Part 7

-- Minusta sivistyksen kehitys kansassa päinvastoin on ylenemässä. Kirkko on jäänyt etäälle siitä suuresta sosiaalisesta mullistuksesta, joka täristyttää kaikkia uudenajan yhteiskunnan niitoksia. Tosi-kristilliseltä kannalta katsoen olisi kirkon pitänyt olla ensimmäisenä astumassa julkiseen sotaan köyhiä ja sorretuita puolustamaan. Silloin ei se olisi joutunut syrjään työnnetyksi suuresta kehitysliikkeestä. Meidän vuosisatamme suuri hävittämistaistelu koskee ihmisten ruumiin ravintoa, eikä heidän henkiensä ja sielujensa autuutta. Jumalan sana ei enään meidän aikanamme muuta kiviä leiviksi. Ja kuitenkin tulee kaikkia Kristuksen ihmetöitä käsittää yksin sillä edellytyksellä, että hänen apuunsa ja oppiinsa _uskotaan_. Sillä joka ei usko, se ei myöskään saa apua. Tässä suhteessa tuntuu minusta köyhien ja kurjien usko sellaiseen valtakuntaan, jossa kerran kristillisyyden aate on toteutuva, kumoamattomalta. Saattaa tehdä meihin pappeihin huonon vaikutuksen, kun näemme edessämme tyhjän kirkon. Mutta paljoa huonompaa ja lohduttomampaa on tyhjä vatsa. Sillä siitä nousee rakkaalle lähimmäiselle verivihollinen... Mutta minä lähden nyt. Kaikki nämät selitykset eivät kuitenkaan saata meitä samalle katsantokannalle.

-- Joko sinä todellakin lähdet?

-- Kyllä. Odottavat minua kotona. Ehkä tulet sinäkin hetkiseksi vähän myöhemmin?

-- Se olisi turhaa. Joutuisimme samaan vanhaan aineeseen ja minä saisin taistella kolmea vastaan, sillä Hedvig on nykyään aivan samaa mielipidettä kuin sinä.

-- Todellako?

-- Muuten tänään on perjantai, jatkoi Julius, -- ja niinkuin tiedät on minulla iltapäivällä työtä. Tuletko sunnuntaina kirkkoon?

-- Kyllä, tahtoisin tulla, enhän ole pitkiin aikoihin kuullut sinun saarnaavan, mutta käyn ehkä Josefan kotia tervehtimässä jollen enään tänään ehtisi. Täytyyhän minun toki saada tietää miltä siellä näyttää. Muuten en edes vielä tiedä missä se on.

-- Vai niin, aiot käydä siellä. Ehkä sitte kerrot minulle. Ja sano minulta terveisiä isälle ja Hedvigille.

-- Kiitos, toimitan kaikki.

Juliusta suututti, että hänen veljensä niin keveästi kosketti huomista saarnaa, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan. Konrad oli noussut ja veti päällystakkia ylleen.

-- Ethän pahastu, jollen tulisi?

-- Jumala varjelkoon! Olisihan se aivan johdonmukaista mielipiteillesi, jos sunnuntaina harjoittaisit sosiaalisia tutkimuksia.

Konrad ei vastannut. Veljekset seisoivat hetken ajan ääneti. Heidät valtasi molemminpuolinen vastenmielisyyden tunne, sama joka aina astui heidän välilleen kun he joutuivat sellaiseen kohtaan, jossa heidän sisimmät tunteensa pamahtivat yhteen.

He ojensivat toisilleen kätensä ja lausuivat jäähyväiset. Ovessa kääntyi Konrad vielä ja sanoi:

-- Kiitän sinua vieläkin suoruudestasi. Olet tänään näyttänyt minulle osan itsestäsi, joka saa minut monessa suhteessa ymmärtämään sinua paljon paremmin kuin ennen. Sinä olet ainakin niitä pappeja, jotka eivät antaudu tuulentupia tekemään ja jotka sen peittelemättä myöntävät.

-- Minä olen ihminen, jolla ei ole mitään ihanteita. Siinä kaikki.

Hän painoi veljensä kättä ja kääntyi lyhyesti pois. Tällä julmalla itsetunnustuksella katkaisi hän keskustelun. Samassa kuului neiti Schaff ulkona huutavan:

-- Mihin sinä sitte tahdot? Sinun pitää pysyä täällä!

Kaikesta päättäen juoksi hän jonkun perässä. Oven avattua näkivät veljekset Klaudinan pitelemässä Josefaa käsivarresta.

-- Hän aikoi juuri karata, herra pastori. Tämä on jo kolmas kerta. Meidän täytyy sulkea hänet lukkojen taa. Hän sanoo kovasti kaipaavansa pieniä sisariaan, joilla muka ei ole ruokaa ja jotka häntä yhtämittaa huutavat luokseen.

Josefa nojausi seinään ja katseli häpeillään alas eteensä. Hänen poskensa hohtivat ja suupielissä vavahteli. Kyyneleet uhkasivat ensi hetkessä purskahtaa esiin. Mutta hän pidätti ne väkivallalla. Pitkässä viitassaan, joka ylettyi maahan asti ja joka luultavasti oli täysikasvaneelle tehty, näytti hän vanhemmalta ja suuremmalta. Ensi näkemältä olisi ollut mahdoton päättää hänen ikäänsä. Ovesta lankeava valo sattui hänen kasvoilleen ja tapetin kaistaleelle hänen päänsä takana. Salaperäisessä valaistuksessa muistutti hän Murillon kirkastettuja kerjäläisolentoja. Noissa värisevissä huulissa, noissa pitkissä ripseissä, jotka härmän lailla varjosivat silmät, ikäänkuin sielu olisi ollut haudattu niiden alle, koko hänen olennossaan oli jotakin liikuttavaa, mieltä täristyttävää. Se oli elämän murhenäytelmää.

Pastori Juliuksen häntä siinä katsellessa, näytti hän hänestä merkillisen tutulta; ei eilisillasta, vaan kaukaisilta ajoilta. Tyttö kasvoi hänen silmissään, hänen piirteensä tulivat koviksi, hän räpäytti silmiään, hän hymyili viettelevästi ja näytti valkeita hampaitaan. Sitte pieneni koko olento, kasvot nuorentuivat ja ruumiin muodot kävivät hentoisiksi. Hän oli kokonaan, kantapäästä kiireeseen asti kääritty ilmojen haalluttamaan, sateitten piiskaamaan saaliin. Yksin hienot läpikuultavat kasvot olivat vapaat ja säteilivät kuin alabasteri.

Missä hän oli nähnyt nuo kasvot?

Äkkiä vieri suuria kyyneleitä hänen poskilleen ja ainoa pitkä nyyhkytys tunki hänen kurkustaan. Siinä kaikki.

Sellaisena Konrad kerran oli hänet nähnyt. Ja kuitenkaan ei hän tänä hetkenä luullut tuntevansa häntä. Puolipimeäkö käytävässä lienee pettänyt silmää vai koko tämä omituinen kohtaus soaissut, vai hourailuko piti häntä vallassaan --: tänä hetkenä ei Josefa hänen mielestään ensinkään ollut se, mitä hän oli. Kaikki tuntui olevan pilaa, naamioilvettä. Tyttö mahtoi elää kaksoiselämää, esiintyä valepuvussa ja näytellä. Noista kasvoista ei saattanut löytää mitään, joka olisi muistuttanut alhaista syntyperää. Isä oli varmaankin kuulunut ylhäiseen säätyluokkaan ja ollut kristitty, jos äiti kerran oli juutalainen, niinkuin tyttö oli tunnustanut. Vasta nyt huomasi Konrad hienon itämaalaisen piirteen hänen nenässään. Ennen ei hän olisi tullut sitä ajatelleeksikaan.

Äkkiä muistui hänen mieleensä outo, pyytävä katse, jonka tyttö, edellisenä iltana syötyään hänen huoneessaan, oli häneen luonut. Tuo katse oli seurannut häntä koko yön ja kun hän tänä aamuna oli noussut ja astunut työhuoneeseensa, niin se vieläkin hänen mielikuvituksessaan oli tuijottanut häntä vastaan tuolista, jolla tyttö oli istunut. Hän vertasi tuota katsetta ja tätä lasta toisiinsa!

-- Älä ole huolissasi sisaruksistasi. Me tulemme pitämään heistä huolta ja vielä tänään saat kuulla miten he voivat, lausui Konrad lempeästi ja silitti hellästi hänen poskeaan kädellään. Sitte hän kysyi hänen asuntoaan ja puhui vielä hetken aikaa hänen kanssaan, koettaen häntä rauhoittaa.

Kun hän päätään nosti, kohtasivat häntä sattumalta Klaudinan silmät. Muutaman sekunnin viipyi Konradin katse hänen kasvoillaan. Se ei ollut tuo sattuma, joka häntä hämmästytti, vaan se huomio, että Klaudina oli mahtanut seurata hänen sanojaan pilkallisella hymyllä; jälkiä siitä saattoi vielä selvästi huomata. Koko nuo kasvot näyttivät Konradin mielestä olevan pahan hengen irvistys. Mutta ehkä hän erehtyi, sillä Klaudina alkoi samassa puhua:

-- Lakkaa pois itkemästä, sillä näethän, että kaikki tarkoittavat parastasi. Varsinkin nuori herra pastori! Sen sinä toki parhaiten tietänet! Sensijaan että itket, pitäisi sinun valmistaa hänelle iloa ja kauniisti pysyä työssä... Älkää pahastuko, herra pastori, mutta kun ajattelee mitä te vasta olette tehnyt tytön hyväksi!

Hänen kasvoissaan ei jännerkään liikahtanut. Kankeana, kunnioitusta herättävänä, totisena katseli hän pappiin.

-- Mene nyt kyökkiin ja tuota kunniaa tälle talolle!

Hän vei hänet käytävän läpi ja katosi, taakseen katsomatta, kyökkiin hänen kanssaan. Vasta vähitellen vaikeni Josefan pidätetty itku.

-- Näkemiin asti siis vieläkin kerran, rakas veli.

-- Näkemiin asti, Konrad. -- No, kuka siellä nyt tulee?

Ovikello soi heikosti, kaksi kertaa perätysten. Siellä mahtoi olla joku, joka tahtoi esiintyä hyvin vaatimattomasti tai joka ei tuntenut koneen vaikutusta. Kolmannen kerran vedettiin metallilankaa voimakkaasti, jotta kello hyvän aikaa kimakasti soi.

Konrad oli juuri ovessa, jonkatähden hän avasi. Keski-ikäinen poika pujahti hänen ohitsensa sisään. Hän piti häntä lähettinä ja läksi, likemmin häntä tarkastamatta, talosta.

Pastori Julius seisoi yhä odottaen, samalla paikalla.

-- No, mitä sinä, poikani, tahtoisit? Etsitkö lukkaria? Silloin sinun täytyy vaivautua toiseen porttikäytävään.

-- En, tahtoisin tavata herra pastoria.

-- Vai niin. Astu sitte likemmä.

Puolipimeässä piti Julius häntä jonakin rippikoululaisistaan. Mutta pieneen etuhuoneeseen päästyä huomasi hän erehtyneensä, sillä kasvonpiirteitä hän yleensä muisti vallan erinomaisesti. Tätä henkilöä, joka kirkkaassa päivänvalossa teki likaisen-komean vaikutuksen, ei hän milloinkaan ollut nähnyt; kasvoista päättäen saattoi poika olla kuudentoista vanha, mutta oli senikäiseksi paremmin pieni kuin suuri. Puku oli omituisesti kokoonpantu. Kapeat, vaaleat housut saattoivat olla keikarilta lainatut; punasenruskea, uusmuotinen takki muodosti selkään suuria poimuja, joista helposti saattoi päättää sen alkuperäisesti olleen valmistetun täysikasvaneelle henkilölle; kauniisti erottautui siitä haaltunut, taivaansinervä kaulaliina, johon oli pistetty mahtava, hevosenkengänmuotoinen neula. Korkea paperinen pystykaulus, jonka uutuus oli kieltämätön, täydensi tätä pukua. Se oli sekä teeskennelty että huomiota herättävä. Varsinkin teki tukka narrimaisen vaikutuksen: se oli keskeltä jaettu, voideltu pomaadalla ja kiilsi tavattomasti.

Poika tunsi epäilemättä olevansa syntynyt johonkin korkeampaan asemaan ja koetti hoitaa ulko-asuaan päivän maun mukaan. Yksin kankea, kulunut muotihattukin, jota hän kömpelösti piti molemmin käsin, osoitti sitä.

-- No, mitä sinä tahdot? kysyi Julius, silmäiltyään häntä tarkasti, kantapäästä kiireeseen asti.

-- Tahdon tulla hurskaaksi, herra pastori, vastasi hän rohkeasti.

-- _Miksi_ sinä tahdot tulla?

Baldus ei heti ymmärtänyt häntä.

-- Hurskaaksi tahdon tulla, herra pastori, niinkuin sisareni.

-- Vai niin. Kuka sitten on sisaresi?

-- Josefa, jonka herra pastori on ottanut luokseen.

-- Vai oletko sinä hänen velipuoliaan?

-- Kyllä. Me olemme aina eläneet hyvässä sovussa. Toinen joka on kotona, on paha, mutta isä on kyllä hänelle siitä antanut.

Hänen pienet silmänsä kiertelivät pitkin permantoa ja oikea käsi kosketti keikaillen neulaa kaulahuivissa.

-- Mikä sinun sitte on nimesi?

-- August Jannusch.

-- Mitä ammattia sinä sitte tähän asti olet harjoittanut?

-- Hoitanut yksityisasioitani.

-- _Mitä_ olet tehnyt?

Pastori luuli taaskin kuulleensa väärin.

-- Olen elänyt isän kukkarolla.

-- Niinkö? Toisin sanoen: olet laiskotellut.

-- Ei, ei sinnepäinkään, herra pastori. Aamupäivällä olen talutellut vanhaa, sokeaa miestä; siitä tietysti en ole saanut mitään. Ja iltapäivällä olen lukenut raamattua; siitä tietysti myöskään en ole saanut mitään, mutta se on tehnyt minulle hyvää. Sillä jollei pitkiin aikoihin saa työtä, niin pitää lukea raamattua, sanoo isä aina. Silloin tulee muka apu, sillä eihän hyvä Jumala anna uskovaisten ihmisten kuolla nälkään. Mutta mitä ovat kaikki rukoukset auttaneet? Tähän päivään asti ei ole tullut apua!

Syntyi hetken hiljaisuus. August Jannusch muodosti suunsa surullisen näköiseksi ja räpäytteli silmiään osoittaakseen, että niihin nousi kosteutta. Hänen kurkulleen näkyi käyvän liian ahtaaksi, sillä hän pisti oikean etusormensa kaulan ja kauluksen väliin, alkaen sitä raappien liikuttaa. Kun Julius muutamaksi hetkeksi käänsi hänelle selkänsä, lennähti hänen naamalleen tyytyväinen irvistys, joka sitte samassa katosi, nopeasti kuin salama taivaalta.

-- Se on oikein että isäsi antaa sinulle sellaista oppia. Kai sinä tunnet vanhan sananparren: "Ken itsens uskoo Herralle, ei rakenna se hiedalle." Ja toinen sananlasku sanoo: "Kun hätä on suurimmillaan, on Jumala likinnä"... Olethan kaiketi tullut tänne pyytämään apuani.

Pastori oli astunut edestakaisin lattialla. Nyt hän seisahtui tuon omituisen pyhimyksen eteen ja katseli häneen ankarasti; sinä hetkenä hän nimittäin epäili, oliko mies hänen edessään katuvainen syntinen vaiko teeskentelijä, joka käyttääkseen hyväkseen papin sääliväisyyttä, siinä valehteli.

Jannusch kesti hänen katseensa, käänteli hämillään hattua käsissään ja vastasi rehellisen näköisenä:

-- Älkää, herra pastori, luulko, että heti aion kerjätä. En, sellaiseen minä en ryhdy. Onhan tavallista että ihmiset aina edellyttävät pahinta, varsinkin jollei heille esiinny isomahaisena kuin pormestari; eikä sitäpaitsi käy ihan hyvissä vaatteissa. Sydämmeen eivät ihmiset voi katsoa...

-- No, no, poikani, enhän minä pahaa tarkoittanut, puuttui Julius ystävällisesti puheeseen, huomatessaan pojan nöyrät kasvot. Se näytti koskeneen Jannuschiin. Hän pyyhkäsi kiireesti molemmat silmänsä estääkseen näkymättömiä kyyneleitä vuotamasta.

Julius piti nyt velvollisuutenaan tarjota hänelle tuolin ja Jannusch istuutui sangen vaatimattomasti yhdelle kulmalle. Pastorissa taas pääsi voitolle Jumalan palvelija, jonka velvollisuus on hoitaa katuvaisia lampaita, kun ne hänen tielleen sattuvat.

-- Hauska, että jo edeltäkäsin puolustaudut sitä otaksumista vastaan, että olisit kerjäämässä. Sillä joka kerjää, hän osoittaa, ettei hänen sielunsa ole puhdas, virkkoi hän juhlallisella äänellä, näyttääkseen että hän vakavalta kannalta katseli asiaa. Tuo poika herätti todellakin hänessä vilkasta osanottoa.

-- Mutta niiden kadotettujen sielujen joukossa, jotka tahtovat tulla uskovaisiksi ja etsivät meiltä pelastusta, löytyy niin paljon arvottomia, että täytyy punnita, ovatko heidän sanansa todet. Sinun sanasi tuntuvat olevan sitä.

-- Siihen voi herra pastori luottaa. Se joka valehtelee, se varastaa ja pettää samalla, on isällä tapana sanoa. Se on aina painunut sydämmeeni. Siihen toiseen siellä kotona, ei se ole vaikuttanut. Emme ymmärrä, keneen hän tullee.

-- Vai niin. No, siitä voimme ehkä puhua myöhemmin... Mutta sano minulle nyt ensinnäkin, mimmoiseksi sinä kuvittelet hurskaaksi-tulemisen. Käsitä minut nyt oikein. Olet kai lausunut ajatuksesi väärin sanoin. Sillä kaikkien uskovaisten kristittyjen tulee olla hurskaita, eikä vasta tulla siksi. Ja sanoithan sinä itse minulle juuri, että raamatusta olet etsinyt ja löytänyt lohdutusta... Oletko sitte käynyt kirkossa?

-- Joka sunnuntaina, herra pastori. Itku-Jaakon... herra pastori Schulzen saarnatessa, Simeon-kirkossa.

August Jannusch näkyi pelästyneen ja katseli silminnähtävästi hämillään lattiaan.

-- No, no, ei sinun tarvitse pelästyä! Tiedänhän minä, että kansa yleisesti kutsuu rakasta herra virkaveljeäni sillä tavalla. Mutta se tulee siitä, että hän puheellaan niin liikuttaa sydämmet.

-- Niin, siinä ei kauvankaan voi pidättyä. Siinä ei yksikään silmä pysy kuivana. Naiset itkevät ja tytöt itkevät. Kaikki ihmiset tulevat liikutetuiksi.

August Jannusch oli tänä hetkenä niin vakuutettu sanoistaan, että hän syvällä totisuudella nyökäytti päätään. Pastori oli istuutunut vastapäätä häntä.

-- Palataksemme siis asiaan takaisin: määrätyn tarkoituksen on sentään täytynyt tuoda sinut tänne. Tahdotko minun välitykselläni jotakin tointa, tai pitääkö minun suosittaa sinua jollekin... Tai tahdotko minulta jotakin neuvoa?

Jannusch tuli taas hämilleen, sillä hän oli huomannut, että se pastorin silmissä kaunisti häntä; koetettuaan olivatko hänen takkinsa napit paikoillaan, alkoi hän:

-- Tahtoisin mielelläni ruveta jäseneksi kristillisten nuorten miesten yhdistykseen, jotta kehittyisin eteenpäin. Sillä isä sanoo aina, että olen sivistyneeksi syntynyt. Sellaiset nuoret miehethän aina sitte saavat hyviä paikkoja, sillä heillä on uskontoa jo veressä. Sitte rupeisin mielelläni lukkariksi.

Pastori hymyili sydämmellisesti pojan avomielisyyttä, jota hän piti aivan luonnollisena.

-- Vai lukkariksi, vai lukkariksi, poikani! Siksi rupeaisivat useat. Mutta se ei ole niin helppoa kuin luulet. Tosin en tiedä mitä kykyä sinussa saattaa piillä. Pääasia on, että vakavasti pyrit eteenpäin kristillisyyden asiassa. Sitte kyllä selviät muista. Ja mitä tulee kristillisten nuorten miesten yhdistykseen, niin...

-- Olen myöskin käynyt kaikissa hovisaarnaaja Bockin kokouksissa, puuttui Jannusch rohkeasti puheeseen, kun ei pastori heti lopettanut lausettaan.

-- Hyvä, hyvä. Silloin voisin ehkä suosittaa sinua herra hovisaarnaajalle, lausui Julius innokkaasti. -- Ehkä kaupunginlähetyksen töissä voisi ilmaantua toimi sinulle.

-- Palkitkoon hyvä Jumala herra pastorin vaivan. Minä en tule sitä koskaan unohtamaan, vaan tahdon aina olla ahkera ja kelpo ihminen.

-- No, toivotaan, toivotaan. Sinä et tee huonoa vaikutusta! Kuka sinut on päästänyt ripille?

-- Pastori Schulze.

-- Onko sinulla todistuksia koulusta?

-- On, hyvät, herra pastori. Rehtori Dumke sata seitsemännessä seurakuntakoulussa arveli minun olleen hänen parhaan oppilaansa.

-- No, sehän on erinomaista... Minulla ei tällä kertaa ole aikaa. Mutta odota hetkinen.

Julius läksi työhuoneeseensa. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun August salaman nopeudella nousi. Silmänräpäyksen ajan hän kuunteli; sitte hän pitkin askelin, miltei ääneti, hiipi ikkunan luo. Nurkkahyllyllä seisoi kaikenlaisia pieniä kaluja. Ainoalla iskulla pisti hän yhden niistä housujensa taskuun.

Kun pastori kolmen minuutin kuluttua palasi, tapasi hän Jannuschin istumassa aivan niinkuin hänen mennessään: hattu polvilla, jalat vaatimattomasti tuolin alla ja katse nöyrästi tähdättynä lattiaan.

-- Kas tästä saat suosituskirjeen herra hovisaarnaaja Bockille. Paras on käydä siellä kymmenen ja kahdentoista välillä. Toivon saavani tilaisuutta puhua sinusta arvoisalle virkaveljelleni. Paras olisi, että heti ottaisit mukaasi todistuksesi.

Näillä sanoilla ojensi hän hänelle suljetun kirjeen, jonka Jannusch, noustuaan seisomaan, kiittäen ja syvästi kumartaen, otti vastaan ja pisti takkinsa taskuun.

-- Parin päivän perästä saat vielä kerran käydä minua tapaamassa, tähän aikaan. Sitte puhumme myöskin veljestäsi. Ja johtakoon sinua nyt Jumala tielläsi!

Jannusch viivytteli. Hän oli tehnyt puolen käännöksen ja näkymättömällä liikkeellä vakuuttaunut siitä, että kapine vielä oli tallella.

-- No, onko sinulla vielä jotakin sydämmelläsi? Puhu vaan pelkäämättä.

-- Kotona vallitsee suuri köyhyys, herra pastori. Isällä ei ole ollut työtä kahdeksaan päivään. Josefa ansaitsi aina avuksi, mutta kun ei hän eilen tullut kotiin, niin... Mutta ei, ei! Herra pastorin ei suinkaan pidä ajatella, että aijon kerjätä... Kunhan vain kerran saisin syödä tarpeekseni.

Julius veti kukkaron esiin taskustaan.

-- Siinä saat hiukan.

Hän ojensi hänelle taalerin, jonka Jannusch otti vastaan, kumartaen kaksi kertaa yhtäperää.

-- Palkitkoon Jumala sen teille tuhansin kerroin, herra pastori. Kylläpä isä nyt tulee iloiseksi. Sitä hän vaan ei saa uskoa että olen kerjännyt... Mutta se nälkä, se kurjuus! Ja kun tahtoo pysyä siivona, hurskaana ihmisenä! Isä kehoittaakin aina menemään pappien luo, he auttavat aina... Hyvästi herra pastori, hyvästi.

Kahdeksas luku.

Hän heilahutti hattuaan niinkuin liehuvaa nenäliinaa ja likeni -- takaperin ja kumarruksiaan yhä uudistaen -- ovea. Tällä kertaa pastori pysäytti hänet.

Josefan nimeä mainitessa, oli Juliuksen mieleen muistunut asia, jota hän juuri oli ajatellut, vaikkei hän ollut tullut siitä puhuneeksi. Oikeastaan se juuri oli hänelle pääasia. Se se oli taivuttanut hänet tavallista nopeammin avaamaan kukkaronsa ventovieraalle pojalle.

-- Miten sinä muuten olet saanut kuulla, että sisarpuolesi on täällä?

Pastorista tuntui erittäin kummalliselta, että Jannusch yhden yön ja muutaman tunnin kuluttua saattoi tietää kaikki.

Niinkuin juuri mainittiin, oli Josefalla tapana säännöllisesti joka ilta istuutua kirkon takana olevan vanhan talon kiviportaille laskemaan ansiotaan. Siinä hän erotti roposet, jotka hyvät ihmiset hinnan yli olivat hänelle antaneet, siitä ansiosta, jonka hänen piti viedä kotiin. Nämät roposet muodostivat salaisen pääoman, jonka hän käytti itsensä ja pienten siskojensa hyväksi. Usein tapahtui että velipuolet ajoivat häntä takaa lakkaamatta, lepäämättä, kunnes Josefa, päästäkseen heistä vapaaksi, pisti käden taskuunsa ja uhrasi viisikymmenpennisen. Keskellä katua panivat he sitte toimeen ilkeitä näytelmiä, kunnes ohikulkijat heltyivät puolustamaan kidutettua ja ahdistettua tyttöä, jota usein uhkasivat nyrkiniskutkin.

Silloin pojat läksivät pakoon, harjoittaakseen vanhoja temppujaan toisaalla. Kaikissa tapauksissa oli Josefan vaikea, sillä jos hän kieltäytyi heidän vaatimustaan täyttämästä, niin seurasi kotona lyömistä kaksinkerroin. Sentähden hän mieluinten antoi, jos suinkin voi. Joksikin aikaa kadottivat vainolaiset sitte hänet näkyvistään: hän oli jättänyt entisen piilopaikkansa.

Kaksi päivää sitte oli Augustin vihdoin onnistunut löytää hänen uusi olopaikkansa. Edellisenä iltana oli hän lähtenyt etsimään Josefaa, ryöstääkseen häneltä saaliin ja pitääkseen sen tällä kertaa yksinään.

Hän oli juuri saapunut paikalle, kun Konrad ryhtyi harjoittamaan samarialaistyötään. Painuneena kirkon muuria vastaan, jättiläisrakennuksen varjossa saattoi hän näkymättömänä seurata asiain kulkua. Hän näki ylhäällä sytytettävän tulta ja huomasi valaistujen ruutujen läpi selvästi saman miehen haamun, joka oli vienyt taloonsa hänen sisarpuolensa.

Sateesta huolimatta, vilusta väristen, jäi hän puoleksi tunniksi vahtimaan, miten kävisi. Hän ei tietänyt mitä Josefalle sitä ennen oli tapahtunut; hän oli ainoastaan kuullut hänen itkunsa ja nyyhkytyksensä. Tämän ajatteli hän seuraukseksi miehen menettelystä.

Kuka tuo herra oli ja mitä hän tytöstä tahtoi? August olisi mielellään antanut viimeisetkin jäännökset sielunsa autuudesta, jos hän olisi saanut heittää silmäyksen uutimien taakse. Rullakartiinit eivät olleet alhaalla. Olisi siis ollut helppoa nähdä sisään huoneeseen, kunhan vain olisi päässyt ikkunan tasalle.

Hän katsoi kirkkoon päin. Mutta mahtavana vallina tuijottivat häneen vanhat muurit. Kissa ei olisi saanut kynsiään pysymään niissä kiinni.

Hän meni kadun toiselle puolelle ja tutki ränniä talon katolla; se oli sateesta käynyt liukkaaksi kuin ankerias ja tuntui muutenkin hauraalta ja täpärältä. Sitte hän hiljaa tarttui oven kääkään ja huomasi sisäänkäytävän suljetuksi. Samassa näki hän myöskin nimen ruostuneen kellonuoran vieressä. "Nikolaus Brennerlein, kirkonpalvelija pyhän Martan seurakunnassa", luki hän kaasulyhdyn valossa.

Nyt hän siis ainakin tiesi, kuka täällä asui. Mutta silinteripäinen herra ei varmaankaan ollut kirkonpalvelija, vaan nuori mies, joka asui tuolla ylhäällä; -- tulta oli vain kahdessa ikkunassa.

Vihdoin hän kiersi kulman, tarkastaakseen taloa toiselta puolelta; siellä oli toinen sisäänkäytävä, mutta sekin oli suljettu. Pimeinä, synkkinä väijyivät epäsäännöllisesti rakennetut ikkunat; tämä osa mahtoi olla aivan kylmillä. Kun hän vihdoin oli palannut entiselle tähystyspaikalleen, sammutettiin ylhäältä valkea. Hetkisen kuluttua näki hän Josefan saman herran seurassa lähtevän talosta. Samassa avasi pieni paksu mies ulkoa oven. August kuuli vielä sanat: "hyvää iltaa, herra pastori" ja läksi sitte määrätyn matkan päässä hitaasti seuraamaan herraa ja Josefaa. Hän oli erittäin utelias siitä, mihin tie nyt veisi.

Herra oli siis pappi! Nyt hän muuten huomasi, että tuo hyvä mies olikin juuri papin näköinen. Olisihan hänen heti pitänyt oivaltaa, että kirkoista ja kirkonpalvelijoista eivät papitkaan saata olla kaukana.

Olipa sillä Josefalla seikkailuja! Tuossa tuokiossa hän oli tehnyt papin tuttavuuden. Sen hän mahtoi perineen äidiltään. Niinkuin ei isä, liiaksi juotuaan, olisi tehnyt kaikenlaisia viittauksia, joist'ei tosin paholainen itsekään voinut viisastua!