Part 21

Hänellä oli tapana kääntyä milloin oikealle, milloin vasemmalle katselemaan kuulijoitansa ja hillityillä liikkeillä merkitsemään sitä, mikä hänestä oli tärkeää. Tuolla alhaalla näki hän Bockin, käsivarret ristissä rinnalla, huulet puserrettuina kovasti yhteen ja katse vilkkumatta tähdättynä häneen; ja siellä se istui konsistoriaalipresidentti ja muut etevät hengelliset herrat, joitten oikeauskoiset mielipiteet hän niin hyvin tunsi. Näiden ihmisten läsnäolo rajoitti hänen tunteitaan, laimensi hänen henkistä voimaansa ja esti hänen puhettaan tulvimasta koko voimallaan. Ajatus toimeentulosta, rakkaus isään ja sisareen taistelivat hänessä tarpeen kanssa vapaasti julistaa omantuntonsa oppia.

Mutta hän voitti ristiriidan ja koetti yhä kehittää ja muodostella johtavaa juonta.

Hän puhui rakkaudesta vihollisiin, lähimmäisen auttamisesta, nöyryydestä ja vaatimattomuudesta. Koko kristinoppi, ristinkuolema Golgatalla, kaikki mitä Kristus vaati ajallisen autuuden voittamiseksi sisältyi tämän tekstin sanoihin. Kristusta saattaa ymmärtää ainoastaan silloin, kun on oppinut ymmärtämään itsensä. Kristus oli köyhien ystävä sentähden että hän oli heikkojen ystävä ja siitä syystä hylkäsi hän kaiken väkivallan. Sillä hän tiesi, että väkivaltaa harjoittivat maan suuret, voimakkaat ja mahtavat valtiaat. Väkivalta ja vääryys olivat hänestä samaa, sillä vasta väkivallan kautta oli vääryys syntynyt. Hän, joka ei monasti tietänyt kuhun hän päänsä kallistaisi, hänhän juuri oli lausunut: antakaa keisarille, mitä keisarille tulee. Mutta sitä hän ei ollut sanonut loukatakseen köyhiä ja tarvitsevia, vaan siksi, että hän tiesi, ettei väkivallalla ja uhalla mitään saada aikaan. Kun Kristus sanoi: ei minun valtakuntani vielä ole tullut, niin hän sillä tarkoitti: ei ole vielä tullut se aika, jolloin viha muuttuu rakkaudeksi, väkivalta nöyryydeksi, vääryys oikeudeksi; jolloin mahtavat astuvat alas valtaistuimilta ja rikas likenee köyhää, siten vapaaehtoisesti täyttääkseen minun oppiani... Sillä _Kristuksen_ valtakunta oli aina _itsekieltäymyksen_ valtakunta.

Ennenkuin ihminen siis ryhtyi väkivaltaiseen tekoon, niin hänen tuli asettaa itselleen kysymys: auttaako se? Ja sen piti tapahtua sekä yksityisten että kansojen elämässä. Jokapäiväinen kokemus todisti, että kun pahaan sanaan vastasi samalla mitalla, niin ei sillä voittanut muuta kuin pahennusta: se joka hyökkäsi toisen päälle, se sai takaisin nyrkiniskuja, ja se joka verta vuodatti, sen verta vuodatettiin. Kristuksen opin vapahtava voima oli juuri siinä, että se piti voittona itsekieltäymystä, eikä pahan kostamista pahalla. Sillä hän tiesi että löytyi voima, jonka heikoinkin omisti ja jolla hän saattoi voittaa väkevämmän; tuo voima oli siinä että hän sai hänen _häpeämään:_ häpeän tunne se langenneimmankin ihmisen rinnassa sytytti eloon paremman minuuden viimeisen kipinän, sai hänet kääntämään pois kasvonsa ja nolona luomaan silmänsä maahan.

Selvästi saattoi huomata, että Jesus aina oli pitänyt nöyryyttä täydellisimpänä siveellisenä voimana sekä itselleen että muille. Sentähden hän ilomielin, anteeksiannon harras hymy huulilla oli mennyt kuolemaankin -- sillä tiesihän hän, ettei voitto ollut niiden, jotka väkivallalla ristiinnaulitsivat hänen, vaan yksinomaan hänen omansa, joka oli alistunut välttämättömyyden alle ja sammuvien silmiensä viime säteillä julistanut anteeksiantoa, pannen vihollisensa häpeämään. Sillä tiesihän hän, että ihmisen korkein hyve oli pysyä periaatteilleen, opilleen ja teoilleen uskollisena viimeiseen hengenvetoonsa asti.

Konrad oli puhunut noin kymmenen minuuttia, tosin selvään ja ymmärrettävästi, mutta yhä vielä tuntien samaa pakollisuutta, joka tuontuostakin esti häntä kehittämästä ajatustaan niin, kuin hän oli toivonut. Äkkiä huomasi hän Agatan, joka kalpeana istui isänsä vieressä, katsellen häneen sanomattoman merkitsevästi. Hän tunsi, kuinka hänen sydämmensä rupesi lyömään, kuinka koko hänen olentonsa virkistyi ja sai ikäänkuin uutta elämää. Tieto hänen läsnäolostaan, hiljainen rakkaus häneen antoi hänen sanoilleen voimaa, intoa ja sujuvuutta. Hänen ajatuksensa ja tunteensa muuttuivat kuin taikasauvan kosketuksesta, hänet valtasi autuaallinen huumaus. Hänen mieleensä palasi kaikki, mitä hän edellisenä yönä oli tuntenut yksinäisessä työhuoneessaan; ja hänen äänensä laajeni, se kävi helläksi, sointuisaksi. Lauseet muodostuivat taiteellisiksi, niiden sisällys tuli kirkkaaksi ja läpikuultavaksi kuin kristalli ja pääjuoni kehittyi yhä enemmän hiotuksi ja täydelliseksi kokonaisuudeksi. Hän ei saarnannut, vaan hän piti syvämietteisen puheen, joka kahlehti ajatukset ja liikutti sydämmet. Teksti oli vain perustuksena, jolle ajatusten rakennus nousi, pyrkiäkseen yhä korkeampaan tietoisuuteen.

Seurakunnan harrasta hiljaisuutta ei häirinnyt muu, kuin kova, ilkeä yskä, joka tuontuostakin pääsi vanhan Balduksen rinnasta ja tunki kirkon kaukaisimpaankin soppeen. Konrad jatkoi:

-- "Mutta minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat..." Niin, rakkaat ystävät, mitä me muuta voimme kuin tuntea kasvoillamme häpeän punaa, iloita heränneestä omastatunnosta ja koettaa virvoittaa ja parannella polttavaa haavaa, jonka lempeys rintoihimme iski. Sillä iankaikkinen totuus on, ja iankaikkisena totuutena tulee pysymään niin kauvan kuin ihmisiä maan päällä vaeltaa, että viha synnyttää vihaa ja rakkaus rakkautta. Niin suuri ei ihmisen kostonhimo saata olla, ettei se joskus löytäisi tyydytystä uhrinsa nöyrästä ystävällisyydestä; eikä niin valheellista ihmistä saata olla, ettei hän kerran lausuisi itselleen totuuden sanoja: sinä olet pettänyt itsesi. Sillä olisiko mahdollista, ettei ihminen, joka on sadatellut, vainonnut ja vahingoittanut, kerran yksinäisenä hetkenä pakostakin tunnustaisi, että hänen sadattelunsa, vainoomisensa ja vahingoittamisensa oli turhaa; joka ei, katsellessaan uhrinsa hiljaisia, kärsiviä piirteitä, tuntisi tarvetta puhjeta sanoihin: "minä pidin sinua heikkona pelkurina, mutta nyt näen, että sinä olet väkevämpi minua, sillä _sinä_ olet _kestänyt_ ja _kärsinyt_. Mutta se on juuri sitä Jesuksen Kristuksen iankaikkista rakkautta, joka sisältyy sanoihin: joka minuun uskoo, hän saa avun. Tässä ei ole kysymys uskosta kuolleitten herättämiseen, sillä se, jonka elämän valo on sammunut, se ei palaja takaisin; eikä myöskään uskosta synnittömän Vapahtajan yliluonnolliseen syntyperään; hän vaelsi ruumiillisessa muodossa maan päällä, hän vuodatti verensä -- kuinka hän muuten olisikaan voinut kärsiä ja kuolla aivan inhimillisesti, niinkuin kurjin meistä..."

Sinä hetkenä syntyi eri haaroilla kirkossa omituinen liike: päitä nyökäytettiin ja käänneltiin, kasvoihin tuli harmistunut ilme, ikäänkuin yleinen vastalause olisi ollut tekeillä. Sitte seurasi entinen hiljainen hartaus, jota ei häirinnyt muu kuin vanhan Balduksen yskiminen.

-- Ei, tässä on kysymys uskosta siihen, että hyvät työt yksin luovat sieluun sen rauhan, joka tekee ihmisen todellakin onnelliseksi. Se, joka voi sanoa, ettei hän ole ollut pahaa vastaan, vaan että hän köyhälle ja kurjalle on antanut hameensa, että hän on rakastanut vihollistansa, siunannut sitä, joka häntä on sadatellut, tehnyt sille hyvää, joka häntä vihasi ja rukoillut niiden edestä, jotka häntä vainosivat ja vahingoittivat; ja että hän vihdoin, niinkuin Kristus, on kääntänyt toisen poskensa sille, joka häntä löi toiselle: yksin sillä, joka omistettuaan nämät hyveet ja täytettyään tämän opin on tehnyt itsensä Jumalan kaltaiseksi, on sama oikeus kuin Kristuksella, nimittäin kutsua itseään Jumalan pojaksi, joka hyvänä, rakkaana lapsena uskaltaa puhua isästään, jonka kasvoja ei hän tosin koskaan ole nähnyt, mutta joka ylevyyden ja oikeuden perikuvana elää hänen ajatuksissaan.

Toistamiseen syntyi alhaalla kirkossa levottomuus, joka tällä kertaa sai ikäänkuin virallisen vahvistuksen sen kautta, että konsistorialipresidentti epäillen kallisti päätään, ensin yhdelle, sitte toiselle puolelle.

-- Sanoin teille juuri, ettei teidän pidä toimia, ennenkuin olette tehneet itsellenne kysymyksen: onko siitä apua? Sanoin myöskin, että teidän siihen pitää antaa kieltävä vastaus, niin pian kuin intohimo on ojamaisillaan teitä tekemään jotakin, joka sotii kristillistä käskyä vastaan. Ja vielä sanon teille: älkää luottako sanaan, jonka täältä viette mukaanne kotiin; älkää palatko kotiin siinä luulossa, että käymällä täällä kirkossa olette täyttäneet kristityn-velvollisuutenne ja että sitte rauhallisin mielin voitte astua takaisin maailmaan; sekä että teistä viikoksi eteenpäin olisi tullut hyviä ihmisiä, koska olette kuulleet Kristuksen sanaa julistettavan saarnastuolista. Ja älkää kuvitelko, että silloin jo olette voittaneet lähimmäisen rakkauden, kun koetatte vastustaa pahaa. Sillä Kristus ei yksin kärsinyt, ei antanut pelkkiä hyviä opetuksia, vaan hän _toimi_ niiden mukaan. Harjoittakaa siis kristillistä rakkautta _töissäkin_. Luokaa ja enentäkää onneanne luomalla ja enentämällä toisten onnea. Ravitkaa isoovia ja janoovia. Astukaa yksinäisen kanssa kaksi peninkulmaa, jos hän pyytää teitä astumaan yhden; toisin sanoen: älkää säästäkö askeleitanne, jos siten voitte saattaa hänet takaisin hänen omaistensa luo; viekää väsynyt katon alle, kun hän sortuu ovenne eteen ja älkää surkeilko rahojanne, kun niillä voitte pelastaa lähimmäisenne perikadosta. Vaikka se tapahtuisi sinäkin hetkenä jolloin ohjaatte askeleitanne tätä Jumalan temppeliä kohti. Sillä kymmenen kertaa parempi on, että _todellisessa elämässä_ seuraatte kristillisyyden käskyjä kuin että ne laiminlyötte tullaksenne tänne harjoittamaan hartautta, pettämään itseänne ja rikkomaan Kristuksen oppia vastaan.

Viime sanojen jälkeen syntyi alttarin ympärillä istuvassa joukossa tavaton levottomuus. Hengelliset herrat heittelivät toisilleen merkitseviä katseita, joista ei mitenkään saattanut päättää, että he olisivat olleet samaa mieltä saarnaajan kanssa. Levottomuus valtasi myös osan suurta, välinpitämätöntä joukkoa. Hämmästyneet, uteliaat katseet kääntyivät saarnastuolista sinne päin, missä äänetön vastustus oli saanut alkunsa. Mutta suuri enemmistö kuunteli yhä liikkumattomana ylhäältä tulevia sanoja.

-- Kuvitelkaa, rakkaani, että te eläisitte ylellisyydessä ja ovenne takana asuisi ruumiillinen ja henkinen kurjuus; ja te kuulisitte kuinka siellä itketään leipää ja lohdutuksen sanaa. Te laskeutuisitte levolle, mutta ette saisi rauhaa sen onnettomuuden takia, joka tunkee luoksenne oven takaa. Nouskaa silloin, menkää naapurin huoneeseen ja tasatkaa omastanne sitä, mitä siellä puuttuu. Silloin te olette luoneet onnea muille ja voitte tyytyväisinä laskeutua levolle, sillä te olette omaa onneanne enentäneet. Ja jos te, rakkaat ystävät, kaikki jotka tänäpänä olette täällä koolla, itse teette niin ja koetatte saattaa ystäviännekin tekemään samoin, silloin voitte antaa myöntävän vastauksen kysymykseen: onko siitä apua? Silloin te todellisuudessa olette täyttäneet tämänpäiväisen tekstin sanat ja silloin tekin tulette näkemään Jumalan valtakunnan. Amen.

Samassa valautuivat auringonsäteet voimakkaina ikkunoiden pyhien kuvien läpi, pitkin kolmiosaisia ruutuja kukkineen, koristuksineen, upottaen sekä saarnastuolin että saarnaajan taivaankaaren värimereen. Heikko humu kuului koko kirkossa: ihmisjoukko oikaisihe, istuttuaan kauvan yhdessä kohdin. Luettuaan tavanmukaiset kuulutukset, astui Konrad alas ja asettui saarnastuolin alla olevan rukousalttarin ääreen. Hän luki siinä isämeidän rukouksen, esirukoukset sekä viittasi ehtoollistoivon täyttymiseen. Sitte alkoi virkaanasettaminen. Kirkossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Superintendentti Thürmel täydessä messupuvussa, nousi paikaltaan eturivissä ja astui arvokkaasti alttarille. Sanoilla "Jesus Kristus sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti" antoi hän pappismies tohtori Konrad Balduksen kirkon ja seurakunnan haltuun.

Juhlallisuus tapahtui tavanmukaiseen kaavaan, tavallisella ajalla ja paikalla. Äkkiä kysyi superintendentti korkealla äänellä seurakunnalta, oliko sillä jotakin muistuttamista. Hetkisen ajan vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, jolloin Konradin kasvot kalpenivat ja kaikkien silmät tähtäytyivät alttarilla seisovaan ryhmään. "Kyllä!"... "Jopa paljonkin!" kuului sitte eri tahoilta. Ja äänet enenivät, kenenkään tietämättä mistä ne tulivat, Tiheästä ihmisjoukosta ei voinut huomata muuta kuin että kasvot olivat levottomat ja että jokainen olisi tahtonut pyrkiä niin likelle alttaria kuin suinkin. Sivuilta ja syrjäkäytäviltä tunkeutuivat kaikki pääkäytävään; ne, jotka istuivat kauvempana, nousivat paikoiltaan, naiset ja tytöt näyttivät pelästyneiltä. Odottamaton, ennen kuulumaton kohtaus oli tapahtunut; se pani ihmiset unohtamaan paikan pyhyydenkin.

Äkkiä kajahti lehteriltä ääni, joka voitti kaikki muut. "Ateisti!" huusi sieltä joku keuhkojensa täydeltä. Konrad kävi kalmankalpeaksi, mutta pystyssä päin ja pelotonna hän yhä katseli eteensä kirkkoon. Seuraavassa hetkessä tunki sadasta kurkusta yhtaikaa huuto: "ei, meillä ei ole mitään sitä vastaan!"... "Hänen pitää jäädä seurakuntaamme!" Nämät äänet kasvoivat ja voittivat vastapuolueen huudot, kunnes ei jättiläisrakennuksessa kuulunut muuta kuin ainoana pauhinana: "Pastori Baldus on valittu!"

Urut alkoivat soittaa loppusointuja, pääjumalanpalvelus oli lopussa ja Konrad astui virkaveljiensä kanssa sakaristoon. Hän tahtoi päästä pois hajaantuvan ihmisjoukon näkyvistä. Sinne tänne kirkkoon muodostui ryhmiä. Maalaispastori, Agata ja Hedvig seisoivat yhdessä, kääntyneinä sakaristoon päin ja hiljaa puhellen keskenään.

-- Tämä ei tiedä hyvää, sanoi Bläsel. -- Ja kuinka varomatonta, että veljenne kielsi kolmiyhteisen Jumalan.

-- Tekikö hän sen?

-- Kyllä. Hän puhui Kristuksesta vain _ihmisenä_ ja vältti kaikkea, mitä olisi saattanut ymmärtää jumalalliseksi auktoriteetiksi... Se oli tavattoman rohkeaa.

-- Mutta eno, puhuihan hän niin ihanasti, niin mieltä liikuttavasti ja ylentävästi, huomautti Agata.

-- Lapsi, sitä sinä et ymmärrä, keskeytti hänet ukko, urkujen yhä soidessa. -- Virkaan asetettaessa vihitään pappi ja valansa hän tekee kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Se joka ei sitä voi pitää, sen ei ensinkään pidä antautua kirkon palvelukseen.

Heihin liittyi samassa Oskar, joka istuttuaan lehterillä piilossa, suurella varovaisuudella uskalsi tulla alas. Kirkonpalvelijoita vältti hän mikäli mahdollista. Viime päivinä oli hän Agatan kanssa ollut tavattoman ystävällisissä väleissä, sillä hänellä oli niinkuin muillakin periaatteettomilla ihmisillä, paksu selkänahka, joten hän helposti unohti vastenmieliset asiat.

-- Se se oli saarna jota kelpasi kuunnella, sekaantui hän kuiskaten heidän keskusteluunsa. Tämä oli suorastaan ihmeellinen tapahtuma. Muuan, joka istui vieressäni, huusi "ateisti"... Olisimmepa olleet kahdenkesken. Hän oli aivan pinttyneen kvääkarin näköinen... Superinntendentti Thürmel oli muuten tänään ihan kuin Brennerlein pappispuvussa...

-- Pidätkö kiinni jumalattoman suusi, ärjyi hänelle vanhus, joka samassa huomautti tahtovansa mennä tarkastamaan pääalttarin takana olevia hautamerkkejä ja vanhoja öljymaalauksia.

Konrad oli sill'aikaa sakaristossa vilkkaassa keskustelussa virkaveljiensä kanssa. Juliuskin oli heidän joukossaan. Hänellä ei ollut kuin vähän aikaa, jonkatähden hän otti Konradin kahdenkesken ja sanoi hänelle:

-- Tulethan huomenna kastamistilaisuuteen... Ja mitä tulee saarnaasi, niin siinä... oli liian paljon tunnetta; enempää en tällä kertaa voi sanoa, lisäsi hän kiireesti.

Kirkon pääkäytävällä kohtasivat Bock ja Kickert Simmerin rouvineen.

-- No, herra hovisaarnaaja, mitä arvelette? kysyi koroillaaneläjä kohteliaasti ja vaatimattomasti.

-- Se on häpeä... sillä tavalla väärinkäyttää kirkkoa vastasi Bock. -- Sanoinhan minä heti, että niin se käy. Tietysti asiaa täytyy tutkia... Näkemiin asti huomenna.

-- Niin, niin, sellaista se on meidän aikamme nuoriso, huudahti Kickert. Mutta samassa tuli ero, sillä Bock otti ajurin ja meni menojaan.

Kirkko oli jo melkein tyhjä, mutta vanha Baldus istui yhä kumarruksissa ensimmäisen penkin äärimmässä kulmassa. Neljännestuntiin ei hänen yskäänsäkään ollut kuulunut. Hän näytti nukkuneen. Maalaispastori teki siitä huomautuksen, jolloin Hedvig meni hänen luokseen. Hän oli luullut, että ukko, päästäkseen tungoksesta, oli odottanut ihmisten poistumista.

-- Isä, lausui hän, kevyesti laskien kätensä hänen olkapäälleen. Samassa tuli Konrad sakaristosta pääalttarille, jonka ääreen oli jäänyt pari henkeä. Virkansa tähden ei hän saattanut liketä omaisiaan, mutta hän seisahtui katselemaan heihin. Isän heikkous tuntui niin kummalliselta.

Ukko pysyi yhä liikkumattomana samassa asennossa. Äkkiä valtasi Hedvigin kamala aavistus. Hän tarttui hänen käteensä: se oli kylmä. Hänen hengityksensä seisahtui ja avoimin huulin kumartui hän katsomaan hänen kasvojaan. Silmät olivat auki, niissä oli julma, lasinen ilme; liikkumatta ne tuijottivat eteenpäin. Hedvig ei enään voinut pidättyä, hän puristi häntä käsivarresta ja huusi, jotta kirkko kaikui:

-- Isäni!

Sitte hän lankesi polvilleen ja purskahti hillitsemättömään itkuun.

Konrad riensi paikalle, muut astuivat kauhistuneina syrjään ja uskovaiset, jotka seisoivat pääalttarin luona, kallistivat päänsä vastatusten.

Vanha Baldus oli kuollut. Poikansa lukiessa isämeidän rukousta oli sydämmenhalpaus lopettanut hänen maallisen elämänsä. Sitä hän aina oli toivonutkin: Jumalan sanaa kuullessaan, hiljaa ja tuskattomasti saavansa vaipua kuolon uneen.

Syvästi tapaus koski läsnäoleviin. Tytöt itkivät hiljaa ja Konradin valtasi ääretön iäisyysikävä. Hän painoi kiinni kuolleen silmät. Sitte nostivat palvelijat varovaisesti kankean ruumiin, kantaakseen sen sakaristoon.

Urut olivat aikoja sitte vaienneet. Kirkossa vallitsi äänetön, ylevä rauha. Puolen tunnin kuluttua piti lastenjumalanpalveluksen alkaman. Arasti astui kaksi pientä tyttöä esiin. Kädet ristissä he silmäilivät kuolleen vanhuksen kasvoihin...

Yhdeksäs luku

Seuraavana aamupäivänä lepäsi ruumis paareilla vanhan pappilan esihuoneessa. Omituinen kuolemantapaus oli herättänyt suutta huomiota ja monet pitivät sitä pahana enteenä Konradille; uskovaisinten mielestä oli se oikein Jumalan sormen viittaus. Ensin aiottiin pitää surujumalanpalvelus kirkossa, mutta sitte heitettiin tuuma, koska vainajan viime toivomus oli ollut, että hautajaiset tulisivat aivan yksinkertaiset. Mutta Julius, joka rakasti kirkollista komeutta, arveli, että seurakunnan arvo sitä vaati sekä ettei vainajan viimeiselle toivomukselle tulevaa kunnioitusta loukattaisi, jollei tätä toivomusta noudatettaisikaan. Koska hän oli ottanut haltuunsa koko asian, samoin kuin sen kustannukset, niin eivät Konrad ja Hedvig asettuneet sitä vastaan, vaan päinvastoin iloitsivat nähdessään, millä kiihkolla heidän veljensä koetti sovittaa sen, että hän ennen oli erkaantunut perheestään. Se oli tosin tullut vasta tämän surullisen tapahtuman johdosta, mutta saattoi sentään toivoa, että seuraisi muutos, joka turvaisi Hedvigin tulevaisuuden. Sillä mielenliikutuksen tilassa oli Julius todellakin lausunut Konradille, että hän Hedvigin hyväksi järjestäisi taloutensa toisin. Sisaren kyyneleet olivat häntä siihen määrään liikuttaneet, että hän hyvänä hetkenään teki lupauksia, joitten täyttämiseen ei hänellä seuraavana päivänä ollutkaan voimaa. Mutta tällä kertaa näytti hän itsekkin olevan asiastaan varma. Ja hän miettikin vakavasti, eikö jo olisi aika ikipäiviksi erota Klaudinasta. Olihan hänellä nyt niin erinomainen syy ja hän toivoi, että Klaudinakin hänet ymmärtäisi. Hedvig oli varsinaisena pakoittavana voimana, itse hän saattoi vetäytyä syrjäiseksi katsojaksi.

Kun hautauspäivä oli määrätty, ilmoitti Julius tahtovansa pitää ruumissaarnan. Vaikka hän vanhimpana poikana ja ensimmäisenä pappina seurakunnassa, jonka sielunpaimenena vanhus kokonaisen ihmisiän oli ollut, sitä pitikin vallan luonnollisena, niin hän sentään suurella mahtipontisuudella ilmoitti tahtonsa veljelleen. Hän nimittäin pelkäsi, että Konrad itselleen tahtoi tämän kunnian ja siitä ei hän ensinkään olisi pitänyt. Hänellä oli kyllä ollut suuret luulot veljestään, mutta sellaista saarnaa kuin eilinen, ei hän ollut häneltä odottanut. Hän oli ollut pappina tarpeeksi kauvan tunteakseen useiden virkaveljiensä hyveet ja heikkoudet -- omistaan puhumattakaan -- ja tietääkseen valtaavan saarnan vaikutuksen. Ja nyt hänen turhamielisyytensä vaati häntä isän haudalla panemaan parastaan ja veljelleen näyttämään, että hänelläkin oli sana vallassaan. Tässä toivoi hän sitäpaitsi apua sisällisiltäkin voimilta: varmaankin auttaisivat muistot lapsuuden ajoilta ja elämästä vanhempien kodissa, sekä kaikki mitä vainaja hänen hyväkseen oli tehnyt.

He olivat pitkän aikaa puhelleet vainajasta. Julius silloin huomautti, että tuollainen tuskaton loppu aina oli parempi kuin pitkällinen kituminen henkisessä yössä. Hän oli yhä vieläkin sitä mieltä, että isä usein viime aikoina oli ollut sekaisin päästään.

-- Mutta älä toki, keskeytti hänet Konrad, -- kunhan vain joka ihminen kuolemaansa saakka pysyisi yhtä täysissä järjissä... Muuten minä kerran perinpohjin keskustelin hänen kanssaan asiasta.

Ja Konrad kertoi vanhuksen viimeisen sydämmenpurkauksen. Tarkkaavasti Julius kuunteli.

-- Saippuakuplia, pelkkiä saippuakuplia, sanoi hän sitte kylmästi. -- En käsitä, miksi te aina vedätte esiin tuota tietoisuutta. Paras tietoisuus on toki se, että ihminen tyytyy maailmaan sellaisena kuin se on. Ainakin siten pääsee kauvimmaksi... Sellaista ei valtio edes vaadi tai edellytä, että meidän pappien pitäisi luoda siveellisesti täydellisiä ihmisiä. Kirkon tehtävä on jonkinlaisen tasapainon ylläpitäminen sekä lohdutuksen antaminen niille, jotka meiltä lohdutusta etsivät. Me emme pakoita ketään käymään jumalanpalveluksissamme; mutta joka tahtoo tulla, sille ovat ovet auki. Sinä puhuit epäilemättä eilen erittäin kauniisti, mutta järki sortui tunteellisuuden alle. Oliko esimerkiksi tarpeellista ruveta kieltämään Kristuksen jumaluutta? Sinä olisit ilmankin saavuttanut saman voiton... Kai sinä nytkin taas heti olet valmis vetämään esiin tietoisuuttasi, mutta saammepa nähdä, mitä se sinulle vielä tuottaa.

-- Mutta olethan toki itsekkin siksi järkevä, että huomaat ristiriidan vallitsevan teologisessa dogmassamme, virkkoi Konrad innokkaasti.

-- Kyllä. Omalta persoonalliselta kannaltani, vastasi Julius levollisesti; -- sillä olisihan naurettavaa nykyisten luonnontieteellisten tutkimusten aikana uskoa sellaista tarua, kuin että Kristus olisi siinnyt pyhästä hengestä. Mutta suuren joukon täytyy pysyä tässä uskossa ja siinä on kirkolla tehtävä. Hallitus käskee ja me tottelemme.

-- Siis petos totuuden varjon alla.

-- Sinun kanssasi ei koskaan näy voivan puhua! Aina sinulla on valmiina vastalause, sanoi Julius, tällä kertaa oikein suuttuneena. -- Täytyyhän ihmisellä toki olla jotakin johon hän uskoo, jotakin joka pysyy hänelle käsittämättömänä. Eihän maailma voi olla valistuneita olentoja täynnä. Keskustelu kävisi silloin vallan tarpeettomaksi ja me saisimme istua kuuntelemassa pelkkää professoriviisautta. Jo ilmankin siinä on kärsimistä... Ei, minä pidän kaikkea päänvaivaa siinä suhteessa mielisairautena... ja sitä tautia sairastat sinäkin.

Hetkisen perästä hän jatkoi:

-- En ymmärrä mistä isävainaja sai päähänsä nuo ajatukset. Eihän häneltä puuttunut mitään. Hänellä oli hyvä paikka, huoleton elämä ja arvossa häntä pitivät kaikki. Näyttää siltä kuin sinun kirjasi olisi tuottanut hänelle ainoat ristiriitaisuudet, sillä se väänsi hänen ajatuksensa nurin narin.

-- Tai antoi hänelle aihetta siihen tilintekoon, josta jo kerran puhuimme, vastasi Konrad. -- Hän tuli vain toisiin johtopäätöksiin kuin tavallisesti tullaan. Hän tiesi, ettei ehtoollisviinillä ole muuta vaikutusta kuin viinillä jokapäiväisessä elämässä.

Julius ei siihen vastannut mitään, joten keskustelu loppui.