Part 8

August vainusi paikalla, että tässä saattaisi tehdä hyvät kaupat. Ja sinä hetkenä päätti hän pyhästi, tarpeen vaatiessa esiintyä kunniallisena nuorena miehenä, joka ei mistään hinnasta sallisi sisarelleen tapahtuvan pahaa. Tietysti kolmannen läsnäollessa. Kunhan hän vain taas pääsisi hänen kanssaan kahdenkesken, lukisi hän kyllä hänelle lain. Sitte ei olisi tytön hyvä panna vastaan, kun hän, isä-ukon tietämättä tahtoi jotakin itselleen. Aijai kotiväkiä sitte, kuinka saisivatkaan suuret silmät!

Näitä ajatteli August, viluisena, kädet syvällä housuntaskuissa ja katulaulua vihellellen, silmillään seuratessaan molempia otuksiaan. Äkkiä lakkasi vihellys. Hän hämmästyi suuresti: herra ja Josefa seisahtuivat naapurikirkon pappilan edustalle ja astuivat sisään.

Tämän talon tunsi hän tarkalleen. Sokeakin olisi ohikulkiessaan sen nähnyt ja sen merkityksen tuntenut. Kaikki alakerran ikkunat olivat valaistut; siellä mahtoi siis tapahtua jotakin erinomaista.

Mutta mitä tekemistä sisarpuolella oli kirjavien ruutujen takana! Nyt ei asiasta todellakaan saanut mitään tolkkua! Puoli tuntia hän siinä turhaan odotti jonkun ihmeellisyyden tapahtumista, mutta luhjusteli sitte tyytymättömänä kotiinsa.

Varhain seuraavana päivänä uskalsi hän soittaa kirkonpalvelija Brennerleinin kelloa. Hän esiintyi silloin veljenä joka on sisarpuolestaan huolissaan ja joka sattumalta on saanut kuulla, että eilen kadonnut sisar viimeksi on nähty tämän talon kiviportailla. Ulrika oli aina valmis juttelemaan. Ja koska nuori mies, varsinkin Josefasta puhuessa, osoittautui erittäin nöyräluontoiseksi, niin hän tarjosi hänelle tuolin ja kertoi, mitä tiesi. Varmaankin lapsiraukalle nyt koittaisi parempi elämä. Hän toivoi piakkoin saavansa likempiä tietoja hänestä. Mutta kun ei Jannusch lakannut vaikeroimasta hyvän sisarensa kohtaloa, niin ei hän enään luottanut häneen. Ja lopussa oli hän hänelle hyvin lyhyt. Jos hän tahtoo tietää enemmän, niin menköön sinne, missä sisar on.

Vieläkin kerran läksi August kotiin ilmoittamaan asiaa ukko Jannuschille, ja seurasi sitte Ulrikan neuvoa.

Pastorille ilmoitti hän ainoastaan sen, mikä hänestä tuntui edulliselta.

-- Voi, missä tuskassa olemme olleet! Isä ei koko yönä saattanut nukkua.

-- Tehän näytätte olleen Josefasta hyvin huolissanne. Omituista vaan, että hän vakuuttaa aivan päinvastoin. Te kuulutte kohdelleen häntä hyvin pahasti.

Jannusch vaikeni hetkeksi, jolloin hänen kasvonsa tulivat sangen surullisiksi.

-- No, tämä näkyy käyneen omaantuntoosi.

-- Ei laisinkaan, herra pastori... Se on vain siksi... että... En tiedä teenkö Josefalle palveluksen, jos... hän nimittäin kovasti valehtelee, lisäsi hän kiireesti, ikäänkuin ei hän seuraavassa hetkessä enään olisi rohjennut lausua sanojaan.

-- Vai niin sanot! Sit'en olisi odottanut... Sitä vaikutusta ei hän tähän asti ainakaan ole tehnyt.

Pastori ei saanut hämmästystään salatuksi. Hän tunsi äkkiä vissin tyydytyksen ajatellessaan, että hän nyt veljelleen saattaisi todistaa tämän ihmisrakkauden olleen yhtä tarpeettoman, kuin siitä johtuneen ikävän kohtauksen eilen illalla. Samalla saisi hän rehellisen syyn vapauttaa talonsa tyttöpahasesta. Hänet oli edellisenä iltana vallannut epämääräinen, synkkä aavistus, joka ei enään häntä päästänyt vapaaksi ja joka uhkaavana vaarana häntä painoi. Se pakoitti häntä tänä hetkenä tarkasti tiedustelemaan pojalta.

-- Siksi, että hän niin osaa teeskennellä, jatkoi Jannusch kehoittamatta, kun hän huomasi pastorin hämmästyksen. Hänen rohkeutensa kasvoi ja vaistomaisesti tunsi hän, että hän tässä saattaisi voittaa enemmän kuin oli toivonutkaan. Tämä hurskas mies näytti todella olevan hyväluontoinen herra, joka arvosteli ihmisiä raamatunlauseitten mukaan.

-- Niin, hän osaa olla niin tekopyhä, niin ulkokullattu, kun hän vain luulee voittavansa etuja. Totisesti, niin se on... Hän menee paikalla tainnoksiin, kun hän tahtoo herättää säälivien ihmisten armahtavaisuutta. Usein hän on tehnyt samalla tavalla kuin eilen. Syötyään, juotuaan tarpeeksi, lähtee hän tiehensä, niin että helähtää! Ja nauraa kepposelleen... Hänet pitää tuntea! Ja kuinka hän osaa kuljeksia!... Pimeässä ja pakkasessa!... Kerrankin viipyi poissa kolme päivää ja kolme yötä yhtäperää, niin että isä Jannuschin piti panna liikkeelle koko poliisilaitos! Yksin ruumishuoneessakin kävimme häntä hakemassa... Ja sitte... sitte hän tuli kotiin tyytyväisenä ja iloisena ja nauroi meidät pataluhiksi. Senkin mukula! Kuka tietää kenen luona oli ollut!... Kunhan ei isä vain olisi hänelle niin lempeä, tarkoitan niin sääliväinen! Hän on todellakin liian hyvä! Ja sitte hän vielä sanoo, että häntä pahoin kohdellaan!... Tarvitsisiko hänen koppa kainalossa kulkea kaupustelemassa? Mutta hän ei tahdo muuta... Siksi ettei hänellä ole muuhun halua. Se kuuluu juutalaisiin... Niinhän hänen äitinsäkin kuuluu tehneen. Hänhän kauvan piti romukauppaa. Niin sanoo ainakin isä...

Samassa koetti August taas housuntaskuaan. Se herätti hänessä uuden tuuman.

-- Niin, mutta pahin kaikesta, herra pastori, on, että hän varastaa. Sitä ei uskoisi, kun näkee hänen kasvonsa. Mutta niin se totisesti on! Rangaiskoon minua hyvä Jumala, jos olisin valehdellut!... Kyllä meidän on pitänyt kaikennäköistä kärsiä. Kerrankin hän tuli kotiin, taskussaan miehen kultakello. Löysin sen keskeltä katua, sanoi hän. Isä ja minä löimme kätemme yhteen. Ajatelkaa, herra pastori, kultainen miehen kello vitjoineen! Eihän sitä kukaan lähde ilman aikojaan kadottamaan kadulle... Voi, sinua kelvoton, sanoo isä, menenpä heti poliisiin. Isä on nimittäin siinä suhteessa rehellisin mies maan päällä, herra pastori. Isä menee siis todellakin poliisiin ja vie kellon. Sinne olikin juuri ilmoittaunut herra, joka yöllä oli ollut juovuksissa ja silloin luuli kadottaneensa kellon. Tietysti isä jätti hänet siihen luuloon, pelastaakseen meidät häpeästä. Isä sai palkkioksi kaksikymmentä markkaa löytäjäisiä...

-- Se oli oikein tehty, aivan oikein, keskeytti hänet Julius, joka oli istuutunut ja kuunteli, kädet ristissä.

-- Mutta siinä ei vielä ole kaikki, jatkoi Jannusch. -- Kerran tuli hän kotiin ja toi tullessaan kynityn kanan, jonka sanoi saaneensa lahjaksi ja tahtoi antaa sisarilleen seuraavaksi päiväksi. Ne ovat nimittäin hänen äitinsä omia lapsia. Vai, vai, sanoi isä, sen asian jo tunnen. Minua vain hämmästyttää ettet kadulta löytänyt tätä kynittyä kanaakin! Me olemme köyhää väkeä emmekä tarvitse kanoja ravinnoksemme, kaikista vähinten kun ne ovat varastetut. "Rehellisyys maan perii" ajatteli isä taaskin ja läksi poliisiin viemään kanaa, tietysti löytötavarana. Mutta siellä sanottiin, ettei kukaan ollut ilmoittanut kadottaneensa kynittyä kanaa. Sitäpaitsi oli elukka jo hiukan vanha. No, isä sitte rauhoittui, ja minä ja Anton -- se on toinen meistä, se paha poika -- me paistoimme kanan ja söimme sen hyvällä omallatunnolla. Tietysti emme voineet antaa mitään siitä pienille lapsille, sillä liha haisi jo kovasti. Isä arveli heidän tulevan kipeiksi siitä... Josefa ulvoi, mutta varma on, että hän oli varastanut kanan. Ties miten paljon hän jo lienee näpistellyt meidän tietämättämme. Aina hänellä oli rahaa taskussa ja makeisia hän söi mielellään... Olkaa vain hyvin varoillanne, herra pastori. Silmänne tulevat piankin aukenemaan. Mutta se tulee siitä, ettei se mörökölli koskaan ole ottanut rukouskirjaa kouraansa.

-- Minkä kamalan kuilun tässä lapsen sielussa oletkaan minulle avannut, poikani. Kiitän sinua siitä, sanoi Julius, joka tarkasti oli tutkinut puhujan kasvoja, huomaamatta niissä mitään epäilyttävää. -- Aikomuksemme oli pitää tyttö talossamme ja kasvattaa hänestä uskovainen kristitty. Mutta nyt tutkimme ennenkuin toimimme.

Tämän sanottuaan, hän nousi, käänsi Augustille selkänsä ja astui huolestuneesti pudistaen päätään ikkunan luo. Äkkiä hän kääntyi.

-- Sanoitko jotakin, poikani?

Hänestä tuntui nimittäin sillä kuin joku hänen takanaan olisi tehnyt huomautuksen.

-- En, herra pastori.

Huomaamatta oli Jannusch avannut suunsa selkosen selälleen ja nauranut äänetöntä naurua. Jokunen ääni oli siinä päässyt kuuluviin. Mutta samassa hän taas seisoi paikallaan totisena ja arvokkaana kristittynä, jolla ei ole mitään tekemistä tämän maailman viekkauden kanssa.

-- Sinulla näkyy olevan huonot saappaat, poikani, sanoi Julius kun hän taaskin antoi silmänsä tarkastaa pojan olentoa.

-- Niin, jos herra pastorilla ehkä olisi pari vanhoja saappaita...

Häpeillään katsahti hän kurjiin suippoisiin saappaisiinsa, jotka eivät suinkaan enään olleet sopusoinnussa sinisen kaulaliinan kanssa.

-- No, minäpä toimitan että katsovat. Tule vaan perässä.

Pastori kävi edellä ja käski hänen odottaa käytävässä. Sitte hän meni kyökin puolelle. Tätä tilaisuutta käytti Jannusch pudottaakseen takkinsa takataskuun hiusharjan, joka oli etehisen peilipöydällä ja joka häntä erittäin miellytti. Heti sen jälkeen avautui vasemmalla ovi ja Josefa tuli näkyviin. Nähdessään hänet, kauhistui tyttö niin, että hän liikkumattomana, suu auki, jäi häneen tuijottamaan. Eikö hänellä siis missään ollut rauhaa, ajoivatko nuo julmurit häntä takaa tänne asti?

-- Hiljaa, kuiskasi August, -- tule hetkeksi tänne. En minä sinulle mitään tee. Minulla on hyvin tärkeää sanottavaa.

Hän viittasi häntä niin itsepintaisesti luokseen, ettei Josefa voinut vastustaa. Uteliaisuus ja pelko ajoivat häntä eteenpäin.

-- Mitä sinä täällä teet? Miten olet tullut tänne? Mitä pienokaiset tekevät? kysäsi hän samassa hengenvedossa. -- Sano heille terveisiä minulta ja sano heille, että heistä kyllä pidetään huolta. Minä tulen heitä tervehtimään. Ehkä jo huomenna.

-- Jäätkö tänne ainiaaksi?

-- Mitä se sinuun kuuluu? Yleensä teihin kaikkiin. Teiltä olen saanut osakseni vain lyömistä.

-- Sinä tiedät ettei meillä ole mitään syömistä.

-- Voittehan mennä työhön.

-- Etkö siis tahdo?

-- Se on _minun_ asiani. Olen jo tarpeeksi kauvan kärsinyt entistä elämääni. Rupean palvelustytöksi; otan pois lapset ja vien ne jonnekin muualle asumaan. Me tahdomme rauhassa syödä leipämme.

-- Sano mieluummin, että poliisit korjaavat _sinut_, juutalaiskakara!

Hän oli käynyt niin raivoihinsa, että hän pusersi kätensä nyrkiksi ja heilutteli sitä tytön kasvojen edessä.

Tämä naurahti, kohautti olkapäitään ja puhui välinpitämättömästi:

-- Hauku vain niinkuin ennenkin. Se ei minuun koske. Minä olen sentään teistä ainoa, joka aamusta iltaan, tuulessa ja sateessa olen rehellisesti tehnyt työtä... Jos nyt tulet minua liian likelle, niin huudan herra pastoria. Hän sinulle kyllä neuvoo tien kotiin.

-- Herra pastori! sanoi August ivallisesti. -- Hän tietää enemmän kuin luulet. Olen kertonut hänelle, että sinä eilen illalla vietit kokonaisen tunnin tuolla ylhäällä kandidaatin huoneessa... Minä näin, miten sinä häneltä kerjäsit. Sitte sinä vapaasta tahdostasi läksit hänen mukaansa. Senkin tyttöretkale!

-- Sinä kurja ihminen! Hyi, noin ilkeäksi en sinua vielä milloinkaan ole luullut!

Tyttö sylkäsi hänen eteensä ja astui useita askeleita taappäin. Epätoivo ja raivo olivat tehneet hänen kasvonsa hehkuvan punaisiksi.

-- Sanoppas vielä sana, niin minä huudan apua, sinä kelvoton!

Hän oli tukahtumaisillaan, sellaisella voimalla oli mielenliikutus hänet vallannut.

-- Se olisi sinun onnettomuutesi... Tiedäthän sentään vallan hyvin... Viime vuonnakin juotti sinut muuan herra juovuksiin. Oli kova pakkanen... Puoleksi paleltuneena sinut sitte löydettiin portailta. Itsehän sen olet kertonut... Olisiko tämä sitte niin kummallista?

-- Minä en tiedä mistään. Korjaa luusi, sinä. Kaikki on valetta. Sinä ja veljesi, te minut juovuksiin juotitte. Silloinkin te varastitte minulta rahat.

Kyyneleet olivat purskahtamaisillaan esiin. Hän nojasi seinää vastaan samassa paikassa, missä kerran tänään jo oli seisonut. Äkkiä muutti August ääntään.

-- Tule pois mukaani, pyysi hän hiljaa, miltei rukoillen. -- Et sinä tässä talossa saa rauhaa etkä löydä onnea. Taivasalla olet sinä vapaa ja voit tehdä mitä tahdot... Täällä tekevät sinusta kristityn, panevat laulamaan hurskaita lauluja. Se se on lystiä! Et sinä siinä liho... Tiedäthän sinä sentään, miten aina olen sinusta pitänyt. Tule pois! Karatkaamme täältä, kulta karitsaiseni!

Hän likeni tyttöä. Hämärtävässä valossa säihkyivät hänen silmänsä kuin kissan silmät.

-- Koskeppas minuun! Minä sanon sen, minä kiljasen sen kerran kaikkiaan, että jään tänne. Minulla ei enään ole mitään tekemistä teidän kanssanne.

Hän astui peremmälle, silmät yhä täynnä inhoa ja pelkoa tähdättyinä velipuoleensa.

-- No, jää vain minun puolestani! Mutta kyllä sinut siihen pakoitetaan. Ei omena putoa kauvas puusta. Sinä et vielä mahda tietää, että olet papin avioton lapsi. Vasta tänään isä sen kertoi. Siksihän ei sinusta heti pistä silmiin juutalaisnainen. Jommoinen äiti, sellainen tytär. Toivotan onnea!

Puna oli paennut Josefan kasvoilta. Posket näyttivät olevan melkein verettömät. Hämmästys karkoitti häneltä sanat. Hän tiesi pojan kykenevän suurimpaankin valheesen, mutta tuntui niin mahdottomalta, että ihminen olisi keksinyt sellaista valhetta kuin mitä hänen viime sanansa sisälsivät, että hän oli vakuutettu niiden totuudesta. Vallan ällistyneenä tuijotti hän poikaan, joka taas nautti pelästyksestä hänen kasvoillaan. Kauhu oli miltei jäykistyttänyt hänen jäsenensä.

Harvoin oli äiti puhunut hänen isästään. Hän kun kerran hänestä kysyi, niin hän sai kuulla hänen kuolleen heti hänen syntymänsä jälkeen. Lapsellisessa mielikuvituksessaan näki hän hänet sadassa eri muodossa, ja kun hän retkillään kohtasi kauniin miehen, joka häntä erittäin miellytti, niin hän heti itsekseen ajatteli: sellainen olisi isäsi saattanut olla.

Pappi! Kummallista, että hän aina niin oli pitänyt kirkoista ja että kellojen soitto aina oli ollut hänestä niin ihanaa. Varsinkin tuo harmaantunut satavuotinen temppeli tuolla vastapäätä! Kiviportailla istuessaan piti hänen uudestaan ja uudestaan kääntää katseensa pyhää rakennusta kohti. Vaikka hän olisi ollut kuinka etäällä ja kuinka väsyneenä, niin hänen mielensä aina halasi sinne, tuohon kulmaan, jossa vallitsi hautausmaan hiljaisuus. Ja kun seurakunnan kirkon kellot soivat ja tuuli selvästi kantoi hänen korviinsa nuotin virrestä "Jesus onnen', osan' oma", silloin hän ehdottomasti nosti katseensa taivasta kohti, sulki kädet ristiin ja kuunteli syvässä hartaudessa, kunnes viimeinen sävel oli kajahtanut loppuun.

Muutamassa sekunnissa virtasi kaikki tuo hänen mieleensä. Hänet valtasi äkkiä kamala sekamelskan tunne, vaikutukset riistivät hänet mukaansa. Hän oli kadottamaisillaan tajuntansa. Sinä hetkenä oli kaikki hänelle yhdentekevää: hänen kohtalonsa, koko talo, pastori, poika tuossa, hän itse, yksin kotona olevat pikku siskotkin. Hän halusi vain paikkaa, johon saattaisi kallistaa päänsä, jossa painaa kätensä kuumaa otsaa vastaan ja olla ypöyksin ajatuksineen.

Jo kuului pastorin ääni. Silloin hän sai voimansa takaisin, läksi pois ja katosi oven taa, josta oli tullut.

Julius tuli samassa paikalle, kyökkipiian seuraamana, joka kantoi saapasparia. Heidän takanaan oli Klaudina.

-- Tässä poikani. Nyt saatat lähteä.

Pastori alentui sormenpäillään painamaan Jannuschin kättä, josta tämä tuli niin liikutetuksi, että hän suuteli hyväntekijänsä oikeaa kättä.

-- Nepä ovat vahvat, niilläpä tulen herrastelemaan. Hyvästi herra pastori, hyvästi arvoisat naiset, hyvästi.

Hän painoi saappaat lujasti vasempaa housuntaskuaan vastaan, kumarsi moneen kertaan Juliukselle, piialle, Klaudinalle ja kiirehti, takaperin astuen ja pastorin katseitten seuraamana, pois.

Niin kauvan kuin hän asteli samaa katua, ei hän muuttanut nöyrää käytöstään. Vasta kun hän oli kääntynyt seuraavasta kulmasta, ojentui hän suoraksi ja varmaksi ja oikaisi takkiaan, jotta poimut vähemmin näkyisivät. Muotikaupan akkunaan hän pysähtyi peilautuakseen muutaman minuutin. Kun hän näki, että hattu oli kunnossa eikä kaulaliinakaan vielä ollut kadottanut muotoaan, rauhoittui hän ja astui eteenpäin. Sitte hän mielihyvällä tarkasti taaleria, jota hän yhä suonenvedontapaisesti likisti vasemmassa kourassaan. Vihdoin hän luki vuosiluvun, jolloin se oli tehty ja pahoitteli kovasti, ettei se ollut muistoraha kuninkaan kuoleman johdosta vuodelta kuusikymmentä. Sitte hän päänpäätteeksi tavasi koko päällekirjoituksen: Fredrik Wilhelm IV, Preussin kuningas.

Muutamaksi hetkeksi vaipui hän syviin ajatuksiin. Saappaat vaivasivat häntä. Hän astui tokeen poikki ja kääntyi oikealla olevalle Parochial-kadulle. Tällä kaltaisella, ikivanhalla kadulla oli ammoisista ajoista asunut ääretön liuta suutareita, jotka kellarikerroksissa, vierekkäin, avoimien oviensa ääressä kalkuttelivat töitään. Saman palveluksen, jonka kuuluisa Mühlendamm toimitti vanhoille vaatteille, toimitti tämä kunnianarvoisa katu kuluneille jalkineille. Suurimmatkin ihmetyöt saatiin siellä aikaan. Käsityöläiset sieltä enimmäkseen ostivat tarpeensa; mutta moni köyhä Apollonkin poika hiipihe pimeällä pitkin seinävieriä, täällä uudistaakseen vähästä maksusta pukunsa alimman puolen.

Kolmannen talon eteen kadun oikealla puolella Jannusch seisahtui ja astui portaita alas puotiin.

-- Hyvää päivää, mestari Kubisch, sanoi hän tullessaan sisään ja kumarsi päätään, jottei joutuisi tekemisiin saappaiden kanssa, jotka riippuivat katossa.

Perällä paloi pieni lamppu, valaisten vanhan miehen kasvoja, joka juuri oli syömäisillään päivällistä pienen pöydän ääressä. Hän oli työntänyt suuret lasisilmänsä otsalle ja näytti senkautta hiukan hullunkuriselta; mutta niin pian kuin hän nousi, pudotti hän ne pään liikkeellä takaisin nenälleen. Hän viskasi perunat, joita hän juuri oli ollut kuorimaisillaan, takaisin vatiin, pyyhki kädet esiliinaansa ja tuli etupuolelle puotia.

-- Kas, herra Jannusch. Hyvää päivää! Ette pitkiin aikoihin ole käynyt luonani. Mitä hyvää te minulle tuotte? kysyi hän, sitte kun hän oli häntä tarkastanut. -- Istukaa toki. Tässä puodissa ei kauvan voi seisoa.

Hän ojensi hänelle kätensä, korjasi puutuolilta pois kenkiä ja tarjosi sen hänen istuakseen.

-- Nyt tehdään kauppaa, mestari Kubisch.

-- Toivottavasti. Mutta eiköhän ensin vähän nuuskattaisi? Kas tässä aivan tuoreeltaan... Tuleeko tästä sikamaisesta ilmasta loppua? Kuivalla ilmalla sitä ansaitaan. Märällä kaikki ihmiset säästävät jalkineitaan.

Hän istuutui kolmijalkaiselle jakkaralle, veti esiliinansa rintapeitteen alta esiin suuren rasian ja ojensi sen ostajalle. Hänen kasvonsa piirteet olivat omituiset. Molemmilla poskilla oli kaksi suurta syylää. Karkea tukka oli pystyssä kuin venäläisellä kasakalla ja suuri harmaa parta lankesi rinnalle. Tätä partaa hän erittäin näytti rakastavan, sillä puhuessaan hän oikealla kädellään lakkaamatta silitti sitä suurella hellyydellä.

-- Tahtoisin vaihtaa teiltä nämä saappaat sopiviin wieniläisiin: tiedättehän... tarkoitan suippeakärkisiin.

-- Kyllä, kyllä. Hienosto käyttää nykyään pelkästään suippeakärkisiä. Se on ilkeä muoti! Tiedättekö, herra Jannusch, olen ollut suutarina neljäkymmentäseitsemän vuotta, mutta en olisi luullut _sellaisen_ tulevan... Ennen ei voinut tehdä korkoja kyllin korkeiksi... Ja nyt taas nuo herneliskot...

-- Niin, sitä täytyy aina seurata muotia, keskeytti August. -- Joka tahtoo olla keikari, sen täytyy käyttää suippokärkisiä saappaita... Arvaatteko, mestari Kubisch, kenen nämät saappaat ovat olleet? jatkoi hän heti, nähdessään ukon huolellisesti tarkastavan pastorin saappaita joka puolelta.

-- Ne ovat hyvin pidetyt ja hyvää tekoa, vastasi suutari. -- Teille ne ovat aivan liian isot. Olen aina ihmetellyt teidän pientä jalkaanne.

August tuli tästä hyvilleen ja naurahti.

-- Juuri siks' en voi niitä käyttää. Paha kyllä, paha kyllä!... Ajatelkaa... kuuluisa mies on niitä käyttänyt, pastori, todellinen pastori, joka vielä sen lisäksi on setäni.

-- Hei, onko teillä setä joka on pastori? Sitä en vielä ensinkään ole tietänyt.

-- Kyllä, tuolla maalla. Hän kävi täällä käymässä... Tiedättekö, hän on aika saituri, mutta saarnata hän osaa, niin että itse Jumalan täytyy pelästyä...

-- Niin, niin ne herrat aina tekevät, jotka ovat ahneimmat... Tiedättekö, ei sitä luulisi, herra Jannusch -- mutta kun nyt katselen noita saappaita, niin ne silmissäni esiintyvät aivan toisessa valossa. Kapineet tulevat paikalla pyhemmiksi ja arvokkaammiksi, kun kuulee, että suuret ihmiset ovat niitä käyttäneet.

-- Tietysti, herra Kubisch. Sentähden minä heti teille kerroinkin mistä nämät saappaat ovat kotoisin.

-- Hei vaan, herra Jannusch, sitä en tarkoittanut. En maksa rahtustakaan enemmän, kuin taksani on. Mutta tarkoitan että ajatuksissa asia on niin, hengissä niinsanoakseni. Kapineet ovat minulle sen kautta suurempiarvoiset. Itse asiassa tietysti nahka sentään aina pysyy nahkana. Minulle on pääasia, että päällysnahka ja resoori vielä kelpaavat... Mutta sanokaappas, herra Jannusch, puuttui hän äkkiä omaan puheeseensa, -- rupeatteko tekin lukemaan jumaluusoppia niinkuin setänne? Sanoittehan kerran niin... Ja kun teitä katselee, niin te hyvin olette tulevan kandidaatin näköinen.

August oli täällä olevinaan vallan toista kuin hän oikeastaan oli. Kubischin puodissa käydessään oli hän aina kertonut olevansa parempia ihmisiä: kymnaasin oppilas, joka tilapäisten asianhaarojen johdosta oli pakoitettu tekemään ostoksensa tältä kurjalta kadulta. Suuruudenhalu oli hänessä suorastaan synnynnäinen. Koska hän sitäpaitsi oli sukkela berliiniläinen, joka helposti oivalsi kaikki asiat ja luuli syntyneensä paljon suuremmaksi mieheksi kuin hän todella oli, niin hän pian osasi asettua näyttelemään mitä osaa tahansa. -- _Papiksi_ kai tarkoitatte, mestari?

-- Niin, herra Jannusch, tietysti... Saisitte siten monta ateriaa ilmaiseksi.

Niin, se on kyllä varma. Mutta sanovat vatsan siinä joutuvan epäkuntoon. Tulen vielä tarkemmin ajattelemaan asiaa... Tiedättekö miksi mieluinten rupeisin?

-- Te teette minut uteliaaksi, herra Jannusch... Olkaa hyvä, koettakaappa näitä!

Kubisch oli noussut paikaltaan ja etsinyt parin sopivia saappaita. Jannuschin niitä koettaessa ja tarkastellessa, hän jatkoi:

-- Upseeriksi tahtoisin ruveta... Nämät näyttävät todellakin sopivan paremmin.

-- Nouskaappa oikein seisomaan, jotta jalka tulee eteen... Siis upseeriksi. Hohhoh, sen kyllä luulen. Ehkä hevosmieheksi, ratsuväkeen... Miltä tuntuu? Koettakaappa näitä. Muuan näyttelijä on käyttänyt niitä vain pari päivää.

-- Näyttelijäkö? Antakaas tänne. Äh, vähän ahtaat, mutta taitavat käydä päinsä.

-- Niin, sillä miehellä on pieni jalka kuin lähettiläällä. Odottakaappa, niin sirotan niihin pulveria. Kunhan nyt hetken ajan niillä käytte, niin venyvät.

Jannusch ponnisteli yhä päästäkseen päämaaliinsa ja jutteli siinä:

-- Tietysti ratsuväkeen. Tietysti hevosen selkään, niin näkisi kuinka muut saavat juosta. Ja tiedättekö, jollei siitä tulisi mitään, niin tahtoisin ruveta kokiksi ruhtinas Bismarckille... Kas, nyt sopii oikeakin.

-- Niinkuin jalkaanne juotettuna, herra Jannusch! Näillä te totta totisesti voitte astua vaikka tanssisaliin... Mutta mitä te sanoittekaan -- miksi te tahtoisitte ruveta juuri kokiksi ruhtinas Bismarckille? Onpa teillä jos jonkinlaiset tuumat!

-- Niin nähkääs, mestari Kubisch, silloin voisin useasti pilata keiton Bismarckilta. Isä sanoo monasti, että pitäisi sylkeä Bismarckin keittoon, sillä hän on syypää kaikkeen.

-- Kuinka rumasti te osaattekin puhua, herra Jannusch! Jos joku kuulisi! Teidän täytyy pitää piilossa tuollaiset sukkeluudet, varsinkin jos tahdotte ruveta lukumieheksi.

-- Kas niin. Mutta älkää nyt säälikö saapasmustettanne. Tehkää oikein kiiltävää!

Pari kertaa hän vielä polki jalkaansa ja asteli sitte tyytyväisenä ahtaan huoneen halki.

-- Tietysti, herra Jannusch. Asettakaa jalka tuohon jakkaralle... Mutta kuulkaas, mainitsitte juuri isäänne. Joku aika sitte te kuitenkin kerroitte, ettei teillä enään ole vanhempia, vaan että elätte sukulaisten luona, jatkoi hän, asettuen lattialle polvilleen ja innokkaasti alkaen harjata.

-- Todellako? Olenko kertonut teille sillälailla? Mutta enhän tarkoittanutkaan kuin isäntääni. Me kutsumme kaikki häntä isäksi... Kas, tuosta täytyy vielä voidella.