Chapter 16

_Attila._ Eräässä puolalaisessa linnassa. Muistatte ehkä kertoneeni, että erään kenraali Reichenbergin ainoa poika upposi Wolgaan. Seisoin rannalla kun poika vierähti veteen ja heittäydyin jokeen pelastaakseni hänet. Kaksi kertaa sain kiinni hänen kauluksestaan, mutta toisella kertaa veti hän minut syvyyteen. Silloin irtaannuin hänestä ja kelluin vähän sen jälkeen saman proomun vieressä, josta poika oli pudonnut. Siitä minut nostettiin ylös, mutta sillä aikaa oli Reichenberg saapunut kylästä ja saanut tietää poikansa hukkumisen. Toisena päivänä löydettiin ruumis, ja maahanpanijaisten jälkeen tahtoi kenraali palkita minua siten, että hän piti minua luonansa ottopoikana. Silloin annettiin minulle nimeksi Attila.

_Maria._ Miksi ette saanut pitää omaa nimeänne?

_Attila._ Reichenberg tätä kai ei tuntenut tahi ei pitänyt siitä. Sen vaan tiedän, että kasvatusisäni neuvotteli siitä ystäviensä kanssa. Hän sanoi, että koska en ollut venäläinen enkä saksalainen, ja koska polveuduin Hunnikansan jälkeläisistä, niin Attila oli sopivin nimekseni, ja siitä asti minä käyn Attila Reichenbergin nimellä.

_Maria._ Te puhutte vielä suomea hyvin.

_Attila._ Rakastettua ei hevin unohdeta.

Attila nousi sanoaksensa jäähyväiset, mutta pyysi saada palata, ja siitä päivästä nähtiin hänen usein suuntaavan askeleensa pientä linnansalia kohden. Hän oli paljon matkustanut ja tiesi kertoa vieraista maista ja kansoista. Paljon sellaista, jota hän oli nähnyt, oli hän myös maalaillut ja näitä kuvia näytti hän Marialle. Mikäli Marian voimat lisääntyivät, karttui myös hänen harrastuksensa, eikä Attila väsynyt kertomasta kaikkea mitä hän tahtoi tietää. Eräänä päivänä toi hän muassaan suuren laukun, jonka kirjavia lehtiä hän levitti pöydälle. Siinä oli suurenmoisia näköaloja vieraista maista, rauhaisia idyllejä, muotokuvia ja muuta sekasin. Tästä kokoelmasta valitsi hän muutamia värillisiä kuvia ja asetti ne Marian eteen, häntä ilahuttaakseen. Maria katseli niitä. Hän näki järven korkeine, jyrkkine rantoineen, tumman kuusimetsän ja kallioisia saaria, joita vastaan aallot murtuivat vaahdoksi. Toinen näköala kuvasi auringonnousussa rusottavia lehteviä vuoristometsiä. Taas toisissa nähtiin erämaan hiljaisuus kaisloja kasvavan lahden ympärillä, viheriäniittyinen laakso, hitaasti virtaava joki kelluvine lummelehtineen. Sitten taas taulu, jossa lehtevän kasvullisuuden peittämänä vuoren juuressa seisoi pirtti tuuhean männyn varjostamana. Aallot rannalla olivat laskeutuneet levolle, ja hajonneesta pilvestä välähti kuun kirkas säde syvyyteen.

_Attila._ Tässä näette Suomen semmoisena jona se minulle muistuu lapsuudestani. Tuossa pirtissä oli kotini.

_Maria._ Olette kuvannut sitä rakkaudella.

_Attila._ Mutta saavuttamatta mitä tahdoin.

_Maria._ Kuinka niin? Mitä mielestänne puuttuu?

_Attila._ Kaipaan metsän juhlallista huminaa, kun tuulonen suhisee puiden latvoissa, puhumattakaan sen suloisesta lemusta. Tässä näette valveilla olevan luonnon unennäköjä, kun se elää suviyön valoisassa, hurmaavassa hämärässä. Ette kuule aaltojen loisketta kun ne hyväilevät rantoja, ettekä lintujen viserrystä, kun ne aurinko herättää tahi illalla kun ne meille sanovat hyvää yötänsä.

_Maria._ Ja semmoista muistatte vielä?

_Attila._ Ne olivat lapsuuteni ainoa ilo. Semmoista ei unhota. Tässä, näette, näiden pensaiden alla löysin kiiltomatoja kesäyönä ja tällä paadella sulatti aurinko ensimmäiseksi lumen keväällä. Kun silloin puolanvarret tulivat näkyviin, luulimme me lapset suven tulleen. Tuolla rinteellä noukimme myöhemmin mustikoita ja vadelmia.

Maria katseli tauluja kauan ja miettivästi. Taas tarjosi hänelle Attila lehden. Siinä oli pieni kirkko tuuheiden puiden ympäröimänä, sen vieressä hautausmaa, jonka matalan kiviaidan yli näkyi ruohoisia kumpuja ja puuristejä.

_Attila._ Tunnetteko tätä paikkaa.

_Maria._ Sehän on -- oi Jumala! -- Lappeenranta.

Attila ojensi hänelle taas lehden: -- Entä tämä talo.

_Maria._ Onhan se Löfvingin talo Lappeenrannassa. Ihan näköinen ja lisäksi tuo suuri pihlaja ja metsäruusupensas akkunan alla. Olette sen maalannut täydessä kukassa, vaikka kukat jo aikoja sitten olivat varisseet kun olitte siellä.

_Attila._ Minulle tarjosi elämä sinä päivänä ruusuja ja kuvasin ne okaineen päivineen. Tämän akkunan edessä näin teidät ensi kerran. Muistatteko sitä?

_Maria._ Varsin hyvin muistan.

Maria tarkasti tauluja äänettömänä, ja vähitellen ilmaantui hänen kasvoihinsa taas tuo jäykkä piirre, jonka surut olivat niihin kaivaneet. Sairaus oli poistanut näitä viivoja, mutta muistojen elpyessä esiintyivät ne uudestaan. Äsken niin eloisa puhelu taukosi, eikä kummassakaan tuntunut halua sen jatkamiseen. Vihdoin lausui Attila: -- Olisin iloissani, jos tahtoisitte pitää nämät vähäpätöiset kuvaelmat muistona yhdestä, joka mielellään tahtoi ilahuttaa teitä ja pitää teitä ystävänä -- eikä vihollisena.

Maria ei vastannut.

-- Tiedän varsin hyvin, jatkoi Attila, että kyhäykseni ovat arvottomat, mutta tulin ajatelleeksi, että joskus tahtoisitte nähdä niitä paikkoja, joita ne kuvaavat.

_Maria._ Ehkä on näillä lehtisillä yhtä suuri arvo teille kuin minullekin. Olisihan suurta kiittämättömyyttä, jos riistäisin teiltä sitä mitä pidätte rakkaana.

_Attila._ Älkää moista puhuko! Kuvat ovat teidän, jos tahdotte ne ottaa, ja se ilahuttaisi minua enemmän kuin uskottekaan.

_Maria._ Jakakaamme. Te pidätte toisen, minä toisen.

Attila punastui ilosta. -- Olkoon tahtonne mukaan. Kummanko suvaitsette ottaa?

Maria siirsi kuvat hänelle. -- Valitkaa itse. -- Attila tarttui lähimmäiseen. -- Minulle on mieluisempi Löfvingin talo.

-- Ja minulle on Lappeenranta suuremmanarvoinen. Kiitos! -- Hän katsahti kiitollisena ylös. Ystävyyden aurinko oli sulattanut jäykät piirteet.

Rouva Löfving, joka ääneti istui rukkinsa kimpussa, loi ihmetteleviä katseita nuoriin pöydän ääressä. Maria huomasi sen ja nousi.

-- Tahdotteko nähdä? kysyi hän, näyttäen kuvia Leenalle. Kapteeninrouva otti ne, mutta kalpeni. Kirkko oli poissa, kodit tuhkana ja maa hurmeinen. Liikutettuna jätti hän taulut takaisin, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi nöyrästi: -- Herra tarkoittaa kai jotakin näillä suruilla, vaikka emme sitä käsitä, sillä yksistään ihmisten tekoa tämä ei ole. -- Ja niin sanoen istuutui hän taas työnsä ääreen.

Maria katseli tauluja uudelleen ja sanoi vihdoin: -- Te maalaatte niin kauniisti. Missä olette oppinut?

-- Ensi alkeet sain Reichenbergiltä. Hän piirusti hyvin. Sotakoulussa piirustimme niinikään, mutta sitte sain yksityisopetusta.

Attila veti esiin pienen kirjan, joka oli nidottu ruskeaan nahkaan ja etukansi painettu kultaisilla kirjaimilla ja koristeilla. -- Tässä on vielä muisto, joka ehkä huvittaa teitä.

Maria otti kirjan ja luki: »Rukous kirja.» Hän avasi kannen ja käänteli suurilla kirjaimilla painettuja karkeita lehtiä. Tummasta, kuluneesta paperista huomasi hän, että kirja oli vanha.

-- Onko tämä omanne? kysyi Maria.

-- On, se on ainoa mitä minulla on Suomesta ja siltä kansalta, johon ennen kuuluin.

Maria pyysi häntä kertomaan ainakin jotakin lapsuudestaan. Hänen elämänsä kohtalot tuntuivat niin oudoilta.

Attila kokoeli kuviansa ja kertoi sen ohessa:

-- Siksi kunnes kenraali Reichenberg otti minut, olin elänyt suomalaisten naisten ja miesten parissa Wolgan rannoilla. Olimme sotavankeja vieraassa maassa ja meitä vartioittiin, mutta kasakat olivat lempeät meille lapsille ja semminkin minulle, jonka he näkivät kuusivuotiaasta kahdentoista vanhaksi. Kaikkia meitä pidettiin työssä, mutta se ei minua rasittanut, ja halukkaasti kuuntelin vanhempien vankien kertomuksia sodasta ja heidän kohtalostaan ennen vankeuteen joutumista. Illoin lauloimme virsiä, runoja ja muita kotimaan lauluja, puhuimme Jumalasta ja kotimaasta. Suomea he rakastivat yli kaiken maan päällä. Se, joka ei ole ollut muassa, se ei voi käsittää, kuinka lohduttavaa näiden murheellisten oli huojentaa sydäntänsä lauluilla. Moni oli valmistanut itselleen kanteleen, ja vanhat sanoivat, että kun he kuulivat kielien äänen, tuntui se tervehdykseltä Karjalasta, maasta, jota he eivät ikinä voineet unohtaa. Sinne takasin ja siellä hauta, se oli heidän kiihkein toivonsa. Tuo kaikki oli minullekin rakasta, mutta sen täytyi jäädä, kun Reichenberg vei minut muassaan.

-- Käsitän teidän surunne! huudahti Maria myötätuntoisesti.

_Attila._ Ajattelen viimeistä päivääni Wolgan luona, ja sitä mitä sitten seurasi. Katkeralta tuntui minusta eroaminen ystävästäni, mutta se kääntyi kuitenkin onneksi, sillä vähän sen jälkeen oli aikomus lähettää meidät mikä mihinkin kruununtiloille ja pidättää meidät siellä ainiaaksi.

_Maria._ Orjina?

_Attila._ Niin, semmoisiksi useimmat jäivät. Minutkin oli jo ostettu, mutta Reichenberg vapautti minut. Hyvästijätön tuska lähtiessäni koski syvästi vanhuksiin. Kahdeksankymmenvuotias ukko laski siunaten kätensä pääni päälle ja antoi minulle tämän kirjan, vaikka se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Hän oli saanut sen kornetti Hornilta, ja siitähän oli opettanut minua lukemaan. Katsokaa; nämät kirjaimet ovat leikatut puuhun ja sitten painetut paperille. Ajatelkaa mitä taitavuutta tarvittiin, jotta joka sana saataisiin selväksi.

Kyllä oli Maria kuullut isänsä puhuvan näistä kirjoista. Isä oli itse kääntänyt useita rukouksia suomeksi, mutta kannet kai eivät olleet siltä ajalta? Ei, ne oli Attila teettänyt Nyrnbergissä. Tuo pieni kirja oli, jos mahdollista, säilytettävä hänen kuolemaansa saakka. Se oli lohduttanut niin monta, ennenkun se joutui hänelle, ja ehkä lohduttaa vastakin.

Marian kysyttyä, onko hän aina lukenut näitä rukouksia, vastasi Attila, että kyllä oli hänen nuoruudessaan aikoja, jolloin hän halveksi kaikkea rukoilemista. Hän oli joutunut ihmisten pariin, joista kaikkinainen uskonto oli pappiskavaluutta, mutta vallan ja rikkauden saavuttaminen kaikki kaikessa. Kunnia ja omatunto siinä ei saanut tulla kysymykseenkään. Samaan aikaan saapui Mainziin ruhtinas Dmitri Mironovitsh. Hänen vielä lapsena ollessa oli hänen koko perheensä karkoitettu Siperiaan. Ruotsalaisten upseerien siellä avaamaan saksankieliseen kouluun oli Dmitri ja hänen veljensä pantu oppilaiksi, ja siellä he olivat tutustuneet pyhään raamattuun. Siellä kylvetty siemen oli kauniisti orastanut ja kasvanut veljien sydämmissä. Yhä vielä oli Dmitri hartaasti uskonnollinen ja vaikutti Attilaan tavalla, joka palautti häneen lapsuuden uskon, josta hän ei tahtonut Jumalan avulla, enään luopua. Silloin oli Attila sidotuttanut pienen rukouskirjansa, joka nyt oli hänelle rakkaampi kuin koskaan.

_Maria._ Tämäkö mielenmuutos saattoi teidät takaisin tänne?

_Attila._ Elämän vaiheet ja Jumalan johto sen vaikuttivat. Parooni Buddenbrock ei tietänyt Reichenbergin kuolemasta ja tuli häntä tapaamaan, sillä he olivat lankoja. Hän tarjoutui hankkimaan minulle paikan Venäjän armeijassa, mutta se ei miellyttänyt minua. En voinut myöskään jäädä silloiseen kotiini. Maailma on kyllä avara, mutta minulle ei näkynyt siellä olevan sijaa ja niin kävi, että nyt olen täällä.

Suru silmissä loi Attila katseen Mariaan, joka kalpeana istui häntä kuunnellen, ja silloin heidän katseensa sattuivat yhteen.

Maria luuli ymmärtävänsä mitä hän ajatteli ja muisti niitä kovia sanoja, joilla hän oli Attilaa loukannut. Sana »anteeksi»! liiteli jo hänen huulillansa, mutta ujouden tunne pidätti häntä. Vihdoin kysyi hän vienosti: -- Olihan se joku meidän lauluistamme, joka palautti teidät tänne; eikö niin?

_Attila._ Niin oli. Se ilta tuntuu minusta vielä unelmalta. Aurinko sammui vähitellen ja kuu teki nousua, kun minä seisoin palatsin akkunassa katsellen ulos. Ette tiedä, mitä on olla maailmaan viskattuna. Minä sitä olen kokenut, mutta en koskaan niin katkerasti kuin sinä iltana. Oi, sinä isäni maa, sinun kauneutesi syttyi sielussani! Kuinka sinä vedit sydämmeni puoleesi!

Marian silmät säteilivät yhä suuremmalla hohteella. Se sointu ja katse, joka noihin sanoihin liittyi, oli hänelle ihan uutta. Hän ei ollut sellaista ennen nähnyt eikä kuullut, mutta hän ymmärsi sen hyvin.

-- Laulakaa se laulu minulle, sanoi hän.

Attila tarttui sitraan, soitti muutamia akordeja ja lauloi:

Yksin istun ja lauleskelen, Aikan' on niin ikävä, Vesi seisoo ja linnut laulaa Eikä tuulikaan vedätä. Oisko pursi ja punapurje Millä mennä merten taa, Sieltä tuottaisin kullalleni Pivon kultaa ja hopeaa.

Kun laulun viimeiset säveleet olivat vaienneet, laski hän sitran pöydälle ja sanoi: -- Se on yksi lapsuuteni lauluista, jota lauloimme Wolgan rannalla.

-- Laulakaa vielä jotakin muuta, pyysi Maria posket punastuen. Surunsa oli hän unohtanut.

Attila lauloi katse tajuttomasti luotuna kuuntelijaan, ja laulajastakin surujen muisto haihtui.

Leena istui sillä aikaa uskollisena rukkinsa vieressä, tarkastaen nuoria. Kuinka tämä yhdessä olo päättynee? Jos Martti olisi täällä, tokkohan Maria hänelle niin hymyilisi kuin tälle viholliselle. Attilan vaikutus Mariaan oli silminnähtävä, mutta olihan neiti toisen morsian. Martti oli syynalainen, mutta ei toki muita huonompi, eikä häntä saanut kuulematta tuomita. Onhan se kauhea onnettomuus ja häpeä, jos Maria nyt unohtaa koko entisyytensä ja kiinnittää sydämmensä viholliseen.

Attilan lähdettyä yritti Maria itse soittaa, johon hän lapsuudestansa saakka oli harjaantunut, mutta siitä vaan ei tullut mitään; hän nousi ja lähti huoneeseensa. Kapteeninrouva päätti mennä tapaamaan häntä.

Siellä istui Maria Attilan rukouskirja kädessään, mutta Leenan tullessa nousi hän ylös. Kapteeninrouva luuli huomaavansa, että Maria oli alakuloinen, mutta päätöksestään luopumatta astui hän esiin ja puhui vakavasti: -- Älkää paheksuko, neiti, mutta tahtoisin mielelläni sanoa sanasen.

Maria katseli häntä kysyvästi, ja Leena jatkoi: -- Ei sovi kunniallisen neitsyen katsella niin iloisesti vieraaseen mieheen, saatikka kun hän on vihollinen. Se ei sovi milloinkaan, mutta semminkään ei sille, joka on toisen morsian.

-- En ole kenenkään morsian enkä siksi tule koskaan.

-- Älkäämme tuomitko Marttia häntä kuulematta.

-- Tuomitsen näkemäni mukaan. Jos Löfving teidän ylkänänne olisi juossut pakoon, jättäen kaikki sattuman nojaan, olisitteko sittenkin hänen?

Kapteeninrouva ei vastannut, eikä Marikaan puhunut sen enempää, vaan purskahti itkuun.

* * * * *

Semmoisissa oloissa eteni syksy. Oltiin jo Marraskuun puolivälissä. Varhainen talvi oli lauhtunut, kylmiä sadekuuroja valui alas, myrsky vinkui rajuja laulujansa ja meren aallot murtuivat tummina ja kuohuen linnan muuria vastaan. Maria oli täydellisesti toipunut, ja tuo verrattain tyyni elämä oli saanut vaaleita ruusuja puhkeamaan hänen poskilleen. Päivät tuntuivat kyllä pitkiltä, ja vapaudenhalu vaivasi yhä enemmän, mutta ei auttanut muu kuin kärsivällisyys. Attilan ja paroonin käynnit lyhensivät monta ikävää tuntia, mutta nyt ei ollut kumpaakaan näkynyt moneen päivään. Vanha palvelijatar kertoi heidän lähteneen Pietariin.

Marian ja Leenan täytyi nyt tyytyä keskinäiseen seurusteluun, mutta entinen tuttavallisuus oli kadonnut ja kylmyys astunut sen sijaan. Leenasta oli Maria kova ja kylmä. Martin oli hän hyljännyt ilman ainoatakaan kyyneltä. Hän ainakaan ei ollut rakastanut Marttia niinkuin tämä häntä. Säteilevin silmin hän kuunteli vierasta upseeria. Todellisesta uskollisuudesta hän ei näkynyt tietävän mitään. Martti raukka!

Mariata puolestaan tuntui kapteeninrouvan läsnäolo painostavan. Tämän lujan naisen äänettömyyskin tuntui moitteelta. Mitä se Leenaa koski, mitä Maria ajatteli. Martin sormuksen oli hän viskannut pois silloin kun Martti lähti pakoon. Heidän välinsä oli lopussa. Mutta jos hän nyt piti Attilaa ystävänä, niin siinä ei ollut mitään pahaa. Attila oli uskaltanut henkensä hänen tähtensä; hän oli etsinyt Marian jälkiä ja oli pelastanut hänet Walkjärven kurjuudesta. Ja sittenkin Leena vaati kohtelemaan häntä vihollisena. Mutta siitä ei tule mitään. Tosin oli Maria kotona ollessaan ajatellut samoin, mutta eihän hän silloin ymmärtänyt mitä Attila oli. Kerran päästyänsä takaisin Suomeen tunnustaa hän avonaisesti koko maailman edessä, ettei hän koskaan ole voinut ajatellakaan jalompaa miestä kuin Attila Reichenberg.

Maria oli kehrännyt koko päivän ja nyt otti hän lukeaksensa Attilan rukouskirjaa.

-- Lukekaa minullekin, pyysi Leena, ja Maria luki. Kun hän lopetti, kiitti kapteeninrouva ja sanoi:

-- Oli se hyvä hetki. Toivon monta sellaista. Olen nähnyt, että olette ollut minulle nyreissänne niiden sanojen tähden joilla varoitin teitä, mutta minä puhuin omantuntoni mukaan ja niinkuin olisin uskonut isännekin puhuvan.

Maria ei vastannut, ja Leena jatkoi: -- Olkaamme ystäviä tässä vieraassa maassa. Ellemme pidä toisistamme, niin ei meillä, ei ainakaan minulla, ole ketään ystävää. Olisin kovin iloinen, jos tahtoisitte minulle avomielisesti sanoa mitä ajattelette. Näen että teillä on jotakin sydämmellänne.

Maria ojensi sydämmellisesti kätensä Leenalle: -- Kiitän, että olette minulle hyvä. On niin kuin sanotte. Me olemme toisillemme kaikki. Tiedän olleeni epäystävällinen, mutta suokaa minulle anteeksi. En ole enään sama tyttö kuin ennen, enkä siksi tule. Mutta luullun avomielisyyteni puute tulee siitä, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Annan elämän mennä menoansa mitään tuntematta tai ajattelematta.

Rouva Löfving katseli häntä hieman aikaa. Tyttö parka, ajatteli hän, mutta oli vaiti. Puhelu keskeytyi ja varjot huoneessa kävivät synkemmiksi, sillä pesässä oli valkea sammunut ja kotitekoista talikynttilää ei oltu edes niistetty. Naiset kuitenkaan eivät huomanneet huoneen hämäryyttä, ennenkun ovi aukeni ja sisään astui vieras nainen. Maria meni kynttilä kädessä tullutta vastaan, ja molemmat tunsivat nyt Tasman. Kun rouva Löfving näki tuon kammottavan tietäjättären, jähmettyi veri hänen suonissaan, sillä ainahan tuo onneton nainen tiesi uutta surua. Kaiho ja alakuloisuus valtasi Mariankin, mutta tämän tunteensa voittaen tervehti hän ystävällisesti, kun Tasma ojensi hänelle kätensä.

-- Sain kuulla että olitte täällä vankina ja pyysin lupaa käydä teitä tervehtimässä, sanoi Tasma kääntyen Leenankin puoleen tarjotaksensa hänelle kättä.

_Maria._ Mistä tulette?

_Tasma._ Asun täällä linnassa. Olen paroonin väkeä, mutta olin sairas kun teidät tuotiin tänne. Muutoin olisin tullut ennen.

_Maria._ Palveletteko täällä?

_Tasma._ Parooni osti minut nuorena, ja sittenkun hän joutui virkaan täällä olen ollut orjana linnassa. Hän aikoi ensin jättää minut suurille tiluksilleen Liivissä, mutta kun rukoilin häntä, salli hän minun lähteä Suomeen kokin seurassa. Hän on hyvä ihminen.

Tasma oli istuutunut pesän eteen ja lämmitteli kuihtuneita käsiään ahjosta leviävässä lämmössä. Hänen edessään seisoi Maria käsi muurin pankolla ja pää nojautuneena käsivarteen. Kapteeninrouvaa vaivasi neidin tietäjättärelle osoittama myötätuntoisuus. Hän nousi ja lähti huoneesta. Säälien katseli Tasma edessään seisovaa tyttöä ja kysyi vihdoin: Kaipaatteko häntä?

_Tasma._ Olen nähnyt hänen suuntaavan askeleitaan tänne ja tiedän että hän palaa.

_Maria._ Jos tarkoitatte herraanne, niin on hän ollut minulle hyvä, mutta en kaipaa häntä.

_Tasma._ Tiedän että herrani on ollut teille hyvä, mutta häntä en tarkoita, vaan tuota toista. Eikö hän ole teille sanonut, että hän on minun poikani?

_Maria._ Kuka? Luutnantti Reichenberg?

_Tasma._ Niin pienen poikani nimi oli Paavo, ja siksi häntä vielä sanon rukouksissani.

_Maria._ Paavo? Hän on puhunut lapsuudestaan, mutta teitä hän ei ole maininnut. Miksi on hän tämän salannut?

_Tasma._ Hän ei salaa mitään, mutta se joka piilee syvimmässä se viimeiseksi nousee.

_Maria._ Oletteko tekin ollut vankina Wolgan tienoilla?

_Tasma._ Olen, rakas lapseni. Jospa tietäisitte mitä olen kärsinyt!

_Maria._ Ettekö tahtoisi kertoa niistä ajoista?

_Tasma._ Tahdotteko siis kuulla minua.

_Maria._ Oi, sangen mielelläni!

Tasma lykkäsi pois tuolin jossa hän oli istunut, ja kyykistyi lattialle kädet helmassa ristittyinä. Maria seisoi vielä, mutta laskeutui istumaan vihdoin hänkin, nojaten päänsä muuria vastaan, Tasman surumielisellä äänellä kertoessa:

-- Mieheni oli rakentanut meille oman mökin Käkisalmen luona, mutta kun sota alkoi, otettiin Antero sotamieheksi. Löfving ja hän olivat ystäviä ja joutuivat samaan komppaniiaan, kestäen sitten yhdessä vaihtelevia kohtaloita. Löfving sai pian kätkeä rakkaan vaimonsa maan multaan. Katkera oli hänen surunsa, ja kun me molemmat itkimme vainajan ruumiin ääressä, pyysi hän minua ottamaan luokseni hänen silloin yksivuotiaan poikansa, ja otinkin hänet, vaikka minulla jo oli kaksi muiden turvatonta lasta. Mutta sitten lähti Löfving muille seuduille, enkä moneen vuoteen tiennyt hänestä muuta kuin mitä Anterolta kuulin, kun hän joskus kävi kotona. Isonvihan verineen ja kauhuineen tunnette, mutta sekin, niinkuin kaikki muu, päättyi. Nääntyneenä makasi Suomi verissään. Kuoleman rauha oli kaikkialla vallitsemassa. Itse vihollinenkin tunnusti kurjuutemme ja rupesi säälimään. Kaikki olivat kohtalonsa alle alistuneet, kaikki paitsi kivekkäät. He uhmasivat ja tekivät maan valloittajille kaikkea vahinkoa mitä voivat. Voittajat vimmastuivat uudestaan, ja kun kivekkäät jo olivat poistuneet, kostettiin syyttömille vaimoille ja lapsille miesten teot. Siten tulivat sissit maan kovimmaksi kiroukseksi, ja -- tuskallista sanoa -- mutta pahimpina heistä mainittiin Löfvingiä ja Anteroa.

Oli jouluaatto, ja monista ajoista oli Antero tullut muutamiksi päiviksi kotiin. Löfving ja hän olivat päättäneet lähteä kolmantena joulupäivänä ryöstämään suurta kuormastoa, jota kasakat kulettivat sisämaahan. Siihen aikaan ei kukaan rohjennut asua maantienvarrella eikä kylissä, ja sentähden olimme mekin laittaneet suojan erämaahan. Pieni ja köyhä se oli, mutta lapset ja minä saimme Anteron heltymään, niin että hän päätti purkaa kauppansa Löfvingin kanssa. Joulupäivänä tuli Löfving meille katsomaan poikaansa, jota hän ei ollut nähnyt viiteen vuoteen. Poika pelkäsi isäänsä, ja siitä hän oli kovin pahoillaan. Löfving, joka muutoin ei välittänyt elävistä eikä kuolleista, itki ja koetti lepyttää poikaa, joka kuitenkin pakeni häntä. Löfvingin meillä ollessa pyysi Antero hartaasti häntä jättämään viholliset rauhaan, sillä kyllä naiset ja lapset saavat hengillään maksaa mitä sissit hyötynevätkin. Mutta turhaan hän puhui, ja ystävät erosivat kiivaassa riidassa. Kohta sen jälkeen astui sisään muutamia venäläisiä sotureita, ja lepyttääkseni heitä juoksin heitä vastaan ja heittäydyin ensimmäisen eteen polvilleni, Anteron tarjotessa aseettomana leipää. Heltyneinä kokoontuivat miehet leimuavan pesän eteen ja jakoivat lapsille rensseleistään mitä riposi.

Niin kului hetki ikäänkuin ystävien kesken, vaan vieraat koettivat kaikin mokomin tiedustella kuulumisia Löfvingistä ja lupasivat enemmän kuin mitä siihen aikaan kellään Suomessa oli, jos auttaisimme heitä elävänä tai kuolleena saamaan Löfvingin heidän haltuunsa. Vihdoin he kuitenkin huomasivat houkutuksensa turhiksi, ja päällikkö pyysi miestäni viereensä tupakoimaan. Minä taas panin nauriita paistumaan tuhkaan ja pyysin vieraita syömään. Lapset tunkeutuivat heidän ympärillensä, ryssä oli juuri leppeästi puhunut omaisistansa Donin varrella ja otti pienimmän tytön syliinsä. Silloin astui Löfving sisään, katseli hetkisen ympärilleen ja ampui miestäni sydämmeen.

_Maria._ Kuinka se oli mahdollista? Olivathan he ystäviä!

_Tasma._ Niin Anterokin uskoi.

_Maria._ Mitä teitte silloin?

_Tasma._ Minä? Minä en tehnyt mitään, sillä kirkuen löi Attila käsivartensa kaulani ympäri. Yksi venäläisistä veti miekkansa, mutta enempää hän ei ehtinyt, sillä samassa silmänräpäyksessä hän kaatui pää murskana. Kaksi kasakkaa, jotka riensivät apuun, kaatuivat niinikään, mutta Löfving syöksyi kuin susi ulos poikansa kanssa.

_Maria._ Entä te ja lapset?

_Tasma._ Hyvä on kasakka ystävänä, mutta viha tekee hänestä perkeleen. Löfving pääsi pakoon, koska hän vielä on hengissä, mutta minut suljettiin tainnoksissa lasten kanssa palavaan mökkiin.