Part 2

-- Nuo valistuneet, niinkuin he itseään nimittävät, tahtovat asettaa kirkon temppelin harjulle. Mutta sitä emme me siedä, sanoo herrakulta, ja herrakulta on jumalaapelkäävä mies. Niin, niin, se aika jossa elämme, on paha! Uskovaiset työnnetään syrjään ja uskottomat tahtovat hallita. Vapahtajaa ei enään pidetä Jumalan poikana, vaan tavallisesta vaimosta syntyneenä... Mutta hovisaarnaaja Bock, hän se heille antaa takaisin kokouksissa... se hurskas, herttainen, kelpo mies. Suokoon hänelle taivas vielä pitkän iän...! Missi, senkin kelvoton kalu, etkö etene siitä kanasta! Mirri, sinä saat maitoa ja vehnäleipää. Ja hän saa rangaistuksekseen istua ja katsoa kuinka sinä syöt... Niin, kaikki he kirkkoon iskevät kiinni hampaansa, mutta kylläpä purevat hampaansa pirstoiksi... No, tuossa on nyt teetä retkaleelle. Paistiakin on vielä vähän. Tarkastelenpahan likemmin puhdasta pulmusta, kun vien hänelle ruokaa. Niinkuin ei herrojen kandidaattien ihmisrakkautta tunnettaisi! Ei tarvitse muuta kuin muistaa Bläseliä. "Auttakaa langenneita naisia!" oli hänellä tapana sanoa. Ja hän heitä auttoikin, vaikka omalla tavallaan!... Suoraan silmiin minä huomenna voin hänelle sanoa sen, mistä häntä tänään syytin... Eikä tiedä... tuo tuolla ei tunnu olevan rahtustakaan parempi...

Hän ojentui ottamaan tarjotinta, järjesti teevehkeet, huusi kissat ja läksi niiden seuraamana takaisin asuinhuoneeseen.

Konrad tapasi Josefan istumassa samassa asennossa, johon hän oli hänet jättänyt. Haju hänen märistä vaatteistaan tuntui ilkeältä. Konrad avasi ylemmän ikkunaruudun päästääkseen sisään raitista ilmaa. Sade ja tuuli olivat lakanneet. Hän käveli edestakaisin huoneessa. Emännän epäluulo oli häntä syvästi suututtanut ja antanut hänen ajatuksilleen määrätyn suunnan.

Kaksi päivää oli hän nyt ollut Berliinissä, jonka hän ylioppilaana kymmenen vuotta sitte jätti. Vain kahdesti tämän ajan kuluessa oli hän jonkun viikon viipynyt kaupungissa. Syntyisin oli hän berliiniläinen ja kuului sangen arvossapidettyyn sukuun, jonka ammattina miesmuistiin asti oli ollut sielunpaimenen toimi. Fredrik Wilhelm II:n aikana oli muuan Baldus tehnyt itsensä erittäin tunnetuksi oikeauskoisena saarnaajana. Ja vapautussodan aikana oli eräs Daniel Baldus sotilaspappina kuollut sankarikuoleman.

Konradin äiti oli kuollut. Hänen isänsä oli eläkettä nauttiva pastori Konrad Fredrik Baldus, ja veli Herman Julius oli yhä virassaan, naapuriseurakunnan ensimmäisenä pappina. Hän oli naimaton, kuului oikeauskoisiin ja nautti kirkkoraadissa suurta kunnioitusta. Viime vuosien kirkollisissa liikkeissä oli hän monasti näytellyt tärkeää osaa. Kun hän kaksikymmentä vuotta sitte oli vaalissa, oli seurakunnassa vallinnut kova taistelu, jossa vapaampi näkökanta uhkasi päästä voitolle; mutta vanhoilliset olivat sitte voittaneet vapaamieliset. Se oli tehnyt hänet yhä varmemmaksi oikeauskoisissa mielipiteissään.

Konrad oli kuopus; hän oli kuusitoista vuotta nuorempi kuin Herman Julius; hänen elämässään oli ollut paljon vaiheita. Ensin oli hän tutkinut luonnontieteitä, sitte oli hän joitakuita lukukausia kuunnellut filosofiaa, vihdoin isänsä erityisestä tahdosta antautuakseen teologiaan. Tätä oli paljon helpoittanut se seikka, että hänellä aikaisimmassa nuoruudessaan oli ollut tavaton taipumus saarnastuolista puhumaan.

Kolme vuotta oli hän ollut lastenkasvattajana eräässä kreivillisessä perheessä matkoilla, suurimmaksi osaksi ulkomailla; sitte oli hän vuoden viettänyt apulaispappina eräässä pienessä seurakunnassa Pommerissa. Aivan äkkiarvaamatta oli hän kutsuttu tänne hoitamaan toisen saarnaajan virkaa kirkossa vastapäätä. Hänen nimensä oli jo tuttu sanomalehdistä, sillä hänen vapaamielinen katsantokantansa, hänen uutta periaatetta suosiva kirjallinen toimintansa oli saattanut hänet monen ihmisen epäsuosioon. Jännityksellä ja uteliaisuudella odotti sentähden sekä kirkkoneuvosto että seurakunta hänen ensimmäistä esiintymistään.

Ensimmäiseksi tehtäväkseen oli hän käynyt tervehtimässä paria huomattavaa seurakunnan jäsentä, superintendenttiä ja tulevia virkaveljiään Pyhän Marta-kirkon seurakunnassa. Tuollaiselta esittelyretkeltä oli hän juuri tänään palannut, kun tilaisuus tarjoutui osoittaa Josefalle kristillisyyden ensimmäisen käskyn täyttämistä. Hän oli koko matkan ollut huonolla tuulella, hyvä työ varmaankin hänet siitä auttaisi.

Herra superintendentti Thürmel oli ottanut hänet kylmästi vastaan. Tosin oli hän ollut sangen kohtelias sekä laiminlyömättä mitään, jota sivistyneeltä ihmiseltä ja korkealta viranomaiselta saattaa odottaa, mutta keskustelun koko luonne oli ollut jääkylmä, liikkuen yksinomaan viitatulla tiellä uuden ja vanhan katsantokannan välissä.

Vasta kuultuaan että tohtori oli naimaton, oli herra Thürmel tullut hiukan armollisemmaksi. Jonkinlaisella hyväntahtoisuudella oli hän häntä silmäillyt, sitte kääntyäkseen Sesilian, vanhimman ja naimattoman tyttärensä puoleen, joka istui lukemassa kirjaa ja tuontuostakin huomaamatta koetti luoda silmäyksen tuohon miellyttävään mieheen, joka ei ollut edes kihloissa...

Koputus oveen herätti Konrad Balduksen hänen ajatuksistaan. Hänen kehoituksestaan astui rouva Brennerlein sisään. Puoliääneen ja hymyillen lausui hän "hyvää iltaa", tuli sitte likemmä, arvokkaasti kantaen tarjotinta ruokineen, juomineen. Sinä hetkenä ei hän ollut muuta kuin nöyrä, alistuva ja jumalaapelkäävä kirkonpalvelijan leski, joka aina hyyryläisensä hyväksi oli valmis mitä suurimpiin uhrauksiin ja jonka lempeistä kasvoista loisti sielun koko rajaton hyvyys.

-- Tähänkö minä saan asettaa, herra pastori? kysyi hän vaatimattomasti, tultuaan sohvapöydän ääreen.

-- Olkaa hyvä, vastasi Baldus lyhyesti ja siirsi syrjään kirjaläjää, joka oli tiellä. Sillaikaa kuin hän siinä kumartui, vilkaisi Ulrika Brennerlein oikealle. Katseella, jonka yksin kissat tunsivat, kun ne olivat huoneessa lianneet, mittasi hän tytön kokoonpainuneen olennon. Kiireesti oli hän ampunut myrkkynuolen silmästään, mutta Josefa oli ehtinyt sen tuntea. Hän lankesi vallan lamaan ja mieleen nousi kysymys: mitä hän minusta ajatteleekaan? Mutta samassa käänsi hän kirkkaan, tyynen katseensa mieheen, jonka hän nyt tiesi papiksi.

-- Hyvää ruokahalua, virkkoi kunnianarvoisa rouva Brennerlein alaspainunein silmin ja siirtyi äänettömästi ovea kohti. Mutta ennenkuin hän sen avasi, kääntyi hän vielä kerran katsomaan Josefaa; tällä kertaa kohtasi hänen silmänsä sentään nuoren papin, joka suorana, tyynenä, ankaralla katseellaan karkoitti hänet huoneesta.

Josefa söi ja joi tarpeekseen. Ahmimalla oli hän ryhtynyt ruokien kimppuun. Konrad ei häntä häirinnyt. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä silmäellen äitinsä valokuvaa. Tänään oli hänen kuolinpäivänsä. Varhain aamupäivällä oli Konrad käynyt hautausmaalla laskemassa haudalle rakkauden osoitusta ja pitämässä hiljaista hartaushetkeä. Saadakseen olla rauhassa oli hän juuri valinnut tuon epätavallisen ajan.

Äkkiä hänelle selveni, miten väärin hän oli tehnyt kun ei hän vielä ollut käynyt omaisiaan tervehtimässä. Kalvennutta kuvaa katsellessa hiipi hänen mieleensä surullinen tunne. Vihdoin hän teki päätöksen, katsoi kelloaan ja kysyi:

-- Oletko valmis, lapsi?

-- Olen, herra pastori.

Molemmat kääntyivät yhtaikaa ja katsoivat toisiinsa. Josefan kasvoille oli noussut puna, kädet olivat helmassa ja, huulet puoleksi avoimina, silmäili hän häntä varmasti, pitkään. Samassa alkoi hän heikosti hymyillä. Tämä näytti kaikki olevan jatkoa siihen uneen, jota hän portailla oli nähnyt. Kerran eläissään oli hän ollut samallaisessa tilassa kuin nyt. Silloinkin oli häntä myöhään illalla viety sisään ja kestitetty. Siitä oli vuosi. Väsyneenä, unisena oli hänet silloinkin löydetty kadulta. Hämärästi hän muisti asian kulun. Mutta olihan tämä herra pappi, hurskas mies...

Konrad katseli häntä tarkemmin ja luuli äkkiä hänen silmissään näkevänsä jotakin kummallista. Ilme niissä oli odottamattoman omituinen; niissä oli jotakin pyytävää, epäpuhdasta. Lapsellisuus oli niistä kokonaan poissa. Hänestä tuntui siltä, että tuo on alhainen naishenkilö, joka odottaa jotakin, jota ei hän ollut ajatellutkaan. Ehkä hän erehtyi. Koko tämä päivä näkyi olevan omiaan hänelle tuottamaan pelkkää väärinkäsitystä. Mutta tuon katseen vaikutus ei enään jättänyt häntä ja hänen piti kääntyä pois, peittääkseen sen vastenmielisen tunteen, joka hänet valtasi. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen.

Mutta sitte karkoitti sääli tyttöraukkaa kohtaan kaiken muun.

-- Tahtoisitkohan sinä olla paremmassa toimessa kuin siinä missä nyt olet? kysyi hän.

-- Tahtoisin, herra pastori... Kyllä he minut kuoliaaksi lyövät, jos tänään palaan kotiin ilman ansiota.

Sama katse, jota hän ei voinut käsittää, seurasi näitä sanoja ja sai hänet toistamiseen kääntymään pois.

-- Tahtoisitkohan sinä kasvaa kristillisessä uskossa ja tulla kelpo tytöksi, joka ei pelkää kovaa työtä. Ehkä sitte myöhemmin voisit päästä palvelukseen.

Kun hän nyt katsoi tyttöön, oli hänen kasvoistaan kadonnut kaikki tuo kuviteltu. Hän istui siinä nöyränä, alaspainunein silmin.

-- Minä teen mitä te vain tahdotte, herra pastori, kunhan ei minua enään lyödä.

Jonkun aikaa pappi vielä puheli hänen kanssaan, tarkkaan tiedustellen hänen olosuhteitaan. Sitte hän lausui:

-- Tänne sinä et voi jäädä, mutta minä vien sinut veljeni luo. Mennään nyt. Minä käyn edellä, sinä voit seurata parin askeleen päässä. Matka ei ole pitkä.

Hän puki palttoon ylleen, otti lakkinsa ja sateenvarjonsa ja käski tytön menemään edellä alas portaita, sillaikaa kuin hän sammutti lampun. Alhaalla etehisessä hän hänet saavutti. Ennenkuin kumpikaan vielä oli ehtinyt tottua pimeään, tervehti häntä syvä bassoääni sanoilla: "hyvää iltaa, herra pastori".

Se oli Pyhän Marta-seurakunnan kirkonpalvelija, Nikolaus Brennerlein, joka veti lakin syvälle korvilleen ja kohteliaasti avasi oven, päästääkseen ulos ensin papin ja sitte Josefan. Hän aikoi juuri ilmaista hämmästystään siitä, että tyttö oli talossa, kun Konrad katkaisi hänen aikomuksensa sanoen:

-- Meidän tiemme vie vasemmalle, lapseni.

Tyhmännäköisenä Nikolaus Brennerlein vielä hetkisen tuijotti oveen, ennenkuin hän pani liikkeelle lyhyet säärensä ja hitaasti, ähkien, alkoi nousta ylös portaita, jotka hänen raskaan painonsa alla narisivat.

-- No, siinähän sinä olet, Niilo, huusi Ulrika rouva poikaansa vastaan. Kuultuaan Konradin lähtevän, oli hänen ensi kiireenään ollut uteliaisuutensa tyydyttäminen. Nyt hän seisahtui mukavasti nojaamaan käsipuihin.

-- Niin, tässä minä olen. Iltaa, äiti, toisti Nikolaus äänellä, joka tuli kuin haudasta. Pari kertaa ähkäistyään, saavutti hän onnellisesti ylimmän portaan. Siinä puhkien kuin pieni höyrykone, otti hän hatun päästään, pyyhki punakukillisella nenäliinalla hikeä lihavilta, parrattomilta kasvoiltaan ja kaljulta päälaeltaan. Sitte puhkesi hän sanoihin, jotka Ulrika aina hänen kotiin tullessaan oli saanut kuulla: -- nämät kirotut portaat, ne vielä tuottavat minulle surman!

-- Voi poika raukka, olet taas tänään saanut kärsiä! Mutta kyllä hyvä Jumala sen sinulle palkitsee, puhui rouva Brennerlein ja silitti tapansa mukaan hänen pulleaa poskeaan.

-- Ja sikamainen ilma siellä taas on... Ja nälkä raataa joka jäsentäni... Ja harmia on ollut kaiken päivää, murisi Nikolaus, josta äiti luuli käsittävänsä, että poika tänään oli hyvin ärtyneessä mielentilassa.

Nikolaus Brennerlein, tai Niilo, jota hyväilynimeä eukko lyhyyden tähden käytti, kärsi hengenahdistusta ja puhui siitä syystä lyhyissä lauseissa, jotka hän tavallisesti alkoi "ja"-sanalla. Hän oli keskikokoinen, paksu poika neljänkymmenen iässä, jonka pyöreät, mehevät kasvot loistivat punertavassa hohteessa. Suu oli leveä ja silmät sinertävät kuin läpikuultava vesi. Hänen onnettomuutensa oli jonkinlainen kaksiosainen nenä, joka ynnä korkean, kaartevan otsan ja harvojen, takaraivolla hajanaisesti siipottavien ja takinkaulusta rasvaavien hiussuortuvien kanssa teki hänet tavattoman papillisen näköiseksi. Sen hän kyllä tuli tietämään, milloin ylpeydekseen, milloin harmikseen, aina sen mukaan, seurasiko hän totisen kutsumuksensa ääntä, vai ahdistivatko häntä ilveilevät katupojat, jotka eivät tahtoneet nähdä hänessä mitään hurskasta.

Hän oli niin sanoakseni kirkonpalvelijaksi syntynyt. Korkeat tärkkikaulukset, mustat liinat, arvokkaat rypyt suun ja nenän ympärillä, tapa puhuessa hutkia oikealla kädellä ilmassa ikäänkuin saarnastuolissa seisoen, kaikki oli omiaan kohottamaan hänen olentoaan ammattinsa suosioon. Sen lisäksi oli hän hiukan superintendentti Thürmelin näköinen, johon seikkaan hän pani suuren arvon, mutta josta lukkari Magner, hänen lähin päällikkönsä, hänen läsnäollessaan oli vakuuttanut, ettei se juuri saattanut kohottaa superintendentin arvoa.

Kauhuna äidille oli hänen ainainen nälkänsä ja ruokahalunsa, jota ulottui loppumattomiin. Monasti oli hän häntä kutsunut "nälkätaskuksi" ja kaikessa hiljaisuudessa iloinnut siitä, ettei hän ollut tullut jonkun köyhän seurakunnan papiksi. Silloin olisi hän tietysti "syönyt kaikki paljaiksi".

Heidän astuessaan huoneeseen, juoksi Missi mahtavalla hypyllä Nikolauksen olkapäälle ja Mirri rupesi hellästi naukumaan, katsellen kateellisesti häntä kasvoihin sen hyväilyn johdosta, jota toinen kissa sai osakseen.

Hän haistoi paikalla, silminnähtävällä mielihyvällä, että päivällisiltä jäänyttä liharuokaa oli lämmitetty. Sieramet laajenivat ja suu aukeni leveäksi hymyilyksi. Sitte hän mukavasti istuutui sohvaan ja asetti kissat molemmille puolilleen. Ulrikan sitoessa serviettiä hänen kaulaansa, ikäänkuin hän olisi ollut avuton lapsi, kytki hän kätensä ristiin pöydän alle toimittaakseen lyhyen rukouksen. Huulet liikkuivat hiljaa ja vedenkarvaiset silmät seurasivat hartaudella esiin kannetuita ruokia.

Sitte hän kävi kiivaasti niiden kimppuun. Ulrika odotti onnellisena ja vaieten. Hän ei koskaan, poikansa ollessa tässä työssä, uskaltanut häiritä häntä, ennenkuin hän itse oli alkanut puhua. Aina kun hän palasta pisti suuhunsa, käänsivät kissat päätään, juhlallisesti katsellen häneen.

Viiden minuutin kuluttua pyyhki hän ensi kerran suutaan ja katkaisi hiljaisuuden.

-- Tuo lukkari Magner on aasi... ja suuri aasi!... Ja jos hän sillä tavalla jatkaa, niin korkeammassa paikassa varmaan pitää tutkia, eikö saatana itse lie häneen mennyt. Varjelkoon häntä hyvä Jumala sellaisesta lopusta. Ja hänen vaimoaan... ja hänen lapsiaan... ja seurakuntaa.

Niin hän siis alkoi tuoda esiin tämänpäiväistä pahaa tuultaan. Ulrika vilkastui paikalla ja asettui istumaan vastapäätä häntä.

-- Hänet pitäisi panna pois viralta ja asettaa sinut hänen sijaansa... Vai joko hän taas oli olevinaan.

-- Tämä oli pahimpia päiviä... pahimpia koko vuonna. Ilmoitettiin vain yksi ruumis... Niinkuin minä sille mitä mahtaisin, että seurakunnassa on kuollut niin vähän väkeä... ja että liinarahoja tällä kertaa näyttää tulevan surkean vähän... Aasi hän _sittenkin_ on!

Vihdoin oli hän leipäpalasella saanut viimeisen rasvan kaalituksi lautaselta. Mukavasti nojausi hän taappäin, sulki silmät, ojensi kätensä tarttumaan kissojen turkkeihin ja veti ne polvilleen.

-- Ja nyt sinä voit minulle kertoa, mikä naishenkilö... tarkoitan _naishenkilö_ se oli, jonka seurassa meidän uusi pappimme talosta läksi... Mutta annappas minulle ensin piippu.

-- Voi Niilo, se se oikein näyttää itseään kunnostuttavan. Varjelkoon hyvä Jumala minua panettelemasta, mutta pahoin käy jos seurakuntamme hänet ottaa.

-- Niin kuuluu herra superintendenttikin sanoneen... ja Magner, se aasi, oli tänään iltapäivällä samaa mieltä.

Niklaksen tupakoidessa ja suurten savupilvien hänen päätään kiertäessä, kertoi Ulrika hänelle kummallisen jutun, jossa "hyvä Jumala", "kirkko", "meidän seurakuntamme", "valistuneet", "syntinen maailma", "herra Bläselin jälkeläinen" ja "katuretkale" näyttivät suurta osaa.

-- Niilo, taidatpa nukkua... noin iso poika, etkä tiedä antaa äidillesi tarpeellista arvoa... Missi, Mirri, taidattepa tekin...?

Niin asiat todellakin olivat: kunnianarvoiselta kirkonpalvelijalta oli piippu sammunut. Kuuluvasti, äänekkäästi hän kuorsaeli. Kippurassa hänen kummallakin puolellaan makasivat kissat.

Kolmas luku.

Noin kymmenen minuutin kuluttua saapui Konrad pappilaan. Rakennus oli punasista tilleistä, tehty goottilaiseen tyyliin ja seisoi vastapäätä Pyhän Martan kirkkoa. Vihriöine uutimineen, suurine, holvattuine ovineen, kaari-ikkunoineen, ristikukkineen ja muine koristuksineen teki se mitä ystävällisimmän vaikutuksen.

Koko alakerta oli valaistu. Siinä asui Herman Julius Baldus. Talo oli jo seisonut siinä kymmenen vuotta, mutta ainoastaan kahdesti oli Konrad siellä käynyt. Hän vetäisi soittokellon messinkistä nappulaa ja kuuli selvästi soiton. Heti senjälkeen avautui ovi. Josefan seuraamana astui hän sisään.

Oven takana seisoi odottaen Klaudina Schaff, pitkä, nunnantapainen nainen, jota ensi silmäykseltä luuli nuoremmaksi kuin mitä hän todellakin oli. Hänen ikäänsä oli muuten vaikea määritellä, sillä itsepintaisesti hän sen salasi kaikilta vierailta.

Kaikesta päättäen oli hän niitä naisia, jotka kokonaisen vuosikymmenen kestäessä vakuuttavat, etteivät he ole saavuttaneet kolmattakymmentä ikävuottaan, vaikka todellisuudessa lienevät jättäneet neljänkymmenennenkin taakseen.

Kuusi vuotta oli Klaudina ollut pastorilla taloudenhoitajattarena. Pahat kielet väittivät, että hän poikamiehen talossa oli enemmänkin. Totta oli ainakin, että hän lohikäärmeen voimalla johti talon hallitusta, sekä että hänen vaikutusvaltansa pastoriin oli miltei rajaton.

Ennen Klaudinan tuloa taloon oli Julius asunut vanhanpuoleisen ja ainoan sisarensa kanssa. Silloin oli ukko Baldus vielä virassaan ja vanha rouva eli.

Hedvig ei saattanut veljensä kanssa olla juuri hyvässä sovussa, mutta kärsivällisesti kesti hän loppuun saakka kaikki vanhentuvan poikamiehen oikut. Hän toivoi Juliuksen sentään kerran vielä menevän naimisiin, jolloin hän olisi täyttänyt velvollisuutensa. Itse oli hän aikoja sitte lakannut toivomasta aviollista onnea.

Jonkun aikaa Julius olikin ollut kovissa naimapuuhissa. Mutta sitte tutustui hän Klaudinaan ja otti hänet taloon; hän ei tahtonut, että hänen sisarensa uhrautuisi hänen hyväkseen.

Siten olivat naimapuuhat saaneet viimeisen kolauksen ja pastori oli päättänyt lopettaa elämänsä poikamiehenä. Hedvig oli vapautettu ja pääsi jälleen muuttamaan vanhaan pappilaan. Pastorin ja hänen taloudenhoitajattarensa välille muodostuva omituinen suhde vaikutti sen, että Balduksen perhe vähitellen alkoi hajoutua. Hedvig kävi nimittäin hyvin harvoin veljensä talossa. Tämän kaiken tiesi Konrad.

-- Hyvää iltaa, sanoi hän kevyellä kumarruksella astuen sisään. -- Onko veljeni, herra pastori, vielä tavattavissa? Siinä tapauksessa pyydän että ilmoitatte minut... Ah, taitaa olla vieraita, lisäsi hän samassa, kuultuaan likeisimmästä ovesta sekavaa puhetta ja nähtyään etehisen täytetyt naulat.

-- On paraikaa kokous. En tiedä... vastasi Klaudina, peittelemättömällä kummastuksella katsellen Josefaa, joka oli jäänyt nuoren papin taakse seisomaan ja uteliaasti tarkasti pitkää huonetta.

-- Herra tohtori Baldus, jollen erehdy... lisäsi hän samassa, ikäänkuin hämmästyksestään tointuen. -- Olkaa hyvä käykää sisään... Vien paikalla sanan herra pastorille. -- Hän avasi oven vasemmalle, astui syrjään ja kysyi viivytellen: -- entä tyttö...?

-- On ihmisraukka, jonka nälkäisenä tapasin kadulta, sanoi tohtori lyhyesti. -- Juuri hänen tähtensä olen tullut tänne. Olen teille kiitollinen, jos osoitatte lapselle paikan, kunnes olen tavannut veljeni. Ehkä kyökinpuolella...

Silminnähtävästi Klaudinan hämmästys kasvoi. Konrad astui pieneen, somaan odotushuoneeseen ja Klaudina viittasi Josefalle, että hän jäisi paikoilleen.

-- Onko tarkoitus että tämä nuori tyttö jää tänne yöksi? kysäsi hän. -- En luule herra pastorin...

-- Sen tulee veljeni yksinomaan päättämään, katkaisi hänet tohtori, vieläpä niin varmasti, että hän paikalla läksi takaisin etehiseen, luvaten väliaikaisesti pitää tytöstä huolta.

Noin kolmen minuutin aikana saattoi Konrad tarkastaa huoneen kalustoa. Yhdellä seinällä seisoi rinnakkain useita tuolia ja niiden edessä pöytä. Vasemmalle aukeni ovi, josta saattoi katsoa heikosti valaistuun rippilastenhuoneeseen. Erittäin arvokkailta näyttivät kuparipiirrokset, joista toinen kuvasi avioliitonrikkojatarta ja toinen Jairuksen tytärtä. Viimemainittuun pysähtyivät tohtorin silmät. Sillaikaa kuului suljetun oven takaa vilkas elämä. Hän ei oikein saattanut ymmärtää mitä siellä puhuttiin. Kerran vain kuuli hän selvästi läpitunkevan naisäänen hitaasti lausuvan sanat: "pappisselibaatti... pappisselibaatti pitäisi poistettaman maailmasta". Sitte lakkasi hetkeksi keskustelu. Kaikesta päättäen oli Klaudina nyt isännälle vienyt tiedon.

Heti senjälkeen astui pastori sisään.

-- No, kas veljeni! Hyvää iltaa. Tuhansin kerroin tervetuloa! Tulit siis kumminkin, tosin myöhään, mutta et jäänyt tulematta.

Suljettuaan oven jälkeensä, lausui hän sanansa ystävällisesti, yhtäperään ja ojensi Konradille kätensä.

-- Pyydän anteeksi, etten ennen ole käynyt ja että tähän aikaan häiritsen.

Lämmin vastaanotto teki Konradiin niin miellyttävän vaikutuksen, että hän mitä sydämmellisimmin painoi veljensä ojennettua kättä.

-- No, no, kyllähän me sen tiesimme, ettei tuloasi aivan pian saattanut odottaa. Mutta tiesimme myös, että kerran meidät sentään etsisit.

Konrad katsahti häneen hämmästyneenä. Viime sanoissa oli jonkinlaista ivaa, joka häntä loukkasi. Mutta Julius jatkoi samassa:

-- Jääthän toki tänne? Näen ettet ole edes riisunut päällysvaatteitasi.

-- En tiedä... Luulin tapaavani sinut yksin enkä todellakaan ole siinä mielentilassa että... Minulla on sinulle hiukan asiaa.

-- Sitte, sitte, keskeytti hänet Julius hiukan vastenmielisesti. -- Ole ensinnäkin hyvä ja ota päällystakki yltäsi. Kaikki tietävät jo, että olet täällä. Sitä paitsi sinä et kuitenkaan lähde, kun kuulet että isäsi on täällä.

-- Onko hän täällä? kysyi Konrad ilostuen.

-- Sinun täytyy kohdella häntä suurella varovaisuudella, jatkoi Julius, alentaen ääntään ja auttaen veljeään vetämään yltään päällystakkia. -- En saata sinulta salata, että hän viime aikoina on käynyt hiukan heikoksi. Varsinkin on hänen muistinsa hyvin kärsinyt.

Tämä uutinen oli Konradille niin odottamaton, ettei hän muuta voinut kuin päätään pudistaa. Sitte he läksivät pastorin työhuoneeseen. Siellä oli noin kymmenkunta henkeä, joista toiset istuivat, toiset seisoivat. Veljesten astuessa sisään, nousivat kaikki istuimiltaan. Keskellä huonetta, joka oli tavattoman suuri, seisoi pyöreä pöytä ja sen yläpuolelta valaisi lamppu vihreän varjostimen takaa. Tämän pöydän äärestä nousi vanha Baldus kiiruhtamaan poikaansa vastaan, pusertaakseen häntä avoimeen syliin.

Konrad Baldus käveli kyyryssä; hän oli jo yli seitsemänkymmenen. Hänen parrattomissa, laihoissa kasvoissaan oli syviä uurteita. Erittäin kaunis oli korkea, kaartuva otsa. Pitkä, lumivalkea tukka loi häneen jotakin taiteellista, joka teki kunnianarvoisan vanhuksen vieläkin miellyttävämmäksi. Silmiinpistävä oli yhtäläisyys hänen ja nuorimman pojan välillä.

-- Olemme sinua jo odottaneet, lausui hän äänellä, joka hänen ikäiselleen oli tavattoman voimakas; se olikin viimeinen terve jäännös entisestä saarnamiehestä. Liikutuksissa Konrad hänelle kuiskasi seuraavana päivänä tulevansa puhumaan oikein suunsa puhtaaksi hänen kanssaan. Vanhus tarttui hänen käteensä ja vei häntä pitkin piiriä. Ensinnä kääntyi hän erään herran puoleen, joka istui kirjoituspöydän ääressä, hiukan erillään muista.

-- Sallitteko herra hovisaarnaaja, että esitän teille poikani, Marta-seurakunnan tulevan toisen papin.

-- Tietysti edellyttäen että yli-kirkkoneuvosto vahvistaa vaalin, puuttui Julius äkkiä puheeseen tavalla, joka taaskin Konradiin teki vastenmielisen vaikutuksen. Pastori astui esiin ja hymyili kohteliaasti, vähentääkseen sanojensa kovuutta.

-- Se täytyy jättää tulevaisuuden ratkaistavaksi, vastasi hovisaarnaaja, väkinäisellä hymyllä nyökäyttäen päätään ja ojentaen oikean kätensä tohtori Baldukselle, joka hänelle kumarsi.