Chapter 14

-- Paroni Buddenbrock, herra majuri, sanoi hän ja vetäytyi pois ovelta, antaaksensa tilaa ilmoitetulle.

Sprengtport vavahti: -- olen sairas! En tahdo nähdä häntä! huusi hän kuohuksissa; mutta Buddenbrock oli jo huoneessa.

Viittauksella käski kenraali Löfvingin poistumaan, lähestyi sitten ja ojensi kättä Sprengtportille, mutta tämä ei liikahtanut. Suorana ja jäykkänä kuin kivettyneenä istui majuri tuijottaen Buddenbrockiin. Äkkiä elpyi hän kuitenkin. Silmät syöksivät tulta, käsivarret kohosivat, ja hän hypähti seisomaan Buddenbrockin eteen. Oikealla kädellään kävi hän kiinni Buddenbrockin kurkkuun ja vasemmalla tarttui hänen rintapieliinsä. Se tapahtui semmoisella rajuudella kuin olisi henki kysymyksessä.

-- Kavaltaja! huusi majuri ravistaen miestä. Kavaltaja!

Tämä odottamaton vastaanotto sai Buddenbrockin ensi hetkessä hämille, mutta täysissä voimissa olevan oli helppo irtaantua, ja hän työnsi Sprengtportin pari askelta luotaan. Tämä horjui ja oli vähällä pyörtyä, mutta kooten viimeiset voimansa pysyi hän pystyssä ja lähti pontevin askelin ovea kohden, lähteäksensä huoneesta. Buddenbrock riensi perässä, ja tarttuen hänen olkaansa huusi kiivaasti ja mielenkuohussa:

-- Kuule minua, Sprengtport! Sinun täytyy kuulla minua. Ja lievällä väkivallalla talutti hän murtuneen kumppaninsa takaisin. Majurin silmissä huone pyöri, horjuen pääsi hän vuoteen luo ja heittäytyi siihen kokonaan voimattomana.

Vasta nyt Buddenbrock huomasi kuinka muuttunut Sprengtport oli. Semmoisia kärsimyksen merkkejä ei oltu hänessä ennen nähty. Kenraali hämmästyi; meneekö tämäkin hautaan! Hän asettui vuoteen viereen ja sanoi tyynesti ilman mitään moitteen vivahdustakaan: -- Ymmärrän, sinä uskot samaa kuin muut, mutta minä olen syytön.

-- Syytön!? toisti Sprengtport, ilon sävel äänessä. Oi, todista se!

-- Ja sitä vaadit sinä, jota oma väkesi on kavaltanut.

-- Heitä olit sinä jo ennen kavaltanut.

Buddenbrock katseli majuria terävästi, asettaen kätensä puuskaan: -- Kuinka rohjetaan esittää mokomia syytöksiä? Ja mistä ne ovat kotoisin? kysyi hän uhkaavaisesti. Minä olen ylipäällikkö, mutta Wrangel ei tottele ja menettelee ihan käskyjä vastaan. Minua sitten syytetään seurauksista. Täytyy olla mielipuoli tahi yksinkertainen kuin Myssy, jos ei näe missä syy on tahi ainakin ettei se ole minussa.

Buddenbrock vaikeni ikäänkuin varmana voitostaan, eikä Sprengtport vastannutkaan. Huulet tiviisti suljettuina tuijotti hän liikahtamatta eteensä. -- Vastaa minulle, Sprengtport, pyysi kenraali. Etkö usko minua?

-- En, vastasi majuri lyhyesti ja kylmästi.

Hetken äänettömyys. Sprengtportin voimat olivat nähtävästi lopussa, hän olisi tarvinnut lepoa. Mutta Buddenbrockilla oli liian paljon sydämmellään voidaksensa kantaa sitä yksin, ja sentähden alkoi hän uudestaan:

-- Sinä kohtelet minua aivan kuin valehtelijaa, petturia.

Toinen pysyi äänettömänä.

-- Sellaistako, Sprengtport, ystävyytesi onkin? Että roistot ja ne, jotka eivät ole koskaan minua nähneet, luulevat minun kavaltaneen heitä, siitä en vielä välitä, mutta ettet sinä, joka olet tuntenut minut yli kolmenkymmenen vuoden, joka olet seurannut minua taisteluissa ja vaaroissa löytämättä mitään tahraa luonteessani, edes epäile sanoa minua kavaltajaksi ja kohdella minua ikäänkuin en olisi muuta tehnyt kuin pettänyt, se -- --

Majuri käänsi kasvonsa Buddenbrockin puoleen: -- Niin pitkälle en mene, sanoi hän, mutta mitä muuta sinä oletkaan tehnyt siitä ajasta, jolloin ryhdyit ylipäällikkyyteen?

Kenraali yritti estää enempiä syytöksiä, mutta Sprengtport jatkoi kuumeentapaisella kiivaudella. -- Ellet sinä, samoin kuin muutkin Hatut, olisi sallinut kunnianhimon riistää itseltäsi kaikkea järkeä, niin et olisi ottanut sotamarskiksi ruvetaksesi. Mutta vaikka olisitkin Tukholmassa uskonut itsesi siihen kykeneväksi, niin täällä ainakin, koko kurjuus silmiesi edessä, sinä huomasit todellisuuden. Ja kuitenkin! Sinä tulit tänne kuninkaan käskystä antamaan tietoja asemasta Suomessa, mutta sen sijaan että olisit sanonut hänen majesteetilleen suoran totuuden, peittelit sen ainoastaan palkitaksesi Gyllenborgia ja hänen juhtiaan, jotka auttoivat sinua siihen missä nyt olet.

-- Se ei ole totta! huusi Buddenbrock posket tulipunaisina. Raporteistani vastaan aikanaan itse, ja asemani Ruotsin armeijassa olen ansainnut taistelemalla nuoruudestani saakka kuningas Kaarlon luona. Siksi kunniakas oli nimeni, että kun syyskuun 24 p:nä 1729 minut kirjoitettiin ritarihuoneeseen ruotsalaiseksi aatelismieheksi, onnittelivat Tukholman vapaasukuiset säätyänsä, kun vaakunani asetettiin heidän joukkoonsa.

Sprengtport ei vastannut, ja kun Buddenbrock huomasi, ettei hän aikonut myöntää eikä kieltää, rupesi hän uudestaan moittimaan Wrangelin anteeksiantamatonta julkeutta, kun hän vastoin kaikkia käskyjä riensi Lappeenrantaan. Hänen olisi pitänyt totella ja odottaa.

-- Odottaa! huusi Sprengtport ylenkatseellisesti. Luuletko että Lascy olisi odottanut? Mutta mitä sinä itse odotit? Jos aikomuksesi oli jättää kaupunki tuhottavaksi, olisi sinun pitänyt sanoa se suoraan. Silloin olisimme suoriutuneet ilman sinua.

-- Jätä ne semmoiset sanomatta, Sprengtport! Minunko syyni se oli että Wrangel -- --

-- Älä puhu Wrangelista! huusi majuri, puoleksi nousten vuoteelta. Hänen kunniansa ei kuole koskaan! Mutta miksi et itse tullut? Minkätähden jätit meidät pulaan? Minkätähden lähetit meidät kuolemaan kuten David Urian?

Tuskanhiki nousi Buddenbrockin otsaan, mutta hän rohkaisihe ja vakuutti, ettei hän uskonut vaaraa niin likeiseksi. Elokuun 23 p:nä kl. 6 aamulla oli hän kyllä saanut kirjeen Wrangelilta, joka vaati lähtökäskyä, koska Brandenburg oli pyytänyt apua Lappeenrantaan. Wrangel itse oli valmis lähtöön. Sen kirjeen ohessa seurasi toinen Brandenburgilta, jossa tämä, pyytäen apua, kertoi, että hänen tiedustelijansa olivat Kananojalla ja Taskulassa huomanneet vihollisten joukkojen kulkevan Lappeenrantaan päin. Buddenbrock kuitenkaan ei ollut siltä taholta kuullut olevan mitään sanottavaa vaaraa, eikä siis uskonut tarvitsevansa varoa hyökkäystä. Hän oli kuitenkin vastannut, että Brandenburgin tuli tarkemmin tutkia metsiä, ja jos varomisissa oli perää, pitäisi Wrangelin, heti lähetettyään tiedon pääkortteeriin, itse viipymättä lähteä liikkeelle ja suurella varovaisuudella liikkua eteenpäin tarkimmasti tiedustellen. Jos Wrangel huomasi Lascyn siksi vahvaksi, ettei käynyt hyökätä hänen kimppuunsa, pitäisi hänen valita itselleen sopiva paikka ja siellä odottaa Buddenbrockia pääarmeijan kanssa.

Majurin oli vaikea hillitä kärtyisyyttä. Tuo pitkäveteinen laverteleminen väsytti häntä silminnähtävästi, mutta kenraali tahtoi puhua suunsa puhtaaksi ja jatkoi huoletonna: Hänen vastauksensa Wrangelille ei ollut vielä lähetetty, kun uusi lähetti kl. 11 e. p. p. toi Lagerhjelmilta tiedon, että Wrangel oli lähtenyt. Sen johdosta oli Buddenbrock kirjeensä reunaan lisännyt, että Wrangelin piti odottaa pääarmeijaa, joka nyt oli rientävä avuksi. Erittäin hyvänä pysäyspaikkana oli hän maininnut Toikalaa, jonka valloittamista vaikeutti korkea harju ja järvi oikealla sekä suo vasemmalla puolella. Semmoisia käskyjä oli Wrangel saanut, mutta kuinka hän oli menetellyt? Äärettömällä kevytmielisyydellä oli hän sotalaeista ja käskyistä huolimatta heittäytynyt vaaroihin, joita hän ei voinut torjua, ja kyllä hän vielä saa kaikesta vastata.

-- Wrangel on syytön, keskeytti Sprengtport. Hän lähti Jumalan nimessä ja olisi loistavasti voittanut, jollei Wasaborg vastoin käskyä olisi edennyt liiaksi ja murtanut rivin sekä estänyt meitä käyttämästä omia tykkejämme. Kun me luovuimme hyvästä asemastamme, jäi kaikki onnen nojaan, ja suomalaisten joukkojen pako sai turmiomme täydelliseksi. Mutta Wrangelin ei ollut syy.

-- Wrangelilla, huusi Buddenbrock raivostuneena, oli vielä viimeiselläkin kaksi mahdollisuutta. Joko olisi hän vienyt kaiken varusväen kaupungista ja peräytynyt, tahi olisi hän heittäytynyt linnaan ja puolustautunut kunnes olisin joutunut apuun.

-- Kummassakin tapauksessa olisi hän uhrannut kaupungin. Sitäkö tahdoitkin?

Buddenbrock epäröi. Pitikö hänen vaatia tämä paatunut kaksintaisteluun ja tappaa hänet juuri nyt? Vai olisiko parempi kohdella näitä sanoja ylenkatseella ja lähteä. Mutta ei! Tänä hetkenä tarvitsi tuo yksinäinen mies jonkun, jonka edessä hän voi puhdistaa itseänsä. Hän kaipasi inhimillistä sydäntä, sillä hän käsitti kuinka yksinään hän seisoi. Sprengtport oli aina ollut uskollinen kumppani, ja kyllä hän katselee tätäkin asiaa toisilla silmillä kunhan saa kaikki tietää. Sprengtportin katkeraan ivaan Buddenbrock sentähden vastasi kylmällä tyyneydellä: -- Pysykäämme tosiasiassa. Kuulin Lagerhjelmiltä, ettei Wrangel ottanut mukaan muonaa kuin pariksi päiväksi ja että hän jätti koko kuormaston jälkeensä. Miehistö lienee heittänyt takitkin yltään.

-- Olimme heittäneet sydämmemme, henkemme! huusi Sprengtport kiihtyneenä.

Mutta Buddenbrock jatkoi järkähtämättömänä: -- Olkoonpa, että Wrangel salli semmoista; minulle se ei olisi käynyt. Syys on tulossa; rankkasade olisi voinut kastaa miehet läpimäriksi, mikä kahdeksan penikulman taipaleella olisi voinut tuhota koko kolonnan. Wrangel jätti tykistön jälkeensä, minä toin tykit mukanani. Sitäpaitsi oli väki tietämättäni ottanut teltat mukaansa, ja oikein se olikin, sillä parempi on sotamiehen nukkua kuin samota metsissä seipäitä kokoomassa. Mutta vaikka olisinkin lähtenyt yhtä kevytmielisesti kuin Wrangel, en olisi sittenkään joutunut aikoinaan paikalle, sillä Wrangelin kuljettavana oli ainoastaan 5:den penikulman paikoilla, mutta minun 8. Wrangel oli valmis kolmessa tunnissa, sillä hänellä oli kaikki koossa, mutta me saimme hevosemme vasta seuraavana aamuna. Valmistauduttaessa keitätin lihaa sotamiehille, joten sekin viivytys käytettiin edullisesti.

Tuo pitkä puhe oli majurista sietämätöntä, mutta kun ei ollut poistumisen mahdollisuutta, koetti hän, loikoen vuoteellaan, silmät ummessa osoittaa ainoastaan välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä. Voimat vihdoin pettivät, hän ei enää hillinnyt itseänsä, vaan teki kiivaan liikkeen käsivarrellaan ikäänkuin heittääkseen luotansa kaikki selitykset. Sitten kohosi hän istualleen ja puhkesi kuumeentapaisella ärtyisyydellä puhumaan:

-- No jääköön se sun lihankeittosi Herran nimeen! Näit kai liiaksi nälkää Ukrainassa, niinkuin me kaikki. En olisi sittenkään menetellyt sinun tavallasi. Mutta sano minulle lyhyesti ja selvään, oletko saanut kirjeitä venäläisestä leiristä ja vastannut niihin?

-- Olen, sen myönnän, mutta senkin kykenen selittämään.

-- Tietysti! huudahti Sprengtport kalveten ja värähtävällä äänellä. Sinä osaat selittää jos mitä. Mutta sittenkin tulee päivä, jolloin tuomio kohtaa sinua. Taivas ja maa todistavat, että sinä uhrasit Wrangelin ja meidät kaikki. Mene! En tahdo enempää kuulla.

-- En, en menekään! Ne kirjeet, joita sain, olivat veljeltäni ja yksityisiä. Koko maailma saa ne lukea. Tuossa on. Buddenbrock veti esiin kolme kirjettä ja antoi ne majurille. -- Näethän että ne ovat Gothardilta.

Sprengtport otti yhden ja vilkasi kuoreen, jota kaunisti upea Buddenbrock-suvun vaakuna. -- No, entä sitte? sanoi hän tarjoten kirjeen takaisin.

-- Tiedät kai että Gothard on hoitanut perhekartanoitamme Liivissä, ja että minä olen saanut niiden tuloista osan. Vai etkö tiedä?

-- Tiedän kyllä.

-- Lankomme Rudolfin ainoa poika hukkui Volgaan, ja hän itse palasi Mainziin. Vähän sitä ennen oli sisareni kuollut Moskovassa, ja hänen perintöasiansa oli vielä selvittämättä, sillä Gothard oli minusta kaukana kun olin Etelä-Venäjällä. Sittenkään ei ollut tilaisuutta siihen. Lankoni kuoli lapsetonna ennenkuin sai oikeuttansa nauttia, mutta hänen papereissaan oli kirje meille, hänen langoilleen, jossa hän lausuu toivomuksenaan, että hänelle tuleva perintö siirrettäisiin eräälle hänen kasvatuspojalleen. Gothard, joka on lapseton, suostui, mutta minulla on poika ja hänestä on suku versova. Hänen oikeutensa oli välttämättömästi ratkaistava ennen sotaa, semminkin kun en ikinä suostu Rudolfin pyyntöön. Minun täytyi tavata Gothardia, ja samasta syystä olimme viimeiseen saakka kirjevaihdossa.

Tämän selityksen jälkeen alkoi Sprengtport nähdä esimiehensä vähän muuttuneessa valossa. Miksi ei tuo olisi totta. Majuri tavallansa rauhoittui, vaikkei ollut tyytyväinen, ja nyt alkoi tyynempi neuvottelu. Sprengtportin täytyi luvata apuansa ja neuvoansa Buddenbrockille. Täytyi tarmokkaasti koettaa koota hajaantuneet sotajoukot, sillä Buddenbrock tahtoi saada kaikki järjestetyksi ennenkun jätti paikkansa Lewenhauptille, jota niinä päivinä odotettiin Suomeen.

Sittenkuin kenraali oli tullut vakuutetuksi, että Sprengtport jaksaisi astua palvelukseen, lupasi hän kaikella varmuudella, että Sprengtport asetetaan Karjalan rakuunain päälliköksi, kun entinen, Brandenburg, oli joutunut sotavangiksi, ja vaikka majuri vielä oli sangen heikko, tahtoi Buddenbrock saada hänet jo seuraavana päivänä mukaansa, kun hän kaikkine väkineen lähti paluumatkalle Haminaan.

Näiden keskustelujen aikana oli jo yö tullut, ja tupa olisi ollut pimeä, ellei kirkas kuutamo olisi sitä pienten ruutujen kautta himmeästi valaissut. Kiistan tuimuudessa ei kumpikaan ollut tätä huomannut; olihan se heille kylliksi että näkivät toisensa. Mutta kun tyynnyttiin, tuntui kaikki helpommalta, ja nyt huomattiin että päivä oli mennyt ja että paras oli erota.

Buddenbrock tarjosi kättä Sprengtportille jäähyväisiksi, mutta tämä ei joutunut vielä siihen tarttumaan, kun kaukaa kuului epäselvää hälinätä. Buddenbrock astui akkunan luo. Hänen edessään oli koko leiri yölevossa. Siellä täällä säteili heikosti tähti, ja teltat kuutamossa valkenivat niin kauas kuin silmä kantoi. Mutta äkkiä kajasti leimuava valo metsän puolelta, jota ei näkynyt tänne, ja kohta sen jälkeen ilmaantui joukko talonpoikia kirveineen ja palavine soihtuineen. Mikä nyt? Väestön uhkaava käytös hänen tullessaan leiriin ja heitetyt kivet johtuivat Buddenbrockin mieleen. Ehkä hakivat häntä. Pitikö hänen semmoisella tiedonannolla huolestuttaa Sprengtportia? Mutta muuta keinoa ei enään ollut, sillä raakoja ääniä kuului selvästi huoneeseen ja Sprengtportkin kuuli makuupaikalleen selvästi huudon: -- Tännepäin! Näin hänen käyvän tänne sisään. Poltetaan koko hökkeli!

Kenraali, joka ei ymmärtänyt suomea, kysyi kääntyen Sprengtportin puoleen: -- Tarkoittaako tuo minua?

Ikäänkuin vastaukseksi kuului muutamia kirveeniskuja akkunaan, joista pienet lasiruudut sälähtivät sirpaleiksi. Samassa temmattiin ovi auki, ja väki tunki meluten sisään. Talonpojat luulivat tapaavansa Buddenbrockin, mutta näkivät hämärässä vaan Sprengtportin, joka vastapäätä ovea nousi vuoteelta. Se seisautti etumaiset, mutta toisia tunki heidän takanaan eteenpäin saadaksensa myös katsella huoneeseen, jossa eivät kuitenkaan hämärän tähden erottaneet esineitä. Vihdoin kuitenkin huomattiin Buddenbrock, kun hän kumarasta asemastaan akkunan vieressä ojentui suoraksi. Hän oli siis täällä.

Talonpoikaisjoukko astui sisään silmäillen etsimätänsä. Kenraali tiukasti ja levollisesti katseli heitä, ja niin seisottiin vastakkain puolen minuuttia ääneti. Sprengtport jo läheni väkeä.

-- Mitä tahdotte? kysyi hän seisoen keskellä lattiaa, selkä käännettynä Buddenbrockiin, ikäänkuin puhuaksensa hänen puolestansa.

-- Vaadimme tuolta maksua Lappeenrannasta, vastasi yksi miehistä uhmaten ja astuen likemmäksi kumppanien seuraamana. Tiedämme että hän se Wrangelin kavalsi.

Buddenbrock ymmärsi vaan sanan Wrangel, mutta arvasi muut. Hän olisi vastannut kansan uhkaan, mutta eihän se ymmärtänyt hänen puhettaan.

Yhä vielä majuri seisoi suojelusmuurina. Voimat eivät oikein kestäneet, mutta sitä ei kenenkään pitänyt huomata. Koko tarmonsa pani hän ääneensä ja sanoi uhaten: -- Jos te tässä tahdotte käydä oikeutta istumaan, niin aletaanpa pojistanne. Kuinka ne vaaran hetkellä menettelivät?

-- Mitä muuta ne voivatkaan tehdä, vastasi ijäkäs talonpoika hiljaisemmin. Tiesivät olevansa petettyjä.

-- Ja minä, huusi majuri, tiesin sen valheeksi, sentähden taistelin. Jos miehemme olisivat puolustauneet niinkuin ennen, olisi Lappeenranta vielä ehjänä. Mutta miksi te heidän pakoansa sanotte, ja mitä luulette sen maksavan heille, jos eivät päälliköt pyydä kuningasta heitä armahtamaan?

Sekava hälinä oli vastauksena; sitten kuului ääni: -- Jos kavaltajat olisivat olleet köyhiä talonpoikia, kyllä sitten olisi toinen ääni kellossa, mutta korpit ja herrat eivät syö toisiansa.

-- Korpit ja herrat! karjasi Sprengtport silmät salamoivina. Vai niin! Katsokaa! Onko tämä kavallusta? Ja majuri tempasi tuimasti auki paitansa rinnan kohdalta, antoi sen painua lanteille, repi pois veriset kääreet ja viskasi ne pois. -- Katsokaas tätä! käski hän viitaten haavoitettuun ruumiiseensa ja läpiammuttuun käsivarteensa, josta verta rupesi tippumaan. Katsokaa! niin me herrat taistelimme. Likemmäksi, jotta voitte nähdä. Ken tahtoo, laskekoon arpeni ja haavani. Olenko pettänyt kuningasta ja valtakuntaa? Menkää tappotantereelle ja katsokaa, miten siellä ruotsalaiset makaavat ja kuinka upseerit taistelivat, ja puhukaa sitten siitä mitä herrat ovat tehneet.

Tuo odottamaton verinen näky ja Sprengtportin uhkaava esiintyminen vaikutti kuin jäähdyttävä vesi. Buddenbrock haihtui mielestä, Sprengtportin sankarihaamu seisoi edessä, ja kunnioituksella ja ihailulla kokoontuivat katsojat hänen ympärilleen. Hänen epälukuiset arpensa, hänen avoin haavansa, kalpeat kasvot ja kuumeenhehkuvat silmät, vaan enimmin ehkä tuo jalo sieluntarmo niin heikossa ruumiissa vaikutti, että äsken niin tuimat miehet unohtivat kaiken muun paitsi edessään seisovan verta vuotavan sankarin. Vanha hopeahapsinen ukko oli astunut esille tutkiaksensa sormellaan noita kauheita muistomerkkejä, mutta pitkälle hän ei päässyt ennenkun kyyneleet nousivat silmiin ja hän kääntyi pois huoahtaen: -- Hyvä Jumala kuinka olette kärsinyt!

-- Olen kyllä, mutta nyt minulla onkin vapaakirja, joka tepsii. Vieläkö kukaan teistä pitää minua kavaltajana?

-- Ei tietysti, mutta emme teitä tarkoittaneetkaan. Hänestä tuossa me puhuimme, vakuuttivat useat.

Majuri katseli syytettyä ja kääntyi taas väen puoleen. -- Parooni Buddenbrock, sanoi hän, on ruotsalainen mies eikä ymmärrä mitä me puhumme, mutta te olette järkeviä ja ymmärrätte, että jos minä pidän kavaltajan puolta, niin en ole itse sen parempi. Sanon teille kuitenkin, ettei yksikään meistä ole oikeutettu tuomitsemaan tätä herraa sen tähden, että hän saapui liian myöhään Lappeenrantaan, sillä ei kahdeksaa penikulmaa niinkään juosta, vieläpä tykit muassa. Jos paroonissa on syytä, niin vastatkoon oikeuden edessä, mutta teitä neuvon olemaan langettamatta tuomiota ennen aikojaan, vaan koettakaa sovittaa mitä maan nuoriso on rikkonut.

Talonpojat olivat äänettöminä kuunnelleet, mutta monista kasvoista näkyi vielä epäluulo, ja katseet kääntyivät yhä Buddenbrockiin. Hän astui nyt ihan likelle ja kysyi tuimasti: -- Mitä tämä merkitsee?

Sprengtport lausui ruotsiksi muutamia rauhoittavia sanoja ja jatkoi kääntyneenä talonpoikiin:

-- Kenraali kysyy, mitä tämä merkitsee, mutta en tahtoisi puhua teidän älyttömyydestänne. Mitä jos hän vie teidät oikeuteen? Olisin silloin pakotettu todistamaan, että te aseellisina tunkeuduitte asuntoomme uhaten tappaa kuninkaallisen ylipäällikön ja polttaa koko talon. Lähtekää siis siivosti matkaanne, ja vakuuttakaa kaikille karkureille, että saavat armon jos katuvat. No, jatkoi majuri katsellen likimmäistä, tuoppa nyt tänne nuo veriset kääreet ja auta minulle paitaa ylleni!

Talonpoika totteli, ja sill'aikaa kun hän hiljaa ja varovaisesti laittoi kaikki entiselleen, lähti joukko ääneti huoneesta. Majuri ei vielä ollut reilassa kun tunsi lattian horjuvan allansa. Mielenliikutus ja ponnistus oli uudestaan murtanut hänen voimansa. Buddenbrock huomasi sen ja tarjosi hänelle käsivartensa, mutta majuri ei jaksanutkaan. Hänet täytyi kantaa vuoteelle. Huone pyöri hänen silmissään, ajatukset seisahtuivat, mutta kiihtynyt kuume synnytti tuimia, levottomia haaveiluja. Buddenbrock huomasi että sairas houraili. Tässä neuvottomuudessa astui Löfving sisään raittiina ilmana ja huudahti: -- On saatu tietoja rykmenteistämme. Niitä on nähty Savonlinnassa ja Valkealassa.

Tämä antoi uuden käänteen puhelulle. Löfving käskettiin heti lähtemään Savonlinnaan, ja talonpoika, joka vielä seisoi ovella, tarjoutui lähtemään mukaan ja vakuutti, että useat kumppanitkin seuraavat, jos tarve vaatii. Toimeen ryhdyttiin heti, ja seuraavana aamuna auringon noustessa lähti ylipäällikkö seurueineen pääkortteeriin.

Leiri jäi autioksi. Sairaat ja kuolevat saivat tyytyä kohtaloonsa, ja väestö ryösti vihdoin jälkeen jätetyt varastot, kun ne kuitenkin olisivat jääneet taivaan lintujen saaliiksi. Monet tuhannet ruumiit jätti Buddenbrock hautaamatta, ja siinä ne makasivat mihin olivat kaatuneet, kunnes vihdoin laupiaat kädet parin viikon päästä tekivät heille viimeisen surullisen palveluksen.

V Luku.

Vangit.

Kun Lascy palautti joukkonsa Lappeenrannasta, vietiin myös vangit mukana. Siinä oli kirjava joukko miehiä, naisia, lapsia, toiset sairaita, toiset kuolevia, kaikki surun murjomina. Kasakkojen vartioimina näitä onnettomia kuljetettiin Viipurista Sisä-Venäjälle, aluksi kenraali Kranashukin komennossa. Tämä oli reipas, seitsenkymmenvuotias, kookas ukko, lonkkaan sattuneesta luodista onnahtava. Hänen lyhyt vaalea tukkansa, tuuheat, ijästä huolimatta vielä ruskeat viikset ja upea ryhti saattoivat luulemaan häntä parikymmentä vuotta nuoremmaksi. Hänestä, joka oli tottunut käskijävaltaan, olivat suomalaiset ainoastaan uppiniskaisia luonteita, joita piti kurittaa, kunnes vihdoin oppisivat tinkimättä alistumaan Venäjälle. Ei siis yhtään kursailtu, ja kauhulla valitti sodan jälkeen moni vapautettu sitä kovuutta, millä kenraali kohteli komentoonsa annettuja. Yleinen kurjuus pakotti vihdoin jättämään joukon naisia ja lapsia venäläiseen Suomeen. Niitä, joiden sallittiin jäädä Valkjärvelle, olivat myös Maria Sprengtport ja Leena. Paikkakunta oli köyhä, jokainen mökki oli sullottu täyteen sotamiehiä, joiden parissa asujamet saivat tulla aikaan miten osasivat. Vankien tulo ei suinkaan huojentanut asukasten mieliä, mutta ei sentään valitettu. Olivathan nuo muukalaiset kyllin onnettomat, ja tulivathan ne rakkaasta kotimaasta, ruotsalaisesta Suomesta.

Wrangelille oli suurena lohdutuksena saada jäädä Valkjärvelle, sillä olihan se vielä Suomenmaata ja oltiinhan maanmiesten parissa. Yhteiset surut synnyttivät keskinäistä luottamusta tulokkaiden ja vastaanottajien välillä, ja aikaa voittaen sydämmet aukenivat. Kolmekymmentä vuotta sitten olivat kylän asukkaat kokeneet samaa, kärsimykset olivat niin samankaltaiset, ja vihdoin lapsetkin huomasivat, etteivät nuo kaukaa tulleet olleet muukalaisia, vaan rakkaita sukulaisia, jotka Jumalan tahdosta olivat joutuneet samoihin koettelemuksiin kuin kotoväkikin. Yksi kuitenkin yhä pysyi itseensä sulkeutuneena, niin että hänet vihdoin jätettiin yksinäisyyteensä. Maria Sprengtport ei sanoin eikä kyynelin purkanut suruaan. Hän oli enemmän kuvan kuin ihmisen kaltainen. Toiset pitivät häntä kovana ja kylmänä, toiset luulivat huomaavansa hänen piirteissään kätkettyä surua, kun joku illan rauhassa tarttui pirtin kanteleeseen ja soitti virren, tahi kun lapset, kädet ristissä, lukivat rukouksiansa. Maria ei huomannut, että hänelle tahdottiin olla myötätuntoisia, ja tämä kylmäkiskoisuus vaikutti vihdoin, että itsekukin vetäytyi pois hänestä, kun hän ei enään näyttänyt olevan kenenkään ihmisen tarpeessa.