Part 20

Myöskin Adam Simmer oli ruvennut tämän, hänen vakaumuksensa mukaan aivan oikean asian palvelukseen, mutta koskaan unohtamatta viitata viiniensä hintaluetteloon ja niiden erinomaiseen hyvyyteen. Nämät tässä yhteydessä tehdyt tarjoukset käänsivät vielä enemmän huomiota puoleensa, kun Simmer vetosi luetteloonsa niistä jumalanpalvelijoista, jotka jo olivat hänen uskollisia kauppatuttaviaan ja niihin seurakuntiin, jotka hänen varastostaan tilasivat ehtoollisviininsä. Muutamat näistä nyt hankittavista ostajista tulivat kuitenkin päätöksissään jotenkin horjuviksi, nähdessään, että korollaaneläjällä oli auttamaton taipumus häikäilemättä avata aivan tuntemattomienkin ihmisten kirjakaappeja, laajentaakseen tietojansa niiden siteistä ja selkäkirjoituksista.

Tässä agitatsioonissa karttoi Bock kuitenkin lausua kaikkea sellaista, jota olisi voitu selittää persoonalliseksi panetteluksi, mitä nimittäin moraaliseen puoleen tulee. Tietysti hän sangen mielellään olisi koskettanut tuohon tuttuun mustaan pilkkuun, mutta varovaisena miehenä, jonka julkiset puoluetaistelut ovat tehneet epäluuloiseksi, tiesi hän vallan hyvin mitä seurauksia tuollaisesta epäluulosta saattaa olla. Sitäpaitsi hänen uskotuittensakin joukossa löytyi ihmisiä, joihin ei voinut luottaa ja joita ei puoluekiihkokaan ollut saanut niin hurjiksi, että he olisivat sallineet tahrata vastustajansa kunniaa. Juliuksen osanotto oli myöskin hämmästyttänyt häntä ja perinpohjin mietittyään asiaa, oli hänen täytynyt myöntää, etteivät todistukset sentään olleet sellaiset, että niiden nojalla olisi voinut tehdä täydellistä syytöstä.

Klaudinan käynti oli vasta laajentanut hänen näköpiiriään ja osoittanut mitä tietä oli astuttava, jotta asia saataisiin päättymään kirkolle arvokkaalla tavalla. Koska kaikki tässä tapauksessa riippui Josefasta, niin Klaudina oli esittänyt hänelle suunnitelman, jota vastaan ei voinut tehdä mitään muistutuksia; jo siitäkin syystä, että Klaudina varmaan oli vakuuttanut Josefan itsensä tahtovan julkisesti todistaa Konradia vastaan. Tämä Klaudinan vapaaehtoinen avuliaisuus oli herättänyt hovisaarnaajassa suurta kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä; sillä senkautta tuli asia paljon luonnollisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi, eikä tutkintoja tarvinnut jatkaa. Hovisaarnaajasta oli jo ollut sangen vastenmielistä antautua tekemisiin niin ala-arvoisan henkilön kanssa kuin rouva Brennerlein, eikä hän olisi sitä tehnytkään, jollei hän aina kirkollisissa asioissa olisi suosinut vanhaa periaatetta: tarkoitus pyhittää keinot.

Mutta tällä asiain käänteellä oli toinenkin hyvä puolensa; se säästi hänet toisen kerran näyttäytymästä pastori Baldukselle sangen huonossa valossa. Tulevaisuudessa sitte kyllä itsestään ilmaantuisi tilaisuus, jolloin hän saisi puhdistua pastorin silmissä.

Tämä kaikki teki, että hän, koettaessaan vaikuttaa mahtavimpiin seurakunnan jäseniin, ei vetänyt esiin muuta kuin Konradin uskonnollisen kannan; hän sanoi häntä ateistiksi, jumalallisen opin väärentäjäksi ja valtiollisen auktoriteetin viholliseksi, jonka mielipiteet epäilyttävässä määrässä kallistuivat sosiaalidemokraattien puolelle. Hän ei vedonnut yksin kirjaan vuorisaarnasta, vaikka kyllä sekin hänen mielestään oli vaarallinen kirja, vaan ennen kaikkia siihen, mitä hän Konradin omasta suusta oli kuullut. Aivan sivumennen hän huomautti, että odotettavissa oli muuan paljastus, josta ei vielä saanut puhua, mutta joka tulisi panemaan koko seurakunnan hämmästyksiin.

Suurimmalla menestyksellä vaikutti Bock samanmielisiin virkaveljiinsä sekä muutamiin kirkollisiin herroihin. Niihin kuului ensi sijassa superintendentti Thürmel, jonka hallussa oli tämän piirin korkein valvonta, ensimmäinen pappi Holtmann ja lukkari Magner. Viimemainittu oli suuri juutalaisvihollinen, pääasiallisesti siitä syystä, että tässä kaupunginosassa oli tavattoman paljon juutalaisia, joka vaikutti kirkollisten verojen vähyyteen. Hän oli muutamia lukukausia lukenut jumaluusoppia, mutta sitte jostakin syystä jättänyt lukunsa. Myöhemmin oli hän antautunut Pyhän Martan palvelukseen, jolloin tuo samainen yliopistoaika oli luettu hänelle suureksi ansioksi. Vaikka Konrad oli hänen esimiehensä, niin ei se estänyt häntä salaa toimimasta häntä vastaan, siten ansaitakseen kiitosta ja tunnustusta Bockilta.

Holtmann oli kunnon mies, mutta hänellä oli se heikkous, ettei hän rinnallaan voinut kärsiä ketään itseään etevämpää henkilöä. Jo heti ensi kerran tavattuaan Konradin oli hänet vallannut tuo epämiellyttävä tunne, jota ihminen aina tuntee, kun hän luulee tähän asti pienessä piirissään koskematonta merkitystään uhattavan. Ensi kerran keskusteltuaan Konradin kanssa hän jo väkisinkin oli huomannut, että tämän tohtori Balduksen tiedot olivat melkoiset, eikä yksin jumaluusopissa, vaan monessa muussakin asiassa. Sitäpaitsi tuon tulevan virkaveljen levollisuus ja usein ilmaantuva iva olivat häntä suututtaneet. Ja näistä syistä oli hän taipunut Bockin vaikutuksen alaiseksi pikemmin kuin ehkä muutoin.

Nikolaus Brennerlein, joka aina luuli joka paikassa tarvittavan sanojaan, oli tällä kertaa päättänyt asettua puolueettomalle kannalle ja ainoastaan kaukaa katsella tämän "kirkkoriidan" kulkua, niinkuin hän äidilleen nimitti koko liikettä; sen hän teki jo Magnerinkin tähden, jota hän päivä päivältä yhä enemmän toivotti sinne, missä pippurit kasvavat. Sitäpaitsi hän oli ruvennut katselemaan kaikkia kirkollisia asioita suurimmalla välinpitämättömyydellä. Hän oli sitä mieltä, etteivät hänen tulonsa olleet minkäänlaisessa suhteessa hänen työhönsä (josta Ulrika syytti hänen tavatonta ruokahaluaan); sentähden hän jo kauvan oli aikonut ottaa vastaan erään toimen, jota hänelle oli tarjottu, nimittäin illoin olla piletintarkastajana likeisessä huvipaikassa, jota hänen oli tapana nimittää "tanssisaliksi". Eihän sellainen virka tosin oikein sopinut kirkon palvelijan arvolle, mutta lopullisesti oli raha sentään pääasia tässä maailmassa. Hän iloitsi jo edeltäkäsin siitä, että hän sitte näkisi siellä ylioppilaita, joitten naamoista heti saattoi huomata, että he olivat teoloogeja. Ja hän kuvitteli miten hauskaa olisi, kun hän valssin sävelten soidessa valaistussa salissa itsekseen voisi huudahtaa: onhan _kirkkokin_ täällä!

Kaikki nämät vehkeilyt eivät sentään voineet estää konsistoria, vastoin kaikkien luuloa, vahvistamasta Konradin vaalia. Itse hän pysyi aivan levollisena, sillä hän piti parhaana vastauksena arvokkaasti odottaa, mitä tulisi. Ja vielä suuremmaksi kävi hänen levollisuutensa, kun hän kuuli, ettei kukaan sentään ollut uskaltanut ahdistaa hänen persoonaansa, niinkuin hän oli odottanut. Vähitellen hänestä aivan katosivat ne ajatukset, jotka hiljan olivat tuottaneet hänelle niin levottomia hetkiä. Hän saattoi taas vapaasti pyrkiä ainoaa korkeaa päämääräänsä kohti: tulla seurakuntansa rakastavaksi sielunpaimeneksi, joka ei tahtonut kuin hyvää ja jaloa eikä kehoittanut ihmisiä kuin tekemään oikein. Sanalla sanoen: hänen ensimmäinen esiintymisensä kirkossa näytti muodostuvan tapaukseksi, johon sekä ystävät että vihamiehet samalla hartaudella ottivat osaa.

Samalla koetti hän, aina kun tilaisuus ilmaantui, ottaa selvää seurakuntansa köyhistä ja sorretuista. Hän lupasi auttaa missä suinkin voi, tai auttoi heti paikalla jos vain oli mahdollista, ja toimitti usein apua muiden kautta. Aina hän osoitti olevansa lempeä ihmisystävä, joka kaikkien tekojensa ojennusnuorana pitää todellista kristityn velvollisuutta ja koettaa löytää syyt pahimpiinkin seurauksiin. Siten hän sai ystäviä sielläkin, missä elämän kurjuus helpointen synnyttää vihaa. Hänellä oli suuria tuumia, jotka hän aikoi toteuttaa, kunhan hän vain oli varma asemastaan: hän tahtoi saarnata sisällisesti ja toimia ulkonaisesti, herättää välinpitämättömiä, kehoittaa varakkaita lähimmäisrakkauden töihin ja koettaa rakentaa siltaa köyhien ja rikkaiden välille. Siten hän varmaan parhaiten voittaisi vihollisensa ja kostaisi heille sen, minkä he hänelle olivat tehneet. Ja jos kohta hän siten hankkisi heitä vain enemmän, jos hän erehtyisikin, niin päätti hän sittenkin aina pysyä samana. Hyvän täytyi lopullisesti voittaa pahan.

Näiden alkavien virkatoimien tähden oli hän miltei unohtanut Josefan. Ja olihan se anteeksiannettavaa, koska hän tiesi hänen olevan hyvässä turvassa veljensä luona, tai ainakin luuli, että niin oli. Kerran vain hän pikipäin oli käynyt siellä; ja silloin oli hän kuullut, että Josefa oli tottelevainen ja ahkera, sekä että Julius oli auttanut ja tulevaisuudessa aikoi auttaa hänen pieniä siskojaan.

Tästä oli Konrad niin ilostunut, ettei hän ensinkään ollut tullut ajatelleeksi Juliuksen ja Josefan välisen sukulaisuuden mahdollisesti vaikuttaneen hyvään tekoon. Hänen ajatuksensa olivat vallan toisaalla. Klaudinan läsnäollessa hän kiireesti oli tervehtinyt Josefaa ja silloin luullut huomanneensa, että merkillinen muutos oli tapahtunut koko hänen olennossaan; hän oli moneen kertaan luonut neiti Schaffiin ikäänkuin kysyvän katseen, mutta Konradiin hän tuskin oli vilkaissut. Hänen käytöksessään oli ollut jotakin selittämätöntä, kamalaa; jotapaitsi hän Konradin mielestä oli näyttänyt hyvin kärsivältä ja sekaantuneelta. Hän oli tuskin ojentanut hänelle sormensa päät ja hänen kysymykseensä, mitä kuului, oli hän ainoastaan vastannut ääneti nyökäyttämällä päätään. Sinä hetkenä oli hän selittänyt tuon omituisen käytöksen tulevan siitä, että hän suri pientä sisartaan, mutta jälkeenpäin oli hän ruvennut sitä ajattelemaan.

Eräänä aamupäivänä hän taas läksi veljensä luo puhumaan jostakin vähäpätöisestä asiasta. Pastori oli juuri opettamassa rippikoululaisiaan, jonkatähden hänellä oli aivan vähän aikaa. Hämmästyksekseen Konrad silloin kuuli, että Josefa makasi sairaana huoneessaan. Hän valitti päänsärkyä, hänellä oli kuumetta ja Klaudina oli lähettänyt noutamaan perhelääkäriä. Asia näytti Juliukselle olevan vastenmielinen, mutta hän pysyi tyynenä; jopa tuntui hänen kasvoissaan olevan jotakin surumielistä.

Asia oli hänelle kiusallinen siitä syystä, että kastaminen oli määrätty seuraavaksi päiväksi ja useita ystäviä ja virkaveljiä oli kutsuttu olemaan läsnä tilaisuudessa. Konrad sen kyllä tiesi, mutta hän hämmästyi, että aika oli kulunut niin pian. Hän ei enään ollut yrittänytkään vastustaa Josefan kastamista, sillä olisihan se ollut turhaa, koska Julius sitä tahtoi ja koska hän lisäksi saattoi vedota Josefaan ja hänen isäpuoleensa. Hänestä tuntui vaan kummalliselta, että Josefa, joka varmaankaan ei selvästi ymmärtänyt juhlallisen toimituksen tarkoitusta, vapaaehtoisesti olisi suostunut siihen. Kunhan hän vaan tuli onnelliseksi, silloinhan pyhän veden päämaali oli saavutettu.

-- Neiti Schaff on hyvin huolissaan Josefasta ja tekee kaikki mitä hän suinkin voi, jatkoi Julius. -- Hän poistuu tuskin hetkeksi hänen vuoteensa äärestä. Toivokaamme nyt, että kaikki päättyy hyvin. Ikävä vaan että kutsutuille täytyy lähettää kielto.

Konrad tahtoi itse nähdä miten Josefan oli ja sanoa hänelle edes muutamia ystävällisiä sanoja. Mutta käytävässä tapasi hän Klaudinan, joka pyysi, ettei hän häiritsisi sairasta, koska tämä juuri oli vaipunut virkistävään uneen. Hän lausui sen niin ystävällisesti ja näytti todellakin olevan niin huolissaan, että Konrad vaan toivotti pikaisia parantumista, lähetti Josefalle terveisiä ja samassa kääntyi takaisin. Hän oli sinä hetkenä valmis tuomitsemaan häntä paljon myötätuntoisemmin kuin hän ja hänen isänsä siihen asti olivat tehneet.

Itse teossa Josefa ei ensinkään nukkunut, vaan istui vuoteessaan, kuumottavin kasvoin odottaen Klaudinaa. Tässäkin tilassa piti hänen lukitun oven takana sanella hänelle ulkoa opittu virsi, "jottei opintoihin syntyisi häiriötä vaan henki pysyisi terveenä", niinkuin Klaudina sanoi. Saadakseen kastamisen siirretyksi eteenpäin, oli hän esittänyt tämän taudin, jonka puhkeamiseen hän itse etupäässä oli syypää, vaarallisemmaksi kuin se itse asiassa oli.

Konrad tuli monena päivänä peräkkäin kysymään mitä Josefalle kuului, mutta ei saanut häntä nähdä eikä kuulla hänen parantuneen; vihdoin häntä rauhoitettiin sillä tiedolla ettei mitään pahaa ollut odotettavissa.

Sen sijaan hän usein oli tavannut Agatan sisarensa luona; he olivat viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä ja hänen oli tarkkaan pitänyt kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut Agatan poissaollessa. Joka kerta, kun tyttö autuaallisin katsein ja sydämmellisesti lausuttuaan "näkemiin asti" oli lähtenyt, tunsi Konrad sanomatonta tyhjyyttä. Molemmat olivat siitä sisällisesti vakuutetut, että kerran hiljaisuuden hetkenä vapahduksen sanan täytyi päästä ilmoille, ja nauttivat siitä jo edeltäkäsin, rakkautensa yhä vahvistuessa. Tuo autuas aavistus, että heidän sydämmissään vallitsi sama, vielä lausumaton kaiho teki heidät onnellisiksi jo ennenkuin he olivat siitä vakuuttautuneet. Heidän sopusointuisa ja epäitsekäs onnensa oli kahden suoran, samoin-ajattelevan luonteen onnea; he olivat eroittamattomat toverit, ja heidän salaista sopimustaan vahvisti jokainen katse, jokainen kädenpuristus.

Agatalta, joka nyt asui naimisissa olevan serkkunsa, luona, kuuli Konrad myöskin, ettei maalaispastori poikineen vielä ollut lähtenyt Berliinistä. He oleskelivat päinvastoin yhä hotellissaan. Oskar näytti todellakin aikovan pysyä pinnalla. Mutta äkkiä oli maatalous ruvennut häntä kyllästyttämään, vaikka hänen isänsä joka päivä kuvaili sen viehätystä, niinkuin mikäkin siveydensaarnaaja, joka kaikin voimin tahtoo niittää työstään hedelmiä. Päinvastoin oli Oskar sanonut tahtovansa jäädä Berliiniin ja siellä antautua johonkin toimeen. Vanhus tuli silloin vallan onnettomaksi, suuttui ja käytti joka kerta sanoja "synnin pesä", kun puhe kääntyi siihen aineeseen.

Mutta varoitukset eivät auttaneet. Ja kun Oskar sitte pyhästi oli vannonut parantuvansa, koska rakkauden perkelekin nyt oli lähtenyt hänestä (niinkuin maalaispastori kuvannollisesti sanoi), niin ei isä ollut voinut muuta kuin taipua ja ruveta etsimään sopivaa toimialaa.

Päivät kuluivat ja päätökseen ei päästy, mutta kaupunki katsottiin tarkkaan ja kaikenlaisissa huveissa käytiin, sillä Oskar tiesi joka päivä esitellä uusia, joten ei pastorin kukkaro koskaan ehtinyt levätä. Lopulta miellytti virkistävä pääkaupungin-elämä itse maalaispastoriakin siihen määrään, että hän seurakunnaltaan pyysi virkavapautensa pidentämistä. Isän ja pojan tuli aina nälkä samaan aikaan, molemmat pitivät he oikeasta oluesta ja hyvästä viinistä; ei siis kumma, jos he käsi kädessä astellessaan äkkiä ikäänkuin sisällisestä sopimuksesta seisahtuivat ja yhtaikaa kysyivät toisiltaan: "mennäänkö?" Koskei kummallakaan ollut mitään sitä vastaan, niin he pian olivat astuneet sisään kapakan ovesta -- mutta myöhään astuakseen siitä ulos.

Kahdeksas luku.

Kahdenkymmenennen kolminaisuussunnuntain aamupäivänä, ennenkuin kellot olivat soineet, alkoi kansaa rientää Marta-kirkolle, tuota leveää, jättiläiskokoista ovea kohti, joka puolen vuosituhatta itsepintaisesti oli vastustanut ajan hammasta. Sitte rupesivat vaskiset kielet korkealla tornissa liikkumaan. Niiden kirkas, heleänterävä soitto pani metallin väräjämään ja lakkaamattoman jyminän humistessa ilmassa tiheni ihmisjoukko, joka taajana virtasi kuluneita rappusia myöten oviholvista sisään. Heti ovensuussa oli haaltunut, keskiajan lapsellista yksinkertaisuutta huokuva kuva, joka esitti luurankojen tanssia. Tuonnempana oli melkein koko seinän täyttävä hautamerkki, rautainen korkokuva, entisten aikain mestarityötä. Tämän ohi veivät leveät raput kuoriin ja lehtereille.

Tänä kylmänä, kuivana marraskuupäivänä loisti aurinko tavattoman voimakkaasti. Sen valo oli ilostuttanut ihmismieliä, pukenut maailman ihanaan kirkkauteen ja valanut ystävällistä hohtoa kirkkoon. Sen mahtava, ylevästi vaikuttava keskus, joka muuten yksitoikkoisine pilareineen ja värittömine seinineen teki paljaan ja runottoman vaikutuksen, näyttäytyi tänään palmujen, kukkien ja seppelten koristamana. Kirkon ilma oli ikäänkuin pyhitetty: siinä liiteli vihitty tuoksu murhelavasta, jolta puuttuu ruumis.

Sisäovet olivat avatut selälleen ja kynnyksen yli astuivat kirkon mahtimiehet, maistraatin valiokunta ja seurakunnan etevimmät edustajat, sekaantuakseen ihmisjoukkoon, joka vaieten, hiljaa tungeksi eteenpäin ja uteliaasti katseli ympärilleen. Sanattomina tuttavat nyökäyttivät toisilleen päitään tervehdykseksi, sieltä täältä kuului hiljaista kuisketta, jonka äänen voitti kolehtirahojen kilahteleminen torniholvin seinään kiinnitetyssä tinarasiassa. Silloin tällöin pysähtyi joku hurskas ihminen taivuttamaan päätään hiljaiseeen rukoukseen, ennenkuin hän astui pyhitettyyn huoneeseen.

Koko seurakunta näytti kokoontuvan pitämään hartautta Herran päivänä. Siinä oli ihmisiä jotka saapuivat sisällisesti tarpeesta, saadakseen sydämmilleen ylennystä, tavanmukaisia kirkonkävijöitä, hurskaita kirkonpaimenia, joitten kasvot olivat parrattomiksi ajetut, ja sirosti puettuja, elämäniloisia miehiä, jotka olivat tulleet katselemaan saarnaajan ensimmäistä esiintymistä, niinkuin mitäkin teaatterinäytäntöä. Eninten oli sentään naisia, varsinkin rippikoulutyttöjä; hyväntapaisina ja itsetietoisina nämät nuoret neitoset pastorinsa käskystä, virsikirjat kainalossa joka sunnuntai saapuivat kirkkoon, pitkinä riveinä koristamaan penkkejä.

Vähitellen kirkko täyttyi. Perhepenkit ja muut paikat olivat jo aikoja sitte otetut, mutta yhä vieläkin lisääntyi ihmisvirta; se käytti hyväkseen jokaista lovea, tunkeutui sivuille, sulki käytävät ja pakkautui aina perälle, pääalttarin portaille asti, josta "Kristuksen ylösnouseminen" kalpeana, aaveentapaisena kuvana loisti esiin kivisen kastemaljan takaa. Samallaiselta näytti lehtereillä: penkit täynnä ja istuvien takana satoja seisojia, jotka kurottivat päitään alas kirkkoon tai pilareilla oleviin tauluihin.

Saarnastuolin vieressä istuivat kirkonvanhimmat ja seurakunnan kirkkoneuvoston jäsenet; virkamiehiä, kauppamiehiä ja muita kaupunkilaisia, joitten kasvoilla kuvastui päivän koko merkitys. Sitäpaitsi toisten seurakuntien pappismiehiä, sekä vapaamielisiä että oikeauskoisia herroja ja tunnettuja henkilöitä, joiden valokuvia saattoi tavata näytteillä vissien kirjakauppojen ikkunoissa. Sitten eri synodien, sekä arvonimellisiä että arvonimettömiä jäseniä, kirkollisia ammattioppineita, kaupunkilähetyssaarnaajia, kristillisten yhdistysten puheenjohtajia, ja kunniasijalla, kaikkien nähtävänä, kenraalisuperintendentin ja erään kultusministeristön esittelijäneuvoksen välissä kirkon korkeimpana edustajana konsistoriaalipresidentti, mies kuuluisaa sukua.

Vähän matkan päässä istui Julius, joka tänään oli luovuttanut pääsaarnansa toiselle, ja hiukan kauvempana Klaudina. Hän saattoi paikaltaan nähdä suoraan saarnastuolille, mutta toistaiseksi liitelivät hänen silmänsä pitkin kirkkoa, etsien tuttavia. Ikävä vain ettei kirkossa sopinut käyttää teaatterikiikaria. Minkä vaikutuksen nuori pappi tulee tekemään? Miten hän käyttäytyy, mistä hän puhuu? ajatteli Klaudina.

Ylenkatseellinen hymy pujahti hänen huulilleen, kun hän etupenkin päässä huomasi vanhan Balduksen, sekä hiukan taempana hänen tyttärensä muutamien ystävättärien seurassa. Ukko näytti olevan niin onnellinen, niin täynnä suloista turvallisuutta, ikäänkuin hän olisi ollut varma siitä, että hänen poikansa virkaanastuminen tänään vahvistetaan iankaikkisuuden sinetillä ja seppelöidään laakereilla. Adam Simmer istui myöskin kirkossa ja toisella puolen näki Klaudina hänen rouvansa onnettoman selibaattineidin kanssa. Hän tuli ajatelleeksi, ettei täältä enään puuttunut muuta kuin Josefa; mutta tyttö, joka tuskin oli tointunut taudistaan, istui nyt huoneessaan yksin, surullisena, ajatellen huomispäivän kastamista.

Kirkonmeno alkoi ja ovet suljettiin. Hiljaa, juhlallisesti rupesivat urut soimaan, soitto paisui voimakkaaksi, kirkkaaksi ja ääniaallot täyttivät pauhinallaan koko kirkon Nuo urut olivat kuin kokonainen orkesteri ja niitä soitti taiteilija; hän oli noita suuria urkureita, joita tuskin kukaan tuntee, siksi että he tavallisesti vain kirkkokonserteissa osoittavat mestariuttaan.

Kirkkokööri yhtyi soittoon ja heleät pojan-äänet lauloivat aamuvirren, joka mahtavasti kaikui pilariholveissa ja pani kuulijat syvään hartauteen. Temppelin ihanissa suojissa kuului jokainen tavu, sanat ja urkujen säestys sulivat ihmeelliseksi kokonaisuudeksi, joka miltei yliluonnollisena soittona kaikui taivaan valoisilta mailta. Katto ja seinät tuntuivat laajenevan äärettömäksi kuvuksi, jossa "kunnia Isälle" saattoi vieriä aivan rajoja tuntematta.

Tuontuostakin avautui vielä ovi ja varpaillaan hiipi joku myöhästynyt, ääneti, johonkin nurkkaan. Ja äkkiä astui sisään myöskin Bock Kickertin seuraamana. Kaikkien nähtävänä asteli hän pääkäytävää myöten, kumarsi presidentille ja istuutui, nöyrän kirkonpalvelijan opastamana, mahtimiesten joukkoon.

Seurakunta oli laulanut virren ensi värssyt, urkujen soitto lakkasi ja kaikkien silmät suuntautuivat sakaristoon päin. Sieltä astuikin esiin Konrad; suorana, hitaasti, tekstikirjat kainalossa, hännystakkiin puetun Brennerleinin saattamana likeni hän saarnastuolia. Hiljainen kuiske kuului kirkossa ja tuhannet päät silmäparineen kurottautuivat odottamaan komean miehen ilmaantumista saarnastuoliin.

Äkkiä Konrad siinä seisoikin kaikkien edessä. Hän asetti tekstikirjat viereensä, peitti kasvot käsillään, painoi päänsä syvästi alas ja toimitti äänettömän rukouksen. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi ympärillä. Se oli itseensä vaipuneen ihmisen sanatonta kieltä, joka aina herättää myötätuntoisuutta. Mikään ei häirinnyt hartautta. Ainoastaan kadulta kuului hiljainen, kumea humu kuin myrskyisen meren kaukaiset mainingit: iloinen Berliini siellä jatkoi herkeämätöntä elämäänsä; nämät vahvat muuritkaan eivät voineet sitä estää kuulumasta.

Sitte alkoi Konrad voimakkaalla, sointuvalla äänellä:

-- Olen tämän päivän tekstiksi valinnut sanat, jotka löytyvät Mateuksen evankeliumin viidennessä luvussa, värssystä kolmekymmentäkahdeksan värssyyn neljäkymmentäneljä: "Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan: vaan joka sinua lyö poskelle, niin käännä hänelle myös toinen. Ja joka sinua tahtoo oikeuden eteen ja ottaa sinun hamees, niin salli myös hänelle muukin vaate. Ja joka sinua vaatii peninkulman, niin mene hänen kanssansa kaksi. Anna sille joka sinulta anoo: ja älä käännä sinuas siltä pois, joka lainan pyytää. Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs ja vihaa vihollistas. Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä jotka teitä sadattavat: tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat: ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat."

Tässä saarnastuolissa, joka oli kokonaan valkeasta marmorista, oli seisonut suuria jumaluusoppineita, miehiä, joiden maine eroittamattomasti liittyi Berliinin historiaan ja tähän kirkkoon. Sitä kannattivat symbooliset, palmujen ja lehvien koristamat kuvat Uskosta ja Toivosta, ja kattona oli pilviä, joilla liiteli enkeleitä, pitäen käsissään Jumalan kymmenten käskyjen tauluja. Näitä ryhmiä kultasi tänä hetkenä häikäisevällä valollaan aurinko.

Nousten yhä ylemmäksi, valoi se pääalttarin kapeitten, maalattujen ikkunoiden läpi säteitään pilarikäytäviin, lehtereille ja marmorikoristeille, sirotellen kaikkialle punertavia ja vihriähtäviä kielekkeitä.

Konrad alkoi selityksensä. Alussa ei hän löytänyt niitä sanoja, joita hän olisi tahtonut: epävarmoina, kankeina tulivat lauseet hänen huuliltaan. Odottamattoman suuri ihmisjoukko, joka ei päästänyt häntä silmistään ja monet vihamiehet, joitten hän tiesi sydämmiensä pohjasta suovan hänelle pahaa, tuo kaikki herätti hänessä toivottomuutta.