Part 6

Konradin lyhyt, käskevä tapa oli jo edellisenä iltana häntä suututtanut. Hän tunsi paikalla että hän häntä tulisi kärsimään vielä vähemmin kuin vanhusta. Ja mitä kieltä tuo mies heti käytti! Entä se avoin, vapaa katse, jonka hän kaikkiin tähtäsi! Klaudinaankin heti hänen astuttuaan sisään. Entä sitte se mietitty hymy, joka salaa leikitteli hänen huulillaan! Pari minuuttia senjälkeen kuin hän oli tullut taloon, näytti hän jo urkkineen kaikki sen salaiset juonet. Noin rehelliset ihmiset saattoivat tehdä mitä tahansa; he olivat niinkuin nuori viini vanhoissa leileissä; he saattoivat juovuttaa ja huumata.

Jos tämä nuorempi veli, vanhuksen avustamana, nyt alkaisi vaikuttaa vanhempaan veljeensä Klaudinaa vastaan, jos hän saisi aikaan sen, että pastori erottaisi hänet palveluksestaan ja sitoutuisi vanhoihin, ihanteellisiin perhesuhteisiin, silloin olisi Klaudina kadottanut kaikkensa! Tuossa nuoressa papissa oli jotakin, joka herätti hänen pelkonsa enemmän kuin kukaan sitä ennen. Julius ei missään suhteessa ollut hänen kaltaisensa. Ei tarvinnut muuta kuin verrata tohtorin korkeaa, kukoistavaa, miehekästä vartaloa pastoriin, joka oli varhain vanhentunut ja teki epäkauniin vaikutuksen. Vanha ja uusi testamentti! Parempaa vertausta Klaudina ei luullut löytävänsä.

Eilisillasta asti kiehuivat nämät ajatukset hänen päässään. Puolen yötä oli hän miettinyt, miten saattaisi ehkäistä hellempää suhdetta syntymästä veljesten välille. Mutta sanallakaan ei hän vielä ollut koskettanut asiaan, sillä kenenkään ei pitänyt huomata hänen tarkoitustaan. Täytyi löytyä syy, joka saisi pastorin itsensä seuraamaan hänen neuvoaan, niinkuin hän ennenkin usein oli tehnyt. Mutta ennen kaikkea ei hän saanut epäillä häntä; päinvastoin piti hänen olla vakuutettu siitä, että Klaudinan kaikki toimet tarkoittivat hänen etuaan. Pastori oli sitäpaitsi tavattoman tuittupäinen; ainoa sana, joka ei häntä miellyttänyt, teki hänet pitkäksi aikaa pahalle tuulelle. Silloin hän helposti ärtyi ja monasti täytyi Klaudinan oikein voimanponnistuksella pidättyä purkamasta hänelle suoraan silmiin, miten vähän hän itse asiassa hänestä välitti. Hän tiesi sentään varmaan, että hänen kivinen tyyneytensä lopussa pääsisi voitolle; hän oli kallio, jota vastaan kaikki musertui ja johon pastori aina uudestaan turvautui, niinkuin väsynyt haaksirikkoinen, joka ei muuta pelastusta enään tiedä. Siten he taas sopivat, ja tulivat varmaan elämään samaan tapaan, kunnes koitti se päivä, jolloin _Klaudina_ oli voittanut.

Näistä mietteistä oli rouva Brennerlein tulollaan herättänyt hänet. Ulrikalla oli aina tavattoman paljon kerrottavaa ja Klaudina, jolla oli harvoja seurustelutovereita, ei koskaan pannut vastaan, kun tilaisuus ilmaantui puhua sellaisista asioista, joita hän -- syystä kyllä -- ei saattanut pastorille mainita. Silloin hän näyttäytyi halpasukuiseksi naiseksi, joka sydämmensä pohjasta kerran oikein tahtoo liikuttaa kieltään. Kivinen panssari, jolla hän oli varustautunut, suli silloin kuin vaha ja yhdessä tunnissa tuli puhutuksi enemmän kuin muuten päivissä ja viikoissa.

Vanha Ulrika olikin erinomainen kertomaan. Hänen tiedossaan oli kaikki mikä yleensä saattaa huvittaa pastorin taloudenhoitajatarta; ja hän kertoi kenenkään kehoittamatta -- se oli paras kaikesta.

Perjantaina iltapäivällä, kun pastori valmisti saarnaansa Herran päiväksi, tuli hän aina Klaudinalle tuomaan korjaamiaan liinavaatteita tai taitavasti koristamiaan huntuja. Tänään oli hän poikkeustapauksessa tullut jo varhain aamupäivällä. Hän ei nimittäin ollut päässyt rauhaan ennenkuin hän oli saanut ilmaista oman mielipiteensä ja kuulla Klaudinan ajatukset Baldus II:sta.

Hän oli siis todellakin kulettanut tänne veljensä luo tuon eilis-illan tyttöretkaleen, jonka tähden Ulrika oli nähnyt niin paljon vaivaa. Hän seisoi kyökissä, vyöllään suuri sininen esiliina ja askaroitsi vasujen ja ämpärien joukossa. Ankarauskoisen, evankeelisen pastorin puhtosessa kyökissä!

Kirkonpalvelija Brennerlein-vainajan kunniallinen ja pelkäämätön leski, hän kyllä kauvan oli tietänyt että yksinäinen kaupustelijatar oli juutalaistyttö. Monasti oli hänen pitänyt karkottaa tuota aina nukkuvaa olentoa pois portailta, koskei hän tahtonut antaa hänen olla siinä sulkemassa sisäänkäytävää ja herättämässä ohikulkevien huomiota.

Astuessaan takakäytävää Klaudinan huoneeseen oli Ulrika huomannut Josefan avoimesta ovesta. Tänä aamupäivänä pidettiin hauska keskustelu. Sen kestäessä rouva Brennerlein äkkiä lausui luulon, joka ensiksi Klaudinan mielestä tuntui niin mahdottomalta, että hän muutamaksi hetkeksi kadotti koko majesteettisen rauhansa.

Olisiko nuori pappi todellakin käyttäytynyt niin huonosti? -- Klaudinankin pimeän sielun syvyydestä puhui ääni tätä hullutusta vastaan. Hänen jättiläisruumiinsa säpsähti ensimmäistä sanaa, jonka hän huuliltaan päästi vahvistamaan tätä epäluuloa. Mutta inhimillisen olemuksen kiertosolat ovat suuret, ja mitä hän salasi, sen saattoivat muutkin salata. Hän tiesi kyllin hyvin omasta elämästään, että synti aina silloin lähestyy, kun sitä vähimmin odotetaan. Liha on aina heikko, kun henki näyttää olevan voimakkaimmillaan. Jos kaikki synnilliset rikokset tulisivat päivänvaloon, mistä silloin saataisikaan tuomareita niitä kostamaan!

Mutta olihan tyttö vielä lapsi... Tosin kyllä niitä, joilta elämän loka on tukahduttanut kunnian ja siveyden jo oraalla ollessa...

Ulrika otti "rakkaalta, hyvältä neidiltään" vaitiolon lupauksen. Hänen lähdettyään kulki Klaudina hyvän aikaa kuin unissaan. Tuontuostakin läksi hän kyökkiin ja katseli Josefaa katseella, joka ilmaisi todellakin hirveää sääliä. Hän avasi Konradille oven, uskaltamatta katsoa häntä silmiin ja teki päätöksensä.

Ulrikan lähdettyä oli hän merkillisen hajamielinen. Ensi kertaa pitkien aikojen perästä eivät työt sujuneet niinkuin hän olisi tahtonut. Harvinaisen kauvan sai pastori odottaa toista aamiais-annostaan, vaikka kaviaari, jota hän oli pyytänyt, jo aikoja oli seisonut valmiina. Vihdoin alkoi Klaudina kiirehtiä. Hän astui huoneeseen ennenkuin Julius oli ehtinyt vastata Konradin viime sanoihin.

Ainoa katse ilmaisi hänelle, että isännän hyvä tuuli oli muuttunut. Hän oli rypistänyt servietin ja heittänyt sen pöydälle. Kädet selän takana asteli hän edestakaisin huoneen perällä. Oliko hän saanut odottaa liian kauvan? Ei, siitä se ei voinut johtua, sillä ollessaan nälkäisimmilläänkin odotti hän kärsivällisesti niinkuin pieni poika, joka iloitsee ajatellessaan luvatuita makupaloja. Tiesihän hän, että mitä Klaudina eninten viivytteli, se maistuikin sitte mainiolta.

Epäilemättä veljesten väli siis oli käynyt kireäksi Se oli selvää, sillä Konrad seisoi ikkunan luona, katsellen verhojen välitse ulos kadulle.

Klaudina ei vielä ollut asettanut tarjotinta pöydälle, kun pastori lyhyesti ilmoitti, että saisi korjata ruuat pois; hän ei enään söisi.

-- Niinkuin herra pastori tahtoo. Hitaasti rupesi nainen kokoomaan astioita ja yhtä vitkalleen pani hän kokoon pöytäliinan ja servietin. Hän odotti selittävää sanaa, mutta kun ei sitä tullut, niin hän omituisen liitelevällä tavalla, joka hänen vartalolleen muodosti mitä huutavimman vastakohdan, rupesi etenemään huoneesta.

Ovessa hän vielä kerran kääntyi.

-- Onko herra pastorilla ehkä aikaa muutaman hetken puhua kanssani?

-- Mitä te haluatte, neiti Schaff? kysyi kovalla äänellä Julius, jolle tämä muodollinen keskustelu, hänen suuttumuksestaankin huolimatta, oli sangen tervetullut, veljen läsnäolon tähden.

-- Puhuisin köyhästä tyttöraukasta, joka on kyökissä.

Hänen äänensä oli käynyt oikein pehmeäksi.

-- No --?

Konrad kääntyi ja jäi odottaen katsomaan Klaudinaa, jonka kasvoilta tällä haavaa loisti todellinen nöyryys.

-- Olisi ehkä hyvä, jos jonkun aikaa pitäisimme tytön täällä meillä,

-- Mitä te tarkoitatte, neiti? kysyi Julius, joka ei luullut kuulleensa oikein.

-- Tarkoitan, herra pastori, että ehkä jonkun aikaa voisi käyttää häntä apuna pienissä taloudentoimissa. Hän näyttää olevan ahkera ja opinhaluinen. Saattaahan olla, että petyn, mutta...

-- Mutta...?

-- Mutta pitäähän rupisiakin lampaita hoitaa, niinkuin herra pastorilla on tapana sanoa.

Julius seisoi kirjoituspöydän ääressä, aiheettomasti selaillen papereita. Hän oli välttänyt katsoa Klaudinaa silmiin; hämmästyneenä hän nyt kohotti katseensa. Hän ei vielä milloinkaan ollut kuullut hänen puhuvan näin suopeasti.

Konradiinkin Klaudinan osanotto teki mitä miellyttävimmän vaikutuksen. Olisiko hän jo edeltäkäsin tuntenut perusteetonta vastenmielisyyttä tuota naista kohtaan? Ehkä isäkin tuomitsi liian ankarasti.

-- Ajattelen vain että siten auttaisimme vanhaa herraa isäänne, jatkoi Klaudina; -- sillä herra pastorin isä ei varmaankaan ollut punninnut asiaa, kun hän niin äkkiä ilmoitti olevansa valmis ottamaan puolivillin tytön taloonsa. Ajatelkaa vain, herra pastori, mitenkä vaikeaksi se kävisi vanhalle herralle, joka ennen kaikkea rakastaa lepoa... Ensinnäkin täytyy nyt koettaa saada tytön katsantokanta hyväntapaiseksi. Ja siihen tarvitaan voimakasta kättä. Minä hänet kyllä pitäisin kurissa, siihen pastori voi luottaa. Minä häntä opettaisin käsitöissäkin. Hän tahtoo mielellään jäädä tänne... Sitäpaitsi taitaa hän kyllä olla taipuvainen kääntymään kristinuskoon. Edellyttäen tietysti, ettei isäpuoli pane vastaan. Ja sen juopporentun kai helposti saa taivutetuksi. Herra pastori saattaisi siis siinäkin suhteessa olla huoleti.

Viime sanat tulivat niin odottamatta, että sekä Julius että Konrad yhtaikaa päästivät hämmästyksen huudahduksen.

-- Onko hän todenteolla sanonut, että hän antaisi kastaa itsensä?

-- On, herra pastori. Hyvänen aika, mitä sellainen lapsi uskosta ymmärtää? Olisihan se siunattu asia jos vastaiseksi saisi tuon olennon pelastetuksi ja kasvatetuksi kristillisessä rakkaudessa. Punnitkaa tarkasti asiaa herra pastori. Mitä taas minuun tulee, tekisi herra pastori minulle erittäin suuren ilon, jos tyttö jäisi taloon.

Julius ei ollut hämmästyksestään päästä. Hän ajatteli paikalla itseään ja hovisaarnaajaa, kuinka he korkeaksi päämääräkseen olivat ottaneet juutalaiskysymyksen ratkaisemisen. Minkä ansion hän nyt voittaisikaan, jos hänen huolimattomasti pidetystä lapsesta onnistuisi tehdä uskovainen kristitty. Siinä oli totisesti arvokas tehtävä evankeelisen kirkon sielunpaimenelle. Samalla hälvenisi eilisiltainen kiusallinen kohtaus ja sovinto Bockin ja Konradin välillä kävisi mahdolliseksi. Sillä nythän saattaisi vääntää ja kääntää kaikki asianhaarat hänen veljensä ja kristillisyyden eduksi. Tuo Klaudina sai sentään päähänsä aika järkeviä tuumia! Miten erinomaisessa valossa hän oli osannut näyttäytyä Konradille! Hänen parhaimmat ajatuksensa tulivat aina niin sopivaan aikaan.

-- Minä ajattelen asiaa tarkemmin, neiti Schaff, sanoi hän. -- Puhumme sitte siitä enemmän.

Klaudina läksi.

Seitsemäs luku.

Hänen mentyään kääntyi Julius veljensä puoleen.

-- Mitä sinä siitä ajattelet?

Hänen hyvä tuulensa oli palajamaisillaan. Myhäellen hymyili hän jo lempeää hymyä, jolla pappi on tottunut sovittamaan kaikki tilaisuudet. Tänä hetkenä hän suuresti pahoitteli, että oli lähettänyt Klaudinan viemään pois ruuan, sillä hänen ruokahalunsa oli tullut takaisin. Mutta hän ei tahtonut tehdä itseään naurettavaksi.

-- Hän on todellakin oikeassa, jatkoi hän, -- vanha isämme olisi vain ottanut kuorman niskalleen. Ja mitä tyttö siellä tekisi? Hedvig on tottunut toimittamaan kaikki itse. Tyttö olisi vain tiellä.

-- Se on aivan totta ja minä olen sinulle sangen kiitollinen siitä että vastaiseksi pidät lapsesta huolta, vastasi Konrad. -- Olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi: isä olisi vapaaehtoisesti ottanut kuorman niskoilleen. Kuitenkin tahtoisin vielä kysyä, etkö etupäässä ajatellut tämän juutalaislapsen kastamista, kun niin äkkiä suostuit taloudenhoitajattaresi esitykseen?

-- Ja entä sitte?

-- Silloin en voisi pitää hyvää tekoasi niin kokonaan epäitsekkäänä kuin papilta tulisi odottaa.

-- Minun täytyy huomauttaa, etten kärsi sinun kohtelevasi minua samalla raa'alla tavalla kuin eilen illalla suvaitsit loukata vieraanvaraisuutta.

Juliuksen ruokahalu katosi yhtä pian kuin se oli tullut. Sovituksen lempeää piirrettä ei enään saattanut nähdä hänen kasvoissaan. Suurin askelin astui hän edestakaisin.

-- Pyydän tuhansin kerroin anteeksi, jos olisin tehnyt itseni syypääksi vieraanvaraisuuden loukkaamiseen, vaikken sitä tiedä tehneeni. Tiedän vain että vapaan mielipiteen rohkeus on kaksiteräinen miekka ilman kahvaa, jonka käyttäjä eninten loukkaa itseään. Tämän mielipiteen suuria etuja on sitäpaitsi se, ettei sen kannattajia mielellään kärsitä. Sekä pienissä että suurissa asioissa. Juuri samoin käy yhteiskuntamme muutamissa piireissä: rakkaus totuuteen heitetään pois yhtä helposti kuin päällysvaatteet ovenvartijan haltuun. Koeta vain kahdesti moittia emännän valmistamaa keittoa, niin ei sinua enään kutsuta päivällisille. Sinä, joka niin erinomaisesti ymmärrät arvostella kasteketta, mahtanet myöskin pitää hyvästä keitosta, ja tietää, että huono keitto joskus saattaa tärvellä maun koko illaksi. Kohautat olkapäitäsi melkein ärtyisästi... Se minua suuresti hämmästyttää, nyt kun juuri puhun ruuista. Mutta leikki sikseen!... Paljon, paljon enemmän täytyy tämän vapaan mielipiteen tietysti loukata ihmisiä, kun on kysymys heidän korkeimmasta hyvästään, heidän uskostaan, heidän Jumalastaan; tai siitä mitä tuhannet sydämmessään kantavat, uskaltamatta sitä lausua... Juuri meillä, kristinuskon papeilla pitäisi totuuden olla ylinnä kaikkea. Ajasta, paikasta, ihmisistä riippumatta pitäisi meidän sitä julistaa. Eikä vanhan tavan, vaan oman sisimmän, syvimmän vakuutuksemme mukaan; työskennelläksemme tämän totuuden palveluksessa, voittaaksemme tai kaatuaksemme sen kanssa, emme saisi pelätä saarnata mahtavien ja rikkaitten väärinkäytöksiä, aatelisylpeyttä ja rahavaltaa vastaan. Ja tätä totuutta tulisi johtaa sen tunnon, että me aina puhumme Kristuksen nimessä; että me sen perustamme siihen täydellisimpään siveysoppiin, jonka Hän niin ihmeellisen ihanasti on ilmoittanut vuorisaarnassaan. Emmekö muutoin itsemmekin mielestä olisi teeskentelijöitä, jotka toimivat sitä vastaan, josta he ovat vakuutetut?

-- Tulet pitämään hyviä saarnoja, rakas veli.

Juliuksen levottomuus oli kasvanut. Siitä huolimatta hymyili hän sangen ylenkatseellisesti, tosin käännettyään kasvonsa pois veljestään; sillä toistamiseen oli hänet vallannut sama vastenmielinen tunne, jota hän edellisenä iltana oli tuntenut.

-- Sinä unohdat kokonaan kristillisyyden historiallisen kehityksen, sanoi hän sitte. -- Ei ole ensinkään varma, saavutetaanko parhaat tulokset siten, että totuus aina lausutaan. Tulet ehkä vuosien kuluttua ajattelemaan asiasta toisin. Mutta pysykäämme alkuperäisessä aineessamme. Mitä sinulla olisi sitä vastaan että minä juutalaislapsesta tahtoisin tehdä uskovaisen kristityn? Onhan, käyttääkseni omia sanojasi, ylin tehtävämme joka tilaisuudessa levittää kristinoppia.

-- Levittää kristinoppia! Tekemällä proselyyttejä! Todellakin kaunis tehtävä! Niinkuin usko olisi kappale, jota hansikkaiden lailla vaihdetaan!

Konrad nauroi niin ääneen, että Julius hämmästyneenä jäi häneen katsomaan.

-- Olisit mieluummin sanonut: kristillistä _kirkkoa_, jatkoi Konrad. -- Et vieläkään näy minua ymmärtäneen, jonkatähden minun vielä kerran tarkasti täytyy selittää sinulle kantani. Pidän kristinoppia ja uudenaikaista kristillistä kirkkoa perin erilaisina aineksina, joilla pohjaltaan ei ole mitään yhteistä. Kirkko on niinsanoakseni ornamentti, koristava osa siitä yksinkertaisesta ja vaatimattomasta rakennuksesta, jonka Jesus Natsarealainen rakensi. Ja tämä ornamentti on aikojen kuluessa tullut niin suureksi ja komeaksi, että se kokonaan on muuttanut tuon yksinkertaisen rakennuksen muodon. Siten se on sokaissut tuhansien tuhannet, niin että he nyt pysähtyvät tuota ulkopuolista muotoa katselemaan. Tyytyväisinä lähtevät he sitte kotiin, sillä ovathan he nyt todellakin nähneet ihanan rakennuksen. Niin, tyydyttäähän se, kun taas on rukoillut hyvää Jumalaa ja sitte seitsemän päivän kuluessa, hamaan seuraavaan sunnuntaihin asti, saa olla kaikkien toimiensa rajaton herra... Iloitaanhan siitäkin, kun katsellaan kullatulta joulupähkinöitä, joita säästäväiset äidit taas seuraavana vuonna ripustavat kuuseen sekä suurille että pienille lapsilleen iloksi. Ydin on aivan sivuasia.

-- Kuule Konrad, sinä lausut mielipiteitä, jotka eivät laisinkaan ole sopusoinnussa virkasi kanssa evankelisena pappina, ja jotka pakoittavat minua pyytämään, että ainakin minun läsnäollessani pidät ne itseäsi varten.

-- Sinä pelkäät niitä ajatella.

-- En, en _niitä_, mutta tulevaisuuttasi. Olemme kahdenkesken; saatan siis olla suora. Jollen erehdy, niin hovisaarnaaja Bock tulee käyttämään koko vaikutusvaltaansa -- ja se on sangen suuri -- konsistoorissa, jottei vaaliasi vahvistettaisi. Sinä sanoit eilen asioita, vaikkei suorastaan hänelle, joita hän ei tule antamaan anteeksi.

-- Olisin iloissani, jos hän todellakin olisi minut ymmärtänyt... Ja olen sinulle kiitollinen siitä, että olet minulle selittänyt tämän suvaitsevaisen miehen luonteen. Tiedän nyt miten menettelen.

Äkkiä Julius likeni veljeään ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. Sinä hetkenä näytti hän todellakin tarkoittavan hyvää. Äänen soinnustakin sen huomasi. -- Kas, rakas Konrad, minä olen kuusitoista vuotta sinua vanhempi. Jo se oikeuttaa minua varoittamaan sinua ajattelemattomuudesta. Tosin toimisin parempaa tietoani vastaan, jollen tunnustaisi mielipiteitäsi jaloiksi. Sinussa on paljon ihanteellisuutta, liiankin paljon, elääksesi tässä elämässä, sellaisena kuin se on: velvollisuuksien täyttämistä esivaltaa ja lakia kohtaan.

-- Entä lähimmäiseni ja oma itseni? Unohdatko sinä meidät?

-- Kuule nyt eteenpäin. Sinä epäilet, että nykyajan kirkko kykenee julistamaan veljenrakkautta sellaisena kuin Herramme Jesus Kristus tarkoitti. Sinussa elää vallankumouksellinen henki, niinkuin kirjasi vuorisaarnastakin selvään osoittaa. Sivumennen mainitsen, että tämä henki on sangen naiivinen; se onkin sen paras puoli. Sinä saarnaat kristillistä toimintaa ja näet siinä hyvän voiton pahan yli...

-- Sentähden, että Kristus sanoi valtakuntansa maan päällä lähestyvän vain silloin, kun hänen oppinsa täytetään. Se on minun mielipiteeni, keskeytti hänet Konrad. -- Ajattele toki apostolien historiaa. Lainlaatijat saattaisivat siitä nähdä erehdyksensä.

-- Myönnettäköön. Mutta tämän kaiken ohessa unohdat, ettet ole tullut Berliiniin kääntääksesi maailmaa nurinnarin, etkä taistellaksesi kirkkoa _vastaan_, vaan kirkon _puolesta_. Sekä ennen kaikkia hankkiaksesi itsellesi varman, miellyttävän toimeentulon. Ihanteista, vaikka olisivat kuinka suuret ja jalot, ei saata elää; vielä vähemmin, kun ne ovat sellaiset, ettei niitä käytännössä voi toteuttaa. Ja epäilen todellakin, että sinun ihanteitasi saattaisi panna käytäntöön.

-- Mutta onhan minulla itselläni oikeus toimia niiden mukaan.

-- Tietysti; niinkauvan kuin et joudu ristiriitaan lakien kanssa.

-- Mutta onko sitte varma, että lait aina ovat osanneet oikeaan?

-- Se ei kuulu minun tutkimusalaani. Ainakin niitä tulee kunnioittaa.

-- Muuten minun täytyy sanoa, jatkoi Konrad, huomaamatta veljensä viime sanoja; -- että sinä ajattelet papin toimen aivan käytännölliseksi ammatiksi.

-- Herranen aika, kyllä sinä vielä kerran myönnät minun olevani oikeassa. Sinä astut kyllä nyt täynnä innostusta saarnastuoliin, mutta pidä vain joka sunnuntaina ehtosaarna, niin saat nähdä ajan koittavan, jolloin et muuta toivo kuin että rauhassa saat syödä leipäsi. Ja tämä toivo enenee vuosi vuodelta.

-- Siis niin, että papista tulee täydellinen kone.

-- Olkoon menneeksi, jos tahdot häntä siksi nimittää... Odotahan vain kunnes muutamana kauniina päivänä saat halun mennä naimisiin, saat perheen ja saat -- jos sinulla siihen on taipumusta -- vatsan. Silloin elät tyytyväisenä ja onnellisena, vaikket olisikaan ihmiskunnassa ja kirkossa pannut aikaan uudistavia parannuksia. Sillä synnissä on ihminen syntynyt ja tottumus on ollut hänen imettäjänsä, niinkuin Schillerimme sattuvasti sanoo.

-- Näytpä puhuvan kokemuksesta.

Julius oli jo aikoja sitte päästänyt veljensä kädet ja asteli edestakaisin huoneessa, niinkuin hänen tapansa oli. Viime sanojen jälkeen karttoi hän katsoa Konradia silmiin. Mutta hän tunsi avomielisyydellään tehneensä tyhmyyden, joka mitä pikimmiten oli korjattava; sillä mielikuvituksessaan luuli hän jo taas kuulleensa viittauksia suhteestaan Klaudinaan. Sentähden hän paikalla alkoi puolustautua:

-- Poikamiehenäkin saattaa nimittäin tulla samoihin kokemuksiin... Minulla on talossani sama järjestys kuin naineella miehellä. Ja jota mukavammin ihmisen elämä on asetettu, jota enemmän hän on kellon kaltainen, joka ajallansa vedetään, sitä vähemmin häntä haluttaa ruveta muuttamaan almanakkaa ja joskus alkamaan viikkoa lauvantaista.

-- Sanoppas Julius -- etkö koskaan ole epäillyt, niinkuin minä; tarkoitan: etkö koskaan, niinkuin minä ole tuntenut ihanteen ja todellisuuden välistä ääretöntä ristiriitaa?

-- Epäillytkö? kysyt. Tietysti. Kaikki jumaluusoppineet epäilevät, kun ovat nuoret, mutta vihdoin lyö usko kuoliaaksi epäilykset.

-- Usko toimeentuloonko?

-- Ei, sitä en tarkoita, sillä onhan paljon jumaluusoppineita, jotka eivät koskaan saa toimeentuloa.

-- Mutta he ovatkin sitte keskinkertaisia kykyjä.

-- Ei. Sitä he eivät ole. Keskinkertaisista kyvyistä tulevat parhaimmat sielunpaimenet, sillä he saarnaavat hyvin, sanomatta paljoa, menevät hyviin naimisiin, kasvattavat terveitä lapsia, pitävät huolta siitä, ettei saarna tule liian pitkä, eivätkä ajattele kristinuskon sisintä syvyyttä niin tarkasti kuin sinä. Pääasia on, että he riippuvat kiinni sanassa, eivätkä hengessä... Tätä uskoa tarkoitin vasta. Ei pidä kirjoittaa Jumalan sanaa viidellä kirjaimella, jos neljä riittää.

-- Niin... he ovat siis hyvin onnellisia ihmisiä, nuo keskinkertaiset pastorit.

-- Tietysti. He ovat valtion uskollisimmat palvelijat.

-- Vai niin... ja kummoisiksi nuo ihmiset kuvittelevat töittensä hedelmät?

-- Miten sinä tarkoitat?

-- No -- otaksukaamme, että suurinta osaa näistä keskinkertaisista kyvyistä saattaisi verrata käsityöläisiin, jotka rehellisellä ja kunnon ihmisten tavalla ansaitsevat leipänsä, niin täytyisi heidän kaikkien toimintansa kuitenkin pyrkiä jotakin maalia kohti. Sillä täytyyhän työllä olla tarkoitus. Täytyyhän virkavuoden kuluttua näyttäytyä joku tulos.

-- Vai niin... Tahdot niinsanoakseni luettelon pelastetuista ja herätetyistä sieluista.

-- Tai kadotetuista. Huomaan, että olet käsittänyt minut erinomaisesti.

-- Tämä tulos näkyy kirkonkirjoista, siten että lukkari saattaa sanoa kirkollisten vihkimisten ja ristiäisten enenneen; että halu kuulla papin lohduttavia sanoja on käynyt elävämmäksi; että viini, pyhiä sakramentteja jakaessa, on vähentynyt, sekä että yleensä halu käydä kirkossa on tullut vilkkaammaksi.

-- Ja tuleeko tämä vuositulos aina tyydyttävä?

-- Ei, Jumala paratkoon, ei. Vuosi vuodelta vähenee näitten pyhien toimitusten tarve; tietysti katsoen Berliinin kasvamiseen. Saattaa sanoa suurimman osan kansaa katsovan kirkollisia asioita kamalalla välinpitämättömyydellä.

-- Niin, mutta täytyyhän tähän olla joku syy.

-- Se on materialismi, joka hallitsee aikaa. Sosiaalidemokratiian vaikutus alempaan kansaan, vapaamielisen kirjallisuuden ateismi ja muut sellaiset, joista hovisaarnaaja juuri eilen puhui. Kansa on tyhmää. Se tahtoo vain elää ja nauttia.