Part 24

Konradin täytyi miltei ihaella hänen välinpitämättömyyttään, vaikka hän häntä samalla syvästi sääli. Enempää ei hän sillä kertaa kysellyt, vaan läksi sisarensa luo kertomaan, minkä käänteen asiat nyt olivat saaneet. Hedvig otti hänet vastaan hymyllä, joka viittasi johonkin odottamattomaan iloon. Mutta pahalla tuulella kuin oli, ei Konrad huomannut ottaa siitä selvää, vaan heittäysi heti istumaan ja rupesi purkamaan tämänkin päivän tuomia pahoja kokemuksia. Hedvig otti asian tyynesti, pyysi, ettei hän hänen tähtensä huolehtisi ja koetti rohkaista häntä.

-- Sinä olet siis vielä jäänyt minulle, sanoi Konrad liikutettuna, veti sisaren syliinsä ja suuteli hänen silmiään ja otsaansa. Hän ei ensinkään huomannut, että hän samassa, aivan aiheettomasti, jätti huoneen. Surullisesti hän jäi tuijottamaan eteensä lattiaan. Äkkiä kuului hänen takanaan hiljainen kahina ja kuiskaus:

-- Olenhan minäkin vielä jäänyt teille...

Hämmästyneenä käänsi hän päätään ja näki silloin Agatan, kädet ristissä ja puna poskilla seisovan edessään. Hän hymyili, mutta koko ruumis vapisi: hän pelkäsi, mitä nuo sanat, jotka vastustamattomalla voimalla olivat tunkeutuneet hänen huuliltaan, vaikuttaisivat. Siinä siis Hedvigin hymyilyn merkitys. Agata oli mahtanut olla piilossa jossakin nurkassa.

-- Agata! huudahti hän hiljaa, sulki hänet syliinsä ja painoi hänen huulilleen ensi suudelman.

-- Ota minut ja kaikki mitä minulla on, sanoi tyttö, silmissään autuas piirre. -- Minä tahdon olla uskollinen toverisi, tahdon, niinkuin sinäkin aina tahtoa hyvää. Sekä ilon että surun päivinä.

Hedvig tapasi heidät lavertelemassa lasten lailla. Hän onnitteli heitä sydämmensä pohjasta, eikä epäitsekkäisyydessään ensinkään ajatellut itseään. Mutta Agata pysyi päätökselleen uskollisena. Maalaispastori, joka suuresti ikävöi sisarentytärtään, oli kirjoittanut, että hänen paikalla pitää tulla kotiin. Sentähden he kaikki kolme nyt päättivät seuraavana päivänä lähteä vanhusta hämmästyttämään. Hedvig lupasi olla viikon päivät Agatan luona, Konradin sen sijaan piti palata takaisin Berliiniin, niin pian kuin hän oli tavannut Bläselin. Kihlajaisia saattoi siis viettää paikalla. Nämät hetket olivat ensimmäiset iloiset koko tuona raskaana viikkona.

Seuraavana aamuna tahtoi Hedvig, että he vielä kerran kävisivät kirkossa kuulemassa Juliuksen saarnaavan. Hän käytti muunmuassa tekstinä Jaakopin epistolan 1:n luvun 12 värssyä: Autuas on se mies, joka kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu on, niin pitää hänen elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut on, jotka häntä rakastavat.

Hän ylisti kiusauksen voittamista siksi suoraksi tieksi, joka kaikissa elämän tapauksissa vie korkeimpaan hyveeseen. "Muistakaa, rakkaani, että sielun puhtaus se on, jota teidän hellinten täytyy säilyttää, jos tahdotte vastustaa pahuuden ilkeintä henkeä, intohimoa. Sillä se se uudestaan pyytää iskeä teihin kyntensä, se se ei säästä leskiä eikä orpojakaan. Mutta joka sen voittaa, se tulee kauvinten kantamaan elämän kruunua."

Hän puhui kuivalla äänellä, joka selvästi osoitti, että nämät asiat hänelle olivat tuiki välinpitämättömät. Konradin täytyi hymyillä.

Pappispuvussa näytti hän kymmenen vuotta vanhemmalta. Hän muistutti tyytymätöntä isää, joka lukemattomia kertoja on antanut lapsilleen hyviä opetuksia, ilman että he ovat seuranneet niitä. Lopulla puhui hän hiukan nopeammin, sillä hän tahtoi palkita seurakuntaansa sen kärsivällisyydestä.

Kun Konrad päivällisen jälkeen oli pannut kuntoon matkalaukkunsa ja sitte aikoi mennä rouva Brennerleinin puolelle, niin hän huomasi äidin ja pojan äänekkäästi keskustelevan käytävän perällä. Viime lauseet hän tahtomattaankin tuli kuulleeksi.

-- Sinulle siis tahdotaan antaa matkapassi sentähden että illalla vielä ansaitset jonkun pennisen, sanoi Ulrika kiihtyneellä äänellä.

-- Holtmann arveli, että joko yhtä tai toista, vastasi Nikolaus. -- Se Magner aasi se on kuiskannut tuon kaiken hänen korvaansa. Minä ansaitsen sillä tavalla kaksinkerroin ja se häntä ärsyttää.

-- Kuuleppas nyt, Niilo... Jos asian laita niin on, niin heitämme hiiteen koko kirkon. Kyllä olemme jo tarpeeksi kiusaantuneet... Mutta täytyyhän ihmisen elää.

Ovi lisahti lukkoon ja kissa, jonka häntä oli jäänyt väliin, päästi surkean huudon.

Kello viiden aikaan menivät Hedvig, Agata ja Konrad sanomaan Juliukselle jäähyväisiä. Tytöt jäivät etuhuoneeseen siksi aikaa kuin Konrad kävi Josefaa tervehtimässä. Hän oli yhä vuoteen omana ja vaikka hänen tilansa jo olikin tullut paremmaksi, niin ei vaara vielä ollut kokonaan ohitse. Hän ojensi Konradille hymyillen kätensä ja Konrad toivotti hänelle sydämmensä pohjasta pikaista paranemista; hän toivoi että hän jo palatessaan takaisin Berliiniin näkisi hänet ihan terveenä. Sitte käänsi tyttö pois kasvonsa ja jäi liikkumattomana lepäämään vuoteelleen.

-- Pysythän sanoissasi, teethän kaikki mitä olet luvannut, sanoi Konrad Juliukselle, kun he yhdessä astuivat käytävän läpi.

-- Kyllä, kyllä, vastasi pastori. Samassa tuli Klaudina kyökistä ja seisahtui oveen. Konrad ei ollut häntä näkevinään, mutta Julius heitti hänelle merkitsevän katseen. Siinä katseessa ilmaantui kahden ihmisen täydellinen yhtäpitäväisyys: he olivat jo aikoja sitte selvillä asiastaan. Molemmat ikävöivät sitä hetkeä, jolloin Konrad lähtisi talosta.

Pian hän Hedvigin ja Agatan kanssa olikin matkalla asemalle. Avonaiset vaunut saapuivat Marta-kirkon kohdalle juuri silloin, kun kelloja soitettiin iltajumalanpalvelukseen. Suuren kellon ääni oli ihmeellinen. Sen puhdas sointu oli aina lumoten kohdannut Konradin korvaa.

Ajan mustaamana seisoi kirkko keskellä uutta elämää, jonka aallot kaikilta tahoilta vyöryivät sitä kohti; ahavoittunut jättiläisrakennus nosti vain ylpeänä päätään, vaikeni ja vastusti kaiken uhan. Kaasulyhtyjen kirkkaassa valossa riensi sunnuntaipukuinen joukko huoletonna iloihin, nautintoihin. Suuresta kulmatalosta sojahti esiin sähkövalon säde, luoden tiensä kamalan kirkkaaksi. Se näytti tahtovan tunkea aina vahvan kivimuurin ytimiin asti, julistamaan, etteivät ajan askeleet koskaan lepää.

Konrad oli niin lämpimin tuntein ennen katsellut tätä kirkkoa ja tänä hetkenä kiiruhti hän kylmänä, välinpitämättömänä sen ohitse. Siinä oli jotakin niin kuollutta, menneisyyteen kuuluvaa; sen maailma oli käynyt hänelle vieraaksi. Kivet puhuivat vaan menneisyyden kieltä, eikä nykyisyyden eläviä, mahtavia sanoja, jotka kantavat ihmisen totuudenikävää sinne, missä sitä kohtaa toisten sydänten rakkaus ja osanotto.

Hitaasti vierivät vaunut. Ainoastaan harvoja ihmisiä astui kirkkoon. Yhä vieläkin soivat kellot ja ylinnä kuului suuren kellon heleä ääni. Kai'un aallot tuntuivat ylettyvän maahan asti; kellon huojuessa hyrskähteli ja kokonaisuus muodostui ihanaksi soitoksi. Oli kuin ilmakin olisi laulanut yliluonnollisten sävelten runsautta.

Sanattomina he kaikki kolme kuuntelivat. Konrad ja Agata katsahtivat toisiinsa ja tarttuivat ääneti toistensa käsiin. Vaunut lähtivät liikkeelle. Yhä vieläkin kuului soitto. Vähitellen harvenivat, heikkenivät suuren kellon äänet. Vihdoin hukkui sen viimeinenkin sävel jättiläiskaupungin humuun.