Chapter 15

Jo oli syyskuu loppupuolellaan, ja syksy alkoi päästä oikeuksiinsa. Silloin täytyi näiden ihmisjoukkojen pysyä huoneissa, mitenkuten sovittautumalla. Ankara talvi oli tulossa, mutta pikemmin kuin aavistettiinkaan rupesivat rivit harventumaan. Nuo kauan hautaamattomat ruumiit Lappeenrannassa saastuttivat ilman ja synnyttivät tauteja ei yksistään lähiseuduissa vaan kaukana ylt'ympäri. Kuten raivoisa murhanenkeli lensi rutto paikasta paikkaan, niin että kokonaiset pitäjät olivat saastutetut. Ei kauan kestänyt ennenkuin väestö Valkjärvellä alkoi sairastaa kuumetta, joka vaati yhä useampia uhreja. Avuttomina ja toivottomina horjuivat ne, jotka vielä kykenivät liikkumaan, vuoteenomaisten ja hourailevien keskellä. Pirtit, riihet ja ladot olivat muuttuneet sairashuoneiksi, joissa ihmisiä makasi vierekkäin lattialle levitettyjen olkien päällä tahi niiden puutteessa paljaalla lattialla. Kuolema toimitti ahkerasti niittoansa, kurjuus lisääntyi joka päivä, mutta missä muut sortuivat, siellä kesti majurin tytär. Maria Sprengtportiin ei pystynyt rutto enemmän kuin valitus ja kyyneleetkään, ja vihdoin olivat hän, Leena ja eräs vanha krenatööri tuvassa ainoat, jotka vielä kestivät.

Valkjärvelle saapumisesta saakka ei ollut Mariassa, mikäli ihmisen silmä voi nähdä, ollut tunnetta eikä tarmoa, mutta kun kaikki muut sortuivat, virkosi hän ja kulki uskollisena vartijana pirtistä pirttiin, vuoteelta vuoteelle, yhtä laupiaana venäläisille sotureille kuin omillekin. Löfvingin vaimon mielestä olivat kuitenkin vieraat soturit yhä vielä Ruotsin ja semminkin Suomen vihollisia. Niistä pitäköön vanha Iivana-äijä huolta. Leenasta oli Marian hyvyys liiallinen, hän sitä suorastaan moitti. Maria siihen ei vastannut mitään, ja vihdoin Leenakin itsekseen ihmetteli tuota nuorta tyttöä, joka ilman nähtävää kärsimystä tyynenä ja jäykkänä väsymättä suoritti vapaaehtoista tehtäväänsä, lievittäen vihollisten ja ystävien kohtaloa. Vanha Iivana auttoi minkä voi. Moni kuoli, toiset paranivat heidän hoimessaan, toiset taas elivät riutuen ja ilman toivoa. Entiseen tapaansa kulki Maria eräänä sunnuntai-aamuna sairasten sotilasten, hourailevien naisten ja itkevien lasten kesken, kun kolmivaljakon vetämät vaunut ajoivat pihaan. Nuori venäläinen upseeri astui niistä kiireesti alas ja huusi kiivaasti Iivanaa, joka lakki kädessä tuli häntä vastaan.

-- Missä ruhtinas Mirovitsh on?

-- Luulen hänen olevan tuolla, vastasi sotamies viitaten pirttiin, jossa Maria oli seisahtunut kuuntelemaan keskelle lattiaa. Puoli-avoimen oven kautta hän näki, että tulokas oli Attila. Tämä riensi sisään, ja nyt he seisoivat vastatusten, mutta Attila ei näkynyt enään tuntevan Mariaa.

-- Oletteko te neiti Sprengtport? huudahti hän hetkisen päästä hämmästyneenä. Olivatko nämät kalpeat, riutuneet kasvot, tämä lasimainen katse todellakin tuon äsken niin eloisan tytön omat. Epäröivänä, tuliko hänen poistua vai jäädä, Maria ei liikahtanut. Silloin kysyi Attila kunnioittavasti, melkein sydämmellisesti: -- Tunnetteko minua?

-- Tunnen, vastasi Maria jäykästi ja kylmästi.

-- Te elätte tässä kuolon valtakunnassa menehtymättä, yksinomaan tehdäksenne hyvää!

-- Sitä en tiedä.

-- Mutta minä tiedän. Puhutaan paljon eräästä nuoresta neidistä, jonka laupeus on suurempikin kuin kärsimykset täällä. Puhutaan myös kovuudesta vankeja ja omia sotamiehiämme kohtaan. Pietarissa tiedetään kaikki, ja nyt olen täällä oloja tarkastamassa.

-- Attila, kuului heikko ääni pirtin takaseinältä. Tule tänne!

Attila kääntyi ja huomasi mustakiharaisen pään pistävän esiin olkien ja levitetyn sotamiesvaipan alta.

-- Juhana! Sinäkö täällä? huudahti Attila, rientäen sairaan luokse ja sulkien hänet syliinsä. Jumalan kiitos, että löysin sinut!

-- Kiitos että muistit minua ja tulit tänne kurjuuteemme, sanoi ruhtinas Mirovitsh, avaten ruskeat, uinailevat silmänsä.

-- Kiitos itse, että lähetit meille tiedon täällä olemisestasi, vastasi Attila. Hän tarttui sairaan kuumeenpolttavaan käteen, istahti hänen viereensä ja jatkoi: -- Luulimme sinua kuolleeksi, mutta eilen tiesi Dmitri kertoa, että sinä makasit sairaana täällä, ja nyt olen tullut tänne hankkiakseni teille parempia oloja. Ja neiti Sprengtportin tulee seurata meitä. Viipurissa voidaan teille toimittaa siedettävämmät olot kuin täällä.

-- Entä sairaat? muistutti Maria. Katsokaa noita! Viipurissa ei minua kukaan kaipaa.

-- Kaikki, jotka ovat kruunun palveluksessa, viedään jo tänään pois täältä, ja piakkoin vangitkin. Apua on tulossa erityisesti tätä seutua varten, ja silloin te käytte täällä tarpeettomaksi. Mutta Viipurissa ei unohdeta mitä täällä olette ollut.

Kun Maria ei vastannut, jatkoi Attila: -- Viipurin linnanpäällikkö on käskenyt minua saattamaan teitä pois, ja toivon, ettette kieltäydy. Parooni Buddenbrock tarkoittaa teidän parastanne.

Maria sanoi Leenaan katsoen: -- Niin ollen en tarvitse lähteä yksin. Sitä rukoilen teiltä.

-- Pyytäkää mitä tahdotte!

-- Kapteeninrouva Löfving, joka istuu tuossa, on ollut turvanani ja lohdutuksenani tämän vanhan sotamiehen ohessa. Sallikaa heidän lähteä minun kanssani täältä. He kaipaavat lepoa.

Vähän ajan päästä Maria jo istui Leenan ja Attilan kanssa suurissa vaunuissa, joita parooni Buddenbrockin tuliset hevoset kuljettivat. Seuraavana päivänä saisi Iivanakin lähteä, ja kaksi kasakkaa jätettiin hänen avukseen. Kolmas lähetettiin edeltäkäsin ilmoittamaan vieraiden tuloa.

Torkel Knuutinpojan vuonna 1290 perustamana oli Viipurin linna siitä saakka ollut Suomen uskollisena vartijana ja vaihtelevissa kohtaloissa estänyt Venäjän valloitusyrityksiä, kunnes se 1710 taisteli viimeisen taistelunsa joutuen tsaari Pietarin haltuun. Rauhanteossa 1721 siirrettiin Ruotsin raja taaksepäin Käkisalmen läänin eteläosan länsipuolitse pitkin Suomen lahtea. Viipurin kaupunki jäi entiselleen, ja linnakin säilytettiin. Nyt siellä oli päällikkönä Gothard Buddenbrock, ja hänen käskystään oli linnassa järjestetty Mariaa ja hänen seuranaistansa, kapteeninrouva Löfvingiä varten kolme huonetta. Paroonin toimesta oli tähän pieneen kotiin hankittu koko joukko senaikuista mukavuutta ja somuutta. Nähtävästi oli talon isäntä tahtonut mikäli mahdollista lievittää vankeuden katkeruutta. Parooni Buddenbrock oli noin 60 vuotias, pitkäkasvuinen, ryhti sotilaallinen, piirteet kauniit ja säännölliset. Kiivas ja ankara oli hän virassaan, mutta yksityisenä ihmisenä saattoi hän olla ystävällinen ja hyvä alhaisimmillekin. Hänen alkuansa hellä ja haaveileva luonteensa oli kovettunut elämän taistelussa, mutta pohjalla oli sitä senverran, että se, kun sattui jotakin hänen sydäntänsä koskevaa, puhkesi kylmän pinnan alta ja teki hänet miellyttäväksi. Jo useita vuosia oli hän ollut leskenä ja lapsetonkin. Taloutta hoiti hänen kälynsä, vanhimman veljen vaimo, ylpeä ja ennen kaunis kreivintytär Riiasta, alkusuku Hollannista. Tämä rouva joskus hallitsi linnassa itsevaltaisempana kuin itse linnanpäällikkö, jonka usein täytyi kotirauhan tähden taipua Dorotean lujan tahdon alle.

Kun Maria ja rouva Löfving saapuivat linnaan, otti heitä vastaan vanhanpuolinen nainen venäläisessä kansalaispuvussa. Murteellisella suomenkielellä pyysi hän vieraita sisään pieneen saliin ja saattoi sitten kummankin omaan huoneeseensa. Kamareita erotti sali, mutta naiset saivat mielensä mukaan pitää ovet auki tahi suljettuina. Näitä huoneita verratessa huomasi selvästi, että oli pidetty huolta ainoastaan Mariasta. Hänen huoneessaan heikensivät raskaat silkkiuutimet valoa, huonekalut olivat sirot, sohva pehmeillä itämaalaisilla patjoilla päällystetty, ja suuri peili loisti kullatuissa puitteissaan. Leenan huoneessa ei oltu paljon vaivaa nähty. Niukat huonekalut näyttivät kiireessä kokoonhaalituilta ja asetetuilta ilman makua ja järjestelyä, mikä taas teki huoneen kolkoksi ja miellyttävyyttä puuttuvaksi. Hyväntahtoisuuden osoitteeksi vietiin tulokkaat linnan saunaan, jossa heille oli varattu uudet, heidän ilokseen omasta maasta tuodut vaatteet. Samat loistavilla väreillä kirjaillut paidat, samat valkoiset villaröijyt ja mustat punareunuksiset hameet, joita Viipurin puolen naiset käyttivät. Ei ollut unohdettu edes taitavasti kirjailtuja esiliinoja eikä valkosta huntua Leenaa varten.

Palattuansa omiin huoneisiinsa tapasivat he salissa runsaasti varustetun ruokapöydän, ja siinäkin oli heidän paikkansa edeltäkäsin määrätyt. Marian lautasen edessä seisoi hopeinen pikari, Sprengtportin vaakuna piirrettynä syrjään kiinnitettyyn kilpeen; Leenaa varten oli vaan tinainen pikari. Mutta huolimatta tästä silmään pistävästä erilaisuudesta, ei rouva Löfving saanut tarpeeksi ihmetellyksi sitä hyväntahtoisuutta, joka kaikkialla tuli heidän osakseen. Attila oli kyllä sanonut että heidän tulisi hyvä olla, mutta kapteeninrouva ei ollut sitä uskonut. Hän oli odottanut vankeutta, kuolemaa, ehkäpä elinkautista orjuutta.

Maria ei tästä kaikesta huomannut mitään. Hän oli kykenemätön ajattelemaan. Kun häntä ei kukaan tarvinnut, oli hän turtunut ruumiin ja hengen puolesta. Matkalla Viipuriin oli hän joskus nukahtanut, mutta nyt yön tullessa ja ihmisten mentyä levolle hän vaan itki. Kaikki niin kauan pidätetyt kyyneleet syöksyivät nyt esille, kalpeisiin kasvoihin nousi äkkiä kuumeenpuna, ja seuraavana aamuna seisoi Leena tuskan vallassa hourailevan tytön vuoteen edessä, aavistaen, että hän oli piankin hautaan kätkettävä. Päivällä ilmoittautui Buddenbrock ja lupasi, surkutellen Marian sairastumista, lähettää oman lääkärinsä, mutta vaati rouva Löfvingiä kunniasanallaan lupaamaan, ettei hän eikä hänen turvattinsa ryhtyisi vähimpäänkään pakoyritykseen. Leena puolestansa pyysi Buddenbrockin suojelusta, ja tämä vakuutti tahtovansa antaa heille mahdollisimman suuren vapauden. Ennen lähtöänsä pyysi Buddenbrock Leenaa ilmoittamaan hänelle kaikki tarpeensa, koska ei ollut tarkoitus panna heitä puutetta kärsimään.

Marian sairaus kävi ankaraksi ja arveluttavaksi, mutta muutamia viikkoja uskollisesti häntä vaalittuaan huomasi Leena sanomattomaksi ilokseen, että terveys vähitellen palasi. Ratkaisevina päivinä oli kenraali yhä käynyt kuulustamassa hänen tilaansa ja Attilakin oli tarjonnut palvelustaan.

Mikähän nyt lienee Herran aikomus, ajatteli kapteeninrouva ihmetellen tuota suurta hyvyyttä turvattomia vankeja kohtaan. Mutta ei mitään vastausta.

Vaikka Maria jo oli toipumaisillaan, kuulusteli parooni joka päivä hänen tilaansa, ja kun vihdoin ilmoitettiin, että hän liikkui huoneissaan, pyysi parooni lupaa käydä häntä tervehtimässä. Se kysymys sai Marian varsin pahoilleen. Voimiensa lisääntyessä rupesi hän miettimään miksi häntä, vankia, niin ylenpalttisella hyvyydellä kohdeltiin. Miksi oli hänen olonsa verrattomasti parempi kuin muiden suomalaisten? Miksi juuri Maria Sprengtport oli poikkeuksena? Hän puhui siitä Leenalle, joka niinikään piti asiata outona. Saattoi merkitä hyvää, mutta myös pahaakin. Epätietoisuuden ja levottomuuden tuskassa hän vihdoin päätti tutkia syytä, ja olihan tuo korkea vieras ihan tulossa. Mikä mies tuo Buddenbrock oli? Kuinka hän Mariata kohdellee? Olihan hän, ruotsalaisen päällikön veli ja ehkä samoin kuin tämäkin, hylkiö. Semmoista hän ei tahtonut nähdä silmiensä edessä, mutta hän oli tämän vallassa avuttomana, neuvotonna.

-- Paroonin palvelija odottaa vastausta, sanoi kapteeninrouva levotonna. Neiti kai ottaa vastaan?

-- En, en! Meidän luoksemme älköön hän tulko koskaan. En tahdo nähdä häntä.

Rouva Löfving hämmästyi. Se vastaus käynee heille kalliiksi. Marian piti ajatella linnan herran valtaa ja sitä hyvyyttä, jolla heitä oli kohdeltu. Ellei neiti itse antaisi aihetta ikäviin rettelöihin, ei heille mitään pahaa tapahtuisi. Parooni oli varmaan kunnon mies, tätä paitsi he voisivat häneltä saada kuulla jotakin ruotsalaisesta Suomesta. Se vihdoin vaikutti, ja Maria antoi vastauksen, että parooni oli tervetullut. Palvelija oli tuskin lähtenyt, kun Maria jo katui ja koetti huutaa häntä takaisin, mutta mies oli jo herransa luona.

Aavistamatta tätä vastenmielisyyttä tuli Buddenbrock sisään ja astui Mariaa kohti lyhyesti tervehdittyänsä Leenaa. Valkonen Arkangelogorodin univormu sopi hyvin hänen kauniille kasvoilleen ja lisäsi suurten, sinisten silmien loistoa. Sinä hetkenä näytti hän kolmenkymmenvuotiaalta. Teeskentelemättömällä sydämmellisyydellä tarjosi hän kättä sanoen: -- Ette tunne minua, neiti Sprengtport, mutta minä tunnen teidät. Tiedän että olette Vilho Sprengtportin, ikimuistettavan kumppanini tytär.

Maria oli varustanut vastaukseksi kovia ja katkeria sanoja, mutta tuo odottamaton tervehdys sai hänet mykäksi, ja odottamatta vastausta jatkoi Buddenbrock:

-- Ette ymmärrä minua. Huomaan ettette tiedä missä kiitollisuuden velassa olen isällenne. Hän pelasti minut kun taistelimme Puolassa. Hän teki muutakin. En ole sen koommin tavannut häntä, enkä ole voinut kiittää saatikka palkita häntä, mutta sen teen teidän kauttanne.

Maria ei vastannut nytkään, mutta hän loi ylös raukean katseensa ja unohti lujan päätöksensä saada tuo inhottava mies ovesta ulos. Rouva Löfving, joka oli pysynyt syrjässä, kiitti Jumalaa että tuo pelätty kohtaus oli niin onnellisesti luonnistunut.

-- Elääkö isäni? kysyi Maria vapisevalla äänellä.

-- Elää. Tänä aamuna sain siitä tiedon kenraali Kindermanin kirjeessä.

Marian ruumiillinen heikkous teki hänelle mahdottomaksi pidättää kyyneleitään. Buddenbrock ei häirinnyt häntä, hän istui liikahtamatta silmät luotuina alas, mutta kun Maria oli toipunut, jatkoi hän:

-- Olen suuressa kiitollisuuden velassa teillekin, neiti Sprengtport. Se hyvyys, jolla te hoiditte meikäläisiä sairaita ja kuolevia Valkjärvellä, on aina oleva poikkeuksena, ehkäpä ilman vertaista, kun ajattelee, että olitte yhtä laupias vihollisille kuin omille maanmiehillenne.

Haihtuva puna leimahti Marian kalpeille kasvoille, ja kyyneleet olivat taas puhkeamaisillaan, mutta hän pidätti ne ja vastasi tyynesti: -- Elämäni surut ovat muuttaneet minua. Ne ovat minulta paljon riistäneet, mutta paljon antaneetkin. Olin tulemaisillani raivottareksi, mutta Kaikkivaltias armahti minua ja opetti minua ymmärtämään sekä vihollisen että ystävän kärsimyksiä. En tahdo noita ajatella, jatkoi hän väristen ja kääntyi pois.

Parooni huomasi, ettei hän tällä kertaa jaksanut enempää. Hän nousi lähteäksensä, eikä Maria pyytänyt häntä viipymään, mutta antoi hänelle luvan tulla toistekin. Ja Buddenbrock tulikin yhä useammin, mikäli Marian voimat lisääntyivät. Hän näytti huvitetulta Marian seurasta pitkinä syysiltoina, ja Maria kuunteli mielellään vanhaa ja uutta, mitä tämä kokenut mies tiesi kertoa. Semminkin olivat hänelle mieluisia nuo tarumaiset seikkailut Kaarlo XII:nen sotaretkillä Venäjällä, joissa kenraali oli ollut mukana. Siten tutustui hän moneen ihmeelliseen urotyöhön, mutta myös noihin mielettömiin yrityksiin, jotka vihdoin veivät Ruotsin perikadon partaalle. Onneton sota, mutta semminkin Itämeren maakuntien luovuttaminen Venäjälle oli saanut Buddenbrockin vannomaan uskollisuuden valan tsaari Pietarille, koska hän ei tahtonut jättää isiltä perittyjä maatilojaan Liivissä. Hänen veljensä, Kaarlo Maunu, toivoi sitä vastoin paljon Ruotsista ja tulevaisuudestaan siellä. Siten olivat veljet eronneet.

Maria puolestaan kertoi kotoisista oloistaan, isästään, äidistään ja äitipuolestaan, isän monista huolista ja veljien menestyksestä, mutta Martista ei sanaakaan. Vihdoin tulivat puheeksi myös Lappeenrannan onnettomat päivät, ja Maria kertoi kuinka Attila ja ruhtinas Mirowitsh olivat hänet pelastaneet. Sen parooni näkyi tietävän. Attila olikin hänen sihteerinsä ja kunnon poika, sanoi hän. Marian kysymykseen, oliko Buddenbrock kauan tuntenut hänet, vastasi tämä, että heidän tuttavuutensa oli kaukaisilta ajoilta, mutta että he enimmäkseen olivat eläneet erillään. Buddenbrock oli joskus ollut tilaisuudessa avustamaan Attilaa, ja siitä saakka saattoi hän olla varma Attilan mieltymyksestä. Ruhtinas Mirowitsh oli tunnettu hyväksi ja kelpo mieheksi, vaikka jotensakin itsepintaiseksi. Attila ja hän olivat olleet ystäviä monet vuodet.

Ruotsin ja kotimaan kohtalo oli kuitenkin ennen kaikkea Marian mielessä, mutta sitä tarkoittaviin kysymyksiin ei Buddenbrock antanut mitään vastausta. Ei hän tiennyt mitään lohduttavaa rouva Löfvinginkään murheille, eikähän voitu pyytääkään, että venäläisellä päälliköllä vihollismaassa olisi tietoja kaikesta. Mitä Buddenbrock sodasta ajatteli, se oli ja jäi arvoitukseksi, sillä semmoisiin kysymyksiin hän aina vastasi yleisillä puheenparsilla. Mutia ainakin saattoi parooni kertoa, millä tavoin hän oli saanut tietoa kurjuudesta Valkjärvellä. Itse oli Maria luullut, ettei sikäläisiä kukaan muu ajatellut kuin Jumala. No niin; parooni todellakaan ei tietänyt asiasta mitään ennenkun Attila oli hänelle siitä kertonut. Krasnatshuck oli hänelle ilmoittanut, että joukko naisia ja lapsia oli toistaiseksi sijoitettu venäläiseen Suomeen, ja tutkittuansa oli hän vihdoin päässyt Marian jälille. Vasta silloin oli Buddenbrock saanut tietää, että Vilho Sprengtportin tytär oli vangittu Lappeenrannassa. Hän piti velvollisuutenaan huojentaa Marian oloa, ja raivoava rutto saattoi Buddenbrockin veren kuohumaan, kun sen kautta oli menetetty yhtämonta ihmishenkeä kuin itse taistelussa. Ja minkä tähden? huudahti hän. Tietysti sen tähden, että voittoja luullaan voitettavan kerskauksilla, uhkauksilla ja suurella äänellä. Mutta huolenpitoa ja järkeä, mistä sitä tavataan? Totta tosiaan ei missään, jos en ota lukuun Wrangelia. Mitä hänestä kerrotaan se osottaa kuntoa. Veljeni toimia arvostelemaan olen jäävi.

Maria katseli tuota kiivasta miestä hämmästyneenä ja paheksumalla.

-- No niin, pieni ystäväni, jatkoi parooni. Tunnen varsin tarkoin kaikki ne uljaat urostyöt, joita Ruotsin ritaristo ja aateli suoritti viime valtiopäivillä. Mutta toistaiseksi eivät ne ole muuta kuin tuulenpieksämistä. Tunnen myös Ruotsin vihan Venäjää vastaan. Se on vanha, mutta huippuunsa se ei ole vielä kohonnut, sillä tähän saakka he ovat ylönkatsoneet mutta vast'edes tulevat pelkäämään Venäjää.

Tuska ja harmi ajoi veren Marian poskiin, mutta hän oli vaiti. Kaikesta tästä tuli kiittää Hattuja, sillä heillä oli suuria sanoja, ja he olivat saaneet Ruotsin pulaan. Mutta uhriksi jää Suomi eikä Tukholma.

Buddenbrock huomasi Marian alakuloisuuden ja katui sanojansa. -- Älkää uskoko, sanoi hän, että tuomitsen kaikki samoin. Tiedetään varsin hyvin rajan tällä puolella, että järkevät Ruotsalaiset ja Suomalaiset kammoksivat sotaa, mutta --, parooni kohautti hartioitaan ja nousi. Hän oli vastoin tahtoaan joutunut alalle, josta oli paras palata. -- Jos olen pahoittanut teitä, pyydän anteeksi, sanoi hän. Ei pitäisi koskaan puhua politiikkaa muutoin kuin miekka kädessä.

-- Oi, huudahti Maria, tahtoisin kuulla paljoa enemmän Ruotsista, vaikka toisilla sanoilla.

-- Pysykäämme puolueettomalla alalla. Elämä ja historia ovat rikkaita lähteitä. Saatte nähdä. Minulla on runsas kirjasto hyviä teoksia. Saatte valita mitä tahdotte. Ehkä rakastatte musiikkia, eiköhän niin? Isänne harrasti sitä ainakin nuorena. Tuotan tänne sisareni sitran. Hän on nyt kuollut, mutta häntä en unohda koskaan. -- Luontevasti ja sydämmellisesti tarjosi hän kättä Marialle ja lähti huoneesta.

* * * * *

Lokakuu oli tuottanut ankaran pakkasen, jota seurasi runsas lumisade. Varhainen talvi näytti tänä vuonna olevan tulossa. Maria oli senverran toipunut, että raitis ilma varmaankin tekisi hänelle hyvää, ja Buddenbrock siis ehdotti että naiset lähtisivät ajelemaan. Hevosia oli milloin hyvänsä saatavissa. Maria suostui kiitollisuudella tarjoukseen, ja toisena päivänä astuivat Maria ja rouva Löfving portaita alas lähteäksensä matkaan. Eivät olleet vielä joutuneet rekien luo, kun Attila ja jotkut nuoret upseerit ratsastivat pihaan. Nähdessään Marian tervehti Attila iloisesti ja heittäytyi hevosen selästä auttaaksensa naiset rekeen, mutta myöhästyi. He olivat jo istuutuneet.

-- Olette sairastanut, neiti Sprengtport, lausui hän myötätuntoisesti kun palvelia kääri nahkasia heidän ympärilleen.

_Maria._ Olen sairastanut, ja vasta nyt kun voimani palaavat on johtunut mieleeni, etten ole sanonut teille sanaakaan kiitokseksi kaikesta siitä hyvästä mitä olette minulle tehnyt. Mutta nyt tahdon sen tehdä. Kiitos! -- Hän ojensi hänelle kätensä.

_Attila._ Saanko käydä teitä tervehtimässä palattuanne. Samassa tempasivat hevoset ja reki katosi, mutta Attila kuuli vastauksen: Tulkaa!

Lyhyt syyspäivä oli lopussa, ja salissa olivat kynttilät sytytetyt. Rouva Löfving istui mielipaikallaan uunin ääressä, jossa iltavalkea leimusi, ja hänen rukkinsa surisi vanhaa virttänsä, pellavan hienona lankana täyttäessä rullaa. Mariakin aikoi ryhtyä samaan työhön, kun ilmoitettiin Attilan tulo. Siis vielä kerran tuli heidän tavata toisiansa. Tätä ajatellessa virisi heikko vivahdus sitä säteilevää hohdetta, joka ennen teki hänen piirteensä niin henkeviksi ja voittaviksi. Kuinka paljon olikaan tämä outo tehnyt hänen parhaakseen, vaikka hän oli häntä niin ankarasti ja ehkä väärin tuominnut, sillä niinhän hän oli sanonut, ettei hän itse ollut määrännyt nykyistä asemaansa. Mutta tuossa hän nyt oli.

Maria osoitti vieraalle ja Leenalle sijat korkeanojaisiin kultanahkaisiin tuoleihin pöydän ääressä, mutta Leenasta oli mieluisempaa jäädä uunin viereen, missä hän parhaiten viihtyi. Attila sitävastoin mielellään noudatti tarjousta. Kun sitten oli istuttu, saivat he tietää, että kun venäläiset Lappeenrannan taistelun jälkeen eivät tavanneet eversti Brucea kuolleiden eikä elävien joukossa, päätettiin lähettää tiedustelijoita ruotsalaiseen pääkortteeriin, tiedettiinkö ehkä siellä mitään. Attila oli pyytänyt saada olla muassa tulkkina, ja siihen myönnyttiin. Haminassa oli hänen sitten onnistunut tavata Marian isä.

-- Ettekö nähnyt äitiäni?

Ei, häntä hän ei ollut nähnyt, mutta everstiluutnantti oli käskenyt viedä terveisiä ja sanoa, että sekä äiti että pieni veli voivat hyvin. Muutoin ei Attila tietänyt mitään Haminasta, sillä venäläinen lähetystö pääsi kaupunkiin ainoastaan sidotuin silmin. Sillä tavoin kuletettiin heitä pitkin katuja suureen saliin, jossa silmäverhot poistettiin. He tapasivat siellä kreivi Lewenhauptin, parooni Buddenbrockin, eversti Bousquet'in ja everstiluutnantti Sprengtportin.

-- Isäni on majuri, keskeytti Maria.

-- Ei nyt enään. Ainakin mainittiin häntä everstiluutnantiksi ja Karjalan rakuunapäälliköksi. Sillä nimellä minä häntä puhuttelin, kun hän neuvottelun jälkeen tuli luoksemme kysymään, tiesimmekö ehkä mitään poisviedyistä naisista. Olin onnellinen, kun sain hänelle kertoa yhtä ja toista lohduttavaa, mutta teistä puhuessaan unohti hän kaikki muut, pyysi tervehtimään ja sanomaan, että kodissa oli kaikki hyvin.

Maria loi Attilaan onnellisuutta säteilevän katseen. Olihan hänen sydämmestään vierinyt raskas taakka.

Myöskin kapteeni Löfvingistä oli Attilalla tietoja. Kun lähetystö kuletettiin takaisin, puhutteli sitä joku murteellisella venäjänkielellä. Attila tunsi kohta Löfvingin äänen ja kertoi hänelle samaa kuin everstiluutnantillekin. Löfving puolestansa pyysi viemään terveisiä vaimolleen ja tiedon, että hän ja Martti voivat hyvin, mutta että Tapani ja Husula olivat kaatuneet. Tapani oli viimehetkenään ajatellut vaan äitiänsä.

Tätä kuullessaan risti Leena hiljaisesti kätensä ja kiitti Jumalaa. Poika oli taistellut sankarina ja kaatunut kunnialla. Mutta Löfving ja Martti elivät. He kyllä hoitavat Ruotsin etuja. Suomessa ei kukaan pistä miekkaa tuppeen niin kauan kun miekkaa tarvitaan, ja Jumalan avulla loppuu kaikki hyvin.

Attila kertoi edelleen, että Buddenbrock oli jättänyt ylipäällikkyyden kreivi Lewenhauptille, ruotsalainen armeija samoin kuin venäläinenkin oli hajallaan talvikortteereissa. Ennen ensi kevättä ei toimiteta mitään sotatantereella ja sitä ennen saattaa tapahtua paljon. Venäjä yhä halusi rauhaa.

Kun nyt naiset olivat saaneet tietää sen mitä enimmin halusivat, kysyi Attila mitä he pitivät nykyisestä olostaan. Molemmat olivat tietysti kiitolliset, mutta kaipasivat kotoansa, ja sen Attila kyllä ymmärsi, sillä yhteen aikaan oli häntäkin vaivannut koti-ikävä sairaloisuuteen saakka.

_Maria._ Missä silloin elitte?