Part 23

Konrad nousi; hänen silmänsä leimusivat samalla tavalla kuin kerran silloin, kun hän oli asettanut rouva Brennerleinin aisoihinsa.

-- Niin, kauniita sanoja kyllä, herra hovisaarnaaja, mutta _teidän_ pitäisi ennen kaikkia panna ne mieleenne. Teidän ei pitäisi kantaa Vapahtajan nimeä yksin huulillanne, vaan teidän pitäisi koettaa pyrkiä hänen kaltaisekseen. Ja jos te tiedätte, ettette voi, niin teidän ainakin tulee korvata rakkaudenpuutteenne sillä, että koko maailman edessä uskallatte luopua papillisesta puvustanne ja ilmoittaa ettette enää ole sen arvoinen. Ehkä kyllä moni sinä hetkenä soimaa teitä heikkoudesta, mutta tuo heikkous on itse asiassa suurin väkevyytenne. Sillä silloin te olette lannistanut vihan ja seisotte nöyränä voittajana tuomarienne edessä... Herra hovisaarnaaja, katsokaa tuonne, jatkoi hän yhä kiihtyneempänä ja viittasi sohvan yläpuolella riippuvaa kuvaa "Alasottaminen ristiltä", -- ja katsokaa sitte minua suoraan silmiin: Kristuksen veren nimessä minä teiltä kysyn, uskotteko että olen syypää siihen tekoon, josta jo viikkokausia olette minua syyttänyt... Käännätte pois kasvonne. Minä kiitän teitä! Katsokaa nyt tätä tyttöä. Eikö hän puhunut pahojen voimien vaikutuksesta?

Samassa lisahti ovi lukkoon: Klaudina katosi.

-- Tule tänne Josefa, sinäkin saat anteeksi, varsinkin kosket tietänyt, mitä puhuit, jatkoi Konrad, kun ei Bock vastannut kuin olkapäitään kohauttamalla. Hän likeni tyttöä, tarttuakseen hänen käteensä. Mutta samassa tapahtui hänessä omituinen muutos: hän pakeni, tuijotti Konradiin suurin, mielettömin silmin, ojensi kätensä torjuen eteensä ja sanoi vapisevin huulin:

-- Älä minuun kajoo, sinä olet Vapahtaja ja kirkon vihollinen. Ja kaikkien vihollisten täytyy kuolla... Neiti Schaff sanoi niin... Sillä Vapahtaja on pelastaja ja sinä tahdot pelastaa syntiset.

Uskonnollinen hourailu oli hänet vallannut. Häntä pöyristytti kumeensekainen vilu, sillä hän ei vielä ollut tointunut taudistaan; sentähden hänen poskillaan koko päivän oli leimahdellut tulipuna. Kuumuus värjäsi hänen kasvonsa ja otsalle pisaroi kirkas hiki. Sinä hetkenä ei hän todellakaan tietänyt mitä hän teki tai mitä hän puhui. Kaikki pyöri hänen päässään aivan niinkuin silloin, kun Konrad kiviportailta oli löytänyt hänet väsyneenä, uuvuksissa, kuumehourailussa. Hän oli niin surkean näköinen, että läsnäolijat säälien kokoontuivat hänen ympärilleen.

-- Mutta lapsi on kovasti kipeänä ja hourailee, sanoi maalaispastori. -- Katsokaa toki... herra pastori!

Julius ei vastannut. Hän tahtoi häntä tukea ja asettaa hänet istumaan, mutta hän karkasi hänen käsistään, pakeni viereistä huonetta kohti, aukaisi oven ja ryntäsi sisään. Kaikki näkivät hänen seisahtuvan ja hetken ajan tuijottavan yhteen kohtaan.

-- Auttakaa, auttakaa! kirkasi hän äkkiä ja palasi kiireesti takaisin.

-- Ei se ole kuin poikani, joka odottaa minua, selitti maalaispastori. -- Tule nyt tänne, Oskar, huusi hän sitte.

Kumarrellen joka taholle ilmestyi Oskar ovelle. Mielessään annettuaan anteeksi "aviorikkojattaren" synnin, oli hän tarkkaavaisesti kuunnellut viereisessä huoneessa vallitsevaa melua. Nyt hän korjasi kakkuloitaan, tervehti Konradia äänekkäällä tutunomaisuudella ja nyökäytti ystävällisesti päätään eräälle apulaispapille, jonka seurassa hän ennen oli ottanut monen olutlasin. Mutta maalaispastorilla ei ollut aikaa huomata hovisaarnaajan ja muitten läsnäolijoiden merkitseviä katseita, sillä Josefa pakeni äärimmäisen ikkunan luo asti ja huusi uudestaan:

-- Älkää päästäkö häntä sisään, hän lyö minua. Mutta minäpä raadan häneltä silmät puhki... niinkuin silloin kun hän asui tuolla kirkon takana.

Hänen pelkonsa oli niin suuri, että hän painautui ikkunalautaa vastaan, ja piiloutui kartiinin taakse. Epäilemättä hän oli sairas, mutta hänen mielikuvituksensa muodot sekaantuivat niihin vaikutuksiin, joita hän tunsi. Hänen tajuntansa palasi, mutta kasvoilla hehkui vielä kuume. Muutos näytti tapahtuneen parempaan päin, mutta muutos, joka pian huomattiin pettymykseksi. Huoneessa vallitsi yleinen hiljaisuus.

-- Tunnetko tuon tytön? kääntyi maalaispastori vihdoin poikansa puoleen. -- Sinä kuulit mitä hän sanoi.

Hänen kasvoilleen oli noussut tumma puna, hän aavisti pahaa. Hän astui poikansa eteen ja mittasi häntä katseella, joka oli niin hirveä, että Oskar välittömästi otti pari askeletta taaksepäin.

-- Olen minä taitanut hänet joskus nähdä... tuolla, portaissa. Muuten en tiedä mitään, vastasi hän, pakoittautuen välinpitämättömäksi. Sitte hän katsahti Konradiin, ikäänkuin sanoakseen jotakin, mutta malttoi mielensä ja jatkoi: -- näkeehän sen selvästi, että hän on puolihullu... Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että häiritsin.

Hänen kasvonsa olivat käyneet vielä kalpeammiksi kuin ne tavallisesti olivat. Hän tahtoi jättää huoneen, mutta vanhus tarttui hänen käteensä ja veti hänet keskelle lattiaa. Äkkiä kääntyi kaikki huomio Josefaan, sillä hän oli, kädet ristissä, heittäytynyt polvilleen Konradin eteen. Hänen puheensa oli taas aivan järkevää:

-- Minä valehtelin, herra pastori, alkoi hän. -- Te ette koskaan ole tehnyt minulle kuin hyvää. Älkää olko minulle suutuksissanne, herra pastori. En enään koskaan tee sillä tavalla. Tahtoisin suudella jalkojanne, ehkä sitte taas saan rauhaa.

Hän oli jo vaivuttamaisillaan päänsä maahan asti, mutta Konrad nosti hänet ylös ja laski hänet tuolille. Painettuaan päänsä käsien varaan, purskahti hän katkeraan itkuun. Koko ruumis värisi nyyhkytyksistä. Kauvan kannettu ja väkivallalla pidätetty tuska pääsi siinä valloilleen. Hän ei enään voinut pidättyä.

-- Jalo mies on täällä joutunut epäluulonalaiseksi, sanoi maalaispastori pojalleen. -- Vastaa nyt kysymykseeni: oletko roisto? Kai ymmärrät... Rakkaat virkaveljet, suokaa anteeksi, mutta totuus ja oikeus ennen kaikkia.

Hän piteli molemmin käsin kiinni Oskaria ja katseli häntä läpitunkevalla katseella. Hetkisen ajan vallitsi huoneessa äänettömyys, sitte lausui Josefa tuoliltaan hiljaa, mutta selvään:

-- Minä olen vielä semmoinen, jommoiseksi Jumala minut loi.

Ja taas hän purskahti itkuun. Hänen päähänsä oli äkkiä noussut hämärä aavistus, jota ei hän tähän asti ollut laisinkaan ajatellut.

Maalaispastorilta pääsi syvä huokaus. Hän päästi irti poikansa ja viittasi hänelle, että hän menisi. Painava taakka oli poistunut hänen rinnaltaan. Oliko tyttö puhunut totta? Kuka sen saattoi tietää. Mutta huoneeseen oli äkkiä puhaltanut ikäänkuin puhdas ilma, jonka tieltä kaiken likaisuuden oli täytynyt poistua. Kaikkien kasvot muuttuivat. Julius astui ikkunan ääreen ja loi katseensa kirkkoon. Hänen uskonsa oli pelastettu.

Hovisaarnaaja heitti Josefaan omituisen katseen ja pudisti päätään. Sitte kuiskasi hän pari sanaa Kickertille. He tahtoivat molemmat lähteä pois. Maalaispastori oli ensimmäinen, joka lausui jäähyväiset. Hän otti hattunsa ja keppinsä, ojensi Josefalle ja molemmille veljeksille kätensä, lähetti vielä terveisiä heidän sisarelleen ja meni sitten pieneen huoneeseen, sulkien oven jälkeensä.

-- Sinä olet renttu. Kuritushuoneessa on sinun paikkasi, sanoi hän hiljaa. -- Mars eteenpäin.

-- En minä tiedä mistään. Olin aivan juovuksissa.

-- Niinkuin tavallisesti. Ja sen sinä vain kerrot aivan häpeämättä!... Vanhus työnsi hänet inholla ovea kohti. -- Kun ei vain olisi paras antaa sinun mennä menojasi! lisäsi hän sitte.

Noin kymmenen minuutin perästä läksivät muutkin vieraat. Bock oli mitä huonoimmalla tuulella, sadatteli mielessään Klaudinaa ja oli vakuutettu siitä, että Josefa oli pettänyt heidät kaikki. Julius oli niin perinpohjin suuttunut häneen, että hän oli kohdellut häntä tavattoman lyhyesti. Konrad arveli jälkeenpäin, että hovisaarnaaja oli mahtanut olla aika lailla häpeissään.

Josefa oli viety sänkyyn, jossa hän heti oli vaipunut levottomaan uneen. Molemmat veljekset olivat yksin huoneessa, mutta eivät sanallakaan koskettaneet siihen mitä vasta oli tapahtunut. Lääkäri saapui ja puheli jonkun aikaa Juliuksen kanssa; Josefa tarvitsi hyvää hoitoa. Hänen mentyään, sanoi Konrad äkkiä ja odottamatta:

-- Kunhan nyt lapsesi paranee, niin tottahan sinä annat hänelle hyvän kasvatuksen; ja ennen kaikkia uskot hänet toisiin käsiin.

Julius, joka oli seisonut ikkunan ääressä, katsellen ulos kirjavista ruuduista, kääntyi äkkiä kummastuneena, mutta ei pitkään aikaan sanonut mitään.

-- Niin se on lapseni, en voi sitä kieltää. Enkä edes tahdo tietää mistä sen olet kuullut, sillä se olisi tarpeetonta... Niin kauvan kuin ihmisiä löytyy, tekevät he syntiä. Sillä jollei syntiä olisi, niin emmehän voisi taistella sitä vastaan. Meillä on kaikilla vikamme ja onhan se hyvä, sillä muutoin ei kukaan huomaisi etujamme... Sillä on suuri merkitys, että ensimmäinen syntiinlankeemus juuri tapahtui paratiisissa, jota aina ajatellaan ilon ja nautinnon täydellisyyden maaksi. Jumala kai niin tahtoi... Minä eroon neiti Schaffista; tyytynet kai aluksi siihen, lisäsi hän hetken kuluttua.

-- Onko se vakaa aikomuksesi?

-- On. Ole hyvä ja lähetä Hedvig tänne, kun käyt siellä. Tai olkoon, korjasi hän samassa. -- Minun täytyy kuitenkin mennä sinne ja mitä Josefaan tulee, niin täytän velvollisuuteni häntä kohtaan.

Jäätyään yksin, läksi Julius Josefan huoneeseen. Hän nukkui, kasvot hohtivat ja hengitys oli hätäinen. Julius ei enään ollut kahden hänen kanssaan, sillä hän oli lähettänyt noutamaan sairaanhoitajatarta, joka hänen astuessaan huoneeseen nousi paikaltaan ja vaatimattomasti väistyi syrjään. Pastori oli käskenyt, ettei hän ilman hänen erityistä lupaansa saanut päästää sisään ketään, paitsi lääkäriä. Hetkisen ajan Julius vaieten katseli nukkuvaa, laski kätensä hänen otsalleen ja meni sitte pois. Tultuaan työhuoneeseensa, otti hän kirjoituspöytänsä laatikosta rahaa ja soitti Klaudinaa.

Heti kun sairaanhoitajatar oli tullut, oli Klaudina aavistanut, että jotakin mahtoi olla tekeillä. Nyt hänen ensi silmäyksensä sattui rahaan, joka oli laskettu pyöreälle pöydälle. Hän kalpeni ja hänet valtasi suuri levottomuus, mutta hän tekeytyi levolliseksi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän seisahtui keskelle lattiaa, pani käsivartensa ristiin rinnan yli, niinkuin hänen tapansa oli, ja katseli odottavasti Juliukseen, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä, selin päin häneen.

-- Josefa ei sittenkään joudu Siloahiin, alkoi pastori kovalla äänellä, kääntymättä paikaltaan.

-- Ihminen voi monasti erehtyä, vastasi Klaudina äänellä, josta saattoi tehdä eri johtopäätöksiä.

Pastori vaikeni, silmäillen hajamielisenä eteensä, sillä hän ei oikein tietänyt mitä hän vastaisi. Sitte hän äkkiä virkkoi:

-- Voitte vielä tänä päivänä lähteä talostani, neiti Schaff. Tuossa on palkkanne koko vuosineljännekseltä.

Hetkiseksi Klaudina hämmästyneenä, sanatonna jäi häneen tuijottamaan, mutta sitte hän tointui. Hän otti rahat käteensä ja päästi ne kilisten hameensa taskuun.

-- Kiitoksia, herra pastori, vastasi hän levollisesti ja vaatimattomana. -- Hyvä on. Itse lähden jo tänään ja huomenna annan noutaa tavarani. En ole koskaan tunkeutunut niskoillenne, enkä koskaan tule sitä tekemään. Kaikki mitä tähän asti olen tehnyt, on vaan tapahtunut teidän hyväksenne.

Julius hämmästyi hänen sanojensa hiljaista nöyryyttä; hän oli odottanut vallan toista. Nyt vasta hän kääntyi häneen päin. Tuo sävyisyys häntä kovin kaunisti; sellaisena hän aina oli pitänyt hänestä, kun hänen oli pitänyt pyyhkiä murheet pois hänen otsaltaan. Tosi naisellisuuden hohde lepäsi tänä hetkenä hänen rumilla kasvoillaan; niissä oli viehätys, joka häikäsi Juliusta enemmän kuin milloinkaan ennen. Mutta hän kokosi kaikki voimansa ja päätti vastustaa. Pappilassa vastapäätä oli sekä isän ruumis että yksinäinen sisar.

-- Tehkää se, neiti Schaff, virkkoi hän sitten. -- Minä kiitän teitä kaikesta, vaikkette aina olekkaan pysynyt totuudessa. Ymmärrätte varmaankin mitä tarkoitan... Johtakoon teitä Jumalan siunaus teillänne, lisäsi hän saarnaäänellä. Eroaminen oli tässä totisesti vaikeaa.

Klaudina oli tähän saakka ollut siinä luulossa, että pastori vain tahtoi suututtaa häntä sekä että tuo tavallista pahempi tuuli menisi menojaan niinkuin muutkin. Mutta nyt nousi veri hänen poskilleen ja rinta alkoi hätäisesti kohota. Jos kerran pastori siis nyt todellakin oli tosissaan, niin ei hänenkään tarvinnut häikäillä.

-- Älkää lasketelko loruja, huudahti hän astuen pari askelta eteenpäin. Hän oli silmänräpäyksessä niin muuttunut, että pastori vallan säpsähti. -- Totuutta, totuutta! jatkoi hän ylenkatseellisesti, venytellen sanojaan. -- Minäpä sanon teille jotakin, herra pastori... Tässä talossa on minun aikanani vain kaksi kertaa puhuttu totuutta. Ja sen teki veljenne, silloin kun hän sanoi koko kirkon kristillisyyttä valheeksi ja tänään, kun hän oikein perinpohjaisesti luki hovisaarnaajalle lain. Muuten täällä on ollut paljon mätää, niinkuin kaikkialla, missä ihmiset ovat valmiit pikemmin näkemään tunkioita lähimmäistensä kuin omien oviensa edessä... Tunnemmehan me toisemme, me molemmat. Minun jälkeeni tulee toinen, siinä koko muutos. Olkaa suora ja sanokaa, enkö ole oikeassa? Voi pyhä taivas, ettenkö olisi! Mutta mitä minä sinua siitä soimaisin. Voithan sinä tehdä rippisi kotona.

Pastori oli niin hämmästyksissään, että hän vain sanatonna, suu auki, häneen tuijotti. Siihen tapaan Klaudina ei vielä milloinkaan ollut puhunut. Ja eninten häntä hämmästytti, mitä hän Konradista oli sanonut. Se se oli oikein noita hänen voittojaan, joihin hän aina valmistautui jo kauvan edeltäkäsin.

-- Mitä te puhutte? sai hän vihdoin sanotuksi. -- Ja kuitenkin te koko ajan olette koettanut vahingoittaa veljeäni.

-- En häntä, vaan hänen henkeään. Sillä mitä kirkosta tulisi, jos äkkiä rupeisi ilmestymään tuollaisia ihmisiä, jotka vakuuttavat että kaikki mitä saarnataan onkin pelkää roskaa. Mistä papit silloin saisivat leipänsä? Tiedän sen kokemuksesta... Klaudina nauroi ivallisesti, sitten totisena jatkaakseen. -- Tiedän muuten, että te itse, ankarasta oikeauskoisuudestanne huolimatta, olette aivan samaa mieltä. Ja eikö tyttö tuolla ole tyttärenne?... Eikö olisi ollut parempi, ettei hän koskaan olisi tullut tähän taloon? Ja eikö vieläkin olisi parempi, ettei hän koskaan saisi tietää, että te olette hänen isänsä?

Julius hypähti istuimeltaan ja tuijotti häneen pitkän aikaa äänetönnä.

-- Nainen, saatana puhuu suusi kautta! pääsi häneltä sitte; Klaudina tiesi sen siis myöskin! Tämä uutinen pani Juliuksen vapisemaan mielenliikutuksesta.

-- Älkää toki _sellaisia_ puhuko! vastasi Klaudina levollisesti ja katseli häntä suoraan silmiin. -- Onhan se totta! Ajatelkaa jos joku tietäisi sen. Minä tietysti olisin hellästi ruvennut hoitamaan lasta, koska kerran asian laita näin on. Mutta eihän se nyt käy ja se on ehkä parasta.

-- Todellako? Olisitteko tottakin sen tehnyt?

-- Tietysti. Epäilettekö? Olenhan aikoja sitte nähnyt, että rakastatte lasta. Miksen sitte siinäkin suhteessa olisi teitä palvellut? Voihan sen asian järjestää. Annetaan lapsi hyvien ihmisten hoidettavaksi, jonnekin kaupungille ja niin tulee omatunto rauhoitetuksi. Ja sehän se sittenkin on pääasia. Eikö äiti ollut yhtä paljon syypää kuin tekin, ja ettekö sitte silloin jo tehnyt tarpeeksi hänen puolestaan? Minä tiedän kaikki.

Julius oli jo puoleksi voitettu. Klaudina oli oikeassa. Hänen jälkeensä tulisi toinen, sillä hänen sisarensa oli sittenkin vain hänen sisarensa. Ja tiesihän Klaudina kaikki. Vaikka hän vielä, jouduttuaan maailmalle, panisi aikaan, ties mitä juonia. Nythän ei Juliuksen enään tarvinnut salata häneltä mitään. Ja Josefan asia saataisiin kyllä kuntoon. Ainakin oli talossa sitte ihminen, joka paikalla ymmärsi kaikki. Hänen ajatustensa lanka katkesi siinä, sillä Klaudina astui hänen eteensä ja virkkoi:

-- Ojentakaa minulle toki kätenne jäähyväisiksi, herra pastori. Kun ihminen kuusi vuotta on ollut talossa, niin ei sitä aivan ilman muuta eroteta.

Juliuksen katse sattui hänen voimakkaaseen vartaloonsa. Mikä majesteetillinen nainen! Hänen hengähdyksensä siveli pehmeästi hänen poskeaan. Nyt ei hän enään vastustanut. Tahto oli hänen aivoissaan pieni kipinä, jonka intohimojen meri hetkessä nielasi kitaansa. Hän ojensi kätensä ja sulki Klaudinan syliinsä.

-- Jää vain tänne!

Senjälkeen sai Klaudina kyllä käydä Josefan kamarissa...

Lähdettyään veljensä luota, ei Konrad heti mennytkään vanhaan pappilaan, niinkuin hän oli aikonut, vaan läksi asuntoonsa, sillä hän muisti että hänellä siellä oli joku asia toimitettavana. Eräässä kadunkulmassa hän äkkiä huomasi maalaispastorin, joka ympärilleen kurkistellen näytti etsivän jotakin.

-- Oletteko te ehkä hänet nähnyt? kysyi hän heti Konradilta. -- Minä menin vain tänne kauppaan ostamaan itselleni uutta tupakkaa. Ja kun tulin takaisin, niin hän oli kadonnut. Voi sitä kelvotonta! huudahti pastori aivan toivotonna. -- Kuka tietää, mihin paholainen taas on kulettanut hänet. Hänellä oli taskussaan koskematon satamarkkanen, jonka hän minulta sai houkutelluksi, ostaakseen sillä itselleen kellon. Hyvä herra tohtori, neuvokaa nyt, mitä minun pitää tehdä.

Puolen tuntia hän jo oli kävellyt edestakaisin siinä kadulla, näkemättä poikaansa. Avuttomana lapsena hän harhaili ihmisjoukossa, pyyhkien otsaansa nenäliinalla ja surullisena tähystellen kaikille tahoille. Oskarin mukana näkyi koko hänen hyvä tuulensa kadonneen. Saako hän enään koskaan nähdä häntä? tuleeko isän sydäntä koskaan elähyttämään se tieto, että hän pojasta on tehnyt hyvän ihmisen? Tai palaako hän takaisin suohon, josta hän tahtoi hänet vetää ylös? Nämät ajatukset liikkuivat pastorin mielessä. Ja tänään hänen täytyi jättää Berliini. Konrad koetti häntä lohdutella. He kävivät kaikki likeiset kadut ja hakivat epäiltävistä kapakoista, mutta löytämättä Oskaria.

-- Nyt uskon todellakin, ettei häntä enään voi pelastaa, sanoi maalaispastori, kun he tunnin ajan olivat kävelleet turhaan. -- Se oli vain siveellisyyden puuska, joka hänet oli vallannut. Tiedättekö, rakas virkaveli, löytyy ihmisiä, joita ei voi pelastaa. He lankeevat takaisin vanhoihin taipumuksiinsa. Minun täytyy ajatella runoilijan sanoja -- muistaakseni ne ovat Goetheltä: jos asetat sammakon vaikka valkealle tuolille, niin kyllä se siitä hyppää takaisin likalammikkoonsa... Nuo ihmiset ovat niinkuin vissit koppakuoriaiset, jotka viihtyvät ainoastaan vissinlaisissa tunkioissa, mutta jotka kauniilla, kiiltävällä kuorellaan välistä saattavat pettää. Yksi tie vie ylöspäin, toinen alaspäin. Se joka pyrkii ylöspäin, se tosin ei aina pääse eteenpäin, mutta hän ei myöskään mene takaisin. Mutta se joka joutuu tuolle alaspäin kallistuvalle tielle, se vaipuu yhä syvemmälle. Liha on silloin kuin sieni, joka on imeytynyt täyteen: se vajoo pohjaan. Häpy on poissa, kaikki poissa.

Oskaria ei kuulunut illallakaan, kun lähtöhetki lähestyi. Raskain mielin täytyi maalaispastorin yksin lähteä kotipuoleen. Agata tahtoi vielä viipyä viikon päivät serkkunsa luona. Mutta vielä hyvästijättäessä täytyi hänen luvata enolleen, että hän tekee kaikki mitä ikinä voi, saattaakseen Oskarin hyvälle tielle, jos hän vain saa hänet käsiinsä. Isän ainoana toivona oli vielä se, että Oskar äkkiä ilmestyisi Agatan luo, tai hädän pakoittamana, vapaaehtoisesti saapuisi kotiin.

Kahden päivän kuluttua kannettiin vanhan Balduksen maalliset jäännökset hautausmaalle. Kellojen soidessa läksi pitkä, juhlallinen saatto liikkeelle. Julius puhui haudalla todellakin kauniisti, jopa Klaudinan mielestä niin liikuttavasti, että hän turhaan koetti pidättää kyyneleitään. Vielä jälkeenpäinkin mainittiin sitä ruumissaarnaa. Poika oli todellakin syvästi mahtanut rakastaa isäänsä!

Saman viikon lauvantaina aamupäivällä läksi Konrad taas Juliuksen luo. Hän oli aamulla saanut ilmoituksen siitä, että hänet oli eroitettu virastaan. Siihen hänen toimintansa siis loppui, siihen menivät kauniit toiveet, jotka häntä Berliiniin olivat seuranneet. Kumma kyllä ei tämä sanoma häneen suuresti koskenut: eihän ollut tapahtunut muuta kuin asia, jota jo kauvan hiljaisuudessa oli valmistettu.

Julius ei näyttänyt vähääkään hämmästyvän, kun hän luki nuo muutamat rivit. Hän ei yleensä ollut puhetuulella, sillä tämä päivä oli jo tuottanut hänelle paljon harmia. Bock oli kirjoittanut hänelle, että August Jannusch valitettavasti oli pettänyt kaikki hyvät toiveet, sillä hänen ansiokseen oli luettava monen tuhannen sikarin varkaus, jotapaitsi hän luvattomasti oli ottanut vastaan maksuja useilta kauppatuttavilta. Kuitenkaan ei asiaa pitänyt jättää lain koviin kouriin, jotta kadotetun lampaan vielä kävisi mahdolliseksi palata takaisin laumaan ja jotta turhat juoksut tulisivat vältetyiksi. Julius luki kyllä rivien välitse, ettei noilla "juoksuilla" tarkoitettu muuta kuin kaikellaisia vastenmielisyyksiä, joita Bock tahtoi välttää.

-- Niin, ei pidä leikkiä tulen kanssa, eikä hypistellä Jumalan sanaa, lausui hän sitte. -- Mitä sinä nyt aiot? lisäsi hän samassa.

-- Aion kokonaan astua kirkon palveluksesta...

-- Se lieneekin parasta, jos tahdot pysyä johdonmukaisena.

-- Ja koettaa päästä päämaaliini toista tietä. Riippumattomana miehenä, jatkoi Konrad.

Julius naurahti.

-- Ehkä luopumalla valtiokirkosta ja rupeamalla lahkolaiseksi? kysyi hän hiukan ivallisesti.

-- Ei, en sitä. Sillä osoittaisin panevani liian suurta arvoa kirkollisille tavoille. Aion pysyä rehellisenä kristittynä ja koettaa olla sitä aivan toisessa hengessä kuin kirkko.

Julius kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

-- Se joka ei ota vaaria neuvoista, sitä ei myöskään voi auttaa... Ehkä sitte joudutkin oikein sosialistisiin kulkuväyliin. Jatka, jatka! Juokse pääsi puhki muurin seinään.

-- Sitä en tule tekemään, vastasi Konrad levollisesti. -- Kristillisyys ja sosialismi ovat minulle aivan eri asioita, vaikka ehkä pyrkivät samaan maaliin. Sosialismi hakee onnea ulkoa, kristillisyys sisältäpäin. Sosialismi tekee vaatimuksia toisilta, kristillisyys itseltään. Jos molemmat tapaisivat toisensa puolitiessä, niin päästäisiin ehkä sovintoon. Sanoinhan muuten ensimmäisessä ja viimeisessä saarnassani, jonka tässä kaupungissa pidin, selvään mielipiteeni. Kaikki tässä maailmassa on kehittynyt vähitellen itsestään. Miksei siis kerran tulisi aika, jolloin tämän keinotekoisen kristillisyyden sijasta vallitsee luonnollinen kristillisyys. Ja vastavaikutus ei tule tulemaan niinkutsutusta sivistyksestä, joka aina järjestää kaikki käsitteiksi, vaan alhaalta päin, sieltä missä luonnolliset oikeudet ovat. Ja ne ovat kaikkia teidän lakejanne tuhat kertaa väkevämmät.

-- Mutta mitä sinä sitte oikeastaan vaadit meiltä?

-- Suvaitsevaisuutta minä vaadin. Suvaitsevaisuutta toisinajattelevia kohtaan. Jos valtio vaaran päivinä on oikeutettu vaatimaan näiltä toisinajattelevilta heidän verensä, niin se myöskin on velvollinen rauhan aikana pitämään huolta siitä, etteivät papit suvaitsemattomuudellaan myrkytä tätä verta.

-- Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan, vastasi Julius pitkällä haukotuksella, sillä hän oli viime yönä maannut huonosti. -- Minä näen sinut jo kirjailijana... laiha leipä. Oikein minä säälisin, jos todellakin rupeisit elämään kokonaan kynäsi varassa. Huono pappi on aina parempi kuin hyvä kirjailija. Onhan sitä sentään meidänkin joukossamme muutamia, jotka kirjoittavat, mutta vain hartauskirjoja.

Samassa muisti hän, kuinka tyhjältä hänen vatsansa tuntui ja soitti.

-- Sinä et kai kuitenkaan syö kanssani? Konrad kiitti ja johti sitte puheen siihen, minkätähden hän oikeastaan oli tullut. Oli kysymys Hedvigin tulevaisuudesta. Hiukan hämillään Julius ilmoitti uuden päätöksensä. Hän oli jo tottunut Klaudinaan ja lupasi Hedvigin puolesta tehdä, mitä hän ikinä voi. Kahta taloutta hoitavaa sielua ei toki voinut pitää samassa talossa.

-- Ja sen sanot kaikkien näitten tapahtumien jälkeen? kysyi Konrad äärimmilleen hämmästyneenä.

-- Olen sinulta saanut oppia, vastasi Julius vakavasti. -- Tein itselleni kysymyksen: tuleeko siitä apua? ja vastaukseksi sain: älä vastusta pahaa.