrannan maaherranvirastossa. Virkaan tuli nyt astua, ja siten voisi Martti saada oman leivän ja kohtuullisen palkan. Mutta siihenkö hän päämääränsä supistaisi? Tähän saakka oli hän hyljännyt jokaisen ajatuksenkin sinne päin, sillä eihän kanslian rauhallisissa toimissa päässyt laakereita leikkaamaan. Mutta nyt se uudestaan johtui hänen mieleensä. Ehk'ei kunniaa ja onnea ollutkaan missään hänen kaltaisensa saavutettavana. Tuo uljas tuuma liittyä vapaaehtoisiin ei käynyt päinsä. Oli siis valittavassa joko kruunun miekka tahi sen kynä, eikä ratkaisua saanut viivyttää, sillä luutnantti Salonius pyrki samaan virkaan ja oli sen saava, jos Martti tahtoi jäädä sotaväkeen. Vaikealta tuntui ratkaisu. Martin rohkeus oli murtunut, kaikki tuntui tuskalliselta. Lienee sittenkin parempi kaatua miesten tappotantereilla kuin tukehtua arkistojen tomuun.

Näissä mietteissä seisoi Martti vielä paikallaan, kun näki äitinsä ja Marian edessään. Äiti kohta ilmoitti, että luutnantti Salonius oli tullut kaupunkiin ja tahtoi vielä tänään tavata Marttia, puhuaksensa virasta.

Martti sopotti jotakin sentapaista, ettei sillä ollut kiirettä, koska maaherra vielä oli matkoilla läänissä, mutta että jos hän palatessaan pitää Saloniuksen kaltaisen juopon parempana, niin olkoon menneeksi.

Se vastaus nähtävästi suututti Leenaa, sillä puna nousi vähitellen hänen poskilleen ja suurella ponnella lausui hän: -- Minä sanon sinulle Martti, ohjaa tahtosi, sillä siitä riippuu elämä täällä ja ijankaikkisuudessa.

-- En tiedä että tahtoni on huonompi kuin muidenkaan, intti Martti synkkänä.

-- Huonompi tai parempi, se vielä olisi jotakin. Huonoa voi ohjata, ja hyvää saattaisi kiittää, mutta sitäpä ei ole laisinkaan, ja juuri sellaisesta kaarnasta kuin -- -- kuin --

-- Rakentaa piru laivansa, lisäsi Martti katkerasti nauraen.

-- Ei toki, sitä ei rouva Löfving tarkoita, sanoi Maria. Hänen tuli kumpaakin sääli.

-- Tarkoitan, jatkoi Leena vakavasti, että horjuva tahto viepi onnettomuuteen. En sano, että Martin käy pahasti, Jumala siunatkoon sinua poika, mutta varoitan sinua, sillä ei mikään ole ihmiselle vaarallisempaa kuin tahdoton luonne, semminkin nykyään. Semmoinen ihminen on kuin liinanen tuulessa, jonka perkele milloin tahansa poimii ja pistää väripyttyynsä, nostaaksensa sen sitten lippuna houkuttelemaan muita. Monet Hatut ovat sitä laatua.

Hatut! huudahtivat nuoret. Semmoista ei oltu koskaan kuultu.

Mutta Leena pysyi sanoissaan. Hän oli nuoruudessaan tuntenut heistä monta. He olivat, sanoi hän, hyväsydämmisiä rehellisiä ihmisiä, mutta ilman tahdon pontta, ja lujia oikeudenkäsitteitä, ja siten he olivat joutuneet siihen helvetinpyörteeseen, joka nyt uhkasi upottaa koko valtakunnan vereen, ja pakotti heitä semmoisille asioille, joille ennen olisivat sylkeneet.

Martti tirkisti synkkänä maahan. Hän tunsi itse, ettei hän ollut tätä ennen mitä hänen olisi pitänyt olla, eikä tiennyt mitä vastata. Mariakin oli vaiti.

Hetken vaitiolon jälkeen alkoi Leena uudestaan:

-- Etkö käsitä, että sinun täytyy päättää. Ei ota hallitus eikä Salonius odottaaksensa. Hän etsii sinua nyt kaikkialta.

Martti kääntyi pois äidistään ja katsoi vieressään seisojaa. Leena seurasi tätä katsetta ja huomasi siinä äärettömiä kysymyksiä, levottomuutta ja rakkautta. Kolmas oli tässä liikana. Oli paras lähteä, jotta nuoret saisivat selvittää keskinäisiä kysymyksiään.

6.

Kornatus nukkui vielä Leenan palatessa. Hänen kasvojensa syvä levollisuus vaikutti kuin rauhantervehdys Leenan kuohuvaan mieleen, ja siunaten katseli hän vanhusta.

Pyhä on uni, ajatteli hän, purskahtaen itkuun, mutta tietämätöntä on kuka tämän jälkeen saa nukkua muutoin kuin kuoleman uneen.

Leena oli kotimatkallaan tavannut miehensä ja vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja. Löfvingin tiedot vahvistivat hänen vakaumustaan, että täytyi olla valmis odottamaan mitä tahansa, koska oltiin sodan kynnyksellä. Paljoa hänellä ei ollut korjattavana mutta sekin vähä oli koottava mahdollisesti pikaisen paon varalle. Kalpeana ja hiljaisena järjesti hän kaikki suureen säkkiin. Välistä meni hän akkunasta kurkistamaan, ikäänkuin jotain odottaen, vaan kun ei näkynyt elävätä olentoa, ryhtyi hän uudestaan työhönsä. Mutta kyllä oli hänen levollisuutensa ainoastaan näennäinen. Jännitetyt piirteet ja punaiset täplät hänen poskillaan osottivat kuumeentapaista sisällistä rauhattomuutta. Hän tuon tuostakin pysähtyi kuuntelemaan, tirkisti akkunan läpi ja istahti vihdoin kädet helmassa. Silloin kuului äkkiä keveitä, kiireellisiä askeleita, ja samassa näkyi Tapani ovessa. Hän oli Leenan vanhin lapsi, ja semmoisena pidetty ankarammassa kurissa kuin nuoremmat, vaikka hän olikin luonteeltaan lempeä ja sävyisä. Se sotainen henki, joka tätä nykyä vallitsi Lappeenrannassa, oli tarttunut poikaankin, joka nyt tahtoi ruveta sotilaaksi. Äidille oli se surman-isku, mutta Löfving arveli, että jos pojassa on tarmoa ja miehuutta, ei pitäisi häntä estääkään. Vanhempien luvalla oli hän edellisenä päivänä lähtenyt linnaan everstin puheille, vaan sittemmin ei häntä ollut kuultu eikä nähty. Vihdoin oli hän saapunut ja kertoi riemuiten olevansa nyt rummuttaja hämäläisissä ja että hänelle oli annettu töyhtöhattu arvonsa merkiksi. Eversti oli kysynyt, oliko hänellä vanhempien lupa, ja käski hänet sitten mukaansa valleille. Herrat puhuivat keskenään, että olin urhoollisen Löfvingin poika. Sitten asetti eversti minut tykin ääreen ja kysyi tahdonko luvata pysyä siinä kunnes hän kutsuisi minut luoksensa. Tietysti lupasin. Jo tuli yö, mutta ei kuulunut kutsua everstiltä. En tiennyt mitä tehdä, palelin kovasti ja oli nälkä. Teki mieli lähteä pois, mutta muistin antamani lupauksen. Kun sitten aamulla vaihdettiin vahteja, vei minut yksi miehistä mukanaan. Herrat olivat kai unohtaneet koko asian. Mutta eversti kehui minua ja sanoi, että rumpali saa opettaa minulle pärrytyksiä ja merkin-antoa, ja käski panemaan töyhöt hattuuni, koska minusta, sanoi hän, jos saan elää, kyllä tulee oikea Suomenmies.

Tapani oli siis kruunun mies ja oli siitä koko ylpeä.

Mutta Leenan sydäntä ahdisti. Herra, sinä tiedä mitä teet, ja annat tahtosi mukaan, huokasi hän. Tue minua kuormani taakan alla!

Tapani ei aavistanutkaan mitä äidin mielessä liikkui, kun tämä hellästi veti pojan puoleensa ja sanoi: -- Kun nyt joudut maailmalle omin päin, tutki Jumalan sanaa ja säilytä se niin, että tiedät mistä sen hädässä löydät. Mutta säilytä se syvälle, sillä saatana omiensa kanssa käy ympäri kaivamassa tätä aarretta ihmisten sydämmistä. Näethän, poikani, pimeyden ruhtinas tietää, että kun pyhä henki on karkoitettu, pääsee hän itse sisälle ja sieppaa saaliinsa, jota hän ei enään päästä. Älä pelkää kuolemaa, mutta pelkää synnin parissa elämistä, sillä pienet synnit ovat portaita suurille rikoksille. Koeta elää niin, että rohkenet kuolla.

Tapani loi häneen kirkkaat silmänsä: -- En pelkää kuolemaa, äiti!

Mutta hetken tehtävät joutuivat jo mieleen. Tapanilla oli kiireinen työ suoritettavana. -- Eikö minun nyt tulisi kaivaa lusikat maahan. Syvään kuoppaan kai?

-- Kuoppaan, no niin, vastasi Leena hajamielisenä, aikoen seurata poikaa. Mutta ei, parempi on että hän menee yksin. -- Tiedäthän oikean paikan?

-- Kyllä. Pihlajan alla? Siellä kiven kyljessä. Tiedän kyllä, ja aikakin on sopiva, sillä kaikki ihmiset ovat nyt Myllymäellä. Olihan poika oikeassa, ja saatuaan leivän ja juustopalan lähti hän reippaalla mielellä.

Tapanin mentyä ryhtyi Leena taas kapineitansa sälyttämään tarkastaen huolellisesti jokaista hänelle niin rakasta vaatetta. Vihdoin heräsi Kornatus. Untevana ja puutuneena katsoi hän ympärilleen, hieroi silmiänsä ja jäi istumaan käsivarret nojautuneina polviin ja kädet ristissä. Vähitellen valveille päästyään hän kurotteli käsiään nähtävästi varsin hyvillään, kaivoi esiin piippunsa ja sytytti sen hiilellä, jonka tottuneilla sormilla otti ahjosta. Näin päästyänsä rakkaita savujansa nauttimaan istui hän taas rahille.

-- Olette nukkuneet makeasti, Kornatus, sanoi Leena ystävällisesti. Pelkäsin kärpästen häiritsevän teitä.

Kornatus veti aika sauvun ja vastasi hiljaisesti: -- Kärpäsiä ja kasakoita en ole koskaan sietänyt, mutta välisti on paras olla kumpaakaan huomaamatta. Lieneehän Löfving jo palannut? Tiesikö hän mitään rajalta?

-- Hyörinää kuuluu sieltä. Vihollinen varustaa kuten mekin. -- Maamme on taas pantava alttiiksi.

Melkein riemulla puhalsi Kornatus savunsa kattoon. -- Tuhat tulimmaista! Ei siis auta muu kuin ladata ja ampua vastaan.

-- No niin, mikäli maksaa vaivan, intti Leena alakuloisena. Kuulin tänään että joku valtiomiehistämme oli kirjoittanut, että Hatut sota-innossaan ovat valmiit uhraamaan Suomen, kumpa vaan saavat rauhan rikotuksi.

-- Se on valhe, huudahti Kornatus iskien nyrkillään polveensa.

Leena katseli häntä kylmäverisesti. -- Mitä auttaa suuttuminen? Ei totuus pala tulessakaan. Saattaa olla hyvä kuninkaalle ja neuvostolle päästä meistä. Kun lapsi on kuollut on kummius lopussa.

-- Ette saa ajatella Ruotsista niin kehnosti.

-- Miksi ei. Olemme kyllä saaneet kokea millä tavoin meitä on kohdeltu ja palkittu.

-- Kyllä ovat ajat rauhattomat, myönsi Kornatus. Mutta vaikka Lappeenrannassa kuhisee kuin muurahaispesässä, olette täällä kuin rauhanpalmun alla.

-- Olenhan minäkin täällä elämöinyt, mutisi Leena, sulloen pontevasti säkkiin sälytetyt vaatteet. Hevoskavioiden kopse sai hänet kuitenkin rientämään akkunan luo, mutta kun ei mitään näkynyt, ryhtyi hän taas toimeensa: -- Luulin että paroni Buddenbrock oli palannut, ja mieleni kävi noloksi, sillä nyt täytyy minun koota mitä meillä on, että saamme sen mukaamme jos siksi käy.

-- Vai niin! mietittekö pakoa, nyt jo?

-- En minä ensimmäisenä pakene, mutta en viimeisenäkään, sillä parempi käsi tulessa kuin kasakka talossa.

Kornatus nousi. -- Onko teiltä paljon korjattavana? suokaa minun auttaa.

Leenalla ei ollut aikaa katsellakaan häneen saatikka antaa mitään tehtävää, nyykkäsi vaan ystävällisesti. -- Kiitos Kornatus. Köyhän alus on kepeä soutaa. Vaatteista on jo enimmät korjuussa ja hopeat kaivan maahan, sillä maa säilyttää minkä sille antaa.

Kornatus näytti kysyväiseltä. Hän kai luuli, ettei Leenalla ollut mitään hopeita. Mutta Leena otti kirstusta pienen puulaatikon, jonka sisällä oli toinen rautapeltinen ja lukittu. Sieltä nosti hän tuohisen kääreen, josta vihdoin tuli ilmoille kuusi suurta, liinaan käärittyä hopealusikkaa.

-- Katsokaa noita, minusta ne ovat kauniita. Hän antoi ne vanhukselle.

-- Ja painoa niissä on, vastasi tämä, punniten lusikoita kädessään. Kauniisti kimeltelevät.

-- Kaksikymmentä vuotta olen kutonut ja säästänyt saadakseni ne kokoon lapsille. Ne ovat heidän ainoa äidinperintönsä.

-- Mutta onhan niitä kuusi. Kukapa kuudennen? Vai Marttiko, vaikka hän ei ole oma poikanne?

Leena vetäytyi takaisin pannaksensa kalleutensa taas kätköön, ja vastasi hiljaisesti ja vakavasti: -- Maailma laskee lapseni viideksi, mutta itse lasken ne kuudeksi, sillä kun Löfving otti minut vaimokseen, teki hän niin sentähden että saisi minusta hyvän äidin Martille, ja kun poika ensi kerran seisoi edessäni, päätin tehdä hänen puolestaan mitä voin, jottei Löfvingin ensimmäinen vaimo voisi suurena tilipäivänä sanoa, että pistin hänen lapsensa poveeni niin että jalat roikkuivat paljaina.

Kornatus otti piipun suustaan ja päästi kätensä painumaan alaspäin. Semmoiset naiset olivat hänen mieleensä. Niihin saattoi luottaa. Mutta Martille on hän kuitenkin vieras, kun häntä oli kasvattanut majuri Sprengtport.

Tähän kysymykseen vastasi Leena kylmähkösti: -- Martti ei ole minusta koskaan huolinut, eikä ihmekään, mutta se sikseen. Olen häntä kohtaan tänään sama kuin eilen ja aina siitä päivästä saakka, jolloin tulin hänen äidikseen, sillä en minä pidä lupauksiani leikkinä.

-- Luja kestää, sanoi ukko, ja Jumala sen kostaa lapsillenne.

-- Omat lapseni, jatkoi Leena, ovat nyt Turussa, kaikki paitsi Tapani, ja minä jo eilen pyysin Martin kuoppaamaan lusikat, mutta ei näkynyt olevan aikaa. Lienevät hänelle vähäpätöisiä perinnöitä minun jälkeeni, kun hän on herraskartanossa kasvatettu.

-- Älkää niin ajatelko. Mikäli minä tiedän on Martti hyvä ja oikeamielinen poika. Majuri ja hänen ensimmäinen vaimonsa pitivät Marttia aina omana lapsenaan, ja jos hän on käynyt teille vieraaksi, on siihen se syynä, että olette olleet niin vähän yhdessä. Kuka käski Löfvingiä antaa pojan pois.

-- Kuka käski, vastasi Leena pikastuneena. Nälkä se käski, ja kiitimme Jumalaa kun majuri armahti meitä ja lupasi Marttia kasvattaa. Siihen aikaan ei ollut hyvä tulla Suomessa toimeen.

-- Ei suinkaan, myönsi Kornatus. Muistan, kun palasin vankeudesta Venäjältä, kulkeneeni Käkisalmesta Hämeenkankaalle näkemättä yhtään ihmistä tai peltoliuskaa.

No niinhän se oli, tiesi Leena. Sentähden olikin hän rakkaineen ollut vähällä kuolla nälkään. Sentähden oli Löfving, turhaan koetettuaan omillaan tulla toimeen, kirjoittanut kuninkaalliselle neuvoskunnalle Tukholmassa, saadaksensa työtä tahi vähän apua. Vähinkin olisi ollut hyvä, mutta nyt ei tällä uljaalla soturilla ollut suurta arvoa, vaikka hän vaaran aikana kyllä oli ollut suuri, ja lopuksi meidän täytyi lähteä Suomesta. Se kiitos siitä.

Kiristetyin huulin oli Kornatus tätä kuunnellut. -- Älkää luottako ruhtinaisiin, lausui hän synkästi. Pieniä varten eivät ole koskaan korkeat pienat tikapuissa.

-- No, ei! huudahti Leena. Mutta läväistiin sittenkin, Jumalalle kiitos. Löfving sai hyvän paikan tarkastuskirjurina, ja minä neuloin räätälinä sen verran kuin joku mieskin. Ammatin olin oppinut äidinisältäni nuorena, ja nyt se kelpasi. Olisimme voineet ottaa Martin luoksemme, mutta hän viihtyi hyvin siellä missä oli, ja majuri piti hänet hyvänä. Löfvingin mielestä oli paras antaa hänen olla, niin ei tarvinnut hänen, niinkuin muiden lastemme kasvaa omalle maalleen vieraana.

Enempiin kysymyksiin ei nyt ollut aikaa, sillä tupaan astui kaksi miestä, Löfving ja Martti.

7.

-- Löfving! huudahti vanhus nousten ja ilosta säteilevin silmin rientäen kotiintulleita vastaan. Ränstynyt oli ukko, mutta kyllä näkyi, että hän oli kaarlolainen ja niin oli Löfvingkin.

Ensimmäinen tervehdys oli sydämmellinen kuten veljien kesken, ja Martin jälleennäkeminen teki, niin vakuutti Kornatus, vanhan sydämmen uudestaan nuoreksi. Uusia oloja ja vanhoja muistelmia otettiin puheeksi, mutta kun päästiin istumaan, vanhemmat pöydän ääreen ja Martti vastaiselle seinälle, kysyi Leena, asettaen pöydälle täyden oluthaarikan: -- Vieläkö paroni on poissa, koska palaat yksin.

-- Paronista en tiedä mitään. Kun tulimme Nurmeen, käski hän minut tiedustelemaan seutua ja saattamaan sana Wrangelille. Itse hän arvattavasti nyt istuu veljensä ja Wiipurin esikunnan huostassa, mutta minulle lähetti hän kumppaniksi kotimatkalle venäläisen upseerin.

Kornatus höristi korviaan. -- Venäläisen upseerin! Mitähän se lienee?

-- Hän on luutnantti ja adjutanttina venäläisen Buddenbrockin luona, tuon, joka on komentanttina Wiipurissa.

Ukko piti asiata kummallisena. Ei oltu koskaan kuultu, että vihollisten upseereja oli päästetty linnaan, kun sota oli kynnyksellä.

Löfving nieli tunteensa oluen mukana ja vastasi levollisesti: -- Kyllä nyt kuullaan paljon mitä ei kuultu ennen, mutta muutoin kulkee mies vahdittuna ja antoi sitäpaitsi kunnia-sanansa, ettei hän urki asematamme. Pyysi tulla tänne yksityisenä henkilönä minun seurassani, saadaksensa taas nähdä Saimaan seutuja, joista hänellä on, tiesi Herra mitä muistoja, ja kun rauhaa vielä kestää ei tahtonut kukaan häntä estää.

-- Hm, myrähti ukko. Miten menetteli hän matkalla? Näennäisesti välinpitämättömänä tietysti, mutta tähysteli kai kuin kotka. Kyllä hän on vakooja! Ja tutkivana käänsi Kornatus silmänsä Löfvingin puoleen, joka jatkoi:

-- Jumala ties mikä hän on. Mies ratsasti koko ajan vaiti kuin kala, ja näytti vähän uinailevalta satulassaan. Mäkitörmillä hän välisti elpyi ja mulautti silmänsä milloin taivasta milloin maata kohden, ikään kuin olisi tahtonut niellä kaikki, mutta sitten vaipui hän taas unelmiin. Tuntui osaavan suomea, mutta kun hän ei vastannut yritin sekä venäjäksi että saksaksi, mutta kun hänestä ei lähtenyt ääntä, jätin hänet mykäksi minkä vaan tahtoi.

-- Mitä kuuluu Pietarista? kysyi ukko näennäisesti levollisena puristaen sormellaan kuohuvan tupakantuhan. Kuulitko sieltä mitään?

-- Siellä kuhisee sotaväkeä Muolasta Nummeen, selitti Löfving. Kymmenentuhatta miestä Lascyn, viisituhatta Keithin komennossa, ja huomenna lähtee Galitzin kymmenentuhannen miehen kanssa Pietarista.

-- Hyvin varustettuja vai?

-- Ainakin niillä on ruokaa, nauroi Löfving. Sotamiehen limppu painaa yhtä paljon kuin hän itse, ja hevoset ovat hyvät.

-- Ne kyllä eivät ensi mäessä kompastu niinkuin meikäläiset, tokasi Leena salaisella harmilla. Mutta Löfving ei ollut huomaavinaan hänen kiihtymistään, vaan jatkoi huoletonna ikäänkuin olisi ollut puhe mistäkin vähäpätöisyydestä: -- Kevyt tykistö seuraa armeijan kintereillä, mutta raskaat tykit jäävät pari päivänmatkaa jälkeen,

Sotavanhuksen silmät rupesivat kimeltelemään. -- Ja tänne pyrkivät?

-- Täyttä totta. Näkyy olevan kiire, sillä Krasnatscuk reipastutti seitsemää kasakkaansa kujajuoksulla, kun eivät olleet tarpeeksi vikkeliä.

Nuoren tulisuudella iski Kornatus nyrkkiä pöytään: -- Tuhat tulimmaista, kun nyt olisin nuori.

Tämä huudahtus sai vihdoin Martin vireille.