Part 22

Kuolemantapauksesta huolimatta piti Josefan kastamisen tapahtua seuraavana iltapäivänä. Olihan Julius muuttamattomasti sen määrännyt. Kun Konrad kuuli, että Bockin tulee, niin aikoi hän jäädä pois koko juhlallisesta tilaisuudesta, mutta meni sentään sitte mukaan, koskei hänellä itse asiassa ollut mitään syytä välttää hovisaarnaajaa. Paitsi tätä viimemainittua olivat läsnä Kickert, Simmer rouvineen, kalpea kandidaatti, superintendentti Thürmel, kirkon toinen pappi sekä muutamia muita virkaveljiä, jotka pitivät tätä kääntymistä kristinuskoon tärkeänä tapauksena.

Seuran kokoonnuttua astui Klaudina sisään Josefan kanssa. Pari minuuttia myöhemmin ilmestyi näyttämölle myöskin onneton selibaattineiti, joka nyt oli pukeutunut uuteen huntuun. Se teki hänen kasvonsa niin mustiksi, ettei voinut eroittaa muuta kuin sen kohdan, missä nenänpää oli.

Kaikki olivat jo kokoontuneet kastemaljan ympärille, kun vanha Jannusch astui esiin. Hän oli varmaankin jo kauvan ollut kirkossa odottamassa, sillä hänen esiintymisensä tuli niin äkkiä, kuin hän siinä hetkessä olisi kasvanut ylös maasta. Hän oli puettu samaan pitkään mustaan takkiin ja kädessään hän kantoi samaa silinterihattua kuin lapsipuolensa hautajaisissa. Tämän arvokkaan puvun lisäksi oli hän vetänyt käsiinsä kudotut, valkeat villakintaat, jotka tekivät hänen suuret kouransa kummallisen näköisiksi. Tuontuostakin teki hän syviä kumarruksia, koettaen sovittaa ne niin, että jokaisen läsnäolijan osaksi lankesi yksi. Eikä siitä tullut loppua, ennenkuin Julius alentuvalla kädenliikkeellä sai hänet taukoomaan. Erityisen huomionsa esineeksi otti Jannusch Bockin; hän päätti nyt ensi tilassa vihdoinkin valloittaa kirkon puolelleen. Vastaiseksi pysytteli hän kauvempana, katsellen sieltä asiain kulkua nöyrän näköisenä kuin ainakin hurskas mies.

Konradia oudostutti paikalla Josefan kummallinen katse. Levottomana, arkana piti hän sitä koko ajan tähdättynä taivasta kohti, ikäänkuin velvollisuudentunteesta. Sisään astuessaan oli hän pannut kätensä ristiin ja sillä tavalla hän piti niitä loppuun asti. Ahdistava pyhyyden tunne näkyi hänet vallanneen. Sairauden jäleltä olivat posket vielä kalpeat ja kuopalla. Hän muistutti noita yliluonnollisia, rukoilevia naisolentoja, joita vanhat mestarit muinoin maalasivat.

Kun Julius hänen otsaansa kastellen laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui siunausta, niin hän omituisesti säpsähti ja pää painui niin syvälle alas, että pastorin yhä enemmän ja enemmän täytyi antaa kätensä vaipua sen mukaan. Kamala vastenmielisyys oli äkkiä vallannut tytön, eikä hän muulla kuin tuolla liikkeellä voinut päästää sitä ilmoille. Julius taisteli hänkin turhaan mielenliikutustaan vastaan. Hänen äänensä oli epävarma ja Konrad huomasi mitä voimienponnistuksia hän teki ennenkuin sai toimituksen tapahtumaan tavanmukaisella juhlallisuudella.

Omituisen vaikutuksen se muuten teki tuossa suuressa, autiossa suojassa, jossa kaiku vahvensi joka sanan kolminkerroin. Pieni ihmisjoukko katosi mahtavan holvikaton alla miltei näkymättömäksi. Siellä vallitsi tänään ilkeä, kylmä ilma.

Juhlallisuuden loputtua ojensivat läsnäolijat Josefalle kättä, onnittelivat häntä ja lausuivat hänelle rohkaisevia sanoja. Hän vastasi kaikkeen, mutta omituisella välinpitämättömyydellä. Näytti miltei siltä kuin ei hän laisinkaan olisi tietänyt, mistä oli kysymys. Bock teroitti varsinkin hänen mieleensä, ettei hän milloinkaan unohtaisi tätä päivää, sekä että hän nyt koko elämän läpi kantaisi mielessään Vapahtajan kuvaa. Jannuschin liketessä katseli hän häneen suurin, tutkivin silmin, ikäänkuin hänen edessään olisi seisonut vieras henkilö. Vihdoin hän sitte hymyillen nyökäytti päätään, mutta hymy oli hallaista ja kummallista. Konrad, joka koko ajan oli seurannut hänen liikkeitään, hämmästeli suuresti tätä miltei tylsämielistä käytöstä.

Ja yhtä välinpitämättömänä kuin hän oli tullut, asteli hän Klaudinan ja huntupäisen neidin välissä ovea kohti. Etehisessä onneton neiti äkkiä sulki hänet syliinsä ja painoi lämpöisen suudelman hänen huulilleen.

-- Jollei sinulla enään olisi ketään muita maailmassa, niin tule minun luokseni, lapseni, lausui hän sydämmellisesti.

-- Jos Jumala suo, niin ei hänen kai tarvitse käyttää hyväkseen ystävällisyyttänne, vastasi siihen Klaudina. -- Kyllä hänestä pidetään huolta.

Josefan kasvoihin tuli taaskin entinen välinpitämätön hymy ja se viipyi niillä vielä heidän astellessaan kadun yli pastorin asunnolle.

Sillaikaa odotti Jannusch kirkon ovella Bockia mutta turhaan, sillä hovisaarnaaja oli niinkuin kaikki muutkin mennyt sakariston kautta. Vielä ovien suljettua vanhus siinä odotti; sitte hän moneen kertaan kiersi kirkon ympäri ja katseli ylös torneihin ikäänkuin apua anoakseen. Vasta sitte kun hän huomasi, miten vähän arvoa hänen läsnäololleen oli annettu, läksi hän pois. Mutta matkalla hänessä heräsi se vakaa aikomus, että hän julistaa sodan kirkkoa vastaan, jollei se tule hänen avukseen. Ainoana lohdutuksena olivat enään kaupunginlähetyksen sikarit. August oli sullonut koko kyökkikaapin alaosan niitä täyteen.

Jo kirkossa oli Konrad huomannut, että superintendentti ja useat hänen likeisistä virkatovereistaan olivat kohdelleet häntä melkein vältellen. He olivat ikäänkuin tarkoituksella paljon enemmän puhutelleet hänen veljeään kuin häntä, sentään loukkaamatta kohteliaisuutta. Yksin Bock oli monta kertaa tahallaan kääntänyt hänelle selkänsä ja käyttäytynyt yhtä sopimattomasti kuin epäkohteliaasti.

Julius oli kutsunut vieraat luokseen kahvia juomaan, mutta koskei Konrad heti tahtonut lähteä heidän kanssansa, niin hän välillä pistäysi surutaloon. Siellä tapasi hän Hedvigin ystävättärien keskellä. He olivat tuoneet palmunoksia ja koettivat lohduttaa voimiensa takaa. Useimmat olivat vainajan rippilapsia, monet hän sitäpaitsi oli vihkinyt.

Puolen tunnin kuluttua Konrad, lupauksensa mukaan, läksi veljensä luo.

Hänen astuessaan työhuoneeseen, loppui keskustelu äkkiä. Varmaankaan ei kukaan enään ollut odottanut hänen tulevan, tai oli puhelu koskenut juuri häntä. Seurasi sama kiusallinen mieliala kuin silloin, kun Josefa äkkiä oli tuotu sisään ja kaikki olivat odottaneet ilkeää kohtausta. Kummallista kyllä, istuivat melkein kaikki silloisilla paikoillaankin. Luthertuolissa vain ylvästeli tällä kertaa koko mahtavuudessaan Thürmel, nuuskien kaksiosaisella nenällään ympärilleen kuin jahtikoira. Oikeanpuoleisen ikkunan luona istui sitäpaitsi toinen pappi ja pari vierasta virkaveljeä.

Pitkä kandidaatti, joka Bockin puoltolauseella oli päässyt mukaan, oli asettunut pienen pöydän taakse; hän katseli lakkaamatta kahvikuppiaan ja purekseli laihojen viiksiensä toista päätä, koska toinen jo oli langennut hänen pureksimisraivonsa uhriksi; Simmer seisoi perällä, kirjakaapin edessä, luoden lupaavia katseita ympärilleen; Kickert veti jalat alleen kuin koulupoika; onneton neiti oli ottanut käteensä lentokirjasen ja rouva Simmer istui sohvassa liikkumattomana kuin jättiläisnainen, joka odottaa yleisön suosionosoituksia, kaula peittyneenä vallan kolminkertaisen leuvan sisään. Tämän kaiken huomasi Konrad silmänräpäyksessä. Se oli uusi näytös kappaleesta, jonka edellisessä osassa samat henkilöt jo olivat esiintyneet samoissa asennoissa. Juliuskin seisoi kirjoituspöydän luona, Bockin vieressä, joka istui pitäen oikeaa kättään suorana pöydällä. Ja tuskin oli Konrad ehtinyt sisään, kun Klaudinakin tuli katsomaan, olivatko vieraat tulleet kestitetyiksi. Siinä tilaisuudessa ehti hän Bockin kanssa vaihtaa merkitsevän katseen.

-- No kas siinähän sinä nyt olet! huudahti Julius, kääntyäkseen samassa Klaudinan puoleen: -- kuppi lisää, neiti Schaff.

-- On jo, herra pastori, vastasi Klaudina kuivasti, osoittaen suurta pyöreää pöytää ja samassa lisäten: -- ehkä herra tohtori suvaitsee istua tässä.

Hän oli asettanut tarjottimen pöydälle ja aikoi juuri lähteä, mutta kääntyi vielä ja kysyi:

-- Saako Josefa hetkiseksi tulla sisään, herra pastori? Hän tahtoisi mielellään kiittää lahjoista.

Melkein kaikki läsnäolijat olivat tuoneet hänelle jotakin pientä, enimmäkseen hyödyllisiä kapineita, -- ainakin antajien mielestä. Sattuman kautta oli hän kolmelta taholta saanut virsikirjan, ja sille asialle oli hiukan naurettu. Mutta Julius oli antanut lupaamansa kultasen ristin, joka näytti erittäin kauniilta ja arvokkaalta.

Klaudinan sanat vaikuttivat häneen sangen epämiellyttävästi, sillä hän muisti Bockin ja veljensä ensi tapaamisen ja pelkäsi silloisen kohtauksen jostakin syystä uudistuvan. Hän oli koko iltapäivän ollut levoton ja Konradin tullessa hänen levottomuutensa vain lisääntyi; hän suututteli jo sitä, ettei hän ollut antanut kastamisen tapahtua vieläkin ahtaammassa piirissä. Mutta äkkiä tuli hovisaarnaaja väliin, huomauttaen mahtipontisella tavallaan, jota ei käynyt vastustaminen, ettei lapselta saattanut kieltää sellaista pyyntöä. Julius ei uskaltanut panna vastaan.

Kului viisi minuuttia, mutta keskustelu ei tahtonut päästä vauhtiin. Julius ja superintendentti juttelivat vähäpätöisistä asioista, samoin tekivät muutamat muutkin, paitsi Bock, joka tarkkaavaisesti katseli oveen, ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut jotakin tavatonta. Kaikki näyttivät koettavan huomata Konradia niin vähän kuin suinkin. Syntyi hetken hiljaisuus, jota seurasi tavaton kolina. Simmer oli pudottanut maahan suuren kirjan ja se oli onnettomuudeksi sattunut Kickertin vasemmalle jalalle.

-- Mutta kuulkaa toki... mitä te teette? ärjäsi seminaarintirehtori puoliääneen ja heitti vihaisen katseen Simmeriin, joka hämillään pyysi anteeksi. Mutta Julius tarttui silminnähtävällä mielikarvaudella kirjaan ja tarkasteli sitä joka haaralta. Tuo kirjainto rupesi todellakin käymään sietämättömäksi.

Sitte kääntyi kaikkien huomio onnettomaan neitiin, joka oli noussut ja rientänyt Konradin viereen istumaan.

-- En ole teitä vielä kiittänyt siitä kauniista saarnasta, jonka eilen piditte, lausui hän kovalla äänellä ja tarttui hänen käteensä, pitääkseen sitä omiensa välissä koko ajan kuin hän puhui. Hänen huntunsa oli tällä kertaa niin paksu, ettei hän ollut voinut kestää sen takana, vaan oli turbaanin tavoin kietonut sen otsansa ympäri, mikä teki hänet hyvin hullun näköiseksi. -- Metterbach puhui kyllä hirveän kauniisti (se oli hänen katoolilainen nuoruutensa rakastettu), jatkoi hän, -- mutta te puhuitte vielä kauniimmin. Te ette ensinkään maininnut pyhää henkeä ja siitä minä pidin. Nimittäin saarnastuolissa. Muu kaikki on vähäpätöisempää. Jos löytyisi pyhä henki, niin ei hän kärsisi selibaattia. Antoihan Vapahtajammekin anteeksi syntiselle vaimolle, mutta paavi luulottelee olevansa enemmän. Hän ei kärsi edes avioliittoa... Jollei Kristus olisi ollut ihminen niinkuin mekin, niin ei hän olisi antanut anteeksi lähimmäisensä heikkouksia.

Hän puhui niin yhtämittaa, ettei Konrad voinut muuta kuin antaa kuuran kaatua päälleen. Mutta Bock heitti neitiin ärtyisän katseen, ja seurasi häntä sillä vielä sittenkin, kun hän, istuutuneena vanhalle paikalleen, koetti herättää rouva Simmerissä myötätuntoisuutta tunteilleen. Julius olisi mielellään suonut hänet sinne missä pippurit kasvavat, mutta hän oli hiljan lahjoittanut hänen seurakuntansa turvattomille lapsille sievän summan ja sentähden täytyi häneen nyt tyytyä sellaisena kuin hän oli.

Äkkiä kuului kova koputus oveen ja maalaispastori astui huoneeseen mitä kiihoittuneimmassa mielentilassa. Useimmat läsnäolijoista eivät tunteneet häntä, joten hänen omituista olentoaan katsottiin suurella uteliaisuudella.

-- Anteeksi, rakas virkaveli, että näin mullin mallin työnnyn huoneeseen, mutta minulla on teille tärkeä asia, alkoi hän hengästyneenä ja ojentaen yhtäperää kätensä sekä Juliukselle että Konradille ja ystävällisesti kumartaen joka taholle. Hän oli mahtanut tulla aika kiivaasti, sillä vaikka ulkona oli talvinen ilma, niin kirkas hiki pisaroi hänen otsaltaan.

-- Tietysti, herra pastori. Minä olen kokonaan valmis teitä palvelemaan, vastasi Julius. -- Mutta tehän olette aivan sulamaisillanne...

Hän piti nyt velvollisuutenaan esitellä hänet muille läsnäoleville. "Erittäin hauska", äänteli Bläsel yhtämittaa, ottamatta superintendenteistä tai hovisaarnaajista enemmän selkoa kuin muistakaan. Sen sijaan jymisi hänen bassonsa pian huoneessa:

-- Jaa, jaa, kyllä se osaakin suututtaa! Kyllä tämä p... ijakkaan Berliini on minua harmittanut! Miltei olin kutsumaisillani sitä oikein sen oikealla nimellä. Tässä kaupungissa vaeltelee synti sadoissa eri muodoissa.

Hän pyyhki kasvonsa ja käyttäytyi muuten ikäänkuin hän olisi ollut kahdenkesken pastorin kanssa.

Hän oli tuonut mukaansa raikkaan tuulahduksen luonnon helmasta; se ikäänkuin elostutti koko taloa. Thürmelkään ei voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleen, mutta Bock tarkasteli ylpeästi tuota yksinkertaista pappia, joka, vaikka hän paremmin oli kuin kansakoulun-opettaja, oli uskaltanut jättää hänet huomaamatta.

Anteeksi pyytäen jätti Julius hetkeksi vieraansa ja vei vanhuksen viereiseen huoneeseen. Vihdoin siirtyivät he sieltä rippikouluhuoneeseen, sillä Bläsel tahtoi olla aivan häiritsemättä. Hän oli niin haltioissaan, ettei hän malttanut istuutua ennenkuin hän sanoilla: "odottakaa hetkinen, herra pastori, täällä on vielä joku odottamassa", oli käynyt etehisessä ja sieltä palannut takaisin Oskarin seurassa. Hämillään nuori mies pysähtyi oven ääreen.

-- Tämä on poikani, jonka luultavasti muistatte entisiltä ajoilta. Ei minun kai tarvitse kertoa, mitä kaikkia hänen kauttaan olen kokenut... Mutta kuulkaa nyt, herra Baldus.

Julius ei voinut aavistaakkaan mistä oli kysymys. Kylmästi vastattuaan Oskarin tervehdykseen ja suljettuaan oven, kuunteli hän suurella uteliaisuudella.

-- Minun täytyy vielä kysyä, alkoi pastori, istuuduttuaan, -- onko poikani joskus käynyt luonanne pyytämässä jonkinlaista apua? Se ei olisi mahdotonta, sillä hän oli jo joutunut hyvin rappiolle. Mitä minä siitä salaisin, sillä veljennehän...

-- Ei koskaan, herra pastori, vastasi Julius kiireesti, sillä hän näki Oskarin etenevän perälle päin huonetta.

-- No, siinä on jo ensimmäinen rauhoitus, jatkoi maalaispastori. -- Mutta minun täytyy vielä antaa teille selitys. Te mainitsitte kerran, että teiltä oli kadonnut joku kuva. Onkohan se tämä?

Samassa hän taskustaan veti esiin Valekrispinuksen ja kietoi sen auki paperista. Oskar oli aamupäivällä kaikessa viattomuudessaan näyttänyt hänelle kuvan, joka oli jäänyt hänen kesäpalttoonsa taskuun. Ja tarkemmin asiaa ajattelematta oli hän sen yhteydessä tullut maininneeksi pastorin nimen. Hän oli muka muutamalla pennillä ostanut kapineen eräältä henkilöltä, joka oli sanonut saaneensa sen pastorilta. Mutta samassa Oskar niin oli kietoutunut omiin sanoihinsa, että isän oli täytynyt ruveta epäilemään koko asiaa. Lorun lopuksi Oskar sitte oli kertonut kaikki, josta pastorin epäluulo vain oli lisääntynyt. Ne asianhaarat, joitten vallitessa hänen poikansa, omaatuntoaan rauhoittaakseen oli ostanut takaisin kuvan, tuntuivat hänestä todellakin ansaitsevan likempää tarkastusta, jonkatähden hän heti päivällisen jälkeen oli lähtenyt tänne. Oskar oli joko vielä pelastettavissa, tai oli hän kokonaan mennyt mies. Siitä täytyi pastorin saada ratkaiseva varmuus. Ja sentähden hän Oskarin seurassa oli tehnyt tämän retken, vaikeimman eläessään.

-- Kyllä se on juuri se, vastasi Julius äärimmilleen kummissaan ja silmäili vuorotellen isään vuorotellen poikaan.

-- Poikani sanoo juuri tulleensa paikalle, kun muuan Jannusch, ylpeillen teidän tuttavuudestanne, oli myymäisillään sen jonnekin. Asia tuntui pojastani epäilyttävältä, jonkatähden hän itse osti kuvan.

Sinä hetkenä lausui vanhus valheensa niin taitavasti, että hän jälkeenpäin itsekin ihmetteli. Mutta tahtoihan hän nyt sovittaa kaikki, mitä oli syydetty Oskarin niskoille.

-- Olen teille hyvin kiitollinen, herra pastori, kun sellaisella huolella olette ajanut asiaa, vastasi Julius, jolle paljastus itse teossa oli tavattoman vastenmielinen. -- Samalle Jannuschille olen minä osoittanut paljon hyvyyttä ja kiitokseksi hän... Miten te herra pastori saatoittekaan epäillä poikaanne sellaisesta. Mutta tulettehan nyt sisään?

Tyytyväisenä maalaispastori nousi.

-- Neljännestunniksi, herra pastori. Lähdemme tänä iltana. Olemme löytäneet paikan pojalleni, mutta vasta ensi kuusta. Hän saattaa siis nyt käydä kotiakin katsomassa. Hän pyytää paikalla lausua teille jäähyväiset.

-- No, onnea sitte, herra kandidaatti, sanoi Julius ja ojensi Oskarille pari oikean kätensä sormea.

-- Mutta ehkä hän tässä viereisessä huoneessa voisi odottaa? huomautti maalaispastori äkkiä. -- Meillä on nimittäin vielä vähän asioita toimitettavana yhdessä.

Hän ei moneen päivään ollut päästänyt Oskaria silmistään ja nyt hän pelkäsi, että Oskar, jolla oli rahaa taskussa, karkaisi, jos hän jättäisi hänet yksin.

-- Mieluinten minä jo paikalla lähtisin mukaan, mutta olisi ehkä epäkohteliasta... huomautti hän.

Oskar pani tosin ensin hiukan vastaan, mutta rauhoittui vihdoin, sillä hän käsitti, että hänen läsnäolonsa sekä hänelle itselleen että seuralle olisi ollut sangen kiusallinen. Hän istuutui siis viereiseen huoneeseen, valitsi niin mukavan asennon kuin suinkin ja syventyi katselemaan Kristusta ja syntistä vaimoa.

Kymmenes luku.

Samana hetkenä kuin maalaispastori ja Julius yhdestä ovesta astuivat työhuoneeseen, tuli Klaudina Josefan kanssa sisään toisesta. Josefa suuntasi paikalla askeleensa Thürmelin luo, ojensi hänelle kätensä ja lausui niiaten:

-- Minä saan kiittää kauniista lahjasta. Juliuksen täytyi kääntyi pois, niin häntä nauratti, sillä superintendentti oli ainoa, joka ei ollut tuonut mitään lahjaa. Mutta superintendentti keksi pian keinon; hän hymähti väkinäisesti ja virkkoi:

-- Se tulee huomenna, lapseni. Se jäi minulta kotiin.

Klaudina oli syypää siihen, että Josefa ensin oli kääntynyt hänen puoleensa, sillä Klaudina oli tahallaan tahtonut nolata superintendenttiä.

Josefa kulki miehestä mieheen, tehden saman tempun; hän hymyili jokaiselle, mutta hymy katosi paikalla, kun hän oli lausunut kiitoksensa. Klaudina oli mahtanut mättää kaikki hänen päähänsä -- niin koneentapaiset olivat hänen liikkeensä, niin vähän ystävällisyyttä hänen katseessaan, niin kylmästi, lyhyesti lausui hän sanansa.

Maalaispastori oli istuutunut pyöreän pöydän ääreen Konradin viereen.

-- No vai niin, huudahti hän, -- tämä on nyt kai se pikku tyttö, josta olen kuullut niin paljon... Tuleppa nyt tänne, lapseni. Onnittelen sinua oikein sydämmellisesti... Tottahan herra pastori sallii, että pistän pikkusen säästölaatikkoon...? (Juliuksella ei tietysti ollut mitään sitä vastaan ja maalaispastori jatkoi:) -- Kas, tuossa saat oikein kiiltävän... Se on onnentaaleri, joka jo kymmenen vuotta on ollut minulla, lisäsi hän kääntyen seuran puoleen. Sitte avasi hän suuren kukkaronsa ja ojensi tytölle rahan, sanoen; -- se tuottaa sinulle onnea.

Tyttö otti taalerin ja kiitti hiljaisella äänellä. -- Mutta lapseni, miltä sinä näytät? virkkoi vanhus taputtaen häntä leuvan alle. -- Pää pystyyn vaan! Ei tuollaisilla hautajaiskasvoilla saa astua kristilliseen elämään. Mikä sinun on?... Hän ei näytä olevan oikein terve, kääntyi hän samassa Juliuksen puoleen. Kaikkien katseet suuntautuivat maalaispastoriin, joka siten, aivan tietämättään tuli keskipisteeksi koko seurassa. Hänen voimakas äänensä näkyi ikäänkuin estävän kaikkia muita korottamasta ääniään. Kääntyen pois naisista veti hän esiin nuuskarasiansa ja vahvistautui aika "priisillä". Sitte lähetti hän rasian kiertämään miehestä mieheen.

-- Ettekö tekään, herra hovisaarnaaja? kysyi hän, kun kaikki olivat kieltäytyneet. Bock kiitti kohteliaalla, kylmällä kumarruksella. Maalaispastorin vapaa tapa ei laisinkaan miellyttänyt häntä, eikä hän myöskään kärsinyt sitä, että Bläsel yhtämittaa veti esiin ystävälliset suhteensa Konradiin. Äkkiä heitti hän katseensa Klaudinaan, joka liikkumattomana seisoi ovessa, ja virkkoi Juliukselle:

-- Niin, hän näyttää todellakin sairaalta, minusta myöskin. Tuleppa tänne lapseni, lisäsi hän sitte Josefalle. Ja kun tyttö oli saapunut hänen eteensä, tarttui hän hänen molempiin käsiinsä ja jatkoi korkealla äänellä: -- onko täällä huoneessa ketään, josta sinä et pidä... tarkoitan, joku, joka on kohdellut sinua pahoin? Puhu vain vapaasti ja näytä, kuka se on.

-- Mutta herra hovisaarnaaja! keskeytti hänet Julius niin kovalla äänellä, että kaikki hämmästyivät. Ja hämmästys oli sitä suurempi, kun ei kukaan ymmärtänyt keskustelun tarkoitusta.

-- Antakaamme tytön puhua, herra pastori, vastasi Bock rakastettavalla hymyllä ja kääntyi takaisin tytön puoleen. -- Katseleppa nyt ympärillesi.

Josefa totteli. Hänen silmänsä harhailivat pitkin huonetta, kunnes pysähtyivät Konradiin. Hetkisen ajan seisoi hän siinä liikkumattomana, mutta kaikki näkivät, kuinka hän säpsähti. Sinä hetkenä teki hän oikein surkean vaikutuksen. Vähitellen muuttui kalpeus hänen kasvoillaan tummaksi punaksi, mutta yhä vieläkin pysyi hän liikkumattomana. Konradin valtasi kamala tunne: oli kuin veri olisi pysähtynyt hänen suonissaan, hän liiteli pohjattomien syvyyksien yli; hän ei saanut sanaa suustaan. Hän kävi kalmankalpeaksi, mutta hillitsi itsensä ja loi tyttöön tyynen katseen.

-- Puhu toki, lapseni, kehoitti Bock.

-- Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee? kysyi maalaispastori, nousten pöydän äärestä ja astuen hiukan syrjään. Muutkin läsnäolijat näyttivät levottomilta ja äärimmilleen hämmästyneiltä. Kickert vain pysyi tyynenä ja Klaudina seisoi ovessa liikkumattomana kuin kivipatsas, uskaltamatta edes hengittää. Äkkiä kohtasi hän Josefan katseen. Se oli hetken työ ja muut sitä tuskin huomasivatkaan, mutta Josefa ymmärsi hänen päänsä keveän liikkeen ja uhkaavan katseen. Hän nosti hitaasti oikean kätensä ja viittasi sanatonna Konradiin.

-- _Tuo_ herra siis, sanoi Bock nousten. -- Te kuulitte sen kaikki, rakkaat ystävät. On tapahtunut asioita, joita ei täällä voi mainita, mutta jotka tekevät, että tätä tyttö raukkaa täytyy suuresti sääliä. Ja sitte sitä vielä ylpeillään jumalattomista mielipiteistä!... Voitteko, herra tohtori, puolustautua tämän tytön syytöstä vastaan? Näiden kunnioitettavien henkilöiden läsnäollessa vaadin teitä tekemään sen.

Hän oli asettunut aivan kiinni pöytään ja nojaten molempia käsiänsä levyyn, tuijotti hän uhkaavasti Konradiin.

Maalaispastori otti Juliuksen erilleen, kysyäkseen, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi. Ja saatuaan selityksen, ilmoitti hän, ettei se ollut muuta kuin häpeällistä panettelua. Jotakin niin odottamatonta kuin tuo suoranainen syytös, ei Julius pitkiin aikoihin ollut kokenut. Hän ei enään ymmärtänyt hovisaarnaajaa, enempää kuin veljeäänkään tai Josefaa. Mutta kun hän vihdoin johonkin määrään oli tointunut ja huomasi kaikkien muitten olevan aivan suunniltaan poissa, niin hän katsoi velvollisuudekseen ruveta välittäjäksi.

-- Mutta sano toki jokunen selityksen sana, lausui hän Konradille.

Klaudinan viittauksesta olivat rouva Simmer ja onneton neiti nousseet ja hänen seurassaan lähteneet käytävän puolelle. Klaudina palasi sentään parin minuutin perästä takaisin.

Bock vilkaisi tuontuostakin Thürmeliin, jolta hän oli odottanut moraalista tukea, mutta superintendentti ei liikahtanut, vaan istui kankeana ja arvokkaana paikallaan, kädet rinnalla ristissä. Hän oli päättänyt jättää asian kokonaan hovisaarnaajan haltuun.

Konrad ei vieläkään ollut vastannut. Kun vihdoin maalaispastorikin ystävällisesti rupesi häntä kehoittamaan puolustautumaan, niin hän odottamattoman lempeällä äänellä virkkoi:

-- Jos olisin samalla kannalla kuin herra hovisaarnaaja, niin minun pitäisi vastata samallaisella solvauksella. Mutta täytyisihän minun halveksia itseäni, jollen itse voisi täyttää sitä, mitä muilta vaadin. Minä en milloinkaan kosta pahaa pahalla, siksi suon teille sydämmeni pohjasta kaikki anteeksi, herra hovisaarnaaja, kääntyi hän suorastaan Bockin puoleen. -- Ja vaikka te nyt avaisitte ikkunat taikka rientäisitte ulos julistamaan koko maailmalle, mitä minusta ajattelette, -- niin minun anteeksiantoni pysyisi entisellään. Sentähden pidän puolustautumista arvolleni alentavana.

-- Kauniita sanoja, ilkkui Bock ja käänsi hänelle selkänsä.