Chapter 17

Tasma vaikeni. Yli 20 vuotta oli vierinyt siitä päivästä, mutta vieläkin tukahuttivat nämät muistot hänen äänensä, eikä Mariakaan rohjennut enempää kysyä. Vihdoin jatkoi murheellinen nainen:

-- Jumala ei sallinut minun kuolla, sentähden virkosin ennenkuin savu tukehutti minut ja sieppasin ainoan lapsen, jonka sain käsiini. Se oli Attila ja hänet viskasin ulos akkunasta. Yksi kasakka aikoi syöstä minut takasin tuleen, mutta toinen veti minut ulos. Yö oli kylmä, ja mökkiin paloivat sinne jääneet lapseni, mutta silloin en sitä paljon tajunnut. Minä ja poika kuljetettiin yhä kauemmaksi monien satojen muiden kanssa Venäjän metsiin.

Kaikkien kärsimysten perästä tuntui lepo siellä suloiselta. Vanhat tuuheat tammet, saarnet, niinipuut, kuuset ja männyt tarjosivat tuoksuvaa siimestä. Tämän viheriöivän seudun läpi virtasi Wolgan mahtava vesi, ja sen rannalle jäimme. Meidän miehet osasivat rakentaa laivoja Venäjän jokia varten. Naiset ja lapset saivat avustaa miehiä. Meidän kaltaisille kurjille olisi elämä tässä ihanassa seudussa ollut lievitystä, ellei koti-ikävä olisi vaivannut ja saanut useimmat miehet yrittämään pakoa. Valitettavasti se ei onnistunut, ja nyt vasta meille kovat päivät koitti. Meidät määrättiin vietäviksi kruunun tiloille, miehet neljä yhdessä kahlehdittuina rautakankeen. Mutta sitä ennen... Tasma vaikeni kauhun valtaamana.

-- No, mitä? kysyi Maria kiihtyneenä.

-- Voi, voi rakas neiti! Vangit olivat polttoraudalla merkittävät.

-- Kauheata!

Tasman ääni kävi vaikeroivaksi. -- Tulipunaisella kämmenenmuotoisella raudalla, jonka pohjassa oli Venäjän kotka, painettiin merkki poskeen. Kauhea oli nyt varmuus, ettei yksikään meistä pääse siitä vapaaksi eikä palaa kotimaahan. Naisten ja lasten vuoro oli kohta tuleva ja tulikin. Mutta kämmen oli liian leveä pienille poskille ja merkki painettiin sentähden heidän hartioihinsa. Voivotus nousi ylimmilleen. Attila raukka tiesi, että meidän vuoromme yhä läheni, ja itki. Kun meihin tartuttiin, musteni aurinko silmissäni, mutta ihmeellinen voima kannatti minua. Juuri samana hetkenä saapui muutamia loistavasti puettuja ratsastajia. He suuntasivat meihin päin, minä tempasin itseni irti, syöksyin heitä kohden ja heittäydyin hevosten jalkojen eteen. Sidotuilla käsivarsillani viittasin noiden onnettomien puoleen tulirovion ääressä ja pyysin heitä pelastamaan lapseni. Ratsastajat pysähtyivät, neuvottelivat ja lähtivät väkijoukkoa kohden. Lyhyen sananvaihdon jälkeen antoi yksi herroista rahakukkaronsa sille, joka täällä komensi. Tämä vei Attilan vieraan luokse, joka oli ostanut hänet. Sillä aikaa oli poika merkitty, mutta nyt hän ei ollut enään kruunun oma. Ja sama herra osti minutkin. Arvatkaa kuka hän oli?

Maria tuijotti kalpeana ja liikutettuna Tasmaan, voimatta lausua sanaakaan, mutta hänen kyyneleensä virtasivat viljavasti.

-- Te tunnette hänet. Isäntäni on parooni Buddenbrock.

Maria ei voinut vastata, hän vaan nyyhki ääneen.

-- Älkää itkekö enään, sanoi Tasma hiljaisesti. Hän vei meidät muassaan, ja siten tulimme Moskovaan. Siellä oli siedettävämmät olot, sillä parooni oli hyvä herra.

Mutta Mariaa ei mikään voinut lohduttaa. -- Oi Jumala kuinka olette kärsinyt. Voi vankiraukkoja! Ja Attilakin. Kuinka voittekaan enää pysyä hengissä niin suuressa surussa?

Tasma risti kätensä. -- Jos suru voisi tappaa, niin olisin aikoja sitten kuollut. Mutta sairastuin kuitenkin, niin ettei kukaan luullut minun toipuvan, ja siitä ajasta olen ikäänkuin muuttunut. Ihmiset pelkäävät minua ilman syytä, sillä se voima, joka minulle on annettu, on Jumalalta saatu, ja hänen asioitaan olen koettanut ajaa.

Tuon Maria käsitti. Kovien koettelemusten kautta oli Jumala ottanut tämän naisen yhdeksi valituksensa. Ikäänkuin salaisen voiman lumoamana tuijotti hän yhä tietäjättäreen.

_Maria._ Milloin palasitte Suomeen?

_Tasma._ Täällä olen ollut monta vuotta. Ensikerran tulin tänne paroonin kanssa, sillä kun hän minut osti, niin olin hänen.

_Maria._ Oi, Tasma, oletteko orja?

_Tasma._ Olen tämän maallisen elämäni aikana. Mutta aikani ei ole enään pitkä. Tuskin käsittänette kuinka lohduttava se tieto on. Olette vielä nuori, mutta minulle on kuolema ikäänkuin valo ylösnousemisen aamusta. Ajattelen häntä, joka kantoi ristin kaikkien meidän puolestamme. Ette usko kuinka minä iloitsen siitä ajatuksesta, että saan laskeutua levolle ainiaaksi. Tämä kuihtunut ruumis on kerran uudistuva ja kirkastuva luojani edessä, ja Jeesus on kaikkien edellämenneiden rakkaitteni edessä sanova, että olen hänen niinkuin hekin.

Tasma vaikeni, mutta nähdessään Marian kyyneleet sanoi hän lohduttaen: -- Parooni on ollut hyvä isäntä, eikä hän enään vaadi minulta mitään työtä. Saan mennä ja tulla tahtoni mukaan kenenkään kysymättä, eikä minulta mitään puutu. Buddenbrockin perhe on rikas, mutta kreivinna on kova. Parooni saattaa pikastua ja rangaista, mutta hän on myös anteeksiantava, antelias ja hyvä. Mutta kreivinnan sydän on kivestä. Hänestä orja ei ole linnankoiran arvoinen.

-- Entä Attila? Onko hänkin orja.

-- Ei, hän sai vapauden ja vietiin vieraisiin maihin. Nyt kevättalvesta palasi hän vihdoin, mutta silloin en tuntenut häntä enään.

-- Voi Jumala, mitä suruja! vaikeroi Maria. Häntä pyörrytti ja kun hän kätki kasvonsa käsiinsä, astui Leena sisään. Kapteeninrouva ei voinut enään hillitä vastenmielisyyttään tuosta pitkästä puhelusta. Tasma sen huomasi ja nousi ylös.

-- Enpä ollut muistaakaan lähteä, sanoi hän, tarjoten kättä Marialle. Sitten kääntyi hän Leenan puoleen sanoaksensa hänellekin jäähyväiset, mutta sisällisen katkeruuden vallassa tiuskasi kapteeninrouva katkerasti: -- Olisi ollut parempi jos ette olisi muistanut tulla tänne, niin olisivat neidin kyyneleet säästyneet.

_Maria._ Rouva Löfvingillä ei ole oikeutta karkoittaa sitä, jonka minä mielelläni näen luonani.

_Leena._ Jos kerran nuo venäläiset kauhut sitovat sydämmenne vihollisiimme, niin olkoon onneksi. En kadehti ketään.

Vastenmielisyys paisui Marian sydämmessä ja kovat sanat liitelivät hänen huulillansa, mutta Tasma riensi pysäyttämään tätä pikastumista.

-- Älkää minua vihatko, pyysi hän surullisena, ei vaikkapa pitäisitte minua vihollisenakin. Suomi on kärsinyt kauheasti, mutta kärsinyt on Venäjäkin. Kaksikymmentä miespolvea ja enemmänkin kuluu ilman apua, mutta sitten tuo uusi aika lohdutusta ja vapautusta. Silloin ojentavat kansat kädet toisilleen ja käyvät veljinä yhdessä.

Leena kääntyi ylenkatseellisesti pois. Mitä hän piittaa hullusta naisesta. Mutta Tasma jatkoi näkemänsä tulevaisuuden hurmaamana:

-- Kärsivistä kansoista syntyy profeettoja, jotka saarnaavat evankeliumia ja raivaavat tien maailman vapahtajalle, sillä hänen äänensä tulee kerran kaikumaan synnyttääksensä uudestaan ihmisten sydämmet ja valitsemaan köyhät opetuslapsikseen.

Tietäjätär vaikeni. Näytti siltä, että se näky, joka häämöitti hänen sielussaan, vähitellen haihtui, mutta nykyisyyskään ei vielä ollut hänen tajuntaansa palannut. Sanaa sanomatta hän lähti.

Kummallisen ennustuksen hurmaamina pysyivät Maria ja Leena mykkinä, mutta kapteeninrouvan halu saada tietää enemmän Tasman käynnistä sai hänet vihdoin kysymään, oliko tuolla noita-akalla ollut mitään asiaa?

Maria kertoi lyhyesti mitä oli kuullut, mainitsematta kuitenkaan Löfvingiä ja Attilaa. Leena ei aavistanutkaan kuka Tasma oli, mutta päättäen siitä mitä oli puhuttu kivekkäiden julmuudesta, arveli hän, että hänen miestänsä oli kuvattu pahaksi konnaksi. Sitä toki ei Maria saanut uskoa, sillä ei syy ollut Löfvingin eikä hänen miestensä, vaan tuon noita-raukan kaikkine viisasteluineen. Leena puolestansa kuvasi Löfvingin järkähtämätöntä uskollisuutta sille lipulle, jolle hän oli vannonut, hänen rakkauttansa Ruotsin vapauteen. Semmoisia suurtöitä pitäisi majuri Sprengtportinkin tyttären ymmärtää. Jos Ruotsin kuningas olisi puolustanut maata niinkuin Löfving ja hänen miehensä, niin olisi maailma saanut nähdä toista. Mutta oltiin liiaksi velttoja, ja sentähden Löfvingiä tuomitaan vääremmin kuin ketään toista ihmistä.

Kapteeninrouvan kiihoittunut mielentila sai Marian mykäksi. Hän ei luullut ansainneensa näitä moitteita eikä huolinut niihin vastata. Ja olihan jo päivä lopussa. Oli aika mennä levolle.

Seuraavana aamuna ryhtyi kumpikin tavallisuuden mukaan rukkiinsa. Ei haluttanut riidellä, mutta ei kummallakaan ollut ystävällistä sanaa sanottavana. Painostavalta tämä kuitenkin tuntui. Jospa Herra tässä tuskassa lähettäisi jotakin lohduttavaa.

Odottamaton apu saapuikin, kun heidän palvelijattarensa Eudotja astui sisään kahden valkoseen puetun orjattaren kanssa, jotka kantoivat vasua, ja Eudotjan käskystä asettivat sen Marian eteen, tuoden terveisiä kreivinna Buddenbrockilta, paroonin kälyltä. Eudotja käänsi venäläisen puheen suomeksi. Sitten nostivat orjattaret vasua peittävän liinan, ilmoittaen että kreivinna lahjoitti siinä olevan puvun Marialle, jotta hän siihen puettuna saapuisi kreivinnan huoneustoon. Vasussa oli useita silkki- ja samettihameita, hienoimpia liinavaatteita, helmiä ja kultaisia koristeita. Orjattaret tarjoutuivat kampaamaan neidin hiukset ylhäisten tavan mukaan.

Eudotja selitti heidän puheensa, ja tytöt nostivat vasusta kaiken tuon komeuden, mutta kun se oli tyhjennetty, käski Maria heitä panemaan kaikki takaisin vasuun ja sanomaan hänen puolestansa kiitokset ja anteeksipyynnön. Hän ei voinut ottaa kreivinnan lahjaa vastaan.

Ällistyneinä katselivat orjattaret Mariaa ja toisiansa. Mitä tuli heidän vastata haltiattarellensa? Moista sanaa he eivät rohjenneet hänelle viedä. Olihan se tavaton armo, kun kreivinna suvaitsi tahtoa nähdä vangittua neitiä. Kukapa ei häntä kadehtisi.

-- Mitä?! huudahti Eudotja. Aijotteko kieltää. Älkää rohjetko lähettää takaisin kreivinnan lahjaa.

Sittenkin Maria pysyi päätöksessään, mutta ei Eudotjakaan hellittänyt. Juhlallisena asettui hän Marian eteen varoittaen: -- Älkää hyljätkö onneanne, sydänkäpyseni. Ette tiedä Jumalan aikomuksia. Ehkä tulette tässä puvussa yhtä onnelliseksi kuin kaunis Natalia Narishkin.

Kysyväisenä katseli Maria Eudotjaa, ja tämä jatkoi: -- Natalia Narishkin oli yhtä kaunis ja yhtä köyhä kuin te, mutta Alexei Mihailovitsh, Venäjän suuri tsaari, otti hänet puolisokseen, vaikka sitä kyllä bojaarit vastustivat. Siitä näette, kuinka onnellisesti saattaa käydä sen, joka on hyvä ja sydämmestään nöyrä.

Mutta sittenkään ei Mariassa näkynyt mitään myöntymisen merkkiä. Päinvastoin luuli Eudotja huomaavansa yhä kiihtyvää uhmaa, ellei se ollut suuttumus, joka nosti punaa vieraan tytön poskille. Kuinka tuo tyttö hupsu saattoi siten pilata onnensa? Eudotja päätti ryhtyä viimeiseen yritykseen.

-- Te olette köyhä ja turvaton vanki ja kuitenkin ovat kaikki täällä teille hyviä. Kun korkea herrasväki sai tietää, että olitte ollut armelias köyhille, on teille osoitettu paljasta hyvää. Teidät on tuotu tähän upeaan linnaan, olette saanut hienoimpia ruokia, olette saanut pitää ystävänne luonanne, ja sittenkin olette tyytymätön. Ja kun armollinen kreivinna tahtoo kunnioittaa teitä tällä lahjalla, niin hylkäätte sen. Se on rumaa, kiittämätöntä. Jos olisitte pukeutunut näihin vaatteisiin, olisi teidät saatettu itse kreivinnan luo. Olisitte saanut suudella hänen kättänsä ja pyytää mitä ikinä haluatte.

Mutta neiti vastasi: -- Sanokaa kreivinnalle että kiitän hänen armostaan, mutta etten voi ottaa sitä vastaan. Jos kreivinna tahtoo nähdä minua, niin mielelläni käyn hänen luonansa vapaaksi päästyäni, mutta silloin tässä puvussani.

Eudotja pudisti onnettomana päätänsä ja tahtoi todistaa tuolle itsepäiselle ettei semmoinen sopinut, mutta Maria ei kuunnellut häntä.

-- Sanokaa hänelle, jatkoi Maria, että olen köyhä tyttö köyhästä maasta. Äidilläni ei ollut koskaan parempia vaatteita, ja hän oli kuitenkin paljon parempi minua. Osoittaakseni kuitenkin, että pidän arvossa sitä hyvyyttä, joka on tullut osakseni, tahdon ottaa muistoksi tältä ajalta ja viedä kotiin Suomeen tämän hienon pitsihunnun.

Eudotja kiivaasti käski orjattaria viemään vasun pois, ja Maria nähdessään hänen nyrpeytensä pyysi: -- Älkää olko pahoillanne. Nähkää, suru kotimaassani on nyt siksi katkera, etteivät sen tyttäret saata koreilla niinkuin yksin onnelliset voivat.

Eudotja ei vastannut, mutta näkyi kyllä ymmärtävän. Hän kulki ovea kohti, mutta kääntyi taas, pysähtyi epäröivänä ja meni vielä kerran Marian luo.

-- Ette ymmärrä mitä teette, Maria Wasiljewna! Mutta vaikka hylkäätte onnenne, rukoilen Jumalaa teidän puolestanne. Olette olleet armelias venäläisten naisten pojille, hoitaneet minunkin Iivanaani, niin että hän jäi henkiin. Sentähden tahdon palkita teitä sillä, mitä minulla on. Ottakaa tämä, pyysi hän vetäen povestaan pienen vahakynttilän. Se on kirkossa siunattu pyhänä pääsiäisyönä. Jos toivotte jotakin, niin virittäkää tämä kynttilä ja rukoilkaa, ja Jumala antaa sen teille, mutta teidän täytyy rukoilla niin kauan, ettei kynttilästä jää hituakaan, sillä muutoin siunaus haihtuu. Mutta jos uskollisesti kestätte, niin saatte mitä anotte.

Maria otti kynttilän ja aikoi kiittää, mutta Eudotja jatkoi: Ottakaa tämä ristikin ja kantakaa sitä povellanne. Tehkää niin, Maria Wasiljewna, niin saatte nähdä että tulette onnelliseksi.

Hellyys Eudotjan äänessä ja hänen suuri kiitollisuutensa sai kyyneleet nousemaan Marian silmiin, mutta tahtomatta kuulla sanaakaan kiitokseksi riensi vanhus huoneesta.

Maria seisoi äänetönnä huntu käsivarrellaan ja nuo oudot lahjat kädessään. Tuo kaikki oli niin ihmeellistä, ikäänkuin hän olisi herännyt unennäöstä. Hämmästyneelle Leenalle hän näytti mitä oli saanut. Leena tarkasti kaikkea ihmetellen ja kunnioituksella, semminkin tuota ihmeellistä kynttilää. Semmoinenhan oli ihan kuulumatonta, ja vallan ylevähän tuo venäläinen nainen oli ollut. Kapteeninrouva oli syvästi liikutettu.

-- Katsokaa kuinka kaunis tämä on, huudahti Maria, levittäen huntua nähtäväksi.

Onhan se kaunis, myönsi Leena. Mutta --, kapteeninrouva laski hellästi kätensä Marian olalle; häneltä ei riittänyt sanoja tarpeeksi kiittääksensä Mariaa, joka oli hyljännyt lahjat. Ei sitä olisi kestänyt, jos Maria olisi ruvennut komeilemaan vihollisten koruilla, kunnes hänet vihdoin olisi tallattuna viskattu pois.

Nyt he vihdoin ymmärsivät toisiansa ja olivat ystäviä kuten ennenkin.

* * * * *

Syksyn likasäät olivat muuttuneet talveksi. Pakkanen oli ankara ja eilis-illasta saakka pyrytti lunta laajoina hiutaleina, jotta huoneen muutoinkin niukka valo vieläkin himmentyi. Maria seisoi akkunan edessä katsellen ulos. Hänen edessään lepäsi Suomenlahti jäätyneenä ja rajattomana, yhtenä ainoana lumikenttänä. Sen äsken rauhattomat aallot olivat nyt pitkiksi ajoiksi laskeneet levolle ja kätkeytyivät yhä syvemmälle talven kylmän vaipan peittoon. Miltähän maailma näyttää, kun ne taas vapaina vyörivat ja maa viheriöitsee? Lumiraskaat pilvet ja katkeamaton äänettömyys synnyttivät vaihtelevia ajatuksia, synkkiä ja surullisia niinkuin kolkko luontokin. Tasman ihmeellinen kohtaloonsa alistuminen palasi yhä Marian mieleen. Päässeekö hän koskaan semmoiseksi? Ehkä ei koskaan. Elämä oli kuitenkin kaunis, ja elää tahtoi hän ollakseen onnellinen ja luodaksensa onnea muille. Mikä tämä onni olisi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ja missä se asui tässä kauheassa maailmassa, joka on kurjuutta täynnä? Suru kotimaassa, Tasma, Venäjän orjat, kaikki ne tuhannet surun ja kurjuuden muodot, joista hän oli kuullut, kiitivät hänen silmiensä editse, eikä hän voinut auttaa ainoatakaan. Itse oli hän vankina ja suljettuna erilleen kaikesta. Oi, vapautta! Pois täältä elämään ja toimeen. Sittenhän voi tyytyväisenä kuolla.

Leena näki kyllä kuinka hän päivä päivältä kärsi täälläolostaan. Kapteeninrouvalle oli elämä melkein entistä helpompi. Hänen ei tarvinnut enään huolehtia pikku Tapanistaan. Jumala oli hänet korjannut kaikista vaaroista ja kauheuksista. Mutta nuo toiset lapset! Turku oli tosin kaukana sodan jaloista, siellä oli ihmisillä leipää ja ehkä heistä armeliaat ihmiset pitävät huolta, eikä nyt kyyneleet auttaneet, täytyy luottaa kaikkivaltiaaseen. Todellista iloa tunsi Leena ajatellessaan että Maria oli hyljännyt nuo vieraat puvut. Hänen sydämmensä oli siis yhä suomalainen. Mutta oliko se myös hänen tuolla kotona? Martin nimeä ei mainittu koskaan. Oliko hän kokonaan menettänyt Marian rakkauden? Oliko sovinto mahdoton? Ei hän yksin syyllinen ollut. Hän kyllä katuu vikaansa ja korjaa sen jollakin uljaalla teolla. Todellinen rakkaus antaa anteeksi.

Että nuo nuoret vielä saattaisivat sopia, se odotus täytti Leenan sydämmen ilolla. Silloin ei tarvinnut enään pelätä tuon komean herran silmäyksiä täällä linnassa. Mutta oliko todellakin syytä tähän pelkoon? Tosin Maria Attilan ollessa hänen luonaan näytti aivan toiselta, eloisalta ja lämpimältä, mutta kaipasihan nuori nuoruutta semminkin heidän nykyisessä yksinäisyydessään. Olkoon! Mutta Tasman käynnin jälkeen oli Maria kokonaan muuttunut. Ei kelvannut rukki, ja akkunassa hän seisoi niin haaveilevana kuin olisi odottanut vapauttavaa enkeliä taivaan pilvistä. Eiköhän vaan itse linnan herralla ollut jotain osaa tähän tutkivaan levottomuuteen.

Monenmoiset epäluulot olivat valaneet myrkkyä Leenan mieleen. Hänen täytyi kerran puhua julki.

_Leena._ Minulla on muutamia sanoja sydämmelläni, jotka minun nyt täytyy lausua. En ole aina ollut semmoinen kuin tahtoisin olla. Sanani saattavat joskus olla epämieluisia, vaikka tarkoittavat hyvää, sillä nuorille on tapani puhua avonaisesti kiittäen tai moittien.

_Maria._ En ymmärrä teitä.

_Leena._ Ensiksi kiitän teitä vieläkin, ettette ottanut noita tarjottuja tavaroita vastaan.

Maria puristi lämpimästi Leenan kättä ja vastasi entisellä viehkeällä äänellään: -- Ette olisi itsekään ottanut niitä vastaan.

_Leena._ En, sitä en olisi tehnyt, mutta se ilahuttaa minua isänne ja hänen -- --, sanat takertuivat hänen kieleensä. Ajattelen häntä, joka on tuolla kotona. Martti ei ikinä suo itselleen anteeksi -- mutta --

Maria vetäytyi kalmankalpeana edemmäs.

-- Minun puolestani tehköön mitä tahtoo. Sormuksensa hän saattaa löytää verisestä hiekasta, mutta Maria Sprengtportia hän ei löydä ikinä.

-- Ei hän ollut muita huonompi.

-- Se olkoon teidän lohdutuksenanne. Minä luulin häntä siksi miltä hän näytti. Sitä minä suren, että hänen kuntonsa oli valhetta.

Leenasta nämä sanat olivat kirveleviä iskuja, mutta hän vastasi levollisena: -- En puolusta häntä, mutta rohkenen vakuuttaa, ettei sellaista ikinä enään tapahdu.

-- Kyllä se jo riittääkin mikä on tapahtunut. -- Maria kääntyi katkeroittaneena pois. Hän ei tahtonut kuulla enempää.

-- Älkäämme tuomitko häntä kuulematta. Sitä on moni saanut katua, vaikka liian myöhään.

-- Voi Leena! Minusta on kaikki koko elämässä liian myöhäistä.

-- Älköön teille tulko onnettomuutta siitä, jos joskus saatte mitä pyydätte.

-- Ei minulla ole mitään pyydettävää.

Maria kääntyi taas akkunan eteen katsellen ulos, mutta nuo sanat oli tuska pusertanut hänestä. Hänen kasvoissaan kuvastui taas tuo surun kylmä piirre, joka oli niissä näkynyt täälläolon ensi aikoina. Myöhemmin siitä ei ollut tuntunut jälkeäkään; päinvastoin olivat neidin kasvot ilmaisseet sisällistä iloa. Marttiko nyt kaikki synkisti? Kapteeninrouva katui äskeistä puhettaan, mutta Marian ajatukset olivat toisilla, kaukaisilla poluilla. Silmät katselivat uneksivina avaruuteen ikäänkuin tavoittaaksensa tuota tuntematonta, jota hän etsi. Äkkiä juohtui hänen ajatuksiinsa Eudotjan pieni kynttilä. Entä jos hän virittäisi sen ja rukoilisi Jumalalta -- mitä? Hän ei rohjennut ajatella tätä ajatusta loppuun; sitä mitä hän tahtoi, sitä hän ei tahtonutkaan. Pelko ja suru sekaantui kaikkeen.

Lunta tuli yhä taajoina hipaleina ja teki ilman melkein läpikuultamattomaksi, mutta vähitellen muodostui kaukaisuudessa tummempi kohta, jossa hän vihdoin erotti kahden hevosen vetämän kuomureen. Linnaa kohden ne pyrkivät ja seisahtuivat vihdoin linnan pihaan. Attila! oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Oliko Buddenbrock palannut? Kiihkeän ilon vavahdus värisytti hänen mieltänsä, mutta se muuttui pian epävarmuudeksi ja levottomuudeksi. Mitä nämät muukalaiset hänelle merkitsivät tahi hän heille?

Vähän ajan päästä saivat vangit Eudotjalta tietää, että linnan herra oli palannut sihteerinsä kanssa, ja Maria toivoi että Attila vielä samana iltana kävisi häntä tervehtimässä, mutta turha oli odotus. Vasta seuraavana päivänä oli hänellä siihen aikaa, ja silloin oli itse parooni muassa.

-- Tulemme Pietarista, lausui Buddenbrock tervehdittyään. Siellä on tapahtunut ei ainoastaan Venäjälle vaan koko Europalle ja semminkin Ruotsille tärkeitä tapauksia.

_Maria._ Mitä on tapahtunut?

_Buddenbrock._ Suuriruhtinatar Elisabet Petrowna on astunut Venäjän valtaistuimelle.

_Maria._ Haluaako hänen Majesteettinsa sotaa vai rauhaa?

_Buddenbrock._ Saatte tietää kaikki, kaunis lapseni, sitten saatte itse päättää. Aluksi mainitsen, että tieto teidän hyväntahtoisuudestanne meidän sairaita sotilaitamme kohtaan ja heille annetusta avustanne on joutunut itse hoviin. Sen johdosta olen nyt täällä tuodakseni teille Hänen Majesteettinsa kiitoksen ja ilmoitan teille, että saatte pyytää jonkun armo-osoituksen. Mikäli se koskee teitä itseänne, on se ehdottomasti täytettävä.

_Maria._ Pyydän saada palata Ruotsin Suomeen.

_Buddenbrock._ Siinäkö kaikki.

_Maria._ Kapteeninrouva Löfving kuuluu samaan pyyntöön.

-- Toimitan anomuksenne perille, vastasi parooni, vetäen luoksensa tuolin, johon hän istuutui. Minulle on mieluista voida vakuuttaa teille Hänen Majesteettinsa suostumus. Teen sen varmimmalla vakaumuksella, koska tiedän, että keisarinna Elisabet surkutellen on saanut tiedon monien raskaasta kohtalosta sekä Venäjällä että Suomessa, ja hän on päättänyt tehdä mitä mahdollista on luodaksensa tulevaisuudessa alamaistensa onnen.

Maria katseli epäillen ritarillista vierastansa. Kauniisti hän kyllä puhui, mutta ehkä vaan hovin tapaan semmoista, jolla ei ollut mitään merkitystä, ja laisinkaan punnitsematta sanojaan vastasi hän kylmästi pää kenossa puolittain ylpeillen: -- Minua ilahuttaa, jos keisarinna on tullut huomaamaan niitä kärsimyksiä, joiden alaisiksi hänen armeijansa on joutunut hyökätessään Ruotsia vastaan.

-- Te puhutte kuin lapsi, vieläpä kuin ymmärtämätön lapsi, vastasi parooni synkistyen synkistymistään.

-- Niin luulette, huudahti Maria, kun ette tunne minua. Mutta suokaa minun kantaa Venäjän kruunua yhtenä ainoana päivänä, niin saatte nähdä, olenko lapsellinen tai ymmärtämätön.

-- Mitä siis tekisitte tuona merkillisenä päivänä? kysyi Buddenbrock hymyillen.

-- Sanoisin kaikille Venäjän Suomessa asuville: Rakas suomalainen kansani, minua surettaa kun olette riistetyt erilleen veljistänne Ruotsin Suomessa, sentähden tahdon olla jalomielinen ja lahjoittaa teidät takaisin kotimaallenne, luvaten etten enään koskaan vahingoita teitä.

_Buddenbrock._ Tämä ajatus ei oikeuta teitä kruunua saamaan, mutta keisarinna Elisabet, jolla se on Jumalan armosta, valmistelee kotimaallenne lahjaa, joka on hänen valtansa arvoinen.

_Maria._ Mitä tarkoitatte?

_Buddenbrock._ Keisarinna käsittää Venäjän aseiden menestyksen Jumalan suojeluksen osoitteeksi, sillä Jumala ei koskaan edistä väärää asiaa, ja vääryydellä on Ruotsi ryhtynyt tähän kauheaan sotaan. Hänen Majesteettinsa tietääkin varsin hyvin, että useat valtiopäivämiehet semminkin Suomessa vastustivat sotaa, ja keisarinna on sentähden pysähyttänyt voitolliset sotajoukkonsa, suodaksensa Ruotsille miettimis-aikaa. Venäjän valtakunta on siksi suuri, ettei se kaipaa laajennettuja rajoja; ainoastaan ystävyyttä Hänen Majesteettinsa vaatii Ruotsilta. Mutta koska Suomen kansa ensikädessä ja kovimmin on kärsinyt sotien rasituksista, tahtoo Hänen Majesteettinsa erityisesti kääntyä sen puoleen, antaaksensa itse kansan ratkaista, onko sen maa vastakin oleva Venäjän ja Ruotsin riitojen temmellyskenttänä, vai tahtooko se, keisarinnan avulla, muodostaa siitä vapaan ja riippumattoman valtakunnan.

_Maria._ Venäjän avulla? En usko teitä.