Part 3

-- Minä olen kuullut teistä puhuttavan, lisäsi hän kovalla, läpitunkevalla äänellä. Hän puhui tavattoman ääneen, sillä hänen oli vaikea tottua pieniin huoneisiin. Hitaasti, miettivänä hänen katseensa seurasi nuorta miestä.

-- Se minua suuresti ilahuttaa, herra hovisaarnaaja, varsinkin kun ymmärrän, että teiltä suuren julkisen toimintanne ohessa tietysti jää sangen vähän aikaa ajatella pikkusieluja. Nykyäänhän kaikkialla puhutaan siitä kristillis-sosiaalisesta ohjelmasta, jolla te aiotte ratkaista työväenkysymyksen.

-- Miten vaatimatonta! kuului samassa vastaiselta seinältä sama yksitoikkoinen naisääni, jonka valituksen Konrad juuri oli kuullut ovesta.

Toistamiseen kumarsi hovisaarnaaja armollisesti. Hän ei näyttänyt ymmärtäneen tuota hiljaista ivaa, tai tahtoi hän tahallaan olla sitä kuulematta. Ainakaan ei mikään hänen kasvoissaan osoittanut, että hän olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Hän oli voimakas, tanakkavartaloinen mies viidenkymmenen ijässä. Ensi näkemältä ei hänen kasvoissaan ollut mitään erinomaista. Ne olivat pappiskaavaan valetut tusinakasvot: sileiksi ajetut partaan asti, joka englantilaiseen tapaan korvasta saakka peitti posket. Ainoa mikä niissä oli tavatonta, olivat luisevat, kulmikkaat poskipäät, jotka todistivat suurta tahdonvoimaa. Suu oli kuin leveä, arpeutunut, veitsellä vedetty haava, joka vielä silloin tuli selvemmäksi, kun pienten, viekkaitten silmien yllä olevat kulmakarvat vetäysivät kokoon ja piirteissä näyttäytyi peittämätön suuttumus. Silloin tuli kasvoihin ilkeä ilme; niissä oli jotakin vastenmielistä, raakaa; mihin katsoikin, niin näki kaikkialla kovia, teräviä viivoja; ei missään lempeyden, todellisen sydämmenhyvyyden merkkiä. Ne olivat näyttelijän kasvot, joka ei milloinkaan ollut päässyt teaatteri-ilkiön ammatista, vaan joka elämässäkin näytteli samaa osaansa.

-- Olette paljon toiminut kirjallisella alalla, jollen erehdy? kysyi hän taaskin.

Ennenkuin Konrad ehti vastata, puhui Julius hänen puolestaan.

-- Veljeni on tuon vasta ilmestyneen kirjan tekijä, jossa vuorisaarnaa selitetään uudella tavalla. Ehkä muistatte, herra Bock... Mehän hiljan puhuimme siitä. Veljeni on siinä tehnyt suuren... -- tyhmyyden, oli hän sanomaisillaan, mutta malttoi samassa mieltään, ja päätti lauseensa pitkään sanaan "hm", jota seurasi tukahduttava yskänpuuska.

-- Niin, niin... tosiaan! Te olette siis _se_ Baldus.

Konradin äänettömänä kumartaessa, katseli hovisaarnaaja häneen, tällä kertaa silminnähtävällä hämmästyksellä. Hänen kulmakarvansa vetäysivät kokoon.

-- Vai niin, vai niin, virkkoi hän taas ja lisäsi voimakkaalla, kaksimielisellä äänenpainolla: -- minua ilahuttaa, että teissä olen oppinut tuntemaan sen tekijän.

Samassa nousi ukko Baldus ja astui huoneen läpi. Aina kun hän liikkui vanhuuttaan heikoilla jaloillaan, saattoi kuulla raskaan hengityksen. Tuontuostakin hän tarvitsi tukea ja hapuili toiselta huonekalulta toiselle. Hänellä oli tapana käyttää pitkää mustaa takkia, jonka hän aina jätti auki, siksi että se aikoja sitte oli käynyt hänelle liian suureksi. Villine valkeine hiuksineen, jotka valkean kaulaliinan estämättä valuivat olkapäille, teki hän kuolleista nousseen vaikutuksen. Senlisäksi rävähtelivät tavattoman suuret kotkansilmät kummallisesti, mikä teki hänen olentonsa vieläkin yliluonnollisemman näköiseksi.

-- Poikani kirjassa on suuria ajatuksia, herra hovisaarnaaja. Siitä pitäisi huomauttaa ylhäisemmissäkin piireissä, lausui hän äänekkäästi. Sanat tulivat töytäyksissä ja kirkastunut loisto valaisi kasvoja, niin suuri oli ukon tyydytys nuorimmalle pojalleen antamastaan kiitoksesta.

-- Viimeksimainittu on jo tapahtunut, herra pastori, vastasi hovisaarnaaja Bock kiireesti, ilkeän hymyn leikkiessä suupielissä.

-- Näetkö, poikani -- senhän minä arvasin. Heti kirjasi luettuani, sanoin, että se saisi aikaan uudistuksia. Siinä on suuria, siinä on ihania ajatuksia!

-- Mimmoisia uudistuksia te tarkoitatte, herra pastori? kysyi hovisaarnaaja, mutta saamatta vastausta. Vanha Baldus oli ojentanut vapisevat kätensä Konradia vastaan ja tämä oli vetänyt hänet luoksensa. Samassa painui Julius puhumaan Bockille.

-- Oikein minä pyytämällä pyydän, ettette, rakas herra Bock, anna isäni sanoille liian suurta arvoa, kuiskasi hän hätäisesti, luoden huolestuneen katseen isään ja veljeen, jotka olivat kadonneet ikkunan solaan. -- Korkean ikänsä ja heikon muistinsa tähden hän usein tulee lausuneeksi lapsellisuuksia... Onhan se surullista... Pyydän sentähden ettette tuomitse.

-- Puuttuuko tästä siis todellakin ruuvi? Muutoinhan itse asiassa ei saattaisi miestä käsittää.

Hovisaarnaaja oli kääntänyt pois kasvonsa muista läsnäolevista ja salavihkaa sormellaan osoittanut otsaansa.

-- Niin se on. Häntä vaivaa se luulo, että hän on päässyt täydelliseen tietoisuuteen. Ja sillä hän meitä kiusaa kaiket päivää.

-- Todellakin kummallinen luulo... Nyt minulle selviää kaikki... Mutta emmeköhän nyt jatkaisi neuvotteluamme.

Hän nousi, liketäkseen pyöreää pöytää, mutta kääntyi vielä Juliuksen puoleen.

-- Herra veljenne suosii sangen vapaita mielipiteitä, puhui hän entiseen hiljennettyyn tapaansa. -- Olisi vahinko jollei häntä saisi kääntymään. Se on...

-- Se on suurin suruni, herra hovisaarnaaja, mutta seurakunta kutsui hänet ja tiedättehän että vapaamieliset siinä tällä haavaa ovat voitolla; mutta minä puolestani... No niin, minun ei tarvinne päättää lausettani.

-- Tiedän, tiedän... Te olette aina ollut kirkkomme ja valtiomme vahva tuki.

Hovisaarnaaja painoi virkaveljensä kättä ja astui sitte huoneen toiseen päähän, missä muut läsnäolijat muodostivat ryhmän sohvassa. Vanha Baldus piteli yhä poikansa käsiä. Muutaman hetken saivat he olla huomaamatta; Herman Juliuskin oli kääntänyt heille selkänsä.

-- En voi sanoin lausua, kuinka monta unetonta yötä kirjasi onkaan minulle tuottanut, puhui vanhus. -- Se pani minut ajattelemaan jotakin, jota hiljaisena tunteena vuosikausia olin kantanut povessani, voimatta pukea sitä pelastaviin sanoihin. Oi poikani, en tehnyt oikein, kun kokonaisen ihmisiän kestäessä annoin tuhansien ihmisten pysyä epäuskossa.

Suonenvedontapaisesti painoi vanhus Konradin kättä, ikäänkuin näyttääkseen, etteivät hänen ruumiilliset voimansa vielä olleet lopussa. Silmät selällään, suu puoleksi avoinna katseli hän poikaansa. Noissa hiljaisen mieliharmin ja korkean iän uurtamissa kasvoissa oli jotakin synkkää, sanomattoman kärsivää. Äkkiä likensi hän suunsa miltei Konradin korvaan ja kuiskasi salaperäisesti:

-- Mutta minä pyydän, ettet vain _hänelle_ siitä mitään mainitse. Se tekisi minut vielä kipeämmäksi kuin olen. Niin, niin, isäsi on hyvin kipeä.

Hän naurahti hiljaa, otti Konradin käsivarren ja astui totisin kasvoin suurta nojatuolia kohti pyöreän pöydän ääressä. Konrad oli pelästynyt. Totuuden vakuutuksenko hän vasta oli kuullut, vai Juliusko oli ollut oikeassa, kun hän juuri oli kertonut isänsä nykyisestä tilasta? Tuo vanhus oli aina ollut ihmeteltävän selväjärkinen; hänen oikeauskoisia mielipiteitään ei vuosien kestäessä mikään ollut saanut horjumaan; hänen henkensä tuoreus oli samanikäisille virkaveljille ollut esikuvana. Olisiko iäkäs Herran palvelija vielä ennen kuolemaansa langennut heikkomielisyyteen, jota vanhin poika lievemmin arvostellakseen oli kutsunut "lapsellisuudeksi"? Hänen ulkonainen käytöksensä osoitti jälkimmäistä. Ja kuitenkin sai hänen puheestaan sen vaikutuksen, että hän täysin tajusi sanainsa sisällön.

Hellästi laski Konrad vanhuksen tuoliin, olematta selvillä siitä, kauhuko vai sääli hänessä oli voitolla Hän oli kummallisen, ahdistavan tunteen vallassa. Hänen edessään oli kuilu, jonka syvyyttä hän ei vielä tuntenut. Kaikissa tapauksissa näytti olevan paras vähitellen tutkia, mikä oli todellisuutta, mikä petosta. Hän rupesi siis tarkasti huomaamaan ja seuraamaan vanhusta.

-- Puhukaamme toiste siitä enemmän, isä. Minä luulen, ettet sinä niin täydellisesti nauti vanhuutesi päiviä kuin Jumala sinulle soisi, elämän jälkeen, joka sentään on ollut niin täynnä siunausta kuin sinun elämäsi, lausui hän puoliääneen, istuuduttuaan isänsä viereen.

-- Hiljaa, hiljaa, ei sanaakaan siitä; _hän_ tulee, kuiskasi vanhus ja silmäili tuskallisesti ryhmää, josta Julius juuri astui heidän luokseen. Konrad oli monasti huomannut, että isä, puhutellessaan nuorinta poikaansa, pelkäsi, kun hän luuli Juliuksen sen näkevän.

Samassa koputettiin etehiseen vievään oveen. Klaudina tuli tarjoomaan teetä. Tällaisten kokousten aikana ei hän hävennyt näytellä palvelijattarenkaan osaa. Omituinen oli hänen äänetön käyntinsä. Hän hiipi ikäänkuin kummikengillä. Hänen kuulumattomassa tulossaan ja menossaan oli outo kolkkous, jota vielä lisäsi luonnottoman pitkä, miesmäinen vartalo. Itsetietoista, raakaa voimaa henki koko hänen olentonsa. Ei edes ruma hymyilykään, joka puhuessa oli tottunut livahtamaan jäykille, ilmeettömille kasvoille, saattanut vähentää tuota vaikutusta. Tähän johtopäätökseen tuli Konrad, joka nyt oli saanut tilaisuuden likemmin tarkastaa häntä. Hänen oli mahdoton käsittää, että tuo nainen hänen veljessään oli saattanut herättää mieltymystä. Hän koetti katsella päärynän muotoista päätä, kulmilta paksua otsaa, leveää, aistillista suuta, suurta nenää, kaksinkertaista poskea, joka miltei kokonaan peitti kaulan... Senlisäksi teki silonen, molemmin puolin jaettu tukka hänet vanhentuneen, ruman nunnan näköiseksi. Kaunismuotoiset silmät eivät kyenneet elostuttamaan tätä naamiota. Varsinkin hämmästytti Konradia se ujostelematon tapa, jolla hän hoiti emännän tointa. Hän näkyi tuntevan olevansa talon hallitsijatar, joka johtaa asiain kulkua. Vieraat eivät sitä kummastelleet. He mahtoivat tietää, kuinka etuoikeutetussa asemassa pastori piti Klaudinan. Sitä enemmän Konradia hämmästytti, kuinka alistuvana hän käyttäytyi hänen veljeään kohtaan. "Uskallanko pyytää herra pastoria olemaan hyvä" saattoi hän esimerkiksi sanoa, alas painetuin silmin ja ujosti, mutta ääneen, ikäänkuin julkisesti näyttääkseen, että palvelijan tunne oli ainoa, joka hänet sitoi talon isäntään. Mutta tuskin oli Julius ottanut teetä, ennenkuin hänen suupielensä alkoivat värähdellä ja silmät leimahdella ikäänkuin hän salaa olisi nauranut näyttelemällensä huvinäytelmälle. Sitte hän tuli tarjoomaan hovisaarnaaja Bockille, joka taas oli istuutunut vanhalle paikalleen kirjoituspöydän ääressä.

Bock sekoitti teensä vahvasti rommilla. Sen tiesi Klaudina ja joka kerta sai hän osakseen hänen syvän kiitollisuutensa sillä, että hän toi esiin hienointa Jumaikaa.

-- Kiitos, hyvä ystävä, sanoi Bock armollisesti ja kaatoi kuppiinsa hyvän joukon hienosti hiotusta kristallipullosta. Ja sekoittaessaan lusikalla kuppinsa sisältöä, silmäili hän mielihyvällä Klaudinan olentoa, joka hänet aina täytti ihailulla. "Hän muistuttaa jollakin lailla krenatööriä", oli hän kerran suoraan sanonut Juliukselle, johon tämä vain oli vastannut: "hän pitää rippikoululapseni hyvässä kurissa ennen tunnin alkua. Kyllä hän tulee toimeen vaikka koko luokan kanssa." Siitä saakka kunnioitti hovisaarnaaja suuresti Klaudinaa ja kadehti mielessään pastoria, joka talossaan omisti tuollaisen "tuen ja turvan".

Tarjottuaan sohvan ääressä istuville, saapui Klaudina vanhan Balduksen luo, pysähtyen siihen jäykkänä, liikkumattomana. Tavallista enemmän vapisivat ukon kädet, kun hän lyhyesti kiittäen otti teekupin.

-- Tuo se on hänen onnettomuutensa, kuiskasi hän Konradille, kun nainen yhtä aaveentapaisesti kuin tullessaan, oli jättänyt huoneen. -- Hän pitää Juliusta kokonaan valtansa alaisena ja tämä tottelee häntä kuin lapsi... Siitä asti kuin tuo nainen on talossa, ei sisaresi enään uskalla käydä veljeään tervehtimässä. Tuo toivoo että Julius hänet nai. Mutta huomenna enemmän siitä.

Neljäs luku.

Puhelu vilkastui ja kääntyi uudestaan tämän päiväisen kokouksen tarkoitukseen. Konradin tulo oli keskeyttänyt keskustelun. Oli kokoonnuttu neuvottelemaan myyjäisten toimeenpanemisesta seurakunnan turvattomien lasten hyväksi. Juuri tässä osassa vanhaa Berliiniä näyttäytyi komeitten kauppiastalojen rinnalla kurjuus tuhansissa muodoissa. Kaitaisten, likaisten sivukatujen varrella piiloutui köyhyys mataliin, rappeutuneisiin taloihin. Ja kurjuuden rinnalla lisääntyi rikollisuus. Juuri tänä vuonna istui monen perheen isä vankilassa tai kuritushuoneessa. Vaimot harjoittivat pimeää ammattia ja lapset, jääneinä oman onnensa nojaan, olivat hukkumaisillaan huonoille teille. Tiedossa oli yli sata sielua, jotka pastori Balduksen mielipiteen mukaan paremmin olivat jumalallisen kuin inhimillisen pelastuksen tarpeessa.

-- Niin, nuoriso alemmissa piireissä näyttää olevan huonossa tilassa, lausui hovisaarnaaja ojentaen oikean kätensä, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän alkoi pitää puhetta. -- Vanhempien halu keveään, epärehelliseen ansioon, elämään siveettömyydessä ja kaikenlaisissa epäkristillisissä nautinnoissa, se se on joka houkuttelee lapset mukaansa ja jo aikaisimmassa lapsuudessa riistää heiltä uskon Jumalaan.

-- Totta, totta, herra hovisaarnaaja. Meidän täytyy luoda uusi nuoriso, kuului samassa vastaiselta seinältä kaiuton ääni. Se oli pienen, lihavan herran, joka pikemmin haudattuna nojatuoliin sohvan ääressä, kuin siinä istumassa, kaihoten oli odottanut hetkeä, jolloin hän saattoi käyttää noita samoja sanoja, jotka hän jo monasti illan kuluessa oli lausunut. Ne olivat hänen elämänsä suurena, valtaavana ohjelmana.

Fredrik Kickert oli eläkettä nauttiva seminaarin tirehtori, joka jo kymmenen vuotta oli asunut Berliinissä. Hän oli niitä ihmisiä, jotka kaikin muodoin ja tavoin tahtovat osoittautua valtiolle ja yhteiskunnalle hyödyllisiksi. Ei kulunut ainoaa kuukautta, ilman että hän toi ilmi esityksiä parannuksista, jotka kaikki koskivat koululaitosta. Kansanvalistusministeristö siitä varsinkin sai kärsiä. Mutta koskei seminaarintirehtorin puuhien viisaus saattanut saavuttaa tarpeellista tunnustusta, niin hänen parannusesityksensä tyynesti pantiin pöydälle ja eräänä päivänä sai hän lyhyen viittauksen, että herra kultusministeri kyllä oli vakuutettu esitysten hyvästä tarkoituksesta, mutta että hän neuvoi entistä herra seminaarintirehtoria käyttämään lepopäiviään hyödyllisempiin toimiin.

Sen jälkeen oli herra Kickert kääntynyt kirkon helmaan ja oli nyt erään nuorten miesten kristillisen yhdistyksen puheenjohtajana, jossa toimessa hän rauhassa saattoi uneksia ihanteitaan. Pahat ihmiset, viitaten hänen punertavaan nenäänsä, väittivät hänen suosivan väkijuomia. Mutta paitsi näitä ei hänellä ollut kuin yksi epäjumala, jonka eteen hän minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis uhrautumaan: hovisaarnaaja Bock. Hän seurasi häntä kaikkiin kansankokouksiin, istui hänen jalkainsa juuressa, tyhjensi täynnä innostusta olutlasin toisensa perästä asian onnistumiseksi, katseli mestarinsa puhuessa sinisten silmälasiensa takaa häneen niinkuin koulupoika, joka on joutunut intoihinsa, ja oli lopussa ensimmäisenä auttamassa päällystakkia suuren miehen ylle. Tämä ei sentään ollut hänen elämänsä merkillisin hetki. Se tuli vasta silloin, kun hän sai kunnian ensimmäisen puheenjohtajan poissa ollessa avata tämän sijasta kokouksen ja antaa puheenvuoron herra hovisaarnaaja Bockille. Sitte liidätti hän majesteettisen katseen silmilasiensa yli kokoontuneeseen joukkoon, ikäänkuin sanoakseen: katsokaa, olen minäkin Herran valituita...

Kello tuli hänen kädessään hengen tulisoihduksi. Pienimmänkin häiriön sattuessa alkoi se mahtavasti soida, ikäänkuin ottaakseen vastaan viimeisen tuomion pasuunoita, joitten piti ilmoittaa valistuksen ja suvaitsevaisuuden uutta aikaa.

-- Niin, meidän täytyy luoda uusi nuoriso, toisti hän vieläkin ja lisäsi siihen: -- kohtuutta pitäisi ruveta opettamaan jo pienestä pitäen.

Hän painoi nenän kuppiinsa, jota hän yhä piteli kädessään, ja virkisti mieltään rommin väkevällä hajulla. Klaudinan kauhuksi oli hän kolme kertaa perätysten sitä ottanut.

Hovisaarnaaja heitti häneen hyväksyvän katseen ja jatkoi:

-- Aikaisen avioliiton solmiminen alempien luokkain kesken, se on pääsyy kaikkeen kurjuuteen. Silmäilkää ympärillenne esikaupungeissa, rakkaat ystävät. Tuskin on tuollainen työmiespari päässyt lentokykyiseksi, kuin jo rakennetaan pesä: yksi huone, yksi vuode, yksi pöytä ja kaksi tuolia. Ilman tietoa tulevaisuudesta, syntyy lapsia maailmaan. Sitte seuraa työttömyys, köyhyys. Rikokseen ei ole kuin ainoa askel. Aviopuolisot käyvät omia teitään, välittämättä lapsista. Siviiliavioliittohan nykyaikana tekee asian hyvin helpoksi.

-- Pappisselibaatti, pappisselibaatti, huokasi sohvasta muuan nainen, vanhanpuoleinen, kummallinen olento, joka muutamissa yhdistyksissä oli yleisesti tunnettu hullunkurisuutensa tähden. Nuoruudessaan oli hän rakastanut katolista pappia, jonka tähden hän oli kääntynyt katolinuskoon. Mutta koska hänen lemmittynsä oli vannonut iäti pysyvänsä kirkolle uskollisena, niin oli hänen täytynyt luopua suloisesta unelmastaan ikipäiviksi tulla hänen omakseen. Siitä saakka vihasi hän kaikkea, mikä vain oli tekemisissä katolisen kirkon laitosten kanssa. Hän kääntyi takaisin protestanttisuuteen ja kirjoitti onnea-murhaavaa pappisselibaattia vastaan kirjasen, jonka hän omalla kustannuksellaan painatti ja jota hän sittemmin ilmaiseksi jakeli jokaiselle, joka vain jaksoi lukea hänen elämänsä romaanin loppuun asti. Hän oli sangen varakas, jonkatähden kirjasesta joka vuosi ilmestyi uusia painoksia. Anteliaisuuttaan oli hänen kiittäminen siitäkin, että pääsi mukaan kaikkialle. Vähitellen oli häntä ruvettu katsomaan tuollaiseksi viattomaksi, välttämättömäksi pahaksi, jota ei kukaan viitsinyt vastustaa. Ammoisista ajoista käytti hän mustaa pukua ja verhosi kasvonsa pitsiharsoon, jota hän yksin silloin kohotti, kun täytyi.

-- Pappisselibaatti on poistettava maailmasta, sitte tulee parempi, lausui hän hetken kuluttua.

-- Ennen raukee Rooma, hyvä neiti, vastasi seminaarintirehtori, kohteliaasti ottaen hänen tyhjän kuppinsa.

-- Niin, huono on maailma. Ei pidä kummastella jos katoliset papit viettävät epäsiveellistä elämää ja antautuvat tekemisiin piikojensa kanssa. Oletteko lukenut uusinta roskajuttua Kölnistä?

Hänen vieressään sohvalla oli suuri käsilaukku, jota hän kuljetti mukaansa kaikkialle. Se oli täynnä noita kirjasia sekä kaikellaisia sanomalehtiä, joista hän oli löytänyt moraalista tukea vihaamaansa järjestelmää vastaan. Hän keräili nimittäin sellaisia sanomalehtiä voidakseen sopivassa tilaisuudessa jaella niitä joka miehen luettavaksi.

-- Olen ne jo lukenut, arvoisa neiti, vastasi seminaarintirehtori, tehden torjuvan kädenliikkeen. Hän tunsi tarpeeksi nuo lehtiset. Onneton neiti nyökäytti vakavana päätään, sulki laukkunsa ja vaipui entiseen vaitioloonsa.

Muut eivät hänen sanojaan edes huomanneet, paitsi muuan pitkä, itsetietoisa, nuoren näköinen jumaluusopin kandidaatti, joka oli talon isännän erityisessä suosiossa ja joka istui pienen pöydän ääressä sohvan luona, toimittamassa kirjurin tehtävää. Tämä kohotteli nauraen suupieliään, siltä nostamatta silmiään paperiliuskasta, joka oli hänen edessään.

Kiivaasti ruvettiin nyt keskustelemaan aljetusta aineesta. Seminaarintirehtori oli sitä mieltä, että juoppous päivä päivältä kasvoi alemmissa kansanluokissa, hävittäen perhe-elämän.

-- Inhottavaa on, kun esikaupunkeihin tulee ja tapaa anniskelupuodin toisensa vieressä. En käsitä, kuinka ihmiset saattavat viihtyä tuollaisissa myrkkykaupoissa, lisäsi hän, säälivästi ravistaen päätään ja vaistomaisesti raappien nenäänsä oikean käden toisella sormella.

Pappisselibaatin verivihollisen oikealla puolella istui aviopari, joka aivan vähän otti osaa keskusteluun. Mies, kalpea, nuorekkaasti puettu, seitsemännelläkymmenellä oleva herra, oli koroistaaneläjä ja talonomistaja, joka kauvan aikaa jo oli kuulunut seurakuntaan. Adam Simmer oli ennen pitänyt kirjakauppaa ja levittämällä uskonnollista kirjallisuutta tehnyt nimensä suosituksi harrastavissa piireissä. Liike oli sittemmin joutunut erään veljenpojan haltuun. Mutta Simmer ei tahtonut viettää loppuikäänsä toimettomuudessa eikä ulkonaisestikaan erota kirkosta. Sentähden oli hän erään suuren ulkomaisen kauppahuoneen asiamiehenä ottanut toimittaakseen ehtoollisviinin useille kirkoille. Hän soi ostajilleen hyvin pitkän maksuajan, jonkatähden niiden joukossa oli useita pastoreitakin. Näille antoi hän vielä erityisiä etuoikeuksia.

Simmerillä oli se paha tapa, ettei hän kauvan voinut pysyä samalla paikalla. Joka viiden minuutin perästä hän nousi ja liikutteli jalkojaan. Itse hän tästä, syytti hermokkaisuuttaan, jota vastoin muut vakuuttivat hänen sairastavan uteliaisuus-tautia; häntä nimittäin vaivasi kummallinen halu käsin koskettaa (mikäli mahdollista) ja likemmin tutkia jokaista esinettä huoneessa.

Varsinkin koski tämä uteliaisuus kirjoja; siten ei hän koskaan osannut salata entistä ammattiaan. Kirjojen sisältö oli hänelle vallan yhdentekevä; yksin nimi ja kustantaja häntä huvittivat. Jokainen, jolla vain oli suurempi kirjasto, kammosi häntä. Ainakin kymmenettä kertaa astui hän nytkin, Kickertin suureksi suuttumukseksi, joka takanapäin tavallisesti nimitti häntä "inhoittavaksi ihmiseksi", leveitä kirjahyllyjä kohti takaseinällä, lyhytnäköisenä likentääkseen nenäänsä niteisiin. Tästä työstään korotti hän äänensä:

-- Viini pitäisi saattaa saksalaisten kansallisjuomaksi, niinkuin ruhtinas Bismarckikin julkisesti lausui. Silloin vähenisi ryyppäämistarve. Alempien kansaluokkien huonot ajatukset selvenisivät.

-- Onneksi kaikille viinikaupoille, huomautti seminaarintirehtori ivallisella hymyllä. Koroillaeläjä käänsi syrjään kunnianarvoisaa päätään ja katsoi todellisella säälillä puhujaan; sitte hän taas syventyi kirjanselkiä tutkimaan.

-- Sitäpaitsi ihmiset pysyisivät paljon terveempinä, sillä viini ravitsee, mutta ryyppy kuluttaa, puhui rouva Simmer. Hän oli miehensä täydellinen vastakohta. Raskaasti kuin lyyjypala, saattoi hän tuntikausia pysyä paikallaan. Hän oli vuokraajan tytär maalta, nuorin kolmesta sisaresta, joilla kaikilla oli yllinkyllin mitä tukevinta terveyttä. Hän söi ja joi hyvin, pannen erityisen arvon puolisonsa viinikellariin, tutki kristillisten yhdistysten lehtisiä ja johti pienen nelijalkaisen "Moppensa" kasvatusta, koska hänen ja entisen kirjakauppiaan avioliitto oli lapseton. Siinä hänen elämänsä pääsisältö.

-- Olette aivan oikeassa, herra seminaarintirehtori, alkoi taaskin hovisaarnaaja, -- ryyppy on sangen tärkeä vaikutin, jota ei sovi halveksia. Se vaikuttaa suuresti joukkojen epäuskoisuuteen. Surullista on, ettei lainsäädäntö vielä ole määrännyt sunnuntain pyhittämistä. Jos viinapuodit hallinnollista tietä suljettaisiin Herran päiväksi, niin ei meidän tarvitsisi valittaa kirkossakävijöiden puutetta... Mitä te siitä arvelette, herra tohtori?

Tämän kysymyksen teki hän äkkiä Konradille. Muutkin kääntyivät ja jäivät jännityksellä katsomaan nuoreen pappiin, joka siihen saakka aivan vähän oli ottanut osaa keskusteluihin.

-- Onhan luonnollista, herra hovisaarnaaja, että veljeni tässä kohden on aivan samaa mieltä kuin me, puuttui Baldus vanhempi kiireesti puheeseen.

Hän tahtoi aina sanoillaan koettaa estää ikävyyden, jota minä hetkenä tahansa saattoi odottaa. Veljensä tultua ja huomattuaan, etteivät hän ja Bock toisiaan erittäin suopeasti katselleet, vaivasi häntä epämiellyttävä tunne. Hän pelkäsi heidän joutuvan ikävään sanakiistaan. Eninten häntä huolestutti Konradin tulevaisuus, sillä ulkonaisista erilaisuuksista huolimatta, rakasti hän hellästi veljeään. Hän piti hänen vapaakielistä katsantokantaansa erehdyksenä, seurauksena hänen luonnonlaadustaan, lievinten sanoen tyhmyytenä, josta hänen täytyi parantua.

Hän nousi, astui pyöreän pöydän luo ja istuutui Konradin viereen. Sillä tavalla luuli hän jo edeltäkäsin taittaneensa kärjen jokaisesta ajattelemattomasta sanasta.

-- Kuule ensin mitä veljesi sanoo, lausui vanha Baldus niin ääneen ja odottamatta, että Juliuksen piti heittää häneen suuttunut katse. Ja yhä hänen suuttumuksensa yltyi, kun Konrad seuraavalla tavalla alkoi:

-- Valitettavasti en, herra hovisaarnaaja, saata tunnustaa olevani samaa mieltä, niinkuin veljeni, puolestani huolehtien, otaksui.

-- Tarkoitatte siis...