Chapter 12

-- Suokoon Jumala, vastasi Kornatus vakavana, luoden tarkastavia katseita laaksoon, jossa kiväärit jo kaikkialla paukkuivat. Samassa laukasi vasen siipi ensi kerran kiväärinsä tervehdykseksi ja vastaukseksi ryntäävän vihollisen tulelle. Alku näytti hyvältä, mutta venäläisten pataljoonain paraikaa varustautuessa lähettämään kolmatta yhteislaukausta, Willebrandin värvätyt jo kääntyivät ja pakenivat päistikkaa kaupunkiin. Savolaiset seurasivat esimerkkiä, ja nyt syöksyi vihollinen heidän joukkoonsa ja hävitti paaluaidat.

Kelmeänä ja mykkänä tuijotti Maria siihen paikkaan, jossa hän luuli olevan niin uskollisen vahdin. Kaikkialla vaan sekasortoa ja hävitystä. Wrangelin valkonen hevonen ja korkea töyhtö näkyi milloin sieltä milloin täältä pakenevien joukosta, joita hän vielä viime hetkellä koetti koota ja järjestää. Mutta turhat olivat yritykset, sillä nyt kääntyivät Karjalan rakuunatkin ja kiitivät pois, nostamatta yhtään asetta vastustukseksi.

Kornatus kääntyi pois tästä kamalasta näystä. Hänen vanha sydämmensä ei kestänyt enää, se oli vähällä pakahtua surusta ja häpeästä. Vaikka aseetonna ja vuosien murtamana, ei hän enään viihtynyt tuolla ylhäällä. Hän oli kasvanut sankarien joukossa, ja hänen täytyi tälle kurjalle aikakaudelle näyttää kuinka sotamies kuolee kuninkaansa edestä. Vielä tahtoi hän kuitenkin vilkaista oikeaan siipeen, joka niin reippaasti oli torjunut ensi hyökkäyksen. Mutta sörmlantilaisia ei siellä näkynyt enään. Vastoin Wrangelin ankaraa kieltoa olivat he luopuneet asemastaan, voiton riemussa ajaen krenatöörejä takaa, ja iloisina kulkivat taalalaiset heidän jälissään.

Maria hengähti helpommin. Tuolla ainakin meikäläiset taistelivat niinkuin miehet. Mutta Kornatus ei ollut yhtä mielissään. Hän oli kuullut Wrangelin vakavasti käskevän upseereja viimeiseen saakka pysymään edullisessa asemassaan, mutta Vasaborg oli menestyksen hurmaamana kaikki unohtaen syöksynyt laaksoon paljoa etäämmäksi kuin hänen oli lupa. Alussa valloitetut venäläiset tykit olivat jääneet käyttämättä eikä niitä edes kelvottomiksi tehty. Mutta kun ruotsalaiset olivat edenneet kentälle, joutuivat he omien patteriensa ampumalinjaan. Ruotsalaisen tykistön täytyi siis lakkauttaa tulensa, vaikka venäläiset joukot jo kaikkialla tunkivat eteenpäin. Länsipohjalaiset olivat taistelleet kunniakkaalla urhoudella, ja alussa avustivat heitä uskollisesti hämäläiset, mutta kun Bildstein kolmannen kerran komensi laukaisemaan, lähtivät hämäläisetkin pakoon, jättäen upseerinsa ilman apua.

Wrangel näkyi kaikkialla missä vaara oli uhkaavin, ja nyt kiiti hän auttamaan pulaan jätettyjä länsipohjalaisiansa. Nämät rohkaisivat vielä mielensä ja taistelivat suurella kunnialla. Eversti oli kaatunut, mutta elihän Wrangel vielä. Hänen puolestaan he tahtoivat elää ja kuolla. Kyllä tosin. Mutta nyt suhisi ilmassa hehkuva kuula ja katkasi kenraalin oikean käsivarren. Silloin horjuivat lujimmatkin, mutta kaikki lähellä olevat muodostivat hätäisesti piirin rakastetun johtajan ympäri ja sitoivat miten osasivat tynkän, niin ettei veri pääsisi vuotamaan. Siinä koetti Wrangel sanoillaan ja esimerkillään rohkaista järkähytettyjä miehiänsä.

-- Pysykää miehinä, sanoi hän, älkää minusta huoliko! Tänään täytyy jokaisen uhrata henkensä. Älköön suru teitä pimittäkö. Jumala on käypä edellänne ja auttava teitä paremmin kuin minä. Kaikkivaltias Herra Jumala pysy apunamme! Mutta tänne Wrangel ei voinut jäädä. Muutamat sotamiehet kantoivat hänet käsivarsillaan kaupunkiin.

Tämänkin oli Maria nähnyt, ja kun Wrangel nojautuneena länsipohjalaisiinsa poikkesi Myllymäeltä, tuli Maria heitä vastaan tarjotaksensa heille apuansa, ja niin he lähtivät lähimpään taloon.

Länsipohjalaiset ja sörmlantilaiset sulkeutuivat yhteen ja taistelivat yhä, vaikka muut olivat paenneet. Kello 5 iltapuolella sortuivat nekin ylivoiman alle ja vetäytyivät Myllymäelle. Siellä he tapasivat Wrangelin kivellä istumassa. Ei häntä saatu pysymään kaupungissa. Hänestä ei ollut maailmassa muuta kuin hänen väkensä. Kuinka sen kävi? Vastaus siihen oli enemmän kuin elämä, ja levottomuus oli ajanut hänet puolikuolleena takaisin taistelutantereelle. Verrattomalla urhoudella olivat hänen ruotsalaisensa kestäneet ja hyvässä järjestyksessä vetäytyneet takaisin. Parhaiten kaikista taistelivat kuitenkin länsipohjalaiset. Kaikki heidän upseerinsa olivat kaatuneet ja heitä komensi nyt korpraali Carlberg. Wrangel oli koonnut viimeiset voimansa ottaaksensa vieläkin johdon käsiinsä, mutta kivistys ja verenvuoto hänet melkein mursivat. Silloin riensi Carlberg hänen luoksensa ja sanoi: -- Herra kenraali, määrätkää meille upseeri, niin ryhdymme vielä taisteluun. Surun tukahuttamalla äänellä vastasi Wrangel: -- Jos voit, poikani, mitään saada aikaan puolustukseksemme, niin siihen saat lupani. Korpraali riensi takaisin ja ryhtyi johtoon. Länsipohjalaiset sulkeutuivat hänen ympärillensä ja peräytyivät ampuen joka haaralle. Eräs venäläinen päällikkö tahtoi lähettää 6 pataljoonaa kiertämään tahi surmaamaan tuota pientä joukkoa, mutta kenraali Keith vastasi: -- Ei toki, sääli olisi ylivoimalla tuhota noin urhoollisia miehiä. Häiritsemättä saivat länsipohjalaiset lähteä asemastaan ja seurata taalalaisia ja sörmlantilaisia kaupunkiin.

Taistelu oli menetetty, mutta Willebrand koetti vielä väellä, jota hän kiireessä sai kootuksi, puolustaa linnaa pakottaaksensa sieltä, jos mahdollista, vihollista peräytymään. Mutta miehitys oli liian heikko eikä ollut tarpeellista yhteistointakaan. Venäläiset ampuivat linnaa Myllymäeltä ruotsalaisten tykeillä ja pääsivät jo ulkovarustuksiin saakka. Silloin saapui valkosen lipun turvissa sanansaattajia linnasta. Välittäjinä venäläisten puolelta ottivat heitä vastaan kenraali Ykskyl ja eversti Lohman, jotka ruotsiksi kehoittivat kaupunkia antaumaan luvaten armahdusta. Mutta heitä ei ymmärretty ja huutaen: Kas perkele! lauaistiin muutamia kiväärejä, jotka kaatoivat heidät kuolleina maahan.

Taistelu alkoi uudestaan, ja hurjistuneina ryntäsivät venäläiset joukot esiin, murtaen paaluaidat toisen toisensa perästä. Pahasti haavoitettuna lähetti Willebrand sanan Wrangelille, ettei hän enään voinut suojella kaupunkia, jonka johdosta tämä käski hänen ehdottaa antautumista. Valkonen lippu nostettiin nyt linnan valleille, merkiksi että miehistö tahtoi antautua, ja nyt venäläisetkin lakkasivat ampumasta. Mutta useat vartiojoukot, jotka eivät olleet saaneet asiasta tietoa, jatkoivat taistelua, ja niin suuri oli sekaannus, että kun yksi osa miehistöä oli valmis riisumaan aseet, laukaisivat toiset tykkejä tai räjähyttivät miinoja rauhaa tarjoovaa vihollista vastaan. Se oli öljyä tuleen, raivo kiihtyi. Venäläiset ryntäsivät uudestaan, tunkivat joka haaralta kaupunkiin, joka puolustautui epätoivoisena. Ei pyydetty eikä suotu armoa. Kaikki, ukot, naiset ja lapset tarttuivat aseisiin. Asukkaat taistelivat pitkin katuja ja pihoja ja ampuivat katoilta. Veri juoksi virtana, ja viha, kauhu, tuska ja kuolemankamppaus täytti ilman kamalilla äänillään.

Mariakin oli saanut käsiinsä verisen miekan ja riensi sen kanssa naisjoukon etupäässä kirkkoon. Toisia pakenevia seurasi, sulkien rajusti ovet jälestään. Mutta tähänkin paikkaan rynnättiin. Aseet välkkyivät, akkunat ja ovet murrettiin, ja kaikilta haaroilta syöksyi voittaja sisälle. Selkä ovenpieleen nojautuneena taisteli Maria minkä voi, varmasti päättäen puolustautua tai kuolla. Kasakka tarttui hänen käsivarteensa, mutta miekallaan hakkasi häneltä Maria kaksi sormea. Silloin nosti kasakka piikkinsä lävistääksensä hänen rintansa. Tungos hänen ympärillänsä esti kuitenkin kasakan liikkeitä, ja vielä oli verinen ase Mariaa vastaan kohotettuna, kun kaksi venäläistä upseeria riensi soturia hillitsemään.

-- Ei toki, huusi nuori Dmitri Mirovitsh. Älä tahraa aseittemme loistoa. Ja samassa tuokiossa heittäytyi Attila toiselta puolelta estääksensä kasakkaa tahi itse vastaanottaakseen kuoleman-iskun. -- Seis, Venäjän hallitsija käy sotaa vihollisia armeijoja vaan ei naisia ja lapsia vastaan. Niin huutaen kääntyi Mirovitsh sisääntunkevia sotilaita vastaan, ja hänen onnistui vihdoin useamman saapuneen upseerin avulla pidättää heitä. Kirkko tyhjennettiin ja voitetut vietiin muiden vankien kanssa venäläisten leiriin lähetettäviksi sitten Venäjälle. Seuraavana päivänä Lascy lähti matkaan rajalle päin.

Vangitut loivat vielä ennen lähtöänsä silmäyksen kaupunkiin, mutta siellä ei näkynyt enään muuta kuin liekkejä. Voittajat olivat sytyttäneet Lappeenrannan.

IV Luku.

Taistelun jälkeen.

Suotuansa hengähdysaikaa joukoillensa lähti Lascy elokuun 25 p:nä paluumatkalle Viipuriin. Wrangelin väestä ei näkynyt jälkiäkään. Kuten pirstaleet myrskyssä samosivat suomalaiset ja ruotsalaiset hajaantuneina ja neuvottomina pitkin erämaita, eikä Lappeenrannasta näkynyt muuta kuin suitsevia raunioita. Siellä samoinkuin tappotantereella oli elämän taistelu muuttunut kuoleman juhlalliseksi rauhaksi. Eikä mikään häirinnytkään tätä haudan hiljaisuutta, paitsi niiden suurten, mustien lintujen siipien humina, jotka ahnaasti iskivät kuolleisiin ja joiden kesken muutamia surevia naisia ja miehiä hiljalleen kulki etsien rakkaitansa. Ehkä voitaisiin kaatunut vielä pelastaa, ja vaikkapa ei, niin täytyihän ainakin toimittaa hänet vihittyyn maahan. Ne, jotka olivat löytäneet mitä etsivät, soutivat hiljalleen takaisin Saimaan yli tahi ajoivat likimmäiseen taloon tahi kylään, jossa ehkä olisi apua saatavissa. Kruunun kuormasto, joka kuljetti haavoitettuja Luumäelle päin, oli jo yöllä nähty, ja nyt liikkui toinen kuormajono sairaineen ja kuolevineen samalla tiellä. Pyrittiin Marttilaan, jossa leiri vielä oli koskemattomana, ja siellähän oli mahdollisuus saada mitä tarvittiin. Tärskyttävät rattaat ratisivat mäkiä alas ja ylös verisine uhreineen, joiden tuskia maan koleus monisti. Ajurit kyllä koettivat minkä voivat lieventää kurjuutta, mutta mitä siinä hyväkään tahto voi. Toiset haavoitetuista vielä tavoittelivat elämää, toiset rukoilivat kuolemaa, mutta vieläkin toisilla ei ollut tietoa elämästä eikä kuolemasta, vaan ainoastaan tuskista. Viimeisenä kulki puuantura-reki, jota ajoi Ulla nääntyneenä valvomisesta ja puuhista. Re'en toisella sivulla astui majurinrouva Sprengtport. Nuo kaksi naista olivat edellisenä iltana löytäneet majurin taistelutantereella likistettynä kahden hevosen väliin. Hän oli ollut tajutonna, mutta kuitenkin huomattiin elon merkkejä. Suunnattomilla ponnistuksilla onnistui näiden kahden saada hänet tänne saakka, ja nyt he viimeisin voiminsa pyrkivät eteenpäin. Rattailla heidän edellään makasi kaksi ruotsalaista ja Tapani. Taistelussa oli hän saanut monta haavaa, jotka kuitenkaan eivät estäneet häntä jatkamasta, kunnes hän sai rintaansa luodin, joka tarttui keuhkoihin. Vielä toivoi hän sittenkin jäävänsä henkiin, sillä tuskat eivät olleet kovia, jopa hän nukkuikin melkein lakkaamatta. Naiset niinikään toivoivat, sillä useimmilla Suomen miehillä oli ollut vaikeita haavoja, mutta olihan niitä sittenkin elossa. Marttilassa saataisiin kyllä apua, ja sitten on kaikki hyvä. Siihen luottaen puuhasivat naiset enimmän majurin ympärillä, jonka tila näytti arveluttavalta. Sprengtport kyllä eli, mutta harvoin oli hän silmänsä aukaissut, aina kohta taas sulkien ne äänetönnä. Nyt toki kuului heikko valittava ähky, joka ilmaisi, että sairas heräsi.

-- Seisahda, pyysi majurinrouva.

Ulla kiristi ohjia, ja rouva kumartui miehensä puoleen, nostaen sitä kevyttä liinaa, jolla hänen kasvojaan oli suojeltu kärpäsiltä ja auringonsäteiltä. Mikä ilo kun majuri loi häneen kirkkaan ja selvän katseen!

-- Vilho, tunnetko minua.

-- Tunnen; äänesi oli se joka ensin herätti minut henkiin. Kiitos Jumalalle, että näen sinut. -- Raukealla liikkeellä ojensi hän vaimolleen kätensä.

-- Katsos, tuossa on Ulla.

-- Oletko sinäkin täällä, kysyi sairas heikolla äänellä nähdessään uskollisen palvelijattarensa. Missä Yrjö Maunu on?

Majurinrouva kertoi lyhyesti, kuinka hän oli saanut lapsen hyvään turvaan erään talonpoikaisvaimon luo, ja nyt sulki Sprengtport taas silmänsä. Kysyen katselivat naiset toisiaan. Nukkuneeko hän, vai vieläkö joutunee tainnoksiin? Mutta majuri loi taas silmänsä auki.

-- Joku puhui, että jouduimme tappiolle. Onko siinä perää?

-- On.

Sairas käänsi tuskallisesti päänsä. -- Oi Herra Jumala! Elääkö Wrangel?

-- Sanotaan hänen joutuneen vangiksi.

-- Vangiksi, toisti majuri hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt. Entä hänen väkensä. Ja Maria?

-- Vielä tiedetään hyvin vähän, vastasi rouva välttäen. Mutta Sprengtportin ajatukset selvenivät, hän tahtoi tietää kaikki, ja rouvan täytyi nyt ilmaista että ensin luultiin Marian päässeen pakoon, mutta nyt kerrottiin hänen joutuneen vangiksi.

Äkkinäinen kylmän värähdys tunki läpi majurin ruumiin. -- Aja auringonpuolella, pyysi hän täristen.

Ulla totteli ja seisautti taas hevosen. Hetkisen aikaa oltiin ääneti ja majuri näytti levollisemmalta. Silmät sulkeutuivat ja hän makasi hiljaa kuin kuollut. Naisetkin seisoivat liikahtamatta, eivät tahtoneet häiritä häntä eikä ilmaista tunteitaan. Vievätkö nämät surut hänet hautaan?

Vihdoin tarttui Ulla ohjaksiin ajaaksensa eteenpäin. -- Ei tässä viipyminen asiaa paranna, sanoi hän.

-- Älä toki, pyysi rouva levottomana; ehkä majuri nukkuu. Ajaminen häiritsee häntä.

Mutta odottamatta ja voimakkaammin kuin ennen vastasi Sprengtport: -- En nuku, mutta kuinka vastedes saatan kestää. Pettiväthän meikäläiset ilmeisinä kavaltajina?

-- Voi, eipä tiedä sanoa mitenkä olikaan, kuiskasi rouva tuskastuneella äänellä. Älkäämme ajatelko sitä, Vilho. Ehkä Jumala vielä auttaa.

Hevonen rupesi taas liikkumaan, ja matkan vaivat ja tuskat saivat elämän surut kelmenemään hetken kalvavaan kurjuuteen verrattuina. Iltapuolella päästiin vihdoin Marttilaan. Siellä oli kaikki entisellään, niinkuin Wrangel oli sen jättänyt. Teltat kajastivat jo kaukaa kuutamossa, hevoset, tykit ja kuormasto katselivat niitä samoin kuin olivat katsoneet niitä lähtiessä, mutta ihmistä tuskin nähtiin. Eversti Lagerhjelm oli itse ratsastanut Buddenbrockia vastaan, kertoakseen hänelle Lappeenrannan hävityksestä, ja leiriä vahtiva miehistö samoili ominpäin saadaksensa näkijöiltä erikoistietoja onnettomasta tappelusta. Useaan telttaan oli jo sijoitettu sairaita ja kuolevia ja kauan kesti ennenkuin löydettiin sopiva tyyssija majurille. Syrjäinen mökki tarjosi vihdoin haluttua lepoa.

* * * * *

Vuorokausi oli kulunut. Leirissä oli kaikki yhtä hiljaista, ja hiljaisesti elettiin majurinkin luona. Lakkaamattomia vaivoja olivat hän ja hänen hoitajattarensa kestäneet viimeisinä vuorokausina, eikä nyt auttanut muu kuin odottaa mitä tapahtuisi. Majuri makasi mökin ainoassa sängyssä, ja nyt nukkui hän levollisesti; olipa hän syönytkin hyvin. Tapanin vuode oli vastapäätä penkillä leveän muurin vieressä, siis näkymättömänä niille, jotka eivät astuneet edemmäksi huoneeseen. Majurinrouvan mielestä oli hän huonontunut, sillä ruokaa hän ei maistanut ja pari kertaa oli hänellä ollut pelottavia tukehtumiskohtauksia. Nyt hän makasi posket kuumeesta punottaen ja kiiltävät silmät kattoon tähdäten, eikä näkynyt tietävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui. Kuumat sormet hapuilivat yhä rinnalta puoleksi avonaista paitaa, ja huulet liikahtivat ikäänkuin puhuakseen, mutta ääntä antamatta. Majurinrouva ja Ulla olivat vuorotellen nukkuneet ja istuivat nyt yhdessä pitkän pöydän ääressä pitkänseinän akkunan alla, valmistaen keitetyistä tuohista kääreitä haavoitetuille. Niin he olivat jo kauvan istuneet sanaa sanomatta. Tuon tuostakin silmäilivät he sairaita, mutta vaipuivat taas omiin ajatuksiinsa. Ullan mielessä häämöittivät hänen kaksi veljeänsä, molemmat sotamiehiä Kyminkartanon rykmentissä. Mutta ennen kaikkea ajatteli hän sitä, jolle oli uskollisuutta luvannut ja jonka omaksi hän olisi ruvennut, ellei sota olisi tullut väliin. Nuo kolme olivat kaikki pääkortterissa, eikä heistä kukaan ollut taistelussa. Niitä ei siis kukaan saanut sormella osoittaa eikä sanoa kavaltajiksi. Mutta jos oli perää kansan puheessa, niin olivat herrat pääsyyllisiä, ja sen kai sotamiehet tiesivät paremmin kuin kukaan muu. Miksi muuten Wrangelin väki olisi menetellyt niin kunniattomasti? Kauheata tuo oli, ja ehkä oli Yrjö Maununkin kauheata tuon vieraan talonpoikaisvaimon luona. Kuka kerkesi pienokaista hoitamaan kun oli omiakin ja kaikki tavarat olivat piilotettavat metsään. Ulla oli vähällä purskahtaa itkuun. Kun hänkin kärsi niin katkerasti, mitä sitten majurinrouva. Mutta mahtoihan tämä kurjuus olla Jumalan sallima, ja Hän auttaa kestämään sitä mitä emme omin voimin voi.

Majurinrouva puolestansa ajatteli levottomana menneitä ja tulevia aikoja. Mitähän tulevaisuus tarjoo? Majuri kyllä jää henkiin, sen hän huomasi, mutta mimmoiseksi? Ehkä raajarikoksi, joka ei voi hoitaa edes itseänsä. Vai palaako hän armeijaan entiseen kurjuuteen? Vieläpä kaikista pahinta, Buddenbrockin komennettavaksi, miehen, joka oli heidät häpeällisesti kavaltanut. Mutta olihan todennäköistä, että niin murtuneelle soturille kuin Sprengtportille annetaan virka-ero toisen nuoremman ja väkevämmän eduksi. Mutta millä sitten eletään? Virkatalo siirtyy jälkeläiselle, heillä itsellään ei ole mitään, ja vaikka hänen enonsa, vanha luutnantti Ulfsparre ei suinkaan kieltäisi heitä asumasta hänen tilallaan, niin kyllä se oli viimeinen keino. Ukolla ei ollut mitään liikoja, mutta vaikka olisikin, jaksaisiko Vilho Sprengtport kestää armoleivän syöjän kohtaloa? Entä hän itse? Voi joutua miehen ja lapsen kanssa taakaksi sukulaisille. Ei ikinä! Ehkä täytyisi hänen jättää Yrjö Maunu sinne, koska sekin olisi parempi kuin raahata häntä muassaan. Ei toki, lapsestaan hän ei luovu. Mutta jos oli tulevaisuus synkkä, niin ei nykyisyyskään ollut sen valoisampi. Lieneekö totta, että Buddenbrock on liitossa veljensä, venäläisen linnanpäällikön kanssa? Voi kauhua! Eihän silloin mikään urhous auta, ellei kuningas kutsu hänet pois. Mutta sitä taas eivät Hatut salli. Eikä ollut luottamista suomalaiseen armeijaan. Äärettömän häpeän alaiseksi oli se joutunut. Hirveä oli sota, mutta miehekkäästi oli se kestettävä. Niin hänen miehensä kyllä oli tehnyt, mutta hänen hämäläisensä ja ennen kaikkia Martti, josta majuri niin paljon piti ja joka oli saanut Marian rakkauden, hän oli pettänyt. Entä Maria? Tämä nuori, kaunis tyttö oli vankina, ehkä orjaksi myyty. Voiko enään enempää onnettomuutta ajatella? Isonvihan kauhut esiintyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa. Mutta mitä tuulen ajama voi? Hervotonna risti hän kätensä.

-- Kuinka makeasti majuri nukkuu, kuiskasi Ulla aavistamatta niitä synkkiä ajatuksia, jotka rouvaa ahdistivat Eilen en uskonut majurin enään nousevan, mutta nyt on toivoa.

-- Oi, huokasi majurinrouva, kun luulin hänen kuolevan, tuntui elämä ilman häntä niin raskaalta, mutta kun nyt ajattelen, että hänen täytyy uudestaan kestää elämän koettelemuksia ja taisteluita, niin se minusta tuntuu yhtä kauhealta. Onni olisi hänelle, jos hän nyt saisi kuolla.

-- Älkää semmoisia puhuko, kyllä Jumala auttaa majuria, lohdutti Ulla.

-- Sen kyllä tiedän, ja minä siitä kyllä saan suurta lohdutusta, mutta majuri -- hän saa kovat kokea.

Itkien lähti majurinrouva vaalimaan Tapania ja tarjoamaan hänelle vettä, ainoata mitä hän enään nautti. Hellällä kädellä vei hän lusikan Tapanin huulille, ja raitis vesi näytti tätä virkistävän, hän näkyi tuntevan rouvan.

-- Tahdotko lisää? kysyi majurinrouva ystävällisesti.

-- En, vastasi poika ja käänsi päätänsä paremmin nähdäksensä rouvan.

Samassa temmattiin ovi auki ja sisään astui kelmeä mies kasvojen piirteet vimmastuneina. Se oli Martti. Hänen katseensa kohtasivat ensiksi Ullaa.

-- Elääkö majuri? kysyi hän kiivaasti mutta epävarmalla äänellä rouvalta, jonka hän nyt huomasi Tapanin vuoteen ääressä. Majurinrouva ääneti kääntyi häneen selin ja riensi estämään häntä pääsemästä majurin vuoteen luo. Nyt näki Tapanikin vastatulleen, tunsi veljensä ja ojensi hänelle kätensä. Martti riensi penkin ääreen, vaan ei saanut sanaa suustaan.

-- Elätkö sinä Martti? kysyi kuoleva.

-- Elän!

-- Etkö ole haavoitettukaan? kysyi poika ihmeissään. Ei sieltä kai monikaan hengissä päässyt.

Martti katseli ääneti muuanne. Hän olisi toivonut olevansa kaukana täältä, mutta veli ei tahtonut päästää häntä.

-- Kuinka on laitasi? kysyi vihdoin Martti käheällä äänellä.

-- Huonosti, vastasi Tapani; katso, tuosta meni luoti sisään ja jäi rintaan niin etten voi hengittää, kyllä pian kuolen.

Martti ei kyennyt vastaamaan, ja hetken ajan vallitsi hiljaisuus.

-- Sanovat että Maria elää, alkoi Tapani uudestaan. Sano hänelle terveiset. Täytin mitä lupasin.

Nytkään Martti ei vastannut, mutta suuret kyyneleet tunkeutuivat hänen silmistään ja vierivät poskia pitkin. Hän olisi tahtonut paeta maailman ääriin saakka, mutta rakkaus veljeen pidätti häntä. Tapani huomasi hänen epäröimisensä ja ponnisti viimeiset voimansa saadaksensa hänet jäämään.

-- Tiedätkö, sanoi hän vitkalleen ja hiljaa, Wrangel näki minut taistelussa. Olin joutunut länsipohjalaisten joukkoon, mutta hän tunsi minut takistani. Kuulin hänen sanovan: siis ainakin yksi suomalainen jälellä. Luulin silloin että olitte kaikki kaatuneet. -- Hänen silmiensä hohde lisääntyi ja katse tähdättynä kattoon jatkoi hän sammuvalla äänellä: näen Jumalan kirkkauden.

Majurinrouva, joka pöydän päässä ei oikein voinut kuulla Tapanin sanoja, oli kovin pahoillaan kun Martti, häpeästään huolimatta, rohkeni käydä heidän luonansa. Jottei hänen suuttumuksensa pääsisi liian jyrkästi ilmoille, päätti hän lähteä huoneesta ja viittasi Ullan seuraamaan. Olihan monta sairasta ilman hoitoa.

Syvä tuska kelmeissä piirteissään meni hän vielä kerran vuoteen ääreen katsomaan nukkuiko majuri todellakin. Silloin kohtasi hänen katseensa Marttia, ja voimatta enään hillitä itseänsä lausui hän karkeasti ja ylenkatseellisesti: -- Oletko nyt hyvilläsi? Sitten kääntyi hän pois ja riensi ovelle. Martti vastasi kohottamalla nyrkkiä, mutta naiset olivat jo ulkona.

Tapani makasi taas katse suunnattuna kattoon, ikäänkuin hän siinä olisi nähnyt uuden maailman. Martti huomasi, ettei veli enään tietänyt hänestä, mutta ei voinut sittenkään jättää kuolevaa. Ja ehkäpä majuri herää; ehkä saan kertoa hänelle kaikki ja sitten anteeksi. Jos kasvatus-isä vaan saisi tietää kaikki mitä Martti tiesi, niin ei hän tuomitsisi häntä ja hänen kumppaneitansa samoin kuin maailma. Näissä ajatuksissa vetäytyi hän seinän puoleen ja seisoi siinä katse liidellen toisesta haavoitetusta toiseen. Olisihan hänen pitänyt menetellä niinkuin heidänkin, mutta eihän hän ennen taistelua tietänyt, että vielä oli jonkunverran toivoakin. Kuka olisi voinut ajatella, sen jälkeen mitä oli kuultu, että pelastus vielä oli mahdollinen. Voi jos tuo kauhea teko vielä olisi korjattavissa!

Martti istahti penkille ja tuijotti haaveillen eteensä. Viime päivien tapaukset kuvastuivat hänelle uudestaan. Hän näki itsensä kumppanien joukossa, näki heidän epäilyksensä ja varomisensa, heidän horjumisensa päätöksestä toiseen, näki Marian lujan luottamuksen häneen ja sitten hänen kylmyytensä ja äidin varoittavan katseen. Hän näki itsensä taistelun alussa, kuuli Bildsteinin komennon: »Ammu». Kolme laukausta olivat he ampuneet, ja sitte karjalaiset pakenivat. Värvätyt pataljoonat olivat jo sitä ennen laukanneet pois, ja silloin jo joka mies tiesi mitä tekeillä oli. Kunpa eivät olisi koskaan kuulleetkaan herrojen tuumista! Kyllä sitten olisivat antautuneet Jumalan käsiin ja kaatuneet, eikä heitä nyt häpeä ja suru kiduttaisi kuoliaaksi. Olisivat kuolleet kunnialla, eikähän heidän raadellut ruumiinsa kelpaisi orjiksi.

Tapanin kiivas huuto katkaisi nämä mietteet. Poika oli äkkiä noussut istualleen ja kohotti käsivartensa ylös huutaen: äiti, äiti! Martti riensi avuksi, mutta Tapani ei sitä enään tarvinnut. Käsivarret taipuivat hervottomina, pää kallistui rintaa vastaan, taistelu oli loppunut.