Chapter 10

-- Tietävät, että veremme on vuotava heidän edestään. Mutta mikä teidän on? -- Sprengtport nosti paitansa vasemman kainalon alta. -- Kiristä käärettä, Löfving. Kas niin, haavaa pitäisi hoitaa, mutta nyt se on mahdotonta, ja vasta ehkä ei tarvitakaan. Kuka ties!

-- Ei, ei tiedä. Ei meistä kukaan Jumalan teitä viito. Kapteeni katseli Sprengtportia ihaillen: -- Jumalan ihme se on, että vielä elätte.

-- Niin kai. Eipä tämä ole meidän kummankaan ensimmäinen taistelu.

-- Ei, herra majuri, taistella osaamme molemmat.

-- Ja molemmat osaamme kuollakin, vastasi Sprengtport tyynesti.

-- Varmaan osaamme; mutta kuinka monen muun käynee, sen tietää yksin Jumala.

-- Kuinka niin? mitä tarkoitat?

-- Eikö ole johtunut majurin mieleen, että pääarmeija kenties jättää meidät loukkoon.

-- Itse olet, Löfving, kunnian mies. Kuinka semmoista juolahti mieleesi?

-- Jos minä yksin sitä ajattelisin, niin mitäpä siitä! Mutta sama epäilys liikkuu miehestä mieheen koko rykmentissä.

-- Koko rykmentissä? Minä en ole kuullut hiiskaustakaan siitä.

-- Semmoista ei niinkään hoilata. Sitä ei huudeta, ei edes puhuta, sitä kuiskataan korvaan. Sana hiipii niinkuin käärme vuodattaa myrkkynsä mieliin. Niin, niin on asianlaita.

-- Liikkuuko siis perkele vapaana keskuudessamme? Mistä se on alkuisin?

-- En tiedä alkua enkä loppua, tiedän vaan, että torjuttava se on ajoissa.

-- Totta kai, mutta kuinka?

-- Emme me itse saa koskea tuohon huhuun, emmekä aavistaa sen olemista, sillä sotamiehen luottamus päällikköihin riippuu hiuskarvasta, ja vähinkin, mikä saattaa hänessä nostaa epäluuloa, pahentaa asian. Sanan voima on sittenkin ainoa, joka voi auttaa. Teitä kansa vielä rakastaa. Puhukaa siis sille ystävällisesti, virittäkää sen rohkeutta ja palauttakaa usko päälliköihin. Mutta siihen uskoon tarvitaan todistuksia.

Hämmästyneenä oli Sprengtport kuunnellut: -- Miks'et ole sanonut sitä ennen? huusi hän kuohahtaen. Mitä he pelkäävät?

-- He pelkäävät että Hatut myyvät Suomen ja luovuttavat suomalaiset rykmentit orjuuteen, jotta kaikki vastustus kävisi mahdottomaksi.

-- Olet hullu, Löfving!

-- Hullu tahi ei, mutta sellaista kuiskaillaan kaikkialla meidän suomalaisissa rykmenteissämme, ja se vie pian epätoivoon.

Sprengtport vaikeni hetken ällistyneenä. Sitten kysyi hän: -- Entä ruotsalaiset? Mitä sieltä kuuluu?

-- Ne haluavat taisteluun, eivätkä aavista mitään, jollei mahdollisesti Willebrandin varusväki. Se on värvättyä ja sekalaista väkeä, ne ovat liitossa keskenään, mutta ei ole helppo päästä heidän mielensä perille, sillä kaikki mikä on suomalaista pysyy vaijeten koossa, niinkuin kivet muurissa.

-- Tuon tunnen, mutisi Sprengtport. Muut ihmiset huutavat julki surunsa ja keventävät mielensä valituksilla, mutta Suomen mies kääntää tuskansa sisäänpäin ja antaa sen polttaa sydäntänsä.

Kelmeänä ja yrmynä istui majuri kyynärpäät polvien varassa ja huojui liikutettuna edes takaisin, mutta vihdoin hän nousi, asettui ryhdikkäästi seisomaan Löfvingin eteen ja tarkasteli tutkivin katsein koeteltua soturia: -- Voitko nyt, Löfving hyvä, sanoa mitä tulisi tehdä. Viimeiset minuutit kuluvat, kohta saattaa paukahtaa, mutta tyhmyyksiin eivät ne lurjukset saa ruveta.

-- Kyllä ne tappelevat, arveli Löfving, mutta erotus sillä on, onko sydän muassa. -- Muutoin ei kapteeni tietänyt apua muusta kuin sanasta. Hän kertoi koettaneensa usealla taholla piloilla ja vakavuudella poistaa sotamiesten epäluuloa, mutta näin kahden kesken hän kyllä tunnusti, että hänestäkin paljon näytti oudolta. Sittenkään ei auttanut muu kuin pysyä tyynenä ja palauttaa rohkeus ja toivo masentuneisiin sotamiehiin.

Sprengtport veti takin päällensä, ja sitten lähdettiin yhdessä alas kaupunkiin, jossa väki yhä sai ruokaa. Torilla oli vilkas liike. Nyt oli taalalaisten levähdysvuoro, ja kaikkialla vilisi sotaväkeä. Saaveja täynnä ruokaa seisoi siellä täällä ja niiden vieressä leipärattaat. Naiset täyttivät vateja ja jakelivat osansa kullekin. Hiljainen sorina kuului ilmassa, mutta äkkiä kajahti kirkonkellojen ääni, kutsuen kansaa kokoon. Mitähän se tiesi? Samassa näkyi kulkue nuorisoa ja poikia, joita johti pari vanhempaa miestä. Siinä oli koulun rehtori, konrehtori ja oppilaat. Ensinmainittu oli pitkäkasvuinen ja harmaantunut mies, jonka luja ryhti osoitti, että hän ainakin jonkun aikaa oli enemmän puuhannut miekka-kuin kirjatyössä. Rehtori Wallenius oli nuoruudessaan harjoittanut opinnoita ja oli jo valmistumaisillaan papiksi, mutta kun isoviha katkasi kaikki rauhan toimet, tarttui hänkin miekkaan kuten muutkin. Kun oppilaitokset sitten uudestaan avattiin, sai hän täällä opettajapaikan ja oli sitten koettanut hyvällä ja kovalla kasvattaa kelpo miehiä tulevaisuutta varten.

Nyt astui rehtori kirkon portaille ja puhui kuuntelevalle väelle: -- Kellot soivat minun käskystäni, sillä kun pastorimme vielä makaa sairaana, olen minä hänen sijassaan koonnut teidät Herran huoneeseen viimeiseen yhteiseen rukoukseen. Mutta ennenkun astumme pyhien holvien alle, tahdon minä, koulun esimiehenä, jättää teille takaisin lapsenne. Kirjamme seisovat hyllyillä, ehkä sinne jäävätkin, ja nyt tulee meidän näyttää, että olemme oppineet ei ainoastaan elämää varten, vaan myös osataksemme kuolla.

-- Aikovatko nuo nuoret myöskin taisteluun? Kestättekö, lapset, niin ankarassa koetuksessa? kysyttiin levottomasti. Mutta oppilaat seisoivat vakavina, ja yksi pojista vastasi rohkeasti: -- Emmekö ole yhtä hyvät kuin pojat ennen? Kaikki hekin menivät mukaan, vaikka moni oli meitä nuorempi.

-- Älä itke äiti, lohdutti toinen, nähdessään itkevän äitinsä. Jos voitamme, niin rakennan teille oman tuvan mieheksi päästyäni, mutta jos kuolen -- ehkä kuolette tekin.

-- Älköön mielenne masentuko, puhui rehtori. Vihollinen tunkee esiin kuin musta virta ja luottaa ylivoimaansa, kun me olemme näin pieni kansa, mutta meidänkin apumme on tulossa. Tiedämme että pääarmeija on matkalla ja saattaa olla täällä varsin pian, ja siksi täytyy meidän pitää puoliamme. Isämme ammensivat voimansa Hänestä, joka ei petä koskaan, ja sitä olen opettanut teidän lapsillenne mikäli olen voinut. Nämät nuorukaiset ovat nyt valmiit seuraamaan minua pattereihin. Oikea asiamme antaa heille rohkeutta, ja rohkeus antaa voimaa. Sitä olen itse kokenut taistellessamme Viipurin muureilla. Ei tarvitse kenenkään pelätä, että Suomen sankarimaine meidän kauttamme himmentyy. Joko elämme tai kuolemme, tehkäämme se kuin miehet.

-- Jumala olkoon kanssanne, lapset! kuului nyyhkivä vastaus monelta taholta.

Rehtori astui kirkkoon ja hänen seurassaan koulunuoriso sekä kaupungin väestöstä jokainen, jolle se oli mahdollista. Taalain rykmentin oli nyt vuoro lähteä, ja sijaan astuivat hämäläiset. Synkkinä ja umpimielisinä ottivat he vastaan tarjotut vadit; tuskin yhtäkään sanaa lausuttiin.

Tarjoilijain joukossa oli Maria innokkaimpia. Hän oli riisunut sotilaspukunsa ja oli nyt entisellään. Silmät tuikkivat tähtinä, vieläpä saattoi huulilla näkyä haihtuva hymyily noille harmaantuneille ja jäykille vanhuksille isän nuoruuden ajoilta. Kaksi heistä, Kolmhalko ja Hohti, seisoivat siinä odottamassa osaansa ja heidän rinnallaan oli Tapani.

-- Tässä on, pilaili Maria täyttäessään heidän vatinsa kauhalla. Jokaisessa annoksessani on yhdeksän miehen voima. Pysykää miehinä!

Kolmhalko vastasi tuimasti: -- Jos on tarkoitus, että armeijan tulee tapella, niin kyllä tappelemme niinkuin muutkin, mutta yksi sanoo yhtä, toinen toista.

-- Sanoja on maailmassa yllinkyllin, hymyili Maria, mutta onnellisin on se, joka kuuntelee omaatuntoansa, sillä se ääni antaa rohkeutta taistelussa ja rauhaa kuolemassa. Pelkäättekö kuolemaa?

Vanhus loi vakavana silmät taivasta kohti ja synkkämielisyys kuvastui hänen huulillansa, mutta ääni oli vankka kun hän vastasi: -- Syntinen raukka pelkää aina astua Jumalan eteen, joka häneltä kysyy: Kuinka olet elänyt ja mitä tehnyt. Mutta lähteä täytyy jokaisen ja minä kaadun mielelläni, kun vaan taistelu on rehellinen.

-- Entä sinä Tapani, jatkoi Maria ystävällisesti, mitä sinä sanot, pelkäätkö?

-- En laisinkaan, huudahti poika innostuneena. Husula ja minä olemme luvanneet taistella niin rajusti, ettei vihollinen ehdi silmiään ristiä. Kun emme voi seisoa, ammumme vielä maastakin niin kauvan kuin elämme.

-- Nyt tunnette sotamiesten mielialan, vastasi Hohti, ystävällisesti katsellen Mariaa, mutta mitä te itse ajattelette?

Äsken niin verevästi punottava tyttö seisoi muuttuneena niinkuin kuu, kun öinen pilvi himmentää sen valoa. Mutta arvelematta vastasi hän:

-- Herran ääni on kaikunut sydämmeeni ja kuulin Hänen sanovan: Heidän onnensa on katoava niinkuin myrskyn hajoittama pilvi, ja heidän toivonsa kuin ajettu lintu, mutta minä tahdon kätkeä heidän perintönsä ja varjella sitä.

Vanhukset vaihtoivat ihmetteleviä silmäyksiä. Kyllä kovalle ottaa. Mutta Maria jatkoi: -- Sitten kuulin vielä saman äänen sanovan: Minä tahdon kuulla sinun rukouksesi, niin ettei sinun työsi ole turha. Sinun pitää julistaman minun tahtoani niinkuin kylväjä, joka kylvää jyvät suven satoa varten. Se ääni pelotti minut ensin melkein kuoliaaksi, mutta sitten on se minua lohduttanut, sillä Jumalan sana ei petä. Ja hurmaantuneena kohotti hän silmänsä ikäänkuin tuntematonta maata kohti.

Virrenlaulu kuului kirkosta ja yhtenä miehenä paljastivat soturit päänsä. Ruokailu lakkasi hetkeksi, ja kaikkialla nähtiin karkeat kädet ristissä rukousta varten. Löfving seisoi heidän keskellään ja lauloi mukana, mutta kun virsi oli loppunut, puhkesi hän puhumaan:

-- Hyvä on laulaa ja rukoilla, mutta lopuksi riippuu kuitenkin kaikki mielentilasta. Sentähden tahdon nyt Jumalan kasvojen edessä kysyä teiltä pojat, ymmärrättekö että te vannotun valanne kautta olette valtakunnan luottamusmiehiä ja turvana kuninkaallemme?

Komppaniiat kääntyivät hänen puoleensa, joka seisoi siinä niin vankkana, mutta kukaan ei vastannut.

-- Kuulkaa! huusi kapteeni, kaikki te, jotka palvelette kuningastanne, niin sanon teille mitä kruunu on meille ja me kruunulle. Nähkääs, kuningas on saanut valtakunnan Jumalan omasta kädestä, ja Kaikkivaltias on hänet kerran tuomitseva. Mutta kansalle on kuningas turva ja suoja. Missä vääryys tunkee esille, siellä pitää kuningas huolta siitä, että oikeus voittaa. Köyhillä on oikeus käydä kuninkaissa kun vääryys tapahtuu, ja hyvä kuningas tekee oikeutta kaikille, koska kuninkaan edessä on kauhistus väärää tehdä, sillä vanhurskaudella istuin vahvistetaan.

Väki näkyi myöntävän. Kyllä he tuon tiesivät.

-- Sentähden, nähkää, jatkoi Löfving, on kansan velvollisuus suojella kuningasta ja hänen valtakuntaansa ei ainoastaan niitä vihollisia vastaan joita nähdään vaan niitäkin vastaan, jotka salassa hiipivät.

-- Se on totta! Se on totisen totta, myönsivät sotamiehet. Kuninkaalla on monta salassa hiipivää vihollista.

-- Niin on, mutta jos on vihollisia, niin on hänellä ystäviäkin, ettekä te kai tahdo olla huonoimpia.

Väestö oli vaiti, eikä moni edes katsonut ylös.

Mutta kapteenin katse tunki heihin terävästi, ja tuimasti kysyi hän: -- Onko teillä niin kiire syömään, ettei kukaan jouda vastaamaan? Tahi kannatteko sydämmessänne pahaa. Tahdotteko ottaa ruokaa kuninkaan kädestä ja pysyä uskollisina ainoastaan niinkauvan kun aurinko paistaa, mutta juosta kun myrskysää tulee?

Hohti katseli häntä ja vastasi tyynesti: -- Emme ole juosseet ennenkään.

Moni ympäristössä mutisi, että kyllä se oli oikein sanottu, ja Hohti jatkoi järkähtämättömällä tyyneydellään: -- Kun vaan kaikki olisi niinkuin olla pitää, niin kyllä teemme mitä tehdä pitää opettamattakin. Mutta jos herrat pettävät, käy sittenkin kaikki hunningolle.

-- Herrat? toisti Löfving. Ketkä herrat pettävät? Mitä puhetta se on? Meidän herramme on Wrangel, ja häneen kai luotamme niinkuin itseemme. Ja Brandenburg, Willebrand, Bildstein, missä on parempia päälliköitä?

-- Kyllä niin on, mutta voisi toisinkin olla, kuului joukosta.

-- Älkää viskatko lokaa upseereihimme, huusi Löfving uhaten. Puhdistakoon itsekukin kynnyksensä edustan. Kohta koetellaan kaikkia, ja silloin tahdon että meidän pojat ovat parhaita. Ymmärrättekö?

-- Kyllä ymmärretään!

-- No siis, lupaatte kunnialla taistella tänään, niin ettette saa aikaan vahinkoa eikä häpeätä.

-- Onhan kunnia parempi kuin häpeä.

Kapteeni seestyi: -- Sepä järkevästi vastattu. Tiesin kyllä että meidän pojat olivat kunnon miehiä, ja tiedätte tekin, että minä teitä kohtaan menettelen rehellisesti.

Martti oli vaijeten pysynyt syrjässä, mutta kun ei kukaan vastannut vastasi hän: -- Ei teitä kukaan epäile, mutta muihin ei luoteta suurestikaan. Sanotaan asiain olevan huonolla kannalla, ja tiesi kuinka lieneekään.

-- Etkö häpeä, Martti, liittyä panettelijoihin omaa isääsi vastaan! huusi Löfving julmistuneena. Ellet _sinä_ luota upseereihin, kuka sitten?

Kumeaa mutinata kuului usealta taholta, ja Kolmhalko lausui: -- Martti tietää, että on sitä nähty kavaltamista ennenkin, ja mitä silloin tapahtui, saattaa tapahtua nytkin.

-- Ei koskaan maa olisi joutunut niin surkeaan tilaan, elleivät herrat olisi pettäneet, kuului kaukainen ääni. Mutta ei Löfving niitä ole.

-- Olinpa minä niin tai näin, ärjäsi Löfving vimmastuneena. Ellei nyt joka mies tee velvollisuuttaan, niin kyllä vaan paha perii.

Arvattavasti olisi kapteeni jatkanut puhettansa, mutta rumpu vaati lähtöön, ja jo näkyi toinen osa samaa rykmenttiä astuvan vuorostaan lepäämään ja saamaan virkistystä höyryävistä saaveista. Uusia varoja kannettiin paikalle, ja naiset uupumatta koettivat tyydyttää jokaista, vaikka yksi parhaista oli poistunut. Mariaa ei näkynyt enään.

Taas oli tori täynnä tanakoita hämäläisiä, ja taas oli ruokailu täydessä käynnissä. Mutta vaikka ihmisiä oli kosolta, ei kuulunut sanaakaan. Soturit istuivat yrmeinä ja mykkinä, ja naiset paremmin kuiskailivat kuin puhuivat. Tuolla kaukana torin pohjoiskulmassa huomattiin vihdoin jonkinmoista liikettä ja kuului hiljainen: pois tieltä, kun majuri Sprengtport tyttärensä seuraamana raivasi itselleen tietä. Korkeana ja vakavana astui hän eteenpäin kirkon portaille saakka. Siihen istuutui Maria korkeimmalla portaalla seisovan isänsä jalkain juureen. Majuri hetken tarkasteli torille kokoontunutta väkeä, käski viittaamalla rumparia lyömään pärrytyksen, ja kun väki kääntyi hänen puoleensa, puhui hän varmalla ja tarmokkaalla äänellä:

-- Kenraali Wrangel on käskenyt minua kiittämään Lappeenrannan asukkaita sotamiesten nimessä. Armeija tietää, että se, joka kylässä syö leipää, lähtee sieltä velallisena, ja velkaamme maksamme tänään verellämme. Eikö niin, pojat?

Vastaus viipyi, ja Sprengtport jatkoi: -- Nyt jos koskaan tulee meidän taistella vaimojemme ja lastemme pelastukseksi.

Vanha sotamies nousi: -- Totta totisesti, herra majuri, mutta eivät kai kaikki ajattele samoin, koska naisia ja lapsia on kielletty pakenemasta kun kuultiin että vihollinen lähestyy.

-- Olen kuullut samaa ennenkin, vastasi Sprengtport tyynesti. Todellakin, jotkut näyttävät uskovan, että tahallisesti tahdottiin jättää turvattomat vihollisen käteen. Mutta se ajatus on siksi jumalaton, etten ymmärrä kuinka se on päässyt mihinkään järkevään päähän.

-- Oudolta kumminkin näyttää, mutisi väestö.

-- Ajatelkaa itse, jatkoi Sprengtport. Jos olisi ollut aikomus jättää Lappeenrannan asukkaat tuhottaviksi, emmehän olisi päätähavin rientäneet tänne. Olisihan ollut helppo jättää kaupunki oman onnensa nojaan. Linna heikkoine varusväkineen olisi ollut pian voitettu, eikä silloin mikään olisi estänyt valloittajaa.

Sprengtport katseli taas kysyväisenä ympärillensä, mutta turhaan odotettuaan vastausta jatkoi hän: -- Parooni Buddenbrock on pidättänyt perheet täällä, kun hän luuli ettei meitä koskaan voitettaisi, niinkauvan kun kaikkien niiden kohtalo, jotka meille ovat rakkaimmat, riippuu voitostamme tai tappiostamme.

Vanha sotamies nousi vieläkin: -- Saattaa olla, mutta minä en usko että voitto riippuu meistä. Tapella voimme, minkä voimat riittää, mutta voitto riippuu siitä, kenelle Jumala sen suo.

-- Siinä olet oikeassa! Ja oikein on myös, että etsimme väkevyytemme Jumalassa, sillä se tuki kestää vielä kun kaikki muu kukistuu. Mutta juuri sentähden ei saa yksikään ajatella olevansa niin vähäpätöinen, ettei hän mitään voi. Mutta ei se riitä, että toimitaan reippaasti, täytyy myös toimia esivallan käskyn mukaan, sillä kuski tietää kuinka matka on suoritettava, eikä hevonen.

-- Mutta, vastasi sotamies, jos kuski ajaa hullusti, niin on sekä kuski että hevonen hukassa.

-- Tietysti, mutta täällä ei ole kuin yksi tie, kunnian Siinä ei erehdy kukaan meistä. Vai kuinka? Onko täällä yhtäkään, joka ei tunne velvollisuuttansa ruotsalaisena kuninkaallisena soturina? Onko?

Vanha sotamies vastasi vieläkin: -- Herra majuri, kunnian tien tunnemme ja kuljemmekin sitä, kunpa vaan muut...

-- Mitkä muut? Kuka voi kulkea toista tietä? Tai kuka luulee voittavansa enemmän muulla tavalla kuin me? Tiedättekö ketään? Katsokaa, lähes viisikymmentä vuotta olen ollut sotamiehenä ja olen oppinut, että vähäpätöisin voi tehdä paljon kuninkaalle ja maalle jos hän tahtoo ja rohkenee. Nähkäähän! Siihen aikaan kun kuningas Kustaa Aadolf loistavana voittajana kulki Etelä-Saksassa, jäi kenraali Horn kauas pohjoiseen ja oli joutumaisillaan vihollisten saarrokseen. Tärkeä kirje oli hänelle vietävä, ja sen uskoi kuningas nuorelle saksalaiselle Rolandille kahden Stålhandsken ratsastajan seuraamana. Matkalla joutuivat he luostariin, jossa enään oli vaan yksi munkki, tämä kun sanoi tahtovansa kuolla luostarissaan. Mutta Roland tiesi, ettei ole munkkeihin luottamista. Vuorotellen pidettiin vahtia ja keskiyön aikana Roland itse valvoi. Silloin huomasi hän, että ylikerrassa sytytettiin kynttilä. Jotakin se tietää, ja hän herätti miehensä, mutta samassa näkyi sadottain ratsumiehiä kiitävän luostaria kohti. Meidän miehemme koettivat paeta, mutta portti oli suljettu, munkki oli kavaltanut. Huonolla ruotsillaan huusi Roland: spräng port! (räjähdä portti) ja onneksi löydettiinkin holvissa ruutitynnyri. Se vietiin portin eteen. Ruuti sytytettiin ja kauhealla pauhulla kukistui osa muuria ja portti. Viholliset ratsastajat säikähtyivät ja pakenivat, mutta Roland miehineen pelastui pälkähästä, ja monen muun vaaran läpi vihollisessa maassa toi Roland tuon tärkeän kirjeen Hornille, mutta kumppanit sanoivat häntä sittemmin Sprengportiksi.

Miehistö katseli vanhaa majuriansa kiiluvin silmin. Sehän oli hänen oma nimensä. Ja mikä sankari! Sprengtport puolestansa katseli väkeänsä ja sanoi: -- Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen aateloittiin tämä Roland, joka oli isäni, ja otti nimekseen Sprengtport, muistoksi siitä, kuinka Jumala oli hänet ihmeellisesti pelastanut.

Kornatus oli seisonut syrjässä, mutta astui nyt esiin ja teki kunniaa majurille. -- Minä olen nuorena Puolassa palvellut isänne johdolla, sanoi hän, ja olin saapuvilla, kun teidän isällenne, kapteeni Sprengtportille, Gordin rykmentin edessä kenraali Wrangel antoi kuninkaan nimessä kultaketjut siitä, että hän oli oman henkensä uhalla pelastanut kenraali Wittenbergin.

Näitä vanhoja muistelmia kuullessa, unohti äsken niin alakuloinen miehistö omat huolensa. Kunniakkaita aikoja, jaloja voittoja, huudettiin riemuiten.

-- Tuolla tulee kenraali Wrangel itse, huudahti Sprengtport, nähdessään hänen Brandenburgin seurassa pyrkivän hänen luoksensa: -- Ette tänä vuonna kuole, herra kenraali, jatkoi hän pilaillen, puhuimme vast'ikään isästänne.

-- Isästäni? toisti Wrangel. Onko täällä vielä ketään, joka muistaa häntä.

Kornatus teki kunniaa. -- Minun isäni isä oli yksi niistä kolmestasadasta suomalaisesta, jotka isänne komennossa kulkivat Lech-virran yli. Isäni isän jälkeen tuli armeijaan isäni, ja hän aina mainitsi Kaarlo Kustaa Wrangelin Ruotsin parhaimpien miesten joukossa. Kerroin tässä kuinka tuo jalo kenraali antoi kapteeni Sprengtportille kuninkaan ketjut.

-- Siinä kertomuksessa on perää, vastasi Wrangel. Mutta tiedättekö millä sanoilla kuningas antoi tämän tehtävän isälleni.

Ei, sitä ei tietänyt kukaan.

-- Sano Sprengtportille, oli kuningas lausunut, että lähinnä Jumalaa tulee minun kiittää häntä, että Wittenberg vielä on hengissä. Siinä miehessä olisin menettänyt sankarin, joka opetti minut voittamaan. Sano hänelle niinikään, että kultaketjuni on kallisarvoinen, mutta teräsketju on vieläkin kallisarvoisempi, kun siinä on niin aito renkaat kuin Wittenbergin suomalaiset pojat.

Näiden sanojen jälkeen seurasi yleinen vaitiolo, mutta soturien tuimat kasvot säteilivät iloa. Kaikki epäluulo oli unohtunut ja monessa silmässä kimelsi kyynel.

Wrangel katseli tuttua joukkoansa ja hänenkin silmissään kimelsi kostea välke. -- Ruotsin suuret kuninkaat, sanoi hän, ovat ymmärtäneet luoda sankareita. Sentähden heitä miehet seurasivatkin, tehden mahdottomat mahdolliseksi. Ja nyt kuten silloin kuuluu teille kuninkaanne käsky. Oletteko valmiit, pojat?

Olemme, olemme, kaikui riemuisa vastaus, ja kaikki ponnahtivat pystyyn. Wrangel viittasi, rumpu pärrytti, rivit järjestyivät ja tuokiossa oli tori tyhjänä.

3.

Naiset olivat tehtävänsä suorittaneet, ja jokainen rupesi nyt kokoamaan mitä oli tuonut, viedäksensä sen kotiin. Maria auttoi heitä, mutta koneellisesti ja hajamielisenä, sillä Tasman puheet riehuivat hänen sielussaan ja painoivat häntä yhä raskaammin, kun hän ei rohjennut turvautua isäänsä, joka kaikista vähimmin olisi tahtonut moista kuulla. Tuliko hänen noudattaa Tasman neuvoa, ja mikä olisi semmoisen rohkean teon seurauksena? Mikä edesvastuu hänelle ja kaikille niille, jotka ehkä noudattaisivat hänen kehoitustaan? Mutta -- mistä oli tämä ihmeellinen nainen saanut ilmoituksensa, ja miksi oli hän kääntynyt Marian puoleen, jollei sen vuoksi, että kumpikin oli korkeamman vallan valitsema maan pelastukseksi. Ja mikä onnellisuus olisikin saada välikappaleena korkeimman kädessä kääntää kaikki suru iloksi. Jumala näki hänet, hän näki, että Maria tahtoi ajaa hänen asiatansa, ja hän oli apua antava.

Suurella vaivalla sai Maria kootuksi suuren joukon noita uupuneita naisia ja huusi korkealla äänellä: -- kuulkaa minua kaikki! Älkää enää ajatelko taistelua. Tänään on turhaa ryhtyä aseisiin. Tiedän pelastuksen keinon jos seuraatte minua. Joutukaamme miesten edellä.

Lähimmät kuuntelivat häntä ihmeissään, mutta kaukaisemmat tuskin tiesivät että hän puhui. Heidän ajatuksensa liikkuivat toisaalla, ja nyt täytyi heidän saada selko siitä, mitä ne kimakat huudot tiesivät, joita äkkiä nousi läheisestä talosta. Mariakin ja häntä ympäröitsevät naiset kääntyivät niinikään sinne, nähdäksensä ja kuullaksensa jotakin todellista, sillä olivathan Marian puheet pelkkiä lapsellisia unelmia. Kaikki riensivät siis portille, jossa väki tunkeili huutaen ja viitaten pihaan päin.

-- Mitä se on? Mitä se on? huusivat naiset torilta ja riensivät sinne päin.

-- Ettekö näe?! Epäjumala, kuultiin porttikäytävästä.

-- Epäjumala! Epäjumala, toistivat toiset ikäänkuin kaikuna.

Pihassa kasvoi vanha pihlaja, ja sen tuuheissa oksissa heilui paimen pyhävaatteissaan, lehmännahka hartioilla, sarvet rinnalla riippuen. Lähemmin tarkastaessa huomattiin, että tuo kumma ei ollutkaan paimen itse, vaan hänen vaatteensa, jotka olivat nuken muotoon täytetty, ja tämän oudon kummituksen ympärille ryhmittyivät katselijat. Joukon keskellä seisoi Leena korkeana ja mahtavana, ja hänen edessään seisoi paimenen pieni ja kuihtunut vaimo itkien. Kysyttiin kaikkialla mitä oli tekeillä.

-- Mitä on tapahtunut? Kuka tuolla riippuu? Miksi itkette Piata?

-- Sanovat minua pakanaksi ja noidaksi, nyyhkytti akka. Siinä kiitos vaivastani. Minäkin tahdoin auttaa kuningasta ja maata.

-- Mainio apu! huusi Leena ylenkatseellisesti. Hän pilkkaa Jumalaa. Ihmekö siis, että hukumme. Kun muut kokoontuvat kirkkoon Jumalaa rukoilemaan, haalii hän paholaisen puuhun.

-- Valehtelette! huusi Piata. Olenhan sanonut, että siinä on paimen ja lehmä.

-- Hän vaan sanoo niin, meluttiin joukossa. Tuo kuva hankkii kirousta kaupungille.