Chapter 11

-- Ettekö enään usko Jumalaan, koska otatte paholaisen avuksi? kysyi Leena vakavasti. Mutta Piata vastasi rohkeasti: -- Olen kristinuskoon kastettu niinkuin tekin, mutta kun kehotettiin kaikkia tekemään minkä voivat armeijan hyväksi, päätin minäkin tehdä mitä kykenin. Koetin siis viimeistä keinoa saadakseni elukat ja ukkoni takaisin. Sitten kertoi Piata rivakkaasti kuinka hän ollessaan muiden vankien kanssa Venäjällä oli oppinut hankkimaan takaisin kadonneita ihmisiä ja kaluja. Tarvitsi vaan ripustaa jotakin kadonneen näköistä ja lukea loitsuja, niin kyllä se palajaa, jos se on hengissä. Sitä varten oli hän käyttänyt ukkonsa vaatteet ja lehmänvuodan.

Ympäröivät seisoivat hämmästyneinä eivätkä tietäneet mitä sanoa, mutta voitonvarmana jatkoi Piata: -- Se keino ei petä. Jos elukat ovat hengissä niin kyllä palaavat, ja ukko myöskin.

Leena valmistui jo nuhtelemaan Piataa hänen synnistään, mutta samassa kuului huutoja:

-- Katsokaa, tuolla hän tulee, tuolla! Ja nyt viittasivat portissa seisovat torin vastakkaiseen laitaan, jossa ilmaantui paimen ikäänkuin pilvistä pudonneena.

-- Kas, kas, tuolla hän tulee, huusi koko muu joukko. Assari se on! Ja sitten riensivät nuoret ja vanhat katsomaan häntä, joka tuli tomuisena, repaleisena, ontuvana ja itkien.

-- Missä olet ollut? Mistä tulet, sinkoilivat kysymykset sekaisin.

-- Kaukaa, kaukaa, voi! Kasakka otti kiinni. Voi, voi! raahasi perässään, kunnes Armilan luona toiset kasakat sitoivat hevosen selkään.

-- Kun et kuollut.

-- Vähällä oli.

-- Oletpa paljon kärsinyt.

-- Ja olenpa paljon maailmaa nähnyt. Voi kuinka paljon kuullut. Voi minua poloista.

-- Ymmärsitkö vieraitten puhetta.

-- Olihan niissä suomalaisia Viipurin puolelta. Oli siellä veljenikin. Kolmenkymmenen vuoden perästä tunsimme toisemme. Rauhan jälkeen jäi hän sinne ja minä tänne.

-- Mitä tahtoi kasakka. Miksi otti sinut kiinni?

-- Luulivat, että tiesin paljonko väkeä täällä oli ja paljonko vielä odotettiin. Voi voi!

Uteliaisuus ja jännitys lisääntyi ja kysymyksiä sinkoili kaikkialta. Tahdottiin tietää mitä ukko oli sanonut ja uskottiinko häntä.

-- Täytyihän heidän uskoa. Minä pyysin heitä katsomaan minua, ja sanoin: -- Armolliset herrat, näytänkö minä sellaiselta, joka istun suurten neuvostossa ja katselen heidän kirjojansa. En tiedä edes montako täitä on päässäni, saatikka montako kuninkaalla on miestä.

-- Mitä siihen sanottiin?

-- Naurettiin, ja eräs loistava herra antoi minulle nämät kolikot ja käski antamaan minulle ruokaa. Voi, kun olisivat antaneet minun niellä heidän kylmää terästänsä.

Ympärillä seisovat aavistivat, että kyllä Assarilla vielä oli jotakin sydämmellään, ja kyseltiin uudestaan, jotta saataisiin täysi selko kaikesta, mutta lyhyet ja katkonaiset olivat paimenen vastaukset. Saatiin kuitenkin selville, että hän veljensä kanssa oli ajanut Virojoelle, ja että hän sieltä milloin jalkaisin milloin ratsastaen yksin oli käynyt Myllykylässä. Siellä oli hän nähnyt ruotsalaisten tekevän karjankauppaa venäjän-karjalaisten kanssa. Sotamiehet olivat puhuneet lähdöstä Lappeenrannan avuksi, mutta ei kukaan tietänyt milloin mennään, ja moni luuli, että aijottiin pysyä paikalla vihollista odottamassa, joko Myllykylässä tai Haminassa.

Kysymyksiä ja vastauksia jatkui vielä, kun joukko Karjalan rakuunoita saapui järven puolelta, jossa olivat hevosiansa juottaneet. Ihmetellen katselivat ratsumiehet levotonta ihmisjoukkoa, ja kun sieltä viitattiin heitä lähestymään, lähtivät hekin portin luo. Siellä näkivät paimenen istuvan maassa mykkänä ja murtuneena. Hänen ympärillään joristiin ja kilvan kerrottiin mitä oli tapahtunut. Yksi rakuunoista vihdoin ylenkatseellisesti lausui: -- Hän valehtelee; emme kaikkia ämmänjuoruja usko.

-- Saatte uskoa mitä tahdotte, purskahti paimen uudella tarmolla, mutta Myllykylässä olen ollut, ja asiaa minulla sinne oli.

-- Mitä asiaa?

-- Veljeni oli luvannut venäläisille herroille, että hän vie kirjeen ruotsalaiseen pääkortteeriin, ja samassa tiedustella, aikovatko lähteä Lappeenrantaan. Mutta Samppa kuuluu Venäjän kruunun alle, ja tiesi että hengellänsä saa hän maksaa, jos hänet otetaan kiinni, ja sitten pyysi hän minua kirjettä viemään. Jumala armahtakoon minua vaivaista syntistä!

-- Ehkä kävit vihollisten asioita hyvästä maksusta? kysyi yksi ratsumiehistä.

-- Rahaa sain ja enemmän luvattiin, mutta raha ei vihan päivänä auta. Olin aikonut salata kaikki ihmisten silmiltä, mutta Herran ääni raikuu sielussani tuomiopasuunana, ja minun täytyy tunnustaa. Vein kirjeen ruotsalaiseen leiriin ja vastauksen takaisin ja kerroin viholliselle kaikki mitä tiesin ja kuulin pääkortteerissa ja Haminassa. Mutta väärä tie on Herralle kauhistus ja Hänen vihansa polttaa päätäni kun tuli. Voi kaikkivaltias Jumala!

-- Kuinka saatoit meitä kavaltaa.

-- Niin, miten voin? Samppa vakuutti ettei sodasta tule juuri mitään. Hän oli kuullut, että Venäjän sotajoukkoja oli kielletty tekemästä vahinkoa Suomessa. Hän sanoi että paras oli meidän pitää rauhaa kasakan kanssa, sillä sitten on Ryssäkin meille leppeä.

-- Kuulkaa tuota viekkautta, huusi väki. Mekö kavaltaisimme laillista kuningastamme? Sinä Juutas!

Paimen istui lyyhistyneenä ja sortuneena kuin tallattu ruoko. Kädet riippuivat ristissä polvien välillä, silmät tuijottivat sammuneina ja ensin niin tarmokas ääni oli kuolevaisen kaltainen, kun hän jatkoi: -- Niin kauan kuin Samppa puhui minulle ja kävin hänen asioillaan oli mieleni paatunut, enkä välittänyt vaikka omatunto soimasi. Mutta kun näin, että hän antoi Ruotsin herrojen kirjeen kasakalle, ja kun sitten annettiin minulle rahaa, silloin löi Jumalan tuomio minua kuin ukkonen, ja silloin työnsin puukon Sampan sydämmeen. Tuo kuollut makaa nyt Virojoen rannalla, hänen rahansa on syvyydessä ja veljeni veri huutaa jälissäni missä kuljenkin. Virutin käsiäni ja mekkoni virrassa, mutta ei se auta. Tiedän että olen sieluni kadottanut.

Kaikki kuulijat katselivat kelmeinä ja hämmästyneinä toisiansa. Ei epäillyt enään kukaan paimenen sanojen totuutta. Rakuunat käänsivät musertuneina hevosensa ja riensivät toverien luo, ja muut erosivat kauhistuneina hänestä, joka suuressa sieluntuskassaan ei jaksanut enään nousta. Hänen vaimonsa yksin jäi paikalle, kelmeänä ja jähmettyneenä. Ei hänkään enään voinut lohduttaa eikä itkeä.

Kauhun valtaamana lähti Mariakin muiden joukossa. Tasman sanat ja kaikki mitä hän oli aikonut puhua naisille oli kuin hävinnyt. Ei sitä kukaan ollut kuullutkaan. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt päästä isän luo ilmoittamaan hänelle kaikki. Kiireisesti kuin lintu riensi hän patterin luo. Siellä voisi hän silmäillä laakson ympäri ja löytää isän. Mutta taas tuli Tasma häntä vastaan ja samassa palasivat hänen muistiinsa tietäjättären sanat. Tuliko tuo mahtaja kuulemaan naisen vastausta?

Maria pysähtyi Tasman eteen ja sanoi nöyrästi: -- älkää suuttuko. Se on ollut minulle mahdotonta.

-- Niin, sen tiedän. Kaikki mikä lähtee ihmistahdosta on mahdotonta.

-- Eikö se siis ollut pyhä käsky, jonka te ilmoititte?

-- Ei, se lähti siitä kauhistuksesta, jonka näin. Se tuli minusta itsestäni ja raukesi tyhjäksi. Kohta liikkuu kuoleman tanssi täällä rannasta rantaan ja verisiä kyyneleitä valuu hiekkaan. Hän viittasi sormellaan harjulle, josta Martti nyt astui alas. -- Näetkö tuota; hän etsii sinua. Rakastatko häntä?

Maria katseli Marttiin päin ja vastasi varmuudella: -- Ettekö tiedä, että me seuraamme toisiamme joko elämään tai kuolemaan? Ja sitten riensi hän Marttia kohden.

Martti ojensi hänelle kätensä, ja kun Maria siihen tarttui, laski hän siihen kultasormuksen.

-- Saanko minä tämän, kysyi Maria punastuen.

-- Saat, jos en enään palaa, olet sittenkin ainiaaksi omani.

Maria pisti sormuksen sormeensa, ja Martti jatkoi:

-- Olen etsinyt sinua, täytyy sanoa sinulle jäähyväiset.

Maria katseli häntä hämmästyneenä. -- Tiedäthän että tulen mukanasi. Tahdon seisoa rinnallasi.

-- Et saa tulla. Et saa!

-- Sekö sinun lupauksesi olikin?

-- Sinun paikkasi ei ole kasakan tiellä. Tunnen itseni ja tiedän, että jos kaadut haavoitettuna tahi kuolleena, niin puuttuu voimani ehkä juuri kun sitä parhaiten tarvitaan.

Maria tahtoi keskeyttää häntä, mutta hän ei kuullut, jatkoi vaan intohimoisesti: -- Olet ollut auringonvaloni pimeydessä, ainoa tähteni autiossa, ja nyt ottaisin sinut mukaan kurjuuteemme. Ei, ei!

-- Siten et saa minua suojella, lausui Maria, kirkastunut ilme kauniissa kasvoissaan, ja viitaten taivaanrantaan, jossa purppurakajastus hajoitti pilvet ja loi niihin punertavan valon. -- Katso Martti! Mitä on tuo kajastus, sitten kun aurinko on sen sammuttanut? Ei muuta kuin vaalennut hattara. Ja mitä on tähdenlento avaruudessa? Haihtuva loiste vaan, joka sammuu yöhön. Mutta kummankin muisto on meille rakas, koska se levitti kauneutta taivaaseen ja maahan. Lyhyt ja nopea oli heidän kulkunsa, mutta minä tyydyn tähän kohtaloon, jos saamme sammua niin kuin ne.

-- Oi, Maria, tahdon sanoa sinulle kaikki. Meillä ei ole enään mitään toivoa. Armeijaa on kavallettu, etkä sinä jaksa minua seurata siinä, mikä nyt tapahtuu.

-- Jumalan pyhässä nimessä, mitä tarkoitat?

Mutta hän ei vastannut. Silloin nojasi Maria päänsä hänen rintaansa kuumien kyyneleiden valuessa hänen silmistään. -- Herra varjelkoon sinua! Älä unohda sitä tietä, jota sinun tulee astua.

Martti sulki hänet kiihkeästi syliinsä, mutta Maria vetäytyi pois, tarttui hänen käteensä ja vei hänet Tasman puoleen. Hän oli Marian viimeinen toivo, ehkä antaisi tietäjätär vielä neuvon. Molemmat pysähtyivät tämän mahtajan edessä, joka kelmeänä katseli nuorukaisia. Hän kohotti kätensä, ja laski sen lempeästi Martin paljastettuun päähän sanoen vapisevalla äänellä: -- Jos seisoisit siellä mihin kuulut, niin olisit toinen kuin olet. Rakas lapsi! Ja Tasma itki. Hän ei ollut enään tuo korkea kaikkitietävä mahtaja, hän oli vaan nainen sydän surua täynnä. Mutta hän ei tahtonut enään kantaa tätä surua yksin. Nuo kaksi tietäkööt kaikki, sitten hän tyytyväisenä kuolee.

Väristys kävi Martin ytimiin saakka. Hän tahtoi pois ja kysyi keskeyttäen päättävästi: -- Onko tämä tyttö, jonka äsken suljin rintaani vastaan, kerran oleva omani alttarin edessä?

Tasma seisoi muuttuneena. Kyyneleiset silmät syttyivät taas ja katselivat ikäänkuin kaukaisuuteen: -- Tänään hän on sinun, mutta ei koskaan pappi lue siunausta teille.

-- Kaatuuko Maria tahi minä taistelussa?

-- Kaadut sinä syvemmälle kuin jos sinun kuolema iskisi, ja silloin katkee teidän välinen side.

-- Oi, ei koskaan minun olisi pitänyt teitä kuulla! huusi Martti kauhistuneena ja riensi pois.

Kuumetta kiiluvin silmin katseli Tasma menevää, ja lausui hiljaa. -- Ikäänkuin sillä pelastuisit itsestäsi. Voi Lappeenrantaa! Miksi eivät nuo harjut korkeine honkineen vieri sinua kätkemään ennenkun kaiken maailman suru pusertaa valituksia pitkin kauniita rantojasi.

Maria risti kauhistuneena kätensä: -- Miksi tulee meidän kärsiä niin äärettömästi?

-- Ihmeellinen on elämä, tyttö, ihmeellinen on kuolema, mutta kohtalo on käsittämättömin. Ikäänkuin kolme sisarta käyvät ne käsi kädessä ja vaihdellen ympärillämme. Yksi antaa alun, toinen tekee lopun ja kolmas ohjaa vaelluspäivämme. Kaikki pyytävät kohtalon suosiota, mutta järkähtämättömänä jakelee se lahjojaan ainoastaan sen käskyn mukaan, jonka asioilla se käy. Toinen saa iloa, toinen surua, toinen jää alhaiseksi, toinen tulee suureksi. Kuka saa onnen? Tiedätkö kuka sen saa?

-- Kuka?

-- Se joka voi, kun kaikki on lopussa, sanoa: -- Herra olen löytänyt sinut. Kiitos kaikesta. Usko minua, tuska ja kärsimys ovat portaita, jotka vievät ylös ijankaikkiseen elämään. Älä poikkee tieltäsi oikeaan eikä vasempaan, sillä jos tahdot välttää suoran tien vaivoja, niin kohtaa sinua turmio sivuteillä. Tässä näet yhden, joka tahtoi vältellä, mutta musertui pirstaleiksi.

-- Suruako elämä siis yksinomaan tuottaa?

-- Elämä tuottaa mitä elämän herra sallii. Et ymmärtänyt itse valita kohtaloasi, silloin kun et vielä ollut olemassa, ja nyt et tiedä, eikö korkeimmassa halussasi piile sinun katkerin tuskasi.

-- Ja kuitenkin neuvoitte itse minua poloista estämään taistelua.

-- Niin tein. Sieluni näki, että se tie oli olemassa, ja uskoin, että Jumala tahtoi johtaa teitä sinne minun kauttani. Mutta hän ei tahtonut. Sentähden et voinut päästä perille.

Heikko toivo virisi Mariassa, ja uudella tarmolla huudahti hän: -- Voin päästä vielä. Tulkaa mukana. Riennän Lascyn leiriin ja heittäydyn Lascyn jalkain juureen. Pyytäköön mitä lunnaita tahansa, minä lupaan ne, ja pidän sanani, jos hän odottaa yhden päivän. Ei ole vielä liian myöhäistä.

Tasma hymyili surullisesti: -- Semmoinen kuin sinä, olin minäkin muinoin. Nuorena uskotaan ja voidaan kaikkea, mutta kun loppu on joutumassa, silloin olemme oppineet tuntemaan voimattomuutemme. Puolinaiseksi jää elämän työ, enimmäkseen sirpaleista kootuiksi, ja ainoa mikä todellakin on meidän, on halumme saada sovitetuksi se, mikä on erehdyksestä, ymmärtämättömyydestä tahi synnin tähden tehty.

Heltyneenä seisoi Maria liikahtamatta ja sanaa sanomatta. Tuon ihmeellisen naisen tuskallinen katse, ehkäpä vielä enemmän nuo kamalat sanat Martille, musersivat taas hänen rohkeutensa, ja katsomatta Tasmaan purskahti hän itkuun ja nyyhkytti ääneen: -- Olen huutanut Jumalalle läpi taivaan ja maan, mutta hän ei kuule minua. Hän on kätkenyt itsensä ja auttajani on poissa.

-- Huuda niin kauvan kun sydämmesi sykkii. Elämä on minulle opettanut, että hän vihdoin kuulee. Älä päästä epäilystä sieluusi, sillä sen lähettää perkele. -- Ja kirkastuneella katseella, ikäänkuin ei olisi kuulunut enää tähän maailmaan, katsoi Tasma taivaaseen ja puhui:

-- Herra, sinä näet minut, niinkuin näit minut ensi päivästäni saakka, ja niin kuin näit minun harhailevan maailmalla. Onni huusi maan yrttitarhasta: Olen täällä! Ja viha minussa huusi: Minä olen onni! Kuolema sanoi: Minulla on onni; ja maa, meri ja ilma huusivat: Onni on täällä, ota se! Ja ne ahdistivat minua, mutta en löytänyt mitään, ennenkun sieluni luopui omasta itsestään, ja minä kohtasin sinut, Herra, joka sanot: Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.

Marian kyyneleet olivat lakanneet, mutta hän ei voinut lähteä. Hän seisoi kuin patsas, ja vihdoin kääntyi Tasma hänen puoleensa ja sanoi: -- Sinä et kuole vielä. Me seuraamme toisiamme toisiin seutuihin, kun maa on valkean lumen peitossa. Olen nähnyt sen ja sentähden se toteutuu.

4.

Wrangelin joukot olivat järjestetyt taisteluun. Tykistö hallitsi kukkulaa etelässä ja alempana seisoi jalka- ja ratsuväki. Oikeana siipenä oli 500 sörmlantilaista ja 500 taalalaista. Edellisiä komensi everstiluutnantti Vasaborg, jälkimmäisiä eversti Gripenhjelm. Keskustassa seisoi 500 hämäläistä, joita johti eversti Bildstein ja 500 länsipohjalaista eversti Du Rietzin johtamina. Vasemman siiven muodostivat eversti Willebrandin johdossa 300 värvättyä sotamiestä ja 500 savolaista majuri Fieandtin komennossa. Ratsuväki, 500 karjalaista rakuunaa, oli asetettu kummankin siiven ääriin everstiluutnantti Brandenburgin komennettavina.

Entinen levottomuus oli vaihtunut välttämättömyyden tyyneyteen. Jokainen oli valmis kohtaamaan sitä, mitä ei enään voitu välttää. Valtaava vaikutus, jonka venäläisten monenkertainen lukumäärä ensin teki, oli haihtunut, mutta kuitenkin rukoiltiin Jumalalta apua, ja katseet tähtäsivät yhä tuota odotettua merkkiä kirkontornista. Mutta lippu liehui yhä puolitangossa, eikä kuulunut mitään Myllykylän tieltäkään, jossa tiedustelijat liikkuivat.

Tunti toisensa jälkeen odotettiin jännitettyinä. Kello oli jo 2, ja yleinen hiljaisuus rupesi tuntumaan sietämättömältä. Mutta antoihan se toiveita siitä, että Wrangel sittenkin saa apua. Vielä saattoi pääarmeija saapua, sillä vaikka päivä kului ei näkynyt kummaltakaan puolelta halua alkaa. Arvioitiinko molemmin puolin toisensa voimia, vai tuumittiinko itse elinkysymystä. Missä Buddenbrock on? Missä ruotsalainen päävoima? Vihdoin palasivat venäläisten tiedustelijat kaukaa, ja Lascy tiesi nyt mitä tahtoikin tietää.

Naiset ja lapset olivat käsketyt poistumaan pattereista, mutta levottomuus ajoi monen takaisin harjulle päin, etsimään jotakin suojapaikkaa, mistä saattoi nähdä vastaisia tapahtumia. Hämäläisten kyljessä seisoi Löfving liikkumatta, nojaten vanhaan muskettiinsa. Ei yksikään muu upseeri käyttänyt tätä asetta, mutta kapteeni ei ollut koskaan ennenkään ollut retkillä ilman tätä uskollista toveria, eikä se saanut nytkään puuttua. Heillä molemmilla oli niin monta yhteistä muistoa. Avoimin, läpi tunkevin silmin katseli tuo karaistu soturi venäläisleiriä, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvän kaikesta. Tänä hetkenä hän ei ajatellut, mutta aavisti ja muisti. Nykyinen asema liittyi yhteen jo menneiden aikojen kanssa ja loi kuvauksia vaihtelevia ja kirjavia niinkuin taikalyhdyssä. Kiväärin vankka piippu oli milloin uskollinen ystävä, milloin ammottava tulikita, josta lähti kauhua ja kuolemaa kauas ympäristöön, ja semmoisena oli se oleva tänään. Mutta oli hänen edessään lempeitäkin kasvoja, jotka karkoittivat kauhut. Ne silmäilivät niin suloisesti ja lohduttavasti. Niiden takalistossa muisti hän toisia, synkkiä ja uhkaavia. Ja sittenkin tunki rakkaus esiin niidenkin muistossa, virittääksensä toisten ohessa hänen sydämmnssään nuoruuden ajan hehkun, syvän, äärettömän ja kaipaavan. Kapteeni katseli niinkuin haaksirikkoinen katselee, kun hän vieraasta rannasta silmäilee merta ja ajattelee niitä, jotka ovat sinne vaipuneet ja jättäneet hänet yksin.

Löfvingin vieressä seisoi Martti ja Maria, tämä kuten kaikki muut hämäläisten vaaleansinisessä univormussa. He eivät keskenään enää vaihtaneet monta sanaa. He kuten muutkin olivat puhuneet puhuttavansa ja seisoivat odotuksesta jännityksissään. Välistä katseli kumpikin Löfvingiä, joka näytti niin hajamieliseltä ja oudolta. Maria luuli huomanneensa hänessä jonkinlaista kelmeyttä, kun hän vihdoin kääntyi heidän puoleensa ja sanoi: -- Sen pyydän teiltä, lapset, jos _hän_, tiedättehän, tuo muukalainen venäläisessä puvussa...

-- Tiedän! katkasi Maria. Attila.

-- Niin. Älkää häntä surmatko, jos hän muiden muassa lähestyy meitä tänään.

Synkkä oli Martti ollut koko päivän, ja yhä synkemmäksi kävi hän, kun hän katkerasti kysyi: -- Ansaitseeko semmoinen sääliä? Luuletteko hänen säälivän?

-- Ellet voi olla tähtäämättä häneen, niin tähtää, mutta säästä hänen henkeänsä, ja jos näet hänen kaatuvan läheisyydessäsi, niin kanna hänet pois taistelusta, jott'ei hänen kasvojansa raadeltaisi kuolemassa.

Löfvingin äänessä oli jonkinmoinen outo vienous. Martti katseli isää ihmeissään: -- Semmoinen ette ollut ennen, isä. Silloin ette säälinyt ennenkuin sääliä tarvittiin. Oletteko nyt tullut vanhaksi?

-- Hänen isänsä tekisi samoin sinulle, jos hän eläisi, vastasi Löfving hiljaa.

-- Hänen isänsä oli kavaltaja! Muutoin ei poika olisi sillä puolella millä on. Mutta tänään näkyy olevan tapana pitää hänenlaistensa puolta. Sitä kuitenkaan en teistä uskonut.

Ankara ilme lensi Löfvingin kasvoille, mutta Maria valitteli ystävällisesti: -- Luvataan se, Martti. Ainakin minä niin teen ja sanon muillekin.

Löfving ojensi hänelle kätensä, ja Maria pusersi sitä sydämmellisesti, mutta Martin synkille kasvoille nousi tumma puna, ja hänen iloinen äänensä tuntui teeskennellyltä, kun hän sanoi: -- Kaarlo kuningas tiesi hyvin mitä teki, kun ei sallinut naisia miesten riveissä.

Nämä sanat nähtävästi eivät koskeneet Mariaan, joka seisoi kääntyneenä venäläisleiriin päin. -- Katsokaa tuonne, sanoi hän Löfvingille, viitaten venäläisiin, missä Lascy seisoi koko esikuntansa ympäröimänä. -- Ei tuonne, vasempaan? Voitteko nähdä? Tunnetteko hänet?

Löfving katseli viittauksen mukaan ja näki nuoren upseerin astuvan alas kunnaalta. Hän tuli Lascyn läheisyydestä ja oli ehkä lähetti.

-- Minä tunsin hänet kohta, sanoi Maria. Hän näyttää kuninkaanpojalta. Olette oikeassa, kapteeni, sääli on musertaa hänen päätänsä hiekkaan.

Martin silmistä iski tuiman vihan salama, ja hän nauroi lyhyesti ja rajusti. Sitten sanoi hän ilkkuen mutta näennäisesti tyynenä: -- Taitaa jo kohta olla paras seisoa venäläisissä riveissä. Hupsu, miksi jäät tänne, Maria!

Väri vaihteli Marian kasvoissa: -- Niinkö me astumme kuolemaa kohti? kysyi hän kylmällä vakavuudella.

Martti oli vaiti. -- Kuka tietää, mutisi hän sitten, kuka täällä elää, kuka kuolee. Oi, Maria, jos kerrankin olisit katsellut minuun niin kuin silloin katselit häneen, kärsisin tuhannen kuolemaa sinun edestäsi.

Mitään vastausta siihen ei tullut, sillä kenraali Wrangel pysähtyi heidän läheisyyteensä. Hän oli astunut pitkin rintamaa ahkerasti puhuen majuri Sprengtportin kanssa tahi vaihdellen sanan jonkun upseerin kanssa matkalla. Kenraalin jälissä kulki hänen hevoshoitajansa hyvin tunnetun valkosen ratsun kanssa, ja nyt seisoivat kaikki kolme Löfvingin komppaniian edessä. Lyhyesti tervehtien kääntyi Wrangel rintaman puoleen ja sanoi sitten Marialle:

-- Minulle on kerrottu, että Lappeenrannan naiset ovat päättäneet näyttää meille sotureille hyvää esimerkkiä, ja jos mahdollista voittaa urheudessa meidät miehet itse taistelutantereella. Pitääkö minun uskoa sitä?

-- Miksi ei teidän ylhäisyytenne sitä uskoisi? vastasi Maria tyynesti. Olen yksi niistä. Emme aijo kilpailla, vaan tehdä minkä voimme.

-- En anna mitään käskyjä niille, jotka eivät ole luetteloissa, ja vastenmielistä on minun nähdä heidän verensä vuotavan.

-- Onko parooni Wrangelin siis mieluisampaa nähdä meidän veremme vuotavan sitten kun miehet ovat kaatuneet?

-- Siitä Jumala varjelkoon!

-- On siis teidän arvollenne alentavaa, että heikompi tarjoo apuansa?

-- Eihän niinkään, neiti Sprengtport, mutta olin ajatellut tätä apua toisella lailla kuin kivääri kädessä.

Maria katseli kysyväisenä Wrangeliin, ja tämä jatkoi:

-- Toivon voittavani luottaen Jumalaan ja väkeeni. Mutta kuinka onnellisesti käyneekin, on sittenkin varma, että moni kaaduttuaan ei nouse tältä kentältä. Toiset kyllä jäävät eloon, mutta ijäksi onnettomina, ja niiden puolesta nyt pyydän teitä. Teillä on rohkeutta katsoa kuolemaa silmiin, rohjetkaa siis katsella sitä kärsimystä, jota kuolema ei ole saanut lopettaa.

Kenraali näki kuinka levottomuus ja epäilys taisteli Mariassa, joka oli hyvää tarkoittanut, mutta jonka nyt pakosta täytyi poistua riveistä.

-- Jättäkää meidät nyt, pyysi hän leppeästi. Tulkaa tänne taistelun jälkeen. Ottakaa ystäviä mukaanne ja tehkää silloin mitä voitte. Me, jotka nyt olemme täällä raadeltavina, ammennamme korkeampaa voimaa siitä tiedosta, että lempeät kädet illan tullessa tuovat sen avun, jota miekka ei anna. Jos kaadumme kuollaksemme, niin nukumme rauhallisemmin ajatellen, että silmämme suljetaan rakkaudella ja rukous luetaan haudallamme.

Wrangel vaikeni ja katseli kysyväisesti edessään seisovaan tyttöön. Hiljaisuus kesti hetkisen. Sitten sanoi Maria: -- Kun itse asetuin riviin oli luja päätökseni, etten väisty muuten kuin kuollessani. Siitä olisitte voinut saada todistuksen, mutta huono sotamies olisin, jollen nyt ymmärtäisi lähteä.

-- Oikein, vastasi Wrangel iloisesti ja tarjosi hänelle kättä. Ymmärrän vastauksenne. Sillä tavoin on univormua kannettava, mutta jättäkää se nyt. Viekää tervehdykseni kaupungin naisille, että luotan heihin. Rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme.

Kenraali nosti kätensä hattuun tervehtien ja viittasi esille hevosensa. Siinä tuokiossa oli hän satulassa. Samassa pamahti laukaus. Se tuli venäläisestä tykistä. Lascy oli alkanut.

-- Älkäämme sanoko jäähyväisiä, lapseni, sanoi Sprengtport, kun Maria kumartui ja suuteli hänen kättänsä. Hän totteli ja vetäytyi pois.

-- Hyvästi Martti, kuului hetkisen perästä. Martti etsi Mariaa silmillään, mutta häntä ei näkynyt enään.

Taistelun alettua ajoi kauhu ja huolenpito vanhoista ja lapsista kaikki sivulliset kaupunkiin. Ainoastaan Kornatus ja Maria seisoivat vielä rinteellä ja astuivat yhä likemmäksi edustalle. Sieltä he voivat paremmin seurata taistelun kulkua. Venäläiset krenatöörit olivat rynnänneet oikeata siipeä vastaan valloittaaksensa patterit, mutta sörmlantilaiset syöksivät heidät takaisin.

-- Näettekö, meidän aseemme voittavat! riemuitsi Maria.