Part 4

-- Tarkoitan, herra hovisaarnaaja, ettei ryyppy enempää kuin aikaisten avioliittojen solmiminen, tai kaikki nuo yhteisellä nimellä materialismiksi kutsutut paheet ole syynä kansan uskottomuuteen, vaan yksinomaan kirkko.

-- Kuinka?

Hovisaarnaaja luuli kuulleensa väärin. Suu auki tuijotti hän Konradiin ja antoi silmiensä kiertää pitkin piiriä, nähdäkseen ilmeen muitten läsnäolijoiden kasvoissa. Samassa työnsi pastori Julius tuoliaan ja astui kevyesti veljensä jalalle.

-- Oletko mieletön? ärjäsi hän hänelle, ilman että tämä vähintäkään välitti siitä.

-- Niin, minä toistan sanani: kirkko yksin.

-- Ja sen sanotte te tämän kirkon palvelijana, Jumalan sanan opettajana.

-- Niin. Minä olen tullut siihen vakaumukseen.

-- Mutta sanokaappa, herra pastori... kuulemmeko oikein... Onhan yleisesti tunnettu, että herra veljenne aikoo ruveta Pyhän Martan seurakunnan toiseksi papiksi...

Ikäänkuin apua anoen hovisaarnaaja kääntyi talon isännän puoleen; hänen täytyi saada tarpeellinen selitys tuohon kuulumattomaan tapaukseen.

Pastori Julius oli yhä samassa mielentilassa.

-- Kyllä, herra hovisaarnaaja, se niin on, toisti hän väkinäisen rauhallisesti. -- Mutta ehkä veljeni on hyvä ja likemmin selittää meille hiukan salaperäiset sanansa. En nimittäin voi otaksua hänen asettavan eteemme väitettä, antamatta meille todisteita sen oikeudesta, tai paremmin sanoen: ainakin koettamatta sitä tehdä... Voimme siis jossakin määrin olla uteliaat.

Pastori Julius nousi paikaltaan ja astui ikkunoiden luo; hän nojasi seinää vastaan, laski käsivarret ristiin ja katseli kokoonpainetuin huulin ja syvästi huolestuneena Konradiin.

Mieliala huoneessa oli täydellisesti muuttunut. Jonkinlainen jännityksen synnyttämä iloisuus oli vallannut kaikki mielet. Muutamia hetkiä vallitsi huomattava levottomuus. Odotettiin jotakin epätavallista tapahtuvan ja valmistauduttiin sitä vastaanottamaan. Seminaarintirehtori korottautui muutamia tuumia korkeammalle ja veti jalat alleen. Adam Simmer laski avaamatta kädestään kirjan, jonka hän juuri oli ottanut, kääntyi hitaasti huoneeseen ja vei kultaiset kakkulat nenälleen. Hänen vaimonsa muutti painonsa oikealta puolelta vasemmalle, jolloin vihriä plyysituoli liitteissään vapisi. Bock oli myöskin noussut. Välinpitämättömän näköisenä likeni hän parratonta kandidaattia, joka aikansa kuluksi uudestaan ja uudestaan tarkasti kynän terää.

Lävistelty lampunvarjostin näytti erittäin miellyttävän hovisaarnaajaa. Hän kumartui tarkastamaan Kristuksen ristinkantamista, joka oli siihen kirjailtu ja virkkoi hiljaa:

-- Kirjoittakaa kaikki, mitä saatte kuulla.

Kandidaatti nyökäytti päätään; mutta hovisaarnaaja loi vielä kerran katseensa lampunvarjostimeen, nojausi sitte molemmin käsin suureen työpöytään ja katsoi Konradiin syyttäjän katseella.

Tohtori istui aivan yksin pyöreän pöydän ääressä. Vanhuskin oli noussut ja kuhninut luthertuoliin oven luona, joka johti viereiseen huoneeseen. Siinä oli hänen mukava istua ja siitä saattoi hän selvästi nähdä nuorimman poikansa kasvot.

-- Olen sitä mieltä, alkoi Konrad, -- että kristinopin ja sitä saarnaavan nykyajan kirkon välillä on ääretön ero, jota ei viisailla sanansutkauksilla enempää kuin hyväntahtoisilla puolustuksilla saa kielletyksi. Kristinuskon varsinainen ydin ilmaantuu _toiminnassa_. Kirkko on ajanpitkään asettanut _sanan_ sen sijalle. _Teosta_ on tullut _saarna_. Katsokaamme esimerkiksi koko Kristuksen oppia: kaikkialla huomaamme ettei hän Jumalan sanaa ajattelekkaan muuta kuin toteuttamisena maan päällä. Hänestä ei mikään ole suurempaa kuin hyvä, _epäitsekäs_ teko. Panen painon sanaan epäitsekäs, koskei nykyajan kirkko saata omistaa sitä ominaisuutta itselleen. Se ei miltei ensinkään ole auttanut itsekkäisyyden poistamista maailmasta. Se on ruvennut valtion palvelukseen ja silloin se samalla on velvoittautunut ottamaan huomioon kaikki valtion edut. Se on siten rajoittanut vaikutuspiirinsä, jonka kautta niin sanottu käytännöllinen kristillisyys, sellaisena kuin Jesus on sen opettanut, tulee viimeisissä johtopäätöksissään mahdottomaksi. Ja sitä pidän minä suorastaan valheena.

-- Hyvä, hyvä, poikani, kuului vanhan Balduksen ääni. Kaikki korottivat hämmästyneinä päitään. Pastori Julius tuli sangen levottomaksi. Hän piti vanhuksen sanoja vain uutena todisteena hänen lisääntyvästä heikkomielisyydestään. Mutta paksu rouva Simmer rohkaisi mieltään ja kuiskasi puolisolleen, joka oli istuutunut hänen viereensä, sanat: "hän ei ole niinkään väärässä; meissä on paljon mädännyttä", jonka johdosta koroistaaneläjän kasvoihin tuli mitä kummastunein ilme.

-- Pappisselibaatti, pappisselibaatti on syynä kaikkeen, huokasi taaskin onneton nainen käheällä äännellään. Yksin hovisaarnaaja säilytti täydellisen levollisuutensa.

-- Näytätte olevan hetken mielialojen vallassa, herra tohtori, virkkoi hän tahallisella ivalla. -- Tahdotteko olla hyvä ja jatkaa selityksiänne? Olen varma siitä, että rientämällä riennätte tunnustamaan tätä suurimman totuuden valhetta. Se olisi meille kaikille eduksi.

Hän heitti merkitsevän katseen laihaan kandidaattiin ja antoi sitte silmiensä, omituisen kylmällä, julmalla ilmeellä pysähtyä nuoreen pappiin.

-- Katsokaamme mihin tahansa, jatkoi Konrad, -- kaikkialla meitä kohtaa ristiriita yksinkertaisimman _kristillisen_ käskyn ja _kirkollisen_ opin sääntöjen välillä. Valtio, julkinen elämä, koko yhteiskunta on sitä täynnä. Joka päivä, joka hetki, joka silmänräpäys asettaa eteemme tuon valheen. Ihmiset antavat nimittäin teoilleen sen varjon, että ne ovat tapahtuneet suurimman ihmisen hengessä, vaikkeivät he edes likimainkaan täytä hänen uskonkappaleitaan, jotka hän verellään vahvisti. Se on suurin rikos, että kristillinen oppi on muutettu sellaiseksi, jommoiseksi ei sen perustaja ollut sitä ajatellut eikä tahtonut. Kristus tahtoi maailmasta poistaa vastakohdat; luonnollinen ja jumalallinen oikeus olivat hänestä samaa. Hän teki käskyjensä täyttämisen riippuvaiseksi kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta. Sillä hän katsoi heidät kaikki saman Jumalan luomiksi. Hän ei tunnustanut ihmisten lakia, koska hän piti sopimattomana julkaista käskyjä, joita ei edes hän Vapahtajana saattanut noudattaa. Meidän aikamme etuoikeutettu kristinusko ei näy sitä ollenkaan tietävän. Sen sijaan että sen olisi pitänyt tunkea syvyyteen, on se laajentunut leveyteen. Se on rakentanut ihanoita kirkkoja, sen helmasta on syntynyt suuria jumaluusoppineita, tuhansin kielin on se julistanut evankeliumia, mutta tämä kaikki on vain vaikuttanut sen, että vastakohdat ovat tulleet jyrkemmiksi, rakkaus on vähentynyt, viha on kasvanut ja muutamat harvat ovat saaneet käsiinsä vallan pilkatakseen miljoonien luonnollisia oikeuksia. Sanalla sanoen: se ei yhdeksäntoista vuosisadan kestäessä ole antanut juuri mitään todisteita siitä, että se jollakin lailla olisi vaikuttanut ihmiskunnan siveelliseen jalostumiseen.

Hän vaikeni. Kääntäessään päätään oikealle, huomasi hän Klaudinan, joka äänetönnä niinkuin aina oli tullut sisään ja kuullut hänen viime sanansa. Jäykkänä, liikkumattomana seisoi hän ovessa, tuijottaen Konradiin. Sellaisia sanoja ei hän ollut kuullut koko sinä aikana, jolloin hän oli ollut tässä talossa. Jonkinlainen kauhu oli hänet vallannut. Saattoiko hän uskoa korviaan? Pappiko, joka halusi paikkaa kristillisessä kirkossa, puhui sillä tavalla? Hän mahtoi olla joko puolihullu, niinkuin ukko tuossa, tai "hihkasi" hän jo edeltäkäsin koko sielunpaimenen viralle ja tahtoi kerran oikein kunnollisesti suututtaa hengellisiä herroja. Kaikissa tapauksissa oli hän utelias kuulemaan, miten tämä hurskas keskustelu jatkuisi. Hän asteli pitkin huonetta, kokosi tyhjät kupit ja astui takaisin oven ääreen, jossa hän laski tarjottimen pienelle pöydälle. Ja ollessaan askaroivinaan astioitten kanssa, kuunteli hän jännityksellä keskustelua.

-- Jollen erehdy, niin te herra tohtori, kirjassanne olette käsitellyt juuri samaa ainetta; ainakin sanomalehtiarvosteluista päättäen muistan sisällön samaksi.

Konrad nyökäytti ainoastaan päätään, mutta vanha Baldus puuttui paikalla puheeseen.

-- Mutta paljon perusteellisemmin. Syvällä totuudella.

-- Teidän moninkertaiset kiitoksenne, herra pastori, pakoittavat minut ensi päivinä tutustumaan poikanne teokseen. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin evankeliumista on luettu asioita, joita ei niissä milloinkaan ole ollut. Kirkko on sen tähän asti kestänyt ja tulee sen edespäinkin kestämään, ilman että sen perustukset siltä horjuvat. Jos Jumala niin tahtoo!

Hän nousi ja astui pyöreää pöytää kohti.

-- Tämä ei ole oikea paikka eikä ole virkani arvoista kumota väitteitänne, herra tohtori. Ja onhan meillä tänään hyödyllisempääkin tekemistä kuin väitellä. Niinkuin kuulitte, olemme kokoontuneet tänne _käytännössä_ harjoittaaksemme kristillisyyttä. Ehkä tahdotte osoittaa ettette vain kirjoissanne tarjoa maailmalle hyviä töitänne... Sallitte kai herra pastori, että pyydän herra veljeänne liittymään komiteaamme?

Julius ilostui siitä että puhe kääntyi toiseen suuntaan. Konradin avomielisyys oli ajanut hien hänen otsalleen.

-- Tietysti, herra hovisaarnaaja. Olen vakuutettu siitä, että veljeni tietää panna arvoa tähän kunnianosotukseen.

-- Kyllä, minä otan sen kiitollisuudella vastaan, rakas veli... enkä luule että paremmin voin osoittaa olevani sen arvoinen kuin jos herra hovisaarnaajalle heti silmien eteen asetan toivotun todisteen... Saisinko, neiti, pyytää teitä tuomaan sisään tytön?

Oven vieressä seisovalla pienellä pöydällä alkoivat kupit äkkiä kalista. Klaudina nosti tarjotinta, jättääkseen huoneen. Yleensä eivät suurimmatkaan odottamattomuudet saaneet häntä riistetyksi raa'asta välinpitämättömyydestä. Mutta tällä kertaa luuli hän kuulleensa väärin. Pitikö hänen todellakin kuljettaa tuo kadulta poimittu, risainen lapsi, joka lienee kuljeksinut Jumala ties missä, näiden herrasväkien eteen? nytkö? tähän aikaan?

Hän seisahtui, kääntyi ja mietti hetkisen ajan. Eiköhän olisi paras ensin kysyä pastorilta neuvoa? Hän ei vielä ollut ilmoittanut hänelle mitään oudon vieraan olemasta olosta. Mutta miksi itse asiassa? Jos kerran herrasväet olivat kokoontuneet keskustelemaan turvattomista lapsista, niin saattoivathan he jo alkaa pelastamalla yhden kurjan olennon. Jota odottamattomammin tyttöruhja seuraan ilmestyisi, sitä suurempi olisi hämmästys. Hengissä näki hän jo koroillaeläjän kasvojen pitenevän; hänen nenänsä se oli tottunut pelkkään viininhajuun. Ja sitte tuo hovisaarnaaja!... Pysyköön vaan poissa! Hänen pastorinsa kyllä parhaiten tiesi, kuinka hän vihasi noita iltoja, jolloin hänen piti täyttää emännän velvollisuudet, vaikkei hänellä itse asiassa ollut emännän oikeuksia. Jonkinlaisella hekkumalla hän ajatteli, mitä omituisia kasvonilmeitä hän muutaman hetken kuluttua tässä saisikaan katsella. Salainen ilontuli, ainoa joka sai hänen piirteensä muuttumaan, leimahteli taaskin hänen silmissään.

-- Niinkuin herra pastori käskee, sanoi hän tyynesti ja asetti tarjottimen takaisin pöydälle, saadakseen uudestaan aihetta tulla huoneeseen.

-- Mikä tyttö? kysyi pastori Julius, liketen Klaudinaa.

-- En tiedä, vastasi hän entisellä tyyneydellään ja katosi.

-- Saat heti nähdä, rakas veli, sanoi Konrad. -- En vielä ole ollut tilaisuudessa puhua kanssasi asiasta.

Pastori Julius oli kovin kummissaan ja pyysi yhä veljeltään selitystä.

-- Mutta kuule toki, sanoi hän hillityllä äänellä, olisihan siitä ollut aikaa puhua sitte, kun olisimme jääneet kahdenkesken. Ihmisrakkautesi voi tehdä sinulle pahan kepposen.

Konrad kohautti olkapäitään.

-- Tervehtiessäsi et laisinkaan antanut minulle suunvuoroa. Olemmehan sitäpaitsi kaikki kristillisyyden saarnaajia...

Ensi kerran luuli Julius kuulevansa peittämätöntä ivaa veljensä sanoista. Mutta aikaa ei enään ollut vastata siihen. Hän likeni ovea, estääkseen ikävää kohtausta, kun se samassa aukeni ja Josefa Klaudinan seurassa astui sisään.

-- Tässä tyttö... Astu vain likemmä.

Viides luku.

Hän työnsi Josefaa editsensä pyöreään pöytään asti, jotta valo suuresta lampusta täytenä lankesi lapsen kasvoille.

-- Syy ei ole minun, herra pastori, kuiskasi hän Juliukselle ja tyhjensi kirjoista vanhan tuolin Josefaa varten. -- Herra veljenne käyttäytyi aivan kuin omassa talossaan. Sitäpaitsi tämäkin esiintyi ikäänkuin hän ennen olisi käynyt täällä. Hän tiesi paikalla tien kyökkiin.

Silmiään korottamatta nykäsi hän tuolin aivan hovisaarnaajan eteen ja lausui tavallista äänekkäämmin:

-- Kas tässä, lapseni, istuudu, jotta herrasväet kaikki voivat sinut nähdä.

Josefa oli istunut kyökissä uunin ääressä. Hänen kuivavista vaatteistaan tuntui paikalla huoneessa tympeä haju. Väkivallalla oli Klaudina saanut hänen tulemaan sisään. Kun hän kuuli seuran olevan koolla, joka keskusteli turvattomista lapsista, niin hän heti tahtoi paeta talosta. Ääretön kaipaus oli hänet äkkiä vallannut: hän ikävöi koppaansa ja kiviportaita. Hän oli tänä päivänä syönyt ja juonut tarpeekseen eikä enään muuta halunnut kuin nukkua. Nähdessään kokoontuneet naiset ja herrat, joitten luku hänen mielikuvituksessaan lisääntyi kaksinkerroin, karkasi kauhu kaikkiin hänen jäseniinsä. Polvet vapisivat ja sydän alkoi kovasti lyödä. Hänet valtasi suuren pahantekijän tunne, jonka teoista langetetaan hirveää tuomiota.

-- Istuudu, Josefa, täytyi Konradinkin kehoittaa ennenkuin hän arasti asettui tuolin kulmalle. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: jospa olisinkin kotona pikku siskojen luona! Mieluummin kärsin lyöntejä kuin istun tässä.

Tuskin uskalsi hän silmiään kohottaa. Punertuneet kädet helmassa, pää alas painuneena tuijotti hän mattoon. Heikko puna oli noussut hänen poskilleen: häntä hävetti täällä näyttäytyä huonossa puvussaan. Huivi oli valunut niskalta; solakka, siro kaula näkyi, korottaen lapsellista vaikutusta hänessä.

Hänen astuessaan sisään olivat kaikki silmät kääntyneet häntä kohti. Uteliaisuus näyttäytyi kaikissa kasvoissa. Rouva Simmer seurasi häntä tarkkaavaisesti lasisilmiensä takaa, hänen puolisonsa varustautui niinikään silmälaseilla ja hunnutettu onneton nainen nousi sohvasta voidakseen toisten päitten päällitse paremmin tarkastaa Josefaa. Seminaarintirehtori nosti jalkansa toisen päälle, laski käsivartensa ristiin ja kiinnitti silmälasit nenän päähän.

Lausuttuaan viime sanansa oli hovisaarnaaja noussut ja astunut kandidaatin tykö. Hän käänsi yleisölle selkänsä, otti pöytäkirjan, kääräsi sen kokoon ja pisti povitaskuunsa. Sitte hän suorana pysähtyi seisomaan pienen pöydän ääreen, vasen käsi nojauneena levyyn ja oikean käden sormet hajallaan, pistettyinä napinläpeihin takissa, joka oli kiinnitetty valkeaan kaulaliinaan asti. Juuri samassa asennossa hän esiintyi julkisissa kokouksissa, uskollisten joukossa, kun hän epäkristillistä maailmaa vastaan lausui pannakirouksensa. Kapeat huulet pusertuivat vieläkin lujempaan vastatusten, jykevät poskipäät pistivät esiin tavallista terävämpinä, kulmakkaampina. Vaivalla sai hän hillityksi vihan, jonka Konrad hänessä oli herättänyt. Nuori mies oli lausunut sanoja, jotka papin suussa kaikuivat rikoksellisilta. Ennen kaikkea suututti häntä se tyyneys, jolla ne lausuttiin. Tuntui siltä kuin vanhan kirkon perustukset olisivat haljenneet ja vallankumouksellisten pasuunantoitotukset jymisseet raunioilla.

Kun Bock näki edessään tämän elävän todisteen, kohosi hänen suuttumuksensa ylimmilleen. Nuori pappi näytti tahtovan asettaa koetuksen alaiseksi hänen paljon kehutun käytännöllisen kristillisyytensä! Mutta hovisaarnaaja hillitsi mielensä ja alkoi rakastettavasti kysellä Josefan tilaa.

Konrad kertoi lyhyesti kuinka hän oli hänen tuttavuuteensa joutunut.

-- Ehkä te, herra hovisaarnaaja, tiedätte neuvoa, mitä tälle lapselle olisi tehtävä? Tai ehkä joku herrasväestä? Itse olen minä poikamies ja, niinkuin ehkä tiedätte, ollut vasta muutamia päiviä Berliinissä. Tahdoin veljeni kanssa puhua asiasta, mutta siihen ei ollut aikaa.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus.

-- Ensinnäkin pitäisi lapselle hankkia toimeentulo ihmisten luona, jotka sydämmen vaatimuksiin panevat suuremman arvon kuin rahakukkaroon. Luulen, että hän taloudentoimissa voisi tehdä kylläkin suurta hyötyä, jatkoi hän.

Sama hiljaisuus. Kiusallisen vaitiolon kanssa lisääntyi huoneessa ilkeä haju, joka aina seuraa köyhyyttä. Vähitellen alkoi se pistää nenään. Asiaa piti tarkemmin ajatella. Kyllähän hädänalaista autettiin, mutta jonkun matkan päästä. Ja tuo tuossa ei suinkaan mahtanut olla parhaita. Kadulta löydetty! Kuka saattoi tietää missä seikkailuissa nuori kaupustelija jo oli ehtinyt olemaan mukana ja mitä seurauksia siitä saattoi olla, jos hänet taloonsa otti! Sitäpaitsi kaikki sukulaiset epäilemättä tulisivat vaatimaan apua. Sellaista se aina oli. Nuori pappi näkyi todellakin olevan kummallinen herra, joka kristillisyyden harjoituksissaan meni hiukan liian pitkälle.

Konradin ja rouva Simmerin katseet kohtasivat vaistomaisesti toisensa. Kunnianarvoisa rouva joutui sen johdosta suuresti hämilleen, mutta voitti samassa takaisin mielenmalttinsa ja sanoi:

-- Me mielellämme ottaisimme lapsen luoksemme, mutta meille tuli juuri viikko sitte muuan köyhä sukulainen asumaan.

-- Niin, ikävä kyllä! Muuten me sen niin mielellämme tekisimme! virkkoi hänen miehensä, joka päästäkseen loitommalle ilkeästä tilasta, taaskin oli ruvennut tutkimaan kirjoja. Hän oli ihastuksissaan rouvansa mielenmaltista. Mistä kummasta hän olikaan kaivanut esiin tuon "köyhän sukulaisen", jonka olemassaoloa kukaan ei tähän hetkeen asti ollut aavistanutkaan? Se oli pantava mieleen tarpeellisia tilaisuuksia varten. Sillä kunnioitus hyvään sydämmeen kohosi senkautta melkoisesti.

-- Niin, jospa minä olisin naimisissa... huokasi Kickert säälien, osoittaakseen, ettei hän tietänyt mitään neuvoa Josefalle. Syvän surumielisyyden ilme painui hänen kasvoihinsa. Hän asetti lasit silmilleen ja veti jalat alleen. Simmer oli nimittäin hänen kauhistuksekseen asettunut melkein hänen jalkainsa juureen tutkimaan vanhoja kirkkoisiä.

-- Oletko sinä myöskin ahkerasti käynyt kirkossa, lapseni? kysyi Bock.

Josefa pudisti äänetönnä päätään. Pahoillaan kääntyi Bock silloin Juliuksen puoleen, hiljaa sanoakseen hänelle jotakin.

-- Hänellä ei sunnuntaisin ole ollut aikaa, herra hovisaarnaaja, vastasi Konrad tytön puolesta, -- sillä hän oli aamusta alkaen iltamyöhään asti hankkimassa leipää pienille sisarilleen, koskei isäpuoli kuulu heistä ensinkään välittävän... Sitäpaitsi, hyvät herrasväet, kääntyi hän seuran puoleen, -- ei teidän pidä loukkaantua siitä tilasta, jossa tyttö raukka tällä hetkellä on, sillä se on aivan ulkonainen... Kristushan aterioitsi sikopaimenten kanssa ja kävi ehkä joskus niinkin ettei hän viikkokauteen ollut tilaisuudessa peseytymään ja puhdistamaan vaatteitaan maantien tomusta ja liasta. Hänen sydämmensä ei siltä tahraantunut.

Tahallaan lausui hän nämät sanat hyvin ääneen. Läsnäolevien herrasväkien välinpitämättömyys koski häneen syvästi. Hän olisi sitä harmitellut, jollei hän olisi tuntenut vissiä tyydytystä nähdessään nuo kelpo ihmiset niin hämillään. Suurin iva oli hänen mielestään se, että hän saisi lyödä uskonheimolaisensa heidän omilla aseillaan. Hän oli ottanut oikein tavaksi Kristuksen sanoilla käydä kristityltä vastaan.

Hänen silmänsä kiersivät pitkin piiriä ja pysähtyivät Josefaan. Tämä nosti ensi kerran silmänsä ja katsoi häneen. Sisään astuessaan ei tyttö ollut häntä huomannut, enempää kuin hän oli tietänyt että hän oli läsnä. Mutta niinpian kuin hän oli kuullut hänen äänensä, oli hänestä kadonnut kaikki pelvon tunne. Hän tiesi, ettei hän enään ollut yksin, ettei hänen enään tarvinnut hävetä ja ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Olihan hän näiden hienojen naisten ja herrojen edessä aivan ääneen puolustanut hänen köyhyyttään ja selvään sanonut, ettei ihmistä siitä saa tuomita. Millä hän oikeastaan oli sen ansainnut? Uteliaasti hän odotti mitä nyt tapahtuisi ja alkoi huolellisesti tarkastaa jokaista läsnäolijaa.

-- Kauniisti puhuttu, rakas veli, virkkoi Julius. -- Mutta ensin pitäisi ottaa tarkemmin selvää tämän lapsen kohtaloista. Sillä ovathan sinun tietosi itse asiassa hyvin pintapuoliset. Kysy herra hovisaarnaajalta, joka kaupungin lähetyspappina on katsonut syvälle Berliinin elämään, eikö löydy hyvin huonoa väkeä, joka juuri eninten väärinkäyttää kelpo ihmisten hyvyyttä.

Samassa nousi vanha Baldus ja lausui:

-- Poikani, älä loukkaa lapsen arkatuntoisuutta. Jota turmeltuneempi sielu on, sitä suurempi tyydytys sen pelastamisesta. Kuka tämä tyttö lieneekin, niin saa hän _minun_ kodissani turvapaikan. Toivon että herrasväki kaikki siihen suostuu.

-- Isä, sinäkö tahdot... huudahti Konrad nousten ja tarttuen vanhuksen käteen.

-- Kyllä poikani, minä tahdon.

Iloinen tunne valtasi koko seuran. Toiset onnittelivat vanhusta päätöksen johdosta: "Se on jalo teko..."

"Saatte siitä varmaankin iloa... Olen vain pahoillani, että ehditte ennen minua... Olin juuri samaa sanomaisillani", lausuttiin joka taholta.

-- Jumalan siunausta hyvään tekoonne, sanoi myöskin Bock, joka sinä hetkenä piti ukkoa sangen järkevänä.

Mutta Kickert tuli Josefan luo, asetti oikean kätensä hänen päälaelleen ja sanoi:

-- Pysy lapseni vain hyvänä, niin me kaikki sinua autamme.

-- Kunhan ei hän vain olisi katolilainen; se olisi hänen onnettomuutensa, äänteli hunnutettu nainen läpitunkevalla äänellään.

Äkkiä kuului ovesta Klaudina puhuvan. Hän oli vihdoinkin tullut noutamaan teekuppeja ja kuuli viime sanat.

-- Ei, sitä hän ei ole, mutta hän on _juutalaista_ uskontoa, lausui hän ääneen, silmiään kohottamatta. -- Hän tunnusti sen juuri minulle kyökissä. Hänen äitinsä oli juutalainen, palvelijatar, joka ensiksi meni naimisiin kristityn kanssa ja toiseksi miehekseen otti hullun räätälin, joka vielä elää. Tyttö on äitinsä nimeen kastettu, koskei hän milloinkaan ole tuntenut isäänsä. Kai lienee hänkin ollut kristitty; muutoin kai tyttö olisi toisennäköinen.

Nämät sanat lausuttuaan, läksi hän pää pystyssä, taakseen katsomatta huoneesta, kantaen tarjotinta. Suurin hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilla. Se olisi tuottanut hänelle iloa, jollei hän jo edeltäkäsin olisi ollut vakuutettu paljastuksensa vaikutuksesta.

Tämän valtin oli hän säästänyt viimeiseksi. Hän tahtoi nimittäin kostaa sen, ettei häntä ollut kehoitettu ottamaan osaa neuvotteluihin. Eihän hän siitä sen enempää välittänyt, mutta jokaisesta itseään kohdanneesta laiminlyönnistä tiesi hän etsiä korvausta. Tässä kummallisessa naisessa asui perkele, joka vain salaa näytti pukinjalkaansa. Tyytyväisellä hymyllä asteli hän käytävää talon perälle. Ankara katse näyttäytyi vasta kyökkipiialle, jota hänen oli pitänyt ääneen huutaa.

Olisi ollut hauska saada selville kuka herroista, lukuunottamatta vanhaa Baldusta ja hänen nuorinta poikaansa, oli eninten kummissaan. Sillä kaikki he inhosivat juutalaisuutta. Hovisaarnaaja Bockissa oli inho jo aikoja sitte kehittynyt vihaksi, joka oli niin yleisesti tunnettu, ettei kukaan enään olisi saattanut uskoa niitä, jotka vakuuttivat hänen suvaitsemattomuutensa olevan vain ihmisrakkautta.

Pastori Juliuksen oli vallannut mitä vastenmielisin tunne. Isä likeni häntä ja puhutteli häntä hiljaa:

-- Sanoppas, eikö sen palvelijattaren nimi ollut Siina, joka monta vuotta sitte palveli sinulla ja jonka sinä sanoit varastaneen itseltäsi? Sinulla oli suuri luottamus häneen... Tottahan sinä sen vielä muistat?

-- Siinako tytön nimi on?

-- Niin. Konrad kertoi sen mulle juuri.

-- Ei, ei. Se nimi oli toisin. Sitäpaitsi en minä talossani olisi kärsinyt juutalaista.

Hän käänsihe reippaasti ja jätti ukon seisomaan. Sensijaan alkoi hän nyt tarkkaavaisesti katsoa lasta, joka, silmät alas painuneina, liikkumattomana kuin vahanukki, istui tuolillaan.

-- Oletko juutalaista syntyperää? kysyi hovisaarnaaja.

-- Äitini oli juutalainen, vastasi tyttö ujosti.

-- Entä isäsi?

-- En ole häntä tuntenut.

-- Mutta olet kai kasvatettu juutalaiseksi?

-- En tiedä. Sisareni ovat kristittyjä.

-- No kai sinä olet käynyt koulua... Oletko ottanut osaa juutalaiseen uskonnonopetukseen?

-- Olen.

-- Oletko usein käynyt temppelissä -- -- tarkoitan juutalaisten jumalanpalveluksessa?