Chapter 13

Tuo kiivas huuto oli herättänyt Sprengtportin, joka nyt näki Martin laskevan kuollutta vuoteelle. Majuri ei sanonut mitään, vaan seurasi katseilla kasvatuspoikaansa, joka seisoi veljen vieressä. Miksi ei Martti ollut saanut samanlaista loppua? Ilolla ja ylpeydellä olisi häntä muistettu. Katkera tunne valtasi majurin. Hänenkin täytyi omaistensa joukossa nähdä yhden noista kurjista pelkureista. Mitä voitiinkaan muilta odottaa, kun Marttiinkaan ei ollut luottamista? -- Mutta keneen vihdoin voitiin luottaa, kun kuninkaan etevin soturi, Hattujen ylpeys, oli menetellyt Juudaan tavoin. Rajusti sykki tuon heikon miehen sydän. Hän heitti oikean käsivartensa päänsä yli ja huokasi ikäänkuin olisi häntä painanut raskas taakka. Martti kääntyi hänen puoleensa, astui muutaman askeleen, mutta pyörähti ikäänkuin kysyen: rohkenenko lähestyä. Sitten astui hän likemmäksi ja sanoi hiljaa ja surullisesti: -- Tapani on kuollut!

-- Tiedän sen, vastasi majuri. Näen hänet tästä.

-- Isä, anna anteeksi! huusi Martti. Antoihan Jumala anteeksi tuhlaajapojalle. Hän heittäytyi polvilleen ja kätki itkien kasvonsa vuoteen olkiin.

-- Kuinka saatoit menetellä niinkuin teit?

-- En ikinä enään niin tee!

-- Rukoile Jumalalta ja kuninkaaltasi anteeksi suurta syntiäsi.

Martti pysyi yhä pää kumarassa nyyhkien ääneen.

-- Älä itke, täytyyhän meidän antaa toinen toisellemme anteeksi. Mutta mitä Maria tekee, sitä en tiedä.

Martti kohotti silmänsä: -- Hänen täytyy suoda minulle anteeksi. Minä teen kaikki jälleen hyväksi.

-- Suokoon Jumala että sen voisit.

Hetkisen äänettömyys seurasi.

-- Luuletko että Maria elää? kysyi vihdoin Sprengtport.

Martti nousi. -- Elää, sen tiedän. Hänet vietiin muiden kanssa Venäjän puolelle. Kerrotaan, että kaksi upseeria oli hallituksen nimessä käskenyt vartiaväen kohtelemaan vankeja lempeästi.

Marian kohtalo nosti levottomuuden kuumeen tuon heikon miehen poskiin, mutta kun hän ajatteli kuinka monasti ja ihmeellisesti Jumala oli häntä itseään auttanut, virisi hänessä toivo, että sama taivaallinen suojelus tulee rakastetun lapsenkin osaksi, ja näiden muistojen viihdyttämänä pysyi hän hiljaisena ja liikkumattomana kuin nukkuva. Martti oli hänelle kyllä vielä rakas, mutta vaikea oli häntä nähdä.

Martti vetäytyikin Tapanin vuoteen puoleen, ettei häiritsisi, ja kun Sprengtport vihdoin avasi silmänsä, näki hän avoimen oven kautta Löfvingin nopein askelin astuvan suoraan mökkiä kohti.

-- Tuolla tulee isäsi, sanoi majuri. Oletko häntä tavannut sen jälkeen?

-- En.

Kaihtien nojautui Martti uunin taustaa vastaan, niin että hän oli osaksi kätkettynä kun isä astui sisään.

Löfvingin puku oli revitty, veren ja lian tahraama. Pää ja vasen käsivarsi olivat kääreissä, mutta ryhti oli tarmokas ja uljas kuten ainakin. Hän ei näkynyt huomanneen poikaansa, mutta kun Sprengtport ojensi hänelle kättä, lensi ilon hohde noihin tylyihin kasvoihin.

-- Majuri siis elää, Jumalan kiitos, huudahti hän rientäen vuoteen ääreen.

Sprengtport synkistyi. -- Sitä olisit voinut sanoa jos olisin saanut kuolla. Mitä elämä on ilman kunniaa?

-- Teiltä, majuri ei kukaan voi kunniaa riistää, mutta huonon palkan olette saanut kaikesta siitä hyvästä mitä olette tehnyt tuolle koiralle. Sitä en ikinä voinut ajatella, enkä siihen mitään voinut.

Nämä viimeiset sanat lausuttiin tuskalla semmoisella, jota harvoin jos koskaan oli nähty tuossa murtumattomassa sississä.

-- Niin, rakas Löfving, vastasi Sprengtport, katsellen hänen ohitsensa Marttia, joka arastellen ja isän näkemättömänä viipyi uunin ääressä. -- Kuka olisi voinut semmoista ajatella?

-- Toisin käy kuin luullaan, jatkoi Löfving kiihtyneenä, hitaasti laskeutuen istumaan vuoteen syrjälle. Muistan sen yön, jolloin juoksin hänen kanssaan erämaassa. Lienee jo noin 20 vuotta siitä, sillä Martti oli viiden, kuuden vuoden vanha. Oli niin kylmä, että tähdet säkenöitsivät, ja riisuin takkini kietoakseni sen hänen ympärilleen, kun hän muutoin olisi paleltunut kuoliaaksi. Mutta nyt kadun. Parempi olisi ollut, että hän olisi kuollut pakkaseen tahi palanut muiden lasten kanssa. Silloin olisi tämä jäänyt tekemättä.

-- Et saa niin puhua, Löfving. Se on suuri synti.

-- Se synti ei ole minun, hänen se on. Mutta ei ole vielä kaiken loppu. En saa syödyksi enkä nukutuksi ennenkuin saan ne kaikki käsiini, ja ellen kaikilta katkaise niskaa, niin ainakin Martilta.

-- Jos aijotte tappaa minut, niin tehkää se, huusi Martti astuen Löfvingin eteen. Tämä ponnahti ylös, silmät salamoivina ja uhkaavana kuin ukkospilvi, mutta samassa hän huomasi Tapanin kelmeät kasvot. Tuon niin rauhaisasti lepäävän pojan näky vaikutti kuin asetta riistävä isku kiihottuneeseen isään. Hänen uhkaava käsivartensa vaipui alas, kun hän lähestyi muurin vieressä olevaa vuodetta. Hetkisen seisoi hän hiljaa selkä käännettynä toisiin, mutta he näkivät hänen nostavan käden silmilleen ja sitten pyyhkivän hiussuortuvat Tapanin otsalta. Hän painoi Tapanin silmät umpeen, veti paidan kokoon rinnan päälle ja lausui vihdoin: -- nyt on hän suorittanut tehtävänsä. Hänen on hyvä siellä missä hän on. Hän kaatui nuorena kuninkaan ja isänmaan puolesta. Uskon, että Jumala on hänelle armoinen.

-- Sinulla on vielä poika, huomautti Sprengtport, joka levottomuudella odotti vastaista kohtausta.

Löfving syöksi silmänsä Marttiin, joka seisoi siinä kalpeana mutta lujassa ryhdissä.

-- Rohkenet siis näyttäytyä, lurjus! ärjäsi hän uhkaavasti.

-- Jos tahdotte tappaa minut, niin tehkää se. En pelkää kuolemaa.

-- Miksi siis juoksit, kun tosi oli edessä?

-- En juossut pelosta, vaan sentähden kun herrat aikoivat pettää, niinkuin tekivätkin.

-- Mitä hiidessä herrat teihin kuuluvat? Olisivatpa vaikka kymmenen kertaa tahtoneet myydä maan, niin olisi teidän pitänyt näyttää ettei se käy, niinkauan kun sotamies panee vastaan.

-- Helppo sanoa, vastasi Martti puoleksi uhmaten. Mutta Löfving huudahti ankarasti:

-- Jos olisitte tappaneet vihollisemme, mitä silloin kavaltajat olisivat voineet? Ei mitään. Suomalaisia rykmenttejämme tulee meidän nyt kiittää kaikesta.

Martti ei kestänyt isän katsetta. Hän loi silmänsä alas ja vastasi hiljaisesti: -- Kaikki olisi käynyt hyvin, jos olisimme tietäneet, että Wrangel oli meidän puolellamme.

-- No, kenenkä sitten puolella?

-- Meillä oli todistuksia siitä, että herrat olivat pettureita, ja vähää ennen taistelua kuulin monen vannovan, että aiottiin heittää suomalaiset rykmentit viholliselle.

-- Wrangel?! huudahti Löfving. Wrangel, joka on ollut päällikkönämme kymmenen vuotta; joka oppi suomea ymmärtääksensä sotamiestä; joka on pitänyt teitä omina lapsinaan. Se kunnon mies! Paholainenko teitä riivaa!

-- Kyllä minä alussa puolustin Wrangelia, mutta --

-- Älä syytäsi peittele! Jos olisit tahtonut puolustaa häntä, niin olisit seisonut siinä mihin hän sinut asetti, ja ellet olisi ollut tolkuttomana, niin olisit sanonut: älkäämme ajatelko herroja, niitä on vaan joku satanen, mutta meitä on monta tuhatta, ja Jumala on meidän puolellamme. Jos suuret tahtovat helvettiin, niin menkööt, mutta me emme seuraa. Semmoinen olisi joltakin kuulunut.

-- Kyllä kai niiden mielestä, jotka eivät tietäneet asianlaitaa. Olisittepa kuullut minua Lappeenrantaan tullessamme, kun minä tahdoin kaikki ilmoittaa! Olisittepa silloin minua neuvonut!

-- Saatoinko minä, keskeytti Löfving kiivaasti, saatoinko uskoa, että oma poikani oli tullut hulluksi? Luulin teitä tyhmiksi, mutta en koskaan voinut luulla teitä pelkureiksi.

-- Pelkureita emme olleet! huusi Martti painostuneena. Olimme kuulleet että herrat aikoivat myydä meidät ja heittää Lappeenrannan; sanottiin että kaupunki säästetään, jos eivät suomalaiset ryhdy vastarintaan.

-- Sotamies kuulee käskyjä eikä juoruja.

-- Ei ne juoruja olleet. Minkä tähden kiellettiin naisia ja lapsia lähtemästä. Miksi ei saatu pelastaa kaupungin omaisuutta, jollei sentähden, että kaikki oli luovutettava valloittajille?

-- Tiedät varsin hyvin, että se käsky annettiin siksi että sotamies vieläkin urhoollisemmin puolustaisi.

-- Eipä! Vaan sentähden, että välit olisivat hyvät venäläisten kanssa ja että kaikki joutuisimme satimeen. Sentähden kulkikin kirje toisensa perästä ruotsin ja venäjän pääkortteerien välillä, ja sentähden ei pääarmeija joutunut avuksemme. Ikäänkuin emme olisi tietäneet kaikki.

-- Ettekö myös tietäneet, että me itsekin voimme jotakin, jos pysymme miehinä? huusi Löfving vihan vimmassa. Aseta kenraali joka komppaniiaan ja katso mitä hän saa aikaan ilman sotamiehiä. Miehet viljelevät maata rauhan aikana ja puolustavat sitä sodassa. Jos kansa itse tahtoo säilyä ja uskoo Jumalan apuun, niin se pysyy, mutta kun se ylenantaa itsensä, on kaikki hukassa. Kuinka kehtaat nyt katsoa ruotsalaista sotamiestä silmiin?

-- Tiedätte itse, isä, ettei ruotsalaisilla ollut hätääkään. Heidän omaisensa asuvat meren toisella puolella, eikä ruotsalaisia rykmenttejä ole koskaan myyty eikä lahjoitettu, mutta meille se on tehty, ja aijottiin taas tehdä. Mutta eipä meidän ollut pakko antaa myydä itseämme niinkuin härkiä.

-- Hyvä härkä olisi puskenut henkensä puolesta, mutta jänikset pötkivät pakoon. Tuossa makaa veljesi. Hän kaatui kuin mies. Ei tarvitse minun hävetä piirtää sukunimeäni hänen haudalleen.

Viimeinenkin elonväri katosi Martin kasvoista, ja hän vastasi koleasti: -- Minun puolestani teidän ei tarvitse enään hävetä.

-- Mitä siis aijot tehdä?

-- Lähden, enkä ikinä palaa.

-- Ei se auta, sanoi Löfving ankarasti, vaan tyynemmällä äänellä. Parempi on jäädä ja vast'edes taistella kahden vertaisena.

Martti loi katseensa alas. -- Ken meistä palaa armeijaan, se ammutaan.

-- Ei toki jos minä takaan teidän puolestanne, ja sinun puolestasi voin luvata, vai kuinka?

-- Voitte, niin totta kuin Jumala elää. Mutta ette myös saa minua kirota.

-- Mikä tässä auttaa muu kuin anteeksi antaminen. Mutta, jatkoi kapteeni osoittaen majuria, tässä on sulla vielä lasku suorittamatta.

Martti silmäili majuria rukoilevasti, mutta tämä vastasi vakavasti: -- Sinä puhut paljasta pahaa päälliköistä, eikä todistuksena ole kuin tyhjät sanat. Kaiketi sinä siis olet nähnyt paljon huonoa ja petollista upseeristossamme, semminkin minussa, sillä toisin tätä ei voi selittää, kun sinä kerran olet kasvatettu minun talossani.

-- Ei, ei! teitä ei kukaan ajatellut, huusi Martti pontevasti, ikäänkuin viskaten päältään raskaan taakan, mutta Sprengtport keskeytti hänet: -- Minä kaiketi olen antanut aihetta ensimmäisiin huhuihin armeijassa.

-- Ette ikinä! Ei yksikään mies ole ajatellut pahaa teistä eikä alemmasta päällystöstä. Ensimmäiset epäilykset sai itse Buddenbrock aikaan Lappeenrannassa, sitten kuulivat jotkut meidän komppaniiamme miehet ruotsalaisten upseerien riitelevän muutamista pitäjistä Karjalassa. Sanoivat että parooni Leijonhufvud jo aikoja sitten oli luvannut ystävilleen taloja ja metsiä siellä. Sitten tuli ensimmäinen kuriiri Marttilaan, se sama joka perjantaina toi Buddenbrockin viestit Wrangelille, ja hän uskoi meille ettei pääkortteerissa kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt. Itse kuulin hänen sanovan, että Myllykylässä kaikki tiesivät vaaran lähestyvän, mutta korkeat herrat eivät olleet tietävinään. Sitte tuli lauvantaina toinen kuriiri, ja hän sanoi, että herrat vaan tahtoivat viivytellä. Sen sijaan että olisi pitänyt käskeä lähtöön, heittivät he arpaa siitä kuka enemmän voittaa, ja silloin me ajattelimme että Wrangelin ei auttanut muu kuin tehdä mitä käskettiin, vaikkapa vastoin tahtoansakin.

-- Te aasit, huokasi Löfving. Semmoiseenko roskaan te perustitte liittonne?

-- Ei niinkään roskaan! Kun naiset Marttilassa saivat Wrangelin sydämmen heltymään, tiesimme, että häneen saatoimme luottaa, ja kun sitte Lappeenrannan torilla kuulimme puheenne, päätimme taistella viimeiseen mieheen. Moni halusi Herran ehtoollista voidaksensa kuolla rauhassa, mutta sitä ennen tuli taas sanansaattaja pääkortteerista. Hän oli yksi niistä, jotka olivat kuljettaneet kauppakirjoja Buddenbrockin ja hänen veljensä välillä, ja hän tunnusti itse julkisesti syntinsä. Huhu siitä lensi miehestä mieheen, ja me vannoimme pelastaa mitä pelastettavissa oli.

Raskas huokaus nousi Sprengtportin rinnasta. Mitä tuli hänen tähän sanoa? Niinkuin Uria muinoin lähetettiin kuolemaan, niin oli Buddenbrock nyt kavaltanut Wrangelin. Miksi siis murjoa noita nuoria eksyneitä ja epätoivoisia? Eikö tämän kurjuuden alottaja itse ollut ensin saatettava edesvastuuseen? Millä tavalla Buddenbrock koskaan voisi puhdistaa itseänsä ja puolustaa mitä hän nyt oli tehnyt. Ajatus tästä hirveästä kavalluksesta kiihdytti kuumetta majurin suonissa, ja kun rouva Sprengtport samassa astui huoneeseen, näki hän ettei hänen miehessään enään ollut äskeistä toivoa herättävää tyyneyttä. Hän huomasi niinikään, että Martille oli suotu armoa, mutta itse hän ei voinut poistaa sitä ylenkatsetta, jota hän tunsi kaikkia kavaltajia kohtaan. Martti ymmärsi, ettei majurinrouvan luja luonne sallisi hänen antaa anteeksi, ja tämän varmuuden painostamana lähti hän ääneti huoneesta.

* * * * *

Se arvelu, että Marttilassa ehkä saataisiin tavata omaisia ja kuulla jotakin Lappeenrannan tapauksista, oli houkutellut sinne joukon talonpoikia, ja olipa siellä muutamia taistelusta paenneitakin. Vihdoin saapui taas uusi kuormasto kuljettaen sairaita. Kun kansajoukko näki näitä haavoitettuja ja kuolevia ja kuuli huhua kavalluksesta, muuttui sen syvä tuska katkeruuden vimmaksi. Pakolaiset, jotka tahtoivat peitellä omaa häpeällistä menettelyään, kaasivat öljyä tuleen syyttämällä yksinomaan Buddenbrockia ja hänen väkeänsä. Siinä nyt oli talonpoikia, suomalaisia sotamiehiä ja rakuunoita, jotka yhdessä purkivat vihansa armeijaa, vaan semminkin Buddenbrockia ja hänen herrojansa vastaan. Puhuttiin kirjevaihdosta pääkortteerin ja Viipurin välillä. Syytöksiä sinkoili kaikilta tahoilta ja kaikkia vastaan. Olisi kyllä Myllykylästä jouduttu Lappeenrantaan, jos vaan todellakin olisi tahdottu. Mutta hevosia ei pantu hakemaan laitumelta, vaikka ne olivat hajallaan suurilla aloilla; valmistettiin matkaeväitä, vaikka sotamies kyllä olisi ollut tyytyväinen leivänpalaseen ja tupakkaan. Lopputuloksena oli, että kavaluutta oli harjoitettu ja Buddenbrock oli kaikkeen syyllinen.

Mutta talonpoikien toivo tavata täällä omaisiansa oli pettänyt; ei yksikään onnistunut löytämään etsimäänsä. Ainoa surkea varmuus oli, ettei yksikään heistä ollut kestänyt taistelussa. Mihinkähän erämaan kolkkaan he nyt kätkenevät itsensä ja häpeänsä?

Jo rupesi päivä kallistumaan iltapuolelle, ja oltiin lähtemäisillään kukin kotiinpäin. Mutta ei, ei vielä. Tuolla kaukana tiellä näkyi outoja ratsastajia. Keitä he lienevät?

Kenraali Buddenbrock! Tunnen hänet, ilmoitti eräs vanhanpuoleinen talonpoika. Hän oli tuonnoin kyydinnyt samaa herraa ja silloin saanut tietää kuka hän oli.

Tämä odottamaton kohtaus sai kaikki valitukset vaikenemaan, eikä tehnyt kenenkään mieli lähteä. Tahdottiin nähdä omin silmin tuota valapattoista kavaltajaa, joka lähestyi niin uljaana, nyt kun hänen apuansa ei enään tarvittu. Miksi hän nyt tuli? Ehkäpä tavataksensa täällä venäläisiä ystäviänsä! Vai tuliko hän uskotellaksensa ihmisille että hän oli syytön? Mutta sepä ei onnistu. Kyllä tiedettiin mitä miehiä pääkortteerin herrat olivat. Mitä turmiota tämä päällikkö olikaan tuottanut maalle! Hänelle ei koskaan anneta anteeksi.

Näiden pakinain kestäessä lähestyi Buddenbrock muutamien ruotsalaisten upseerien kanssa, mutta heitä vastaan ei käynyt kukaan. Eversti Lagerhjelm oli kohta, saatuansa tiedon menetetystä taistelusta, rientänyt paroonia vastaan viedäksensä hänelle tuon musertavan tiedon. Hän tapasi pääarmeijan Kurvilassa, mutta ei tiennyt enempää kuin mitä jotkut hengissä pelastuneet kaupunkilaiset tiesivät kertoa. Buddenbrock tahtoi kuitenkin tarkempia tietoja, mutta kenen puoleen kääntyä, kun Lagerhjelm ei ollut seurueessa. Kenraali oli itse lähettänyt hänet etelään.

Olisivatpa herrat kernaasti puhutelleet talonpoikia, mutta nehän ymmärsivät ainoastaan suomea. Täytyi malttaa mieltä kunnes alhaisemmat ja palvelijat saapuivat. Kun nyt Buddenbrock ratsasti synkän talonpoikaisryhmän ohi, kuului sieltä uhkaavaa mutinaa, jota ei voinut väärin käsittää muukalainenkaan, ja sitten suhisi kivi Buddenbrockin korvan ohi. Hän ei ollut sitä huomaavinaan ja jatkoi matkaansa. Vihdoin äkkäsivät upseerit Löfvingin, joka seisoi kumarruksissa rikkinäisten rattaiden vieressä naulaten kokoon jotakin ruumisarkun kaltaista. Häntä huudettiin tulemaan, mutta tuo muutoin niin valpas mies ei nähnyt eikä kuullut, ennenkuin Buddenbrockin palvelija laukkasi hänen luoksensa ja käski kapteenia rientämään paikalle. Kun Löfving vihdoin saapui, huusi kenraali äkäisesti: -- Suu puhtaaksi!

-- Teidän ylhäisyytenne, kaikki on menetetty.

-- Entä Wrangel?

-- Tiedetään ainoastaan että hän pahoin haavoitettuna joutui vankeuteen.

-- Ja muut upseerit?

-- Sanotaan että everstit Bildstein, Willebrand, Gripenhjelm, Brandenburg ja muut korkeat herrat ovat sotavankeina, mutta totuutta ei tiedä kukaan taata. Emme heitä löytäneet taistelukentällä, mutta se ei merkitse mitään, sillä tuhansien hautaamattomien joukossa on useita korkeita herroja.

Piirteet jäykistyneinä tuijotti Buddenbrock avaruuteen, mutta hetkisen perästä kysyi hän taas:

-- Entä täällä? Eikö täällä ole upseereja?

-- On muutamia, vastasi Löfving hitaasti.

-- Tahdon tavata heitä! Missä oleskelevat?

-- Täällä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Löfving tarttuen kenraalin hevosen suitsiin ja kääntäen sitä läheistä suurta telttaa kohden. Sen tunsi Buddenbrock edellisestä käynnistään Marttilassa; siellä oli Wrangel itse asunut, ja siellä olivat he tyhjentäneet maljan vastaisille voitoilleen. Kun saavuttiin teltan luo, päästi Löfving suitset ja viittasi ääneti sisään. Siellä makasivat everstiluutnantti Du Rietz sekä majurit Grönhagen ja Fieandt hakovuoteella. He olivat kaikki loppuneet. Ensinmainitut olivat kuolleet edellisenä iltana, Fieandt vasta tämän päivän aamuna. Nähdessään heidät kalpeni Buddenbrock, hänen ylpeä ryhtinsä veltostui, ja tahtomattansa taipui hänen päänsä ikäänkuin tervehdykseksi. Hän astui hevosen selästä ja lähti teltan sisään, seurassaan niin monta muuta kuin tila salli.

-- Tässä nähdään kuinka kovalle otti, sanoi Löfving viitaten Du Rietziin, jonka oikea käsivarsi oli katkaistu. Mutta sittenkin taisteli hän, miekka vasemmassa kädessä.

-- Eikö täällä ole ketään hengissä? kysyi Buddenbrock vihdoin.

-- Majuri Sprengtport on hengissä, mutta haavoitettu, vastasi Löfving. Tänään on hän kuitenkin vähän noussut vuoteeltaan.

-- Tahdon tavata häntä. Seuraa minua.

Kenraali jätti hevosensa ratsumiehelle ja viittasi seurueelle että hän tahtoi lähteä yksin Löfvingin kanssa Sprengtportin mökkiin. Ei hän pitkälle päässyt ennenkuin talonpojat taas seisoivat hänen tiellään, mutta huolimatta heidän nurjuudestaan ja suvaitsematta luoda heihin silmäystäkään kulki hän upeana ja tyynenä heidän ohitsensa, pakottaen toista toisensa jälkeen astumaan tien syrjään. Mutta tuskin oli hän läväissyt heidän ryhmänsä kun taas kaksi kiveä suhisi hänen päänsä ohitse. Lieneekö ollut harhaheitto vai tahallisestiko ne eivät häneen osanneet? Kenraali ei edes kääntänyt päätään, ikäänkuin se tervehdys ei olisi tarkoittanut häntä. Löfving sitä vastoin katseli taapäin ja uhkasi nyrkillään joukkoa, joka nähtävästi ei aikonut lakata. Näin varoitettuina seisahtuivat kuitenkin talonpojat. Löfvingiin he saattoivat luottaa.

* * * * *

Majurinrouva Sprengtport oli jättänyt miehensä lähteäksensä noutamaan pientä Yrjö Maunua torpasta, mutta oli luvannut pian palata. Löfving ja Martti olivat niinikään lähteneet. Ensin tuli heidän haudata kuolleet vihittyyn maahan ja sitten samoilla kootaksensa, jos mahdollista, Wrangelin armeijan sirpaleita, semminkin onnettomia suomalaisia.

Majuri istui yksinään avarassa tuvassa jalat riipuksissa vuoteen reunan yli ja kädet ristissä polvien välissä. Mihin ryhtyä, kun hän ei jaksanut tehdä työtä eikä matkustaa pois. Kunpa hän edes tietäisi mitä ulkona maailmassa tapahtui. Onnistuisiko koota uudestaan hajoitettu armeija? Ja mikä oli noiden onnettomien tila? Mitä pääkortterissa ajateltiin? Kuinka Buddenbrock kaikesta tästä suoriutuu? Missä Lascy oli? Mitä kaikkea pitäisikään nyt tehdä, mutta hänen täytyi istua suljettuna kuten vanki! Majurin sisuksia kuohutti, ja hän tunsi kuinka tämä kaiverteli hänen hitaasti palaavia voimiansa. Ei toki; täytyy ajatella muuta.

Hän nousi ja käveli horjuvin askelein ovenpielessä olevan akkunan luo. Siihen hän istuutui katselemaan ulos. Hänen edessään kohosi metsä pimeänä ja synkkänä. Ei näkynyt sotamiestä eikä telttaa, sillä leiri oli asumuksen vastakkaisella puolella. Tässä metsän partaalla oli kaikki hiljaista ja autiota kuin haudassa. Sprengtportin katseet ajelehtivat pilvien muassa puiden latvojen yli, sieltä alas kanervikkoon ja polkuun, joka kivisenä ja kaitana luikerteli puiden välitse kaukaisuuteen. -- Kaukanako hänen vaimonsa nyt lienee? Ja milloin hän joutunee takaisin Marttilaan? Siinähän toki oli valonpilkoitusta majurille. Vielä vähän kärsivällisyyttä, ja hän löytää taas omaisiansa. Se ajatus palautti kotirauhan onnen ja nuoruuden muistot, mutta vaihtelevina ja haihtuvina kuin unennäkö. Mihinkä kaikki nuo ajat olivat vaipuneet! Mihin oli elämä kadonnut. Nyt oli hän jättämäisillään sijaa muille. Täyttääkö sen joskus yksikään hänen pojistaan? Eivät ainakaan nuo kaksi vanhempaa. He olivat ylioppilaita ja harrastivat yksinomaan rauhan toimia. He olivat joutuneet elämän taisteluun niin varhain, he olivat lapsuudessa kärsineet liiaksi. Toisin oli Jaakon laita. Hän oli syntynyt rauhanteon jälkeen ja tuli muutoin isoisäänsä. Sama hehku sydämmessä, sama halu suuriin tehtäviin. Poika, Jumalan kiitos, ei ollut mukana Lappeenrannan surkeana päivänä, sillä Brandenburg oli lähettänyt hänet jo aikoja ennen pitämään huolta niistä vartiorovioista, joita sytytettiin harjuille. Sen perästä Sprengtport ei ollut nähnyt häntä, mutta päättäen Jaakon tervehdyksistä ja kumppanien kiitoksista oli hän kunnollisesti suorittanut tehtävänsä. Ehkä hänestä vielä tulee kelpo mies. Hänen tulinen sydämmensä, hänen uljas rohkeutensa muistutti nuorta kotkaa, joka valtaavasti pyrkii korkeuteen. Ja Yrjö Maunussa oli sama säteilevä katse, niin pieni kuin hän olikin. Kuka johtaa näitä nuoria, kasvattaa heistä miehiä? Majuri itse ei jaksanut enään kauan, sen hän tunsi. Hänen oma nimensä ei tule koskaan mainittavaksi suurmiesten parissa. Ja unohtukoon hän, kunpa vaan pojista tulisi parempia. Hänen rakas isänsä oli taistellut uskonvapauden ja Lutherin ilmoittamien totuuksien puolesta, miksi siis eivät hänen pojanpoikansa voisi suorittaa suuria tehtäviä. Kunpa edes voisivat löytää vapauttavan sanan tälle onnettomalle, rikkiraadetulle maalle. Jospa aikojen myrskyt nostaisivat heidän siipiänsä ja osoittaisivat, mitä tulee tehdä kansan hyväksi. Synkkä oli aika, mutta oli toki vielä yksi rehellinen mies, niinkauan kuin hänen ainoa veljensä Heikki Sprengtport oli elossa. Hän oli nuorempi ja reippaampi johtamaan Jaakkoa ja Yrjö Maunua, hän, tuo rehellinen suomalainen, joka kahdennestatoista ikävuodestaan oli seisonut lippujen alla, joka oli pannut henkensä alttiiksi Narvassa, Pälkäneellä ja lukuisissa muissa taisteluissa; hän joka ennen Napueen taistelua lauloi virren väellensä, vaikka hengitys muuttui jäätyneeksi sumuksi. Lieneekö hän vielä Ruotsissa? Hänen sydämmensä ainakin oli täällä, sillä Suomea hän ei unohtanut. Kuinka tulisesti hän olikaan puhunut valtiopäivillä suomalaisten talonpoikien puolesta, esittänyt heidän rukouksiansa rauhan säilyttämisestä Venäjän kanssa, ja mikä mestariteos olikaan hänen memoriaalinsa Suomen luonnottomasta kauppa-asemasta, josta oli hyötyä kaikille vaan ei itse suomalaisille. Vakavasti oli hän varoittanut Hattuja panemasta Buddenbrockia ylipäälliköksi. Ja siitä majurin ajatukset siirtyivät sitten luonnollisesti nykyiseen kurjuuteen, armeijaan, Wrangeliin ja Lappeenrantaan.

Epävarmuus ja ikävä oli vieläkin masentanut Sprengtportin voimia, ja hän päätti hetkeksi taas heittäytyä vuoteelle, mutta samassa avautui ovi ja Löfving astui sisään.