Part 9

-- Niin, tuosta paikasta... Vai sillä lailla te tarkoititte. Sitte pyydän anteeksi... No, tottapahan nyt tyydytte. Ne jo kiiltävät kuin sula rasva.

Kubisch oli saanut työnsä valmiiksi ja sitte alkoi kaupanteko. Mestari lupasi tyytyä kolmen markan välimaksuun.

-- Mitä? huudahti Jannusch äkkiä ääneen. Tahdotteko te vielä kolme markkaa? Sitä en lainkaan ole osannut ajatella. Katsokaa toki noita saappaita, nehän ovat kaksi kertaa paremmat kuin nämät kengät, jotka tuskin ulottuvat nilkan yli. Ja ajatelkaa sitäpaitsi -- että ne ovat olleet pastorin! Sellainen pastori kuin setäni käyttää ainoastaan kalleimpia tavaroita. Ei hän ole käynyt niillä kuin kahdesti kirkkoon ja kerran hautajaisiin. Johan sen näkee pohjista... Ajatelkaa toki, kun saappaita on käytetty vain kolme kertaa! Tiedän varmaan, että vielä voitatte niillä kahdeksan markkaa. Neulokaa niihin vain uudet korvat. Sillä ne pistävät silmiin.

-- Ei, ei, tämä ei käy laatuun. Ne ovat halvasta paikasta.

-- Mutta olkaa toki järkevä! Johan te ihan sivumennen ansaitsette sata prosenttia... Kokonaista kolme markkaa. Se ei voi olla mahdollista!

Hän kerrassaan suuttui ja kierteli keikaellen kädessään kovaa taaleria, jotta kauppias huomaisi hänen kyllä voivan maksaa tuon vähäpätöisyyden. Äkkiä pisti hän kätensä taskuunsa ja veti esiin siellä olevan kalun.

-- Katsokaappa tätä kalua, mestari Kubisch. Mitä te pidätte tästä kapineesta? kysyi hän tyynesti, ikäänkuin hän olisi mukautunut vaatimukseen ja pitänyt riidan päättyneenä. Hän oli istuutunut ja käänteli kädellään esinettä joka puolelle ilmassa. -- Ymmärrätte kai taidetta? lisäsi hän. -- Kuinka ette ymmärtäisi! Niin tottunut mies kuin te... Tiedättekö, että teitä aivan voisi pitää taiteilijana, jollei tietäisi mitä ammattia te harjoitatte?

-- Todellako, herra Jannusch? Niin, kuka tietää, miksi ihminen olisi voinut kyetä, kun vain olisi ollut varaa... Kaunis kuva, täytyy myöntää!

-- Ja, mikä on pääasia: kallisarvoinen. Uskotteko, että se on kuuluisa taideteos? Olen vakuutettu, ettei museoissamme ole mitään sen kaltaista. Sellaisia ei tavata joka päivä.

Kubisch oli istuutunut jakkaralleen ja katseli nyt kaikilta kulmilta kuvaa. Sade oli taaskin alkanut. Yksitoikkoisesti pisarrellen rapisteli se katukäytävällä. Senkautta oli holvi käynyt vieläkin pimeämmäksi, jonkatähden mestari asetti pienen lampun työpöydälleen.

-- Miten hienosti se on tehty! Kas nyt silmiä, nenää, suuta, puhui hän yhtämittaa... Mistä olette saanut tuon kalun?

-- Senkin on setäni, pastori, lahjoittanut. Hän oli saanut sen isältäni. Olen jo ollut äärimmäisessä hädässä, mutta uskotteko, että olisin saanut myydyksi tuon taideteoksen? Ja nyt minun kuitenkin täytyy se tehdä.

-- _Täytyy_ se tehdä, herra Jannusch, todellako?... Ehkä tahdotte olla hyvä ja sitte -- sivumennen -- kertoa, mitä olette saanut siitä? Olen hyvin utelias.

-- Kuulkaa, äännähti Jannusch, ottakaa te koko kapine ja antakaa minulle kuusi markkaa, niin olemme kuitit.

-- Taivaan nimessä, herra Jannusch! Kuinka olisitte niin kevytmielinen.

-- Siksi vain, että minusta on ilkeää kulkea kaikkialle. Älkää kauvan tuumiko. Minä tarvitsen rahaa.

-- Ei, ei, herra Jannusch. Teidän täytyy mennä oikeaan kauppaan. Tiedättehän sitäpaitsi, etten tee kauppaa tällaisilla tavaroilla.

-- No, antakaa sitte viisi markkaa. Jollen olisi niin pahassa pulassa, niin pyytäisin siitä kymmenkertaisen hinnan.

Äkkiä kävi Kubisch epäluuloiseksi, ainakin päättäen siitä silmäyksestä, jolla hän vieraaseensa katsahti. Sitäpaitsi rupesi hän oikean käden etusormella koputtelemaan kalua, ikäänkuin hänen tutkittavanaan olisi ollut kuparinen kattila.

Tämän keskustelun aikana astui pitkä, risaisen näköinen mies puotiin, lausui kovalla äänellä "hyvää päivää", ja istuutui tutunomaisesti jonkinlaiselle kyökkituolille, joka oli vasemmalla sisäänkäytävästä. Ostaja luultavasti. Kasvoista päättäen oli hän vielä nuori, mutta posket olivat sisäänpainuneet niinkuin taudin jäleltä ja luonnottoman punaiset. Hento, punertava parta peitti leuvan. Kun hän otti hatun päästään, näyttäytyi samanvärinen upea tukka, joka huolellisesti oli jaettu keskeltä. Jo ensi näkemältä huomasi hänen olevan rappiolle joutuneen henkilön paremmasta säätyluokasta.

Kubisch pyysi häntä hetkisen odottamaan, johon vieras puolestaan, hiukan kankeasti, vastasi, ettei pitänyt antaa hänen häiritä; hänellä oli kyllä aikaa.

Mestari ja Jannusch eivät aluksi välittäneet hänestä vähääkään, vaan keskustelivat siitä, ketä kalu mahtoi kuvata. Joku pyhimys se varmaankin oli; siitä he olivat yksimieliset.

-- Luuletteko että se on apostoli Paavali? kysyi Jannusch. -- Jos niin olisi, niin totisesti voisitte antaa kuusi markkaa. Sillä Paavali oli varmaankin hyvä apostoli. Sen verran muistan vielä.

-- Ei. Paavalin parta oli aivan toisellainen. Tiedän sen aivan varmaan! Mutta odottakaappa... se saattaa olla Johannes Kastaja.

-- Mitä te puhutte, Johannes Kastaja! huudahti Jannusch innoissaan. -- Sitte hän olisi Kristuksen näköinen. Johannes kuuluu olleen Kristuksen näköinen.

Vierasta näkyi keskustelu suuresti huvittavan, sillä hän veti äkkiä tuolinsa aivan työpöydän ääreen, mikä sai molemmat toiset hämmästyneinä nostamaan silmänsä.

-- Se voi sentään lopuksi olla evankelista Luukas, alkoi mestari taas. -- Hän se varmaan on. Luulen kerran nähneeni hänen valokuvansa... Muuten häntä saattaisi pitää Nikodemuksena, joka yöllä kävi Kristusta tervehtimässä... Pitäisi teidän toki paremmin tuntea pyhät miehenne, herra Jannusch, koska kerran tahdotte ruveta tutkimaan jumaluustiedettä, virkkoi Kubisch vihdoin vihoissaan, kun he vielä hetkisen olivat kiistelleet.

Vieras oli useita kertoja itsekseen naurahdellut. Kun Jannusch sattumalta katsoi häneen, pusersi hän kokoon vasemman silmänsä, ikäänkuin sanoakseen: sinä se kanssa näytät hyvältä linnulta! Häntä nähtävästi huvitti nuo molemminpuoliset arvelut. Viimeisten sanojen johdosta hän kehoittamatta sekaantui keskusteluun ja kääntyi Augustin puoleen.

-- Aiotteko tutkia jumaluusoppia? Älkää tehkö sitä tyhmyyttä, nuori mies.

-- Kas, senhän minäkin aina olen teille sanonut, puuttui Kubisch puheeseen.

-- Koska jumaluusoppineet aina ovat suurimmat pässinpäät tässä kiittämättömässä maailmassa, jatkoi vieras varmasti, jolloin myöskin ilmeni, että hän oli ryypännyt. -- Tiedättekö mitä kirkko on? Minä teille kerron. Kirkko on rakennus, joka ottaa tilaa. Sitä eivät loogikot enempää kuin kaikki kirkkoisät, sellaiset oppineet kuin Athanasius, Chrysostomus, Aquino ja keitä kaikkia heitä lieneekään, saata kieltää. Puhumattakaan herroista virallisista päälliköistä, jotka kuulevat ruohon kasvavan... Noudattakaa minun sanojani eikä minun töitäni, kuuluu evankeliumin kirjoittamaton sana. Ja se se on kirkko. Sanokaappas, hyvät herrat, onhan varma, että Kristus oli Jumalan poika. Hän riippui ristillä ja huusi: Jumalani, miksi minut ylenannoit? Mutta Jumala ei tullut häntä auttamaan. Eikö se ollut petomainen isä?... Sillä joka lastaan rakastaa, pelastaahan se hänet kuolemasta... Sallikaa minun esitellä itseni. Olen kandidaatti Bläsel. Dietrich Oskar Bläsel.

Kubisch ja Jannusch menivät vallan ymmälle. Se oppi, jonka he edellyttivät löytyvän tuossa herrassa, teki heidät joksikin aikaa sanattomiksi. He nousivat melkein yhtaikaa ja kumarsivat suurimmalla kohteliaisuudella. Jannusch lausui nimensä hänkin. Äkkiä otti Bläsel kuvan käteensä ja sanoi:

-- Tiedättekö kuka se on? Se on pyhä Krispinus, suutarien suojeluspyhä. Ostakaa te kuva!

-- Ai, se, joka varasti rikkailta nahkaa tehdäkseen köyhille kenkiä, huudahti Kubisch innostuneena.

-- Aivan niin. Katsokaahan -- hänhän kädessäänkin pitää nahkakappaletta.

Tuntematon pyhimys pusersi todellakin nyrkkiinsä jotakin, josta ei varmaan saattanut sanoa, oliko se kirja vaiko taulu. Kubisch oli kaikissa tapauksissa vakuutettu siitä, että hän oli pyhän Krispinuksen kanssa tekemisissä. Tämän suojeluspyhän hän jo kauvan oli toivonut omistavansa jossakin muodossa. Varmaankin oppinut herra kandidaatti mahtoi tuntea asian paremmin kuin ylioppilaskokelas. Ja kun Jannusch samassa pontevasti rupesi kehoittamaan häntä joko kuudella markalla ostamaan arvokkaan Krispinuksen tai jättämään hänelle saappaat, niin hän todellakin taipui avaamaan nahkakukkaroaan ja panemaan pöydälle kaksi kovaa taalerin kappaletta, jotka Jannusch paikalla korjasi. Hän olisi sinä hetkenä ollut valmis ilosta suutelemaan tuota vanhaa tyhmyriä.

Hän odotti sitte kunnes herra kandidaatti oli tehnyt kauppansa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista kunnioitusta kuin nyt tuota miestä kohtaan, joka oikeaan aikaan oli rientänyt hänen avukseen petkuttamaan ukkopahaa.

Kymmenen minuutin kuluttua he molemmat läksivät puodista, kumpikin sydämmensä pohjasta tyytyväisinä siitä että kuivin jaloin saivat herrastella keskellä sadetta.

Ensi kulmassa osti Jannusch heti venäläisiä paperossia ja kohteli hyvin ylpeästi puotipalvelijaa, kun ei, tämä tarpeeksi pian häntä totellut. Kadulle tultuaan, ojensi hän kohteliaasti kotelon toverilleen.

-- Nyt te kai tarjootte lasin olutta, virkkoi Bläsel tutunomaisesti, ikäänkuin he olisivat olleet vanhat ystävät. -- Teitte hyvät kaupat.

-- Oliko se todellakin pyhä Krispinus? kysyi Jannusch.

-- En tiedä. Luulen että se oli hyvä Jumala itse. Kuka ne pyhät kaikki tuntisi! Mutta ajatelkaamme, että se niin oli. Luulo yksin tekee onnelliseksi.

Jannusch nauroi "onnistunutta pilaa". He olivat likenneet Kirkkokatua, jolla Konrad asui. Jannusch tahtoi kulkea sitä, mutta Bläsel pani vastaan.

-- Mennään mieluummin täältä. Tuolle kadulle kadotin kerran kultakellon perineen. Silloin en vielä ollut sellainen juopporenttu kuin tänään.

-- Kultakellon perineen, niinkö te sanoitte? ja Jannusch tuijotti häneen kuin ulkomaan elävään. -- Ettekö saanut sitä takaisin?

-- En, vaikka paikalla ilmoitin asian. Kukaan ei tullut tuomaan.

Hämillään Jannusch raappi korvansa taustaa.

-- Tuolla ylhäällä minä muuten asuin kokonaisen vuoden. Kirkonpalvelija Brennerleinin luona. Katsokaa -- nuo kolme ikkunaa.

-- Tekö -- tuolla ylhäällä? Jannusch oli suuresti hämmästyksissään.

-- Niin. Minun piti nimittäin kerran ruveta papiksi. Kerron paikalla teille lisää.

-- Ja minä kerron teille, mitä eilen siellä näin. Tulkaa, tuolla on hauska kapakka.

Käsikädessä he astuivat torin poikki vanhaa, rappeutunutta taloa kohti, jonka oven taa he katosivat.

Yhdeksäs luku.

Juliuksen tyköä meni Konrad isänsä luo. Vanha pappila teki mitä miellyttävimmän vaikutuksen; tosin se oli hiukan piilossa kirkon takana, mutta sitä suurempaa rauhaa nauttivat asukkaat. Keskellä pieniä, vinoja taloja mataline, huonoine kauppapuotineen, näytti se olevan oikein ylhäisön asunto. Vanha lehmus, jota uusi aika oli armahtanut, korotti oksiaan aina katon yläreunaan asti; se oli kyllä tähän vuodenaikaan paljas, mutta loi sentään kodikasta eloa taloryhmien hiljaisuuteen.

Yleensä näyttäytyi tämän temppelin ympäristö hyvin edullisessa valossa Marta-kirkon likiseudun rinnalla. Siellä oli kaikki yksitoikkoista, mustaa, lahonnutta: vuosisadat puhuivat kieltään, menneisyys seisoi koskemattomana. Täällä olivat uusi ja vanha elämä yhtyneet: kaikki näytti ystävälliseltä, hauskalta; huolellisuutta, puhtautta huomattiin kaikkialla. Teitä kulki ristiin rastiin nurmikkokentällä, jonka peräpuolta rajoitti sakaristo. Kentän keskellä ja molemmin puolin pääporttia oli puu- ja pensasryhmiä. Itse kirkko kiilsi ja hohti; muurit olivat hyvin säilyneet ja hiljan vernissatut, ja kaksoistornit nostivat nuorekkaasti kaulojaan taivasta kohti.

Konrad astui portaat yläkerrokseen ja meni oven ohi, joka alakerrassa vei toisen papin asuntoon. Hän astui kaksi porrasta kerrallaan, eikä voinut vastustaa omituista liikutuksen tunnetta. Mielikuvitus muutti hänet siihen aikaan, jolloin hän, kainalossaan koulukirjat, kevein mielin oli kulkenut tätä tietä. Keskellä portaita hän seisahtui. Oikealla seinällä oli komero, jossa joskus taka-aikoina lienee seisonut kuva. Saattoi vielä nähdä paikan, mihin jalusta oli ollut muurattu. Niinkauvan kuin hän muisti, oli komero ollut tyhjänä. Koulupoikana oli hän käyttänyt sitä piilopaikkana, josta pelästytti sisartaan, tämän astuessa ohitse.

Samaan komeroon liittyi sitäpaitsi muisto, joka tähän päivään asti tuoreena oli säilynyt hänen mielessään. Kesäisenä iltapäivänä, hämärän langetessa, seisoi hän useiden leikkitoverien kanssa portailla. Pitkä poika, aika velikulta, asettui komeroon saarnaamaan, koettaen suurin liikkein jälitellä Konradin isää. Tämä tapahtui niin sanomattoman hullunkurisesta, että kaikkien piti ääneen nauraa ja Konradkin nauroi joukon mukaan.

Äkkiä ilmestyi portaitten alapäähän pastori itse; huomaamatta katseli hän hetkisen leikkiä. Kun hän sitte, hattu kädessä, niinkuin hänen tapansa oli, hitaasti astui ylös portaita, hajosivat pojat, häpeillään ja pelästyneinä parvesta. "Jääkää tänne! Kukaan älköön liikkuko paikalta!" huusi hän sellaisella voimalla kuin jos hän olisi puhunut kirkossa. Sitte pisti hän käden taskuunsa ja virkkoi nuorelle saarnaajalle: "siinä saat viisipennisen. Teit asiasi erinomaisesti. Ja koska se poikaani niin suuresti huvitti, niin täytyy hänen saada kymmenen penniä." Toisille pojille nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja astui eteenpäin. Konrad ei uskaltanut katsoa isäänsä silmiin. Hänen joka jäsenensä vapisi, kun hän nojasi käsipuuhun. Tulena poltti rahakappale hänen kädessään; sitte hän alkoi käsittää miten pahoin hän oli käyttäytynyt. Äkkiä taivutti hän pilkkaajan selän ja rupesi sitä voimiensa takaa hutkimaan. Sinä hetkenä tuntui hänestä kuin hän olisi ollut Simson, joka löi Filistealaiset aasin leukaluulla; sillä toisetkin toverit saivat kärsiä hänen käsivoimiaan. Lopuksi ajoi hän heidät kaikki ulos kirkon eteen, kolmen minuutin perästä heittäysi hän isänsä jalkojen juureen ja rukoili itkien anteeksi. Ei hän enään milloinkaan tekisi sillä tavalla. Sattumalta tuli äiti paikalle; nuorimman pojan sanat liikuttivat häntä niin, että hänenkin silmänsä kostuivat. Pastori nosti hellästi ylös lapsensa ja suuteli häntä, vaieten, huulille.

Tänä hetkenä astui tuo tapaus niin selvänä Konradin silmien eteen, että hän ihka elävinä luuli näkevänsä nuorten leikkitoverien kasvot. Komeron hämärässä luuli hän kalpean koulutoverinsa, pitkän "harmaan luostariveljensä" Oskar Bläselin seisovan. Hän oli varakkaan maalaispapin poika ja asui erään vanhan Balduksen virkaveljen luona. Isä tahtoi välttämättömästi tehdä hänestä kelpo papin. Senjälkeen kuin Bläsel sitte todellakin oli lähtenyt Giesseniin tutkimaan jumaluusoppia, oli Konrad saanut hänestä aivan vähän tietoja; rouva Brennerlein sensijaan oli antanut niitä runsaalla mitalla.

Hän oli päässyt portaitten viimeiselle asteelle ja oli juuri vetämäisillään kelloa, kun hän oven takaa kuuli sisarensa äänen: "Mutta viipykää nyt sentään vielä, herra pastori, veljeni tulee aivan varmaan." Siihen lisäsi isä: "Rakas veli Bläsel, ettehän toki vielä --? Konrad on aivan varmaan luvannut... Kas siinä hän jo onkin!"

Tohtori Baldus oli nimittäin juuri samassa soittanut; hetken kuluttua sulki hän isän ja sisaren syliinsä. Hedvigin poskille valui kirkkaita ilonkyyneleitä. Hän ei ollut kuin kolme vuotta nuorempi veljeään, mutta hän ei laisinkaan ollut vanhanpiian kaltainen. Päinvastoin oli hän erittäin nuorekas. Kasvot olivat pitkähköt ja tuoreet, suupielissä liiteli yhtämittaa leikkisä hymy, joka teki hänet paljon nuoremman näköiseksi; jota vanhemmaksi hän tuli, sitä kauniimmaksi näytti hän kehittyvän. Konradin piti oikein lausua hämmästyksensä siitä.

-- Se on sentähden, että minä niin paljon laulan ja nauran, vastasi hän iloisesti, näyttäen terveitä hampaitaan.

-- Olet siis yhäkin sama kotoinen satakieli, jatkoi Konrad, pitäen käsissään hänen päätänsä ja katsellen kirkkaisiin silmiin.

-- Niin, hän livertelee kaiken päivää, virkkoi isä. -- Kellarissa, kyökissä, soittokoneen ääressä -- kaikkialla. Leivonen lentää aina ylöspäin.

-- Olkaa onnellinen, rakas veli, että vanhoilla päivillänne kuulette sitä soittoa. Pahat ihmiset eivät laula, kuului samassa syvä basso-ääni.

-- Herra pastori, osaattepa te sanoa komeita kohteliaisuuksia, naurahti Hedvig. -- Sentähden tulenkin päivällispöydässä kohtelemaan teitä paremmin kuin muita. Ettehän toki enään kieltäne meiltä kunniaa...?

Maalaispastori Ulrik Bläsel oli pieni, pyöreä herra, kuudenkymmenen keskivaiheilla. Tulipunaiset, hyvin ruokitut kasvot, leveä, ystävällinen nenä, pienet, pyöreät silmät, jotka vilkkaasti liikkuivat edestakaisin, kaikki hänessä todisti herttaisuutta ja suurta hyvällaisuutta, niinkuin myös sitä, että ukko rakasti hyvää ruokaa ja voimakasta juomaa. Tämän kunnianarvoisan miehen tukevaa vaikutusta korotti vielä tiheä, miltei musta, lyhyeksi leikattu tukka, jonka sänki muistutti harjaa.

Hän näkyi hiukan näpsäyttäneen aikaa nenälle. Hän oli puettu niinkuin tavallisesti maalaispapit, jotka jo ympäristönsä tähden ovat pakoitetut astumaan muotien tieltä: tummat liivit, jotka ulottuivat kaulukseen saakka ja pitkä, musta takki, joka hellästi ja vakavasti sulkeutui mahtavan vatsan ympärille. Kahden alimman napin kohdalla riippuivat epämuodikkaat, kultaiset pantsarivitjat, joitten leveällä kivellä kiilsi valkea kyyhkynen. Erityiseksi tavaksi oli maalaispastorille tullut pitää hopeista nuuskarasiaansa ja punaista silkkinenäliinaa vasemmassa kädessään, siten säästääkseen käsivarsiensa liikkeitä, mikäli mahdollista.

Surullinen tehtävä oli tuonut Ulrik Bläselin Berliiniin; hänen piti pelastaa kevytmielinen poikansa, joka oli perikadon partaalla. Vuoden kuluessa oli hän hänestä kuullut paljasta pahaa; joku kuukausi takaperin oli hän kokonaan kadottanut hänen jälkensä. Kolme päivää sitte oli hän kuullut, että heittiö poika makasi sairashuoneessa. Lyhyesti oli hän silloin tehnyt päätöksensä, hankkinut seurakunnaltaan virkavapautta ja lähtenyt pelastamaan Oskaria, niin paljon kuin hänessä yleensä saattoi olla pelastettavaa. Koska hän kaupungissa oli miltei ventovieras, mutta sensijaan vanhan Balduksen nuoruudentuttava, niin hän äkkiarvaamatta noin tunti sitte oli ilmestynyt tämän kotiin, saadakseen hyviä neuvoja.

Hän ei ollut yksin, vaan oli tuonut mukaansa sukulaisen, sisarvainajansa ainoan tyttären, jonka hän vanhempien kuoleman jälkeen, monta vuotta takaperin oli ottanut luokseen asumaan. Kun ensi tervehdykset olivat vaihdetut ja isäntä aikoi pyytää vierastaan sisähuoneisiin, sukelsi sisarentytär esiin hänen selkänsä takaa.

Tämän Agata Heldin kauneus oli omituista laatua; vasta vähitellen ilmeni hänen sulonsa katsojalle. Hän oli hiukan pitempi keskikokoa, iho läpikuultava kuin alabasteri, silmät suuret, tummat, nenä hieno ja lapsellinen, suu suurehko ja huulet upeat, punaset. Värit hänessä olivat kuin vasta maalarin siveltimestä lähteneet. Mielikuvitus ja todellisuus ilmenivät sekaisin hänen kasvoillaan. Ne olivat taiteilijan ensi luonnos ihanteelliseksi naisenpääksi. Kun hän Hedvigin pyynnöstä otti päästään matkahatun, näkyivät upeat, tummat hiukset kiharoina ympäröimässä otsaa ja höllänä solmuna valumassa niskaan. Ja kun hän sitte oli riisunut yltään päällystakin, näyttäytyi vartalo tavattoman siroksi, jopa niin harvinaisen sopusuhtaiseksi, että Konrad häntä katseli pitemmän aikaa, kuin oikeastaan ensi näkemältä olisi sopinut.

-- Toin hänet mukaani, jotta illalla taas löytäisin kotiin, sanoi Bläsel, sitte kun esitteleminen oli tapahtunut ja oli istuuduttu sohvapöydän ääreen, tuoleille, jotka olivat hiukan kuluneet. Kuuroille ihmisille mahtoi maalaispapin ääni olla oikein virkistys. Istuessaan näytti hän sangen hullunkuriselta. Hän ei voinut kärsiä pehmeitä istuimia, jonkatähden hän oli kavunnut korkealle tuolille. Jalat heiluivat ilmassa, varpaitten tuskin ulottuessa permantoon.

-- Eno on nimittäin äärettömän hajamielinen eikä sitäpaitsi tahdo nähdä paljon ihmisiä, huomautti Agata selitykseksi.

-- Paitsi kirkossa, puuttui Bläsel kiireesti puheeseen. Kaikki purskahtivat nauruun ja maalaispastori itse nauroi niin että huoneessa jymisi.

-- Niin, hajamielisyys! Se on jo tehnyt minulle monta kepposta, jatkoi hän, ottaen hyppysiinsä nuuskaa ja katsoen eteensä niin vakavasti, kuin jos hänellä olisi ollut käsillä suuri tehtävä. -- Katsokaahan, kuinka tyttö tirkistelee syrjään. Hän vihaa nuuskaamista, ärjäsi hän. -- Entä muut herrasväet...?

-- Se on minusta niin kamalaa, eno. Ja niin paljon yhtaikaa!... virkkoi Agata.

-- Mutta rakas Bläsel!... vastasi pastori Baldus nuhdellen... Meidän tähdemme saatatte huoleti. Minä nuuskaan myöskin. Se oli vaimovainajani suurin suru.

-- Ehkä se johtunee verekkäisyydestäni, tarkoitan nimittäin hajamielisyyttäni, alkoi maalaispappi taasen. -- Liian vilkas mielenlaatu nostattaa veren päähän... Lyhyesti on asian laita niin, että usein aivan unohdan olemassaoloni... Se on jonkinlainen unen tila. Tiedän että monet lampaat seurakunnassani sitä nauravat. Mutta se ei muuta asiaa... Uskotteko, rakkaat veljet, että kerran sekoitin oman kirkkoni vieraan kirkon kanssa.

-- Onko se mahdollista, herra pastori, huomautti Konrad, jota tuon avomielisen miehen leikki suuresti miellytti.

-- Niin, eno, se sinun pitää kertoa, se oli omituista.

Mikä heleä ääni hänellä on, ajatteli Konrad itsekseen, kuullessaan Agatan sanat ja nurkastaan tarkastellessaan häntä. Entä nuo pienet, valkeat kädet, ja kuoppanen poskessa...!

-- Sanotko sitä _omituiseksi_, rakas lapsi? Jumalan johtoa se oli! Sillä hän johtaa askeleitamme kaikkialle. Ajatelkaa siis, rakkaat veljet...

Hedvigin oli pitänyt käydä poissa välillä. Nyt hän palasi, tuoden tarjottimella pari viinipulloa ja tarpeelliset lasit.

-- Meillä on vain yhtä lajia, sillä vähänhän meillä käy vieraita... Teidän pitää siis suoda anteeksi, neiti kulta, lausui ukko, vapisevin käsin täyttäessään laseja, -- ja ennen kaikkia teidän, rakas Bläsel... Teillä kyllä on parempi kellari.

Työ oli häntä rasittanut. Silminnähtävästi väsyneenä lankesi hän takaisin sohvankulmaan istumaan.

-- Mitä te puhutte, rakas veli... köyhä maalaispappi niinkuin minä, huudahti Bläsel, niin hyvin teeskennellyllä totisuudella, että Agata ääneen rupesi nauramaan ja Hedvig ainoastaan kohteliaisuudesta oli sitä tekemättä.

-- Eno, sinä näytät olevan jo aivan nälkään kuolemaisillasi, puhui sisarentytär niin leikillisesti, että hänen sanojaan tervehdittiin yleisellä naurulla. -- Sinä et todellakaan saata valittaa... Herrasväen pitää nimittäin tietää, että enolla todellakin on erinomainen viinikellari. Erittäin hyvät merkit. Olen ne kaikki tarkastellut.

-- Mutta lapsi! nuhteli Bläsel, hullunkurisen varovaisesti katsellen ympärilleen. Pyörivissä silmissä osottautui tänä hetkenä todellinen tuska.

-- Mutta eno, eiväthän seurakuntalaiset nyt ole kuulemassa, virkkoi Agata taas niin avomielisesti, että Konrad sinä hetkenä omisti hänelle kaiken ihailunsa.

-- Älkää panko pahaksenne, tuon tavan on hän perinyt isältään, keskeytti hänet maalaispappi ystävällisesti. -- Hän oli eläinlääkärinä piirissämme ja tunsi kaikki elukat niin tarkkaan kuin me ikinä viinin mehun. Kun me hauskasti jutellen yhdessä vietimme pitkiä talvi-iltoja ja minun piti lähteä tuomaan uutta pulloa, niin hän aina sanoi aivan samaa. Muuten erittäin kelpo mies... Paransi ilmaiseksi monen köyhän talonpojan lehmän... Mutta hirveä demokraatti. Tiedättekö, oikein noita vanhoja, vuodelta neljäkymmentäkahdeksan, joka kesät talvet käytti samaa suurta lupsuhattua.

-- Onko se vika, setä? ja Agatan kasvoihin tuli loukkaantunut ilme.

Mutta ennenkuin Bläsel ehti vastata, tarttui vanha Baldus lasiinsa ja lausui:

-- Juokaamme iloisen tapaamisemme malja. "Prosit", rakas ystävä! "Prosit", neitiseni!

Lasit kilahtivat vastatusten. Maalaispastori maistoi varovaisesti, haisteli ja otti sitte suuren kulauksen.

-- Erittäin hyvää viiniä, erittäin hyvää viiniä! Se täytyy myöntää, huomautti hän tyytyväisenä, juodakseen sitä taaskin runsaalla mitalla.

Konrad oli noussut liketäkseen vieraita. Puolitiessä tuli Agata häntä vastaan. Koskettaessaan lasillaan hänen lasiaan, katsoi hän häntä silmiin ja virkkoi hänen viime sanojensa johdosta:

-- Se ei ole vika, neiti. Päinvastoin -- minä pitäisin sitä hyveenä.