Part 19

Hän sanoi sen niin varmasti ja käskevästi ja niin vieraalla äänellä, ettei Klaudina uskaltanut ruveta kyselemään enempää. Tänä hetkenä hän todellakin herätti hänessä kunnioitusta; mutta samalla hän ymmärsi, että Josefa polveutui pastorista; sillä hänen sanansa eivät olleet tyhjää puhetta: isän vakuutus oli niissä noussut lastaan puolustamaan. Jollei Klaudina olisi ollut nainenkaan, niin hänen paikalla olisi täytynyt se ymmärtää ja käsittää. Pastori seisoi suorana; kupin hän oli laskenut tarjottimelle. Hän kääntyi Klaudinaan päin, katseli häneen vakavana ja varmasti ja lausui:

-- Toistan sen vieläkin: _uskoni_. Ymmärrätkö?... Jätä minut nyt yksin.

Niin kirkkaina ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt hänen kasvojaan. Silmät loistivat, poskilla, jotka tavallisesti olivat verettömät, viipyi hieno, punertava hohto; hän näytti ikäänkuin nuorentuneen. Klaudina katseli häntä hämmästyneenä. Äkkiä hän hänen piirteissään huomasi jotakin, jota ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt: niissä oli jotakin, joka kummallisesti muistutti erästä ilmettä, joka tuontuostakin näyttäytyi Josefan kasvoilla; sieramet laajenivat samalla tavalla, huulet värähtelivät samalla tavalla; molemmilla oli sama suuri katse. Pastorin käyrä selkäkin näytti tällä hetkellä oienneen; nuorteana ja notkeana yleni hänen vartalonsa. Mutta kiivas verenkierto oli matkaansaattanut muutoksen; sitä ei kestänyt kauvan; seuraavassa hetkessä hän jo oli vanha ukko, joka vanhan tapansa mukaan hitaasti istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, vitkastellen ojensi jalkansa suoraksi ja suurella varovaisuudella teki kaikki, mitä teki.

Klaudina ei tahtonut lähteä ennenkuin hän oli saanut edes jonkinlaista tyydytystä; sillä hän oli hänelle tällä kertaa enemmän suuttunut kuin hän häntä pelkäsi. Hänen vakuutuksensa mukaan tämä oli vain moraalinen puuska, joka pian asettuisi.

-- Uskosi on kaunis todiste mielesi jaloudesta; minä nyt en mistään hinnasta tahtoisi ryöstää sitä sinulta, alkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. -- En minä tarkoittanut kuin hyvää -- tämän talon kunniaa, jonka palveluksessa olen... Oletko lukenut, mitä kirjoitetaan veljestäsi? virkkoi hän äkkiä. -- Joko saan ottaa pois kahvivehkeet?... Julius nyökäytti siihen päätään ja Klaudina jatkoi: -- minusta se on ikävää jo sinun nimesi tähden. Mutta jos oikein ajattelee asiaa...

-- Älä sinä huolehdi veljeni puolesta... Mene nyt, puuttui Julius ärtyisästi puheeseen.

Nyt Klaudina todellakin hämmästyi, sillä hän oli juuri toivonut sillä tavalla palauttavansa Juliuksen hyvän tuulen; ja sensijaan hänelle selvästi osoitettiin, että pastorin mielipiteet tässäkin suhteessa olivat muuttuneet. Hän ei enään sanonut mitään, mutta ovea kohti astuessa, saattoi selvästi lukea vastauksen hänen kasvoistaan.

Kun Josefa tunnin kuluttua saapui kotiin, otti Klaudina hänet ystävällisesti vastaan ja antoi hänelle kahvia ja kakkua, niinkuin oli luvattu, jos hän pian palaisi. Uutta surupukuaankin hän vielä sai pitää yllään. Hänelle oli todellakin ostettu sellainen, jotakin halpaa kangasta. Sitte Klaudina, niinkuin tavallisesti tähän aikaan, vei hänet huoneeseensa opettaakseen häntä.

Seuraavan viikon alussa piti kastamisen tapahtua kirkossa vastapäätä. Julius oli itse päättänyt suorittaa toimituksen. Aamupäivällä oli Jannusch antanut aikomukselle isällisen siunauksensa, tietysti sillä hiljasella edellytyksellä, että kirkko ymmärtäisi antaa tarpeellista arvoa tälle, hänen käsityksensä mukaan, erinomaiselle jalomielisyydelle, ja pitää huolta hänen, isänkin, ruumiillisesta toimeentulosta: sielun tilasta välitti hän vähemmin. Hänelle oli vallan yhdentekevää, minkäuskoinen hänen tytärpuolensa oli. Pääasia oli kirkon voittaminen.

Augustin tulevaisuus oli turvattu; nyt täytyi vain hankkia hänelle itselleen ja Antonille yhtä hyvä ja helppo toimeentulo. Hän oli jo ajatellut, että "paha poika" olisi pitänyt toimittaa yhteen niistä kahdeksasta kulkevasta kööristä, jotka kiertelevät Berliinin ristiin rastiin ja pihoissa laulavat kokoon rahaa kaupunginlähetykselle; mutta hän pelkäsi, ettei Anton osaisi pysyä kurissa, sillä Pikku oli hyvin kateellinen muitten etuoikeuksille ja tuppasi kovasti tappelemaan. Itse ajatteli ukko Jannusch jotakin johtajantointa, jossa hän arvokkaasti saattaisi edustaa kirkkoa. Mieluinten hän olisi ruvennut toimittamaan hurskaan kaupunginmatkustajan virkaa. Silloin hän olisi saanut haeskella kastamattomia lapsia ja vihkimättömiä aviopareja, pakoittaakseen heitä taipumaan kirkollisten tapojen alle.

Miten korkea tehtävä hänellä silloin olisi ollut ja miten arvokkaasti hän olisi koettanut kantaa mustaa pukua valkeine kaulaliinoineen! Silloin hänen puhelahjansa olisivat paisuneet, mieltä täristyttävin sanoin hän olisi paljastanut tämän kaupungin syntisyyden. Ja virkatoimien lomassa olisi silloin tällöin ilmestynyt hetkinen, jolloin olisi voinut pistäytyä kapakan ystävälliseen kulmaan, vaipumaan mietteisiin oman sielunsa tilasta.

Josefa oli Klaudinan mielestä suuresti edistynyt siitä kuin he alkoivat lukea. Edistys ilmaantui pääasiallisesti siinä, että tarkkaavainen oppilas virheettömästi osasi kaikki ulkoläksyt ja väsymättömyydellä koetti osoittaa kuuliaisuutta ja täyttää kaikki käskijättärensä toiveet. Hän istui puoliyöhön asti siinä huoneessa, jossa hänen vuoteensa seisoi, pienen lampun ääressä syventymässä katkismuksen henkeen. Kaikki tuntui hänestä niin uudelta ja käsittämättömältä, että hän kyllä sanoja lukiessaan oppi ne ulkoa, mutta sisältöä ymmärtämättä. Sitä ei hän itse asiassa pyytänytkään. Lapsellinen kunnianhimo tahtoi vain näyttää, että hän osasi olla kiitollinen: hän tahtoi illalla, painaessaan väsyneen päänsä tyynylle, tuntea, että hän oli täyttänyt velvollisuutensa, josta seuraavana päivänä saattoi odottaa kiitosta.

Henkinen väsymys, joka oli ruumiillista paljon suurempi, uuvutti hänet vihdoin uneen, mutta unessa alkoi jälkivaikutus, ja kaikki mitä hän päivällä oli oppinut, hyöri ja pyöri hänen mielessään. Pää raskaana kuin lyijy hän heräsi, yön kummitusten yhä ajaessa takaa. Koko päivän hän sitte koneentapaisesti teki työtä, edellisen illan vaikutusten huumaamana. Ja häärätessään pienissä askareissaan vaivasi hän muistoaan ja pakoitti ajatuksiaan aina samaiseen läksyyn, joka oli annettu hänelle opittavaksi. Hän sopersi ja puheli puoliääneen itsekseen, niin että Liina kyökissä kummastuneena kääntyi katselemaan häneen tai tuontuostakin naurahti ja virkkoi: "kun eivät vielä tekisi häntä hulluksi". Hänen henkiset voimansa eivät riittäneet niihin tehtäviin, joita hänelle annettiin. Jo muutamien päivien kuluttua kävi hän kummallisen hajamieliseksi. Se oli seuraus yksinomaan siitä taivaallisten hurskaiden asiain sekasotkusta, jota keinotekoisesti tyrkytettiin hänen päähänsä.

Koko hänen aikaisempi kasvatuksensa, vapaa, kahleeton elämä, jota hän oli viettänyt, vastustivat nykyisiä uskonnollisia vaikutuksia, ja kuitenkaan ei hän päässyt niistä vapautumaan. Oli ikäänkuin opiumihuume vähitellen olisi juovuttanut hänet ja saattanut hänen olentonsa tahdottomuuden tilaan. Raamatunlauseet, virret ja uskontunnustukset tuottivat hänelle sitäpaitsi tavattoman paljon työtä, sillä oppiminen oli hänelle vaikeaa, koskei hänellä ollut laisinkaan myötäsyntynyttä taipumusta noihin asioihin: äidin veri ja uskonto olivat perintönä kulkeneet lapseen. Ainoina yllykkeinä olivat pelko ja se luulo, että jos hän on kristitty, niin sekä hänen että sisarusten käy paremmin.

Ensinnäkin antoi Klaudina hänen kertoa, miten hautajaisissa oli ollut ja minkä vaikutuksen Konradin puhe oli tehnyt.

-- Vai puhui hän kauniisti... Ja katseli välillä sinuun?

-- Kyllä, jopa useinkin ja silloin hänen sanansa aina niin koskivat minuun, että minun taas uudestaan piti ruveta itkemään, vastasi Josefa, asettaen kätensä ristiin pöydälle, niinkuin oli käsketty.

-- Hyvä. Mutta tiedäthän sinä, että hän vaan teeskentelee eikä oikeastaan ole ensinkään kristillismielinen. Pian tulee olemaan niin, ettei hän enään kuulukkaan kirkkoon.

-- Niin, minä tiedän sen. Te olette jo usein kertonut sen minulle, neiti Schaff. Kaikki, jotka siellä olivat, sanoivat etteivät he pitkiin aikoihin olleet kuulleet niin kauniisti puhuttavan haudalla. Hän sanoi, että Herra Jesus niin rakastaa lapsia ja että hän aina on ollut köyhien ystävä.

Klaudina ei voinut panna siihen mitään vastalausetta, vaan sanoi kiireesti:

-- No, ja sinä katselit häneen yhtä usein, eikö niin?... Mitä sinä silloin ajattelit?... Katso minua silmiin ja mieti mikä asia se on, joka sinun pitää teroittaa mieleesi...

Hänen silmänsä tuijottivat läpitunkevalla katseella tytön kasvoihin.

-- Se, että hän huoneessaan minua suuteli. Olihan se niin?

-- Hyvä on, että pysyt totuudessa... No, saneleppa sitte läksysi... Ensinnä siis: mikä kaste on?

Josefa rupesi sujuvasti ja kiireellä latelemaan ensi lauseita. Niissä ei ollut korkoja eikä äänen painoja, mutta hän ei jättänyt pois sanaakaan. Kädet olivat yhä ristissä pöydällä, silmät kääntyivät vuorotellen oikealle, vuorotellen vasemmalle, huulet sopottelivat lakkaamatta. Hän teki siinä omituisen vaikutuksen. Puute, köyhyys, suru ja valvotut yöt olivat kyllä ennenkin häntä kalventaneet, mutta vielä kalpeammalta näytti hän nyt mustassa puvussaan. Hän leperteli läksyään melkein yhtä välinpitämättömästi kuin henkisesti takapajulle jäänyt lapsi, jonka oppiminen kuulijassa herättää yhtä paljon sääliä, kuin se loukkaa hänen korvaansa.

Käsivarret ristissä kuunteli Klaudina, kunnes hän oli lopettanut.

-- Sinä osasit hyvin, virkkoi hän sitte. -- Huomisillaksi saat läksyksi viidennen pääkappaleen. Ja sitte saat virren... Ehkä sinua huvittaa kuulla, että sisaristasi myöskin pidetään huolta. Herra pastori tahtoo niin... Nimittäin sillä ehdolla, ettet sinä taas rupea itsepintaiseksi, lisäsi hän kiireesti, kun Josefalta samassa oli päässyt ilonhuudahdus. -- Siis vieläkin kerran, alkoi hän hetkisen kuluttua: -- huomaa, mitä sinulle eilen sanoin: jos sinut kutsutaan tuonne sisään ja siellä on paljon väkeä, muitten muassa myöskin tohtori Baldus; ja jos herra hovisaarnaaja -- se on se herra, joka samana iltana kuin tulit taloon, kysyi, oletko käynyt kirkossa -- jos tämä herra siis tarttuu käteesi ja kysyy: kuka niistä, jotka ovat tässä huoneessa, on tehnyt sinulle pahaa... Mitä sinun silloin tulee vastata?

Josefa ei sinä hetkenä edes katsonut Klaudinaan. Hänen silmänsä harhailivat pitkin huonetta, ikäänkuin apua anoen. Hän koetti ikäänkuin voimien ponnistuksella johdattaa mieleensä jotakin, joka oli unohtunut.

-- No... sepä kestää. Jos sinä taas lankeat entisiin tapoihisi, niin pikku siskojen täytyy nähdä nälkää kotona. Senkötähden olet oppinut ulkoa pyhät sakramentit, ettet edes tietäisi, että kiitollisuus on kristityn velvollisuus? Sano, ketä sinun silloin pitää osoittaa?

-- Herra tohtori Baldusta, vastasi tyttö viivytellen.

-- Entä mitä sinun samalla pitää sanoa?

-- Hän.

-- Niin, se on oikein. Suokoon Jumala, ettet tuottaisi häpeää tälle talolle. Sitte saat anteeksi kaikki omat syntisi, ja äiti-vainajasikin synnit tulevat anteeksi annetuiksi. Mutta sitä sinun ei tarvitse itkeä...

Josefa itki todellakin; äitiä muistaessa herui hänen silmiinsä kyyneleitä, jotka tänä päivänä olivat tavallista kuumemmat. Kaikki hänen aivojaan kiduttavat luvut ja läksyt olivat synnyttäneet häneen kiusallisen tunteen, joka kyynelten mukana suli lieventäväksi tuskaksi. Silmät vielä kosteina otti hän kirjan, suuteli Klaudinan kättä, niinkuin oli käsketty ja läksi huoneeseensa.

Pastori tuli samassa käytävään mennäkseen kyökkiin. Hän näki Josefan, vaikkei tyttö huomannut häntä, ja seisahtui. Pelkäsikö hän menneisyyden varjoja, aikoiko hän väistyä niiden tieltä, vai eikö hän enään uskaltanut katsoa lasta silmiin, sitte kun hänen rinnassaan oli liikahtanut tuo ensi tunne? Äkkiä hän kääntyi takaisin ja meni sinne, mistä oli tullutkin.

Seitsemäs luku.

Samaan aikaan huomasi Konrad, että hänen persoonansa oli tullut julkisen taistelun -- jossa tosin taisteltiin yksin henkisillä aseilla -- keskipisteeksi. Useimmat lehdet olivat painattaneet tuon häntä vastaan tähdätyn kirjoituksen, ja liittäneet siihen muistutuksia, kukin poliittisen ja kirkollisen katsantokantansa mukaan. Muutamat lehdet olivat siihen viitanneet aamunumerossaan, ottaakseen iltanumerossa asian tarkemman tutkimuksen alaiseksi. Uteliaisuudesta oli Konrad mennyt erääseen kahvilaan, jossa hän suurella tyyneydellä oli syventynyt sanomalehdistöön. Vilkkaasta erimielisyydestä päättäen, näytti hänen nimensä vielä seuraavinakin päivinä joutuvan monin kerroin mainittavaksi. Nämät hyökkäykset eivät itse asiassa osottaneet muuta, kuin että mielipiteiden luku aina oli yhtä suuri kuin henkilöidenkin; ja jokainen vaati omalle mielipiteelleen suurinta tunnustusta. _Se_ oli samaa vanhaa, tuhatvuotista uskonsotaa, joka muuttaa rakkauden vihaksi; uskonnon verinen Kainin-merkki leijaili yhä kansojen päiden päällä, antaakseen viimeisen kirkon raunioilta merkkiä uuden taistelun alkamiseen.

Kotiin tultuaan tapasi Konrad kirjeen erään arvossa pidetyn lehden toimitukselta, jossa häntä pyydettiin julkisesti esittämään, mikä hänen kantansa oli asiassa; hänelle luvattiin lehden palstoilla tilaa niin paljon kuin hän tahtoi. Hän vastasi paikalla, ettei hänen periaatteensa valitettavasti sallinut hänen ryhtyä sanomalehtiväittelyihin. Uskonoppi oli omantunnon asia; hänelle oli tarpeeksi se tieto, ettei hän koskaan ollut rikkonut kristinoppia vastaan. Häntä johti yksin periaate: tee oikein, äläkä pelkää ketään.

Oli hänelle tullut vielä muitakin kirjoituksia. Muutamat seurakunnan-neuvoston jäsenet sekä pari hyväntahtoista seurakuntalaista olivat hänelle vakuuttaneet myötätuntoisuuttaan sekä kehoittaneet häntä pysymään kiinni vaalissaan. Eräs postikortti oli täynnä solvauksia ja alla seisoi "vartija". Konradin onnellinen luonne sai hänet hymyilemään koko asialle ja kristillisen suvaitsevaisuutensa osoitteeksi heittämään kirjoitukset paperikoriin.

Hänen isänsä ja Hedvig tiesivät kaikki. Käydessään vanhassa pappilassa sai hän sen kuulla. Hedvig suri ja murehti, että asiat olivat kääntyneet niin epäsuotuisiksi ja että Konrad ehkä taas heiltä riistettäisiin. Hän näytti kalpealta, sillä hän oli koko päivän harmitellut ja ollut levoton. Konrad koetti hellästi häntä rauhoittaa ja kun hän katseli hänen suruisiin silmiinsä, huomasi hän hänen salaa vuodattaneen kyyneleitäkin tähtensä. Mutta vanhus sulki poikansa syliinsä ja rohkaisi häntä. Maalaispastori oli vasta poikineen käynyt heillä; he olivat lähettäneet paljon terveisiä Konradille. Agata ei ollut tullut, sillä hän oli tahtonut säästää serkkuansa kiusallisesta kohtauksesta; mutta hän toivoi pian taas saavansa ilon viettää täällä hauskan illan Konradin seurassa.

Oskar oli todellakin pitänyt sanansa ja tullut pappilaan, jopa aivan siistin ihmisen näköisenä. Hän ei ollut voinut olla heti uudistamatta uutta pukuaan, koska hänelle sitäpaitsi vielä oli jäänyt jälelle kaksikymmentä markkaa. Tuntiessaan taas olevansa gentlemanni, oli hän paikalla hankkinut pullon viiniä ja sen kanssa niellyt muutamia tusinoita ostereita; se ruoka oli kyllä ennen ollut hänelle rakkaampi kuin Jumalan kymmenet käskyt. Syynä tähän hänen suureen tuhlaavaisuuteensa oli osaksi ollut palava halu taas kerran nähdä kyypparien juoksevan, osaksi se, että hän tahtoi koota voimaa pappilanretkeen. Käytyään sitte vanhan parturinsa luona, jolle hän esitteli itsensä maatilanomistajana, ilmestyi hän näyttämölle sangen onnellisessa mielentilassa, mikä hänen edellisen elämänsä jälkeen tuntui sitä suloisemmalta. Vanhan ulkoasun kanssa oli hänen käytöksensäkin niin varmistunut, ettei hän astunut sopivaisuuden rajojen yli.

Tämän kaiken huomasi maalaispastori paikalla. Se häntä suuresti harmitti, mutta hän alistui arvokkaasti välttämättömyyden alle, koskei talon isäntä enempää kuin hänen tyttärensäkään siitä loukkaantuneet, vaan päinvastoin kaikin voimin koettivat unohtaa menneisyyden ja osoittaa ainoastaan rakastettavuutta. Mutta Oskar oli sitte ruvennut voimaan pahoin, jonkatähden he molemmat olivat lähteneet pois aikaisemmin, kuin aikomus oli.

Hedvig oli joksikin aikaa jättänyt huoneen; silloin vanha Baldus aivan äkkiarvaamatta virkkoi:

-- Jos sinä olisit varakas, niin minä antaisin sinulle sen neuvon, että kokonaan luopuisit kirkon palveluksesta.

Konrad hämmästyi. Niitä sanoja ei hän koskaan olisi odottanut isältään.

-- Minkätähden? kysyi hän ja lisäsi samassa: -- päinvastoin pitäisin silloin velvollisuutenani koettaa kärsiä vielä enemmän, jotten sortuisi rahan vallan alle. Vanhus nousi äkkiä ja astui hitain askelin, vaivalloisesti, ovea kohti, joka vei etehiseen. Hän avasi sen ja katsahti ulos. Sitte hän yhtä murtuneen näköisenä palasi takaisin paikalleen. Keuhkot olivat kuuluvassa työssä.

-- Ei koskaan voi tietää, eikö siellä ehkä joku...

Yskäkohtaus esti häntä lopettamasta lausettaan. Se oli onttoa, kumeaa yskää, joka tuli hänen rinnastaan, koukistaen koko ruumista. Tämä yskä oli viime aikoina ollut hänen hiljaisena huolenaan. Vasaraniskujen lailla kalkutteli se kulunutta koneistoa, jatkaen hävitystyötä. Konrad tuki häntä ja soimasi häntä hellästi turhasta liikkumisesta.

-- Minä tahdon kertoa sinulle jotakin, alkoi vanhus taasen; -- olen tullut siihen vakuutukseen, että kokonaisen ihmisiän aikana olen uhrannut parhaat voimani turhaan asiaan. Ja minä pelkään, että sinun käy samoin. Vieläpä pahemmin. Minä olen vasta haudan partaalla saavuttanut vakaumukseni, mutta sinä astut vakaumuksesi johtamana elämään ja saarnastuoliin... Sitä suurempi on pettymyksesi kerran oleva. Sillä sinä et tule voittamaan mitään, vaikka tahtosi olisi kuinka väkevä ja sydämmesi kuinka suuri. Kaikki ihmiset, joitten tunteet ovat epätavalliset, ovat onnettomia ihmisiä, sillä heitä ei koskaan ymmärretä. Niinkuin muinoin Kristusta, vastustaa heitä koko maailma ja ilman osanottoa astuu tämä sama maailma heidän ohitsensa, vaikka heidän tuhastaan sitte nousisikin tuhatkertainen kostaja.

Kun hän siinä tapansa mukaan, kädet ristissä ja silmät kiinni istui vaipuneena tavattoman suureen ja leveään nojatuoliinsa, niin hän näytti sangen pieneltä ja kutistuneelta. Sitä omituisemman vaikutuksen teki hänen voimakas, hyvin säilynyt äänensä, ainoa, mikä ei ollut sopusoinnussa hänen vanhuutensa kanssa. Vaieten Konrad häntä katseli. Hän kuuli nyt jatkoa siihen, josta hänelle oli tehty viittauksia ja jota oli koetettu selittää vissiksi, kummalliseksi luuloksi. Ja kuitenkin puhui vanhus niin selvästi, niin järkevästi, niin tyynesti, että häntä täytyi ihaella. Tänä hetkenä saattoi huomata, kuinka hän nautti, saadessaan toiselle uskoa, mitä hän niin kauvan aikaa oli kantanut povessaan.

-- Sanalla sanoen: en ole tehnyt mitään, joka olisi ollut ihmiskunnalle hyödyksi, jatkoi hän entisellä hitaalla äänellään. -- Tänään haudattiin mies, jonka maalliset jäännökset veljesi siunasi viimeisellä siunauksella. Minä olin hänet kastanut, päästänyt ripille ja hänen avioliittonsa vahvistanut kirkon siunauksella. Ja kuitenkin hän kuoli kurjana koronkiskurina... Sadat ja tuhannet ovat nuoruudessaan seisoneet edessäni puhtain mielin lausumassa uskontunnustustaan; he ovat luvanneet pysyä Jumalalleen uskollisina ja täyttää pyhimmät velvollisuutensa Jesuksen nimessä. He ovat tulleet vanhemmiksi, lähteneet maailmalle ja unohtaneet kaikki. Heistä on tullut sitä ja tätä, he ovat varastaneet ja ryöstäneet, pettäneet lähimmäistään, rikkoneet avioliittonsa, he ovat nostaneet kätensä tekemään väärää valaa. He ovat lähteneet sotaan murhaamaan, he ovat pilkanneet Jumalaa ja julkisesti häväisseet samaa temppeliä, jossa he kerran hartaina seisoivat. He ovat pahoin pidelleet isää ja äitiä, saattaneet oman veljensä talottomaksi, tavarattomaksi ja nauraen yllyttäneet omia lapsiaan syntiin... Ja yhtä sukupolvea on seurannut toinen ja minun rakkauteni on yhä pysynyt entisellään, ja aina on maailman hyörinä tappanut sen, mitä kirkossa Jumalan kunniaksi julistin. Pitäisikö tämän kaiken rauhoittaa kuoleman hetkellä, poikani? Pitäisikö sen muodostaa lopun siihen, joka alkoi Golgatan tuskilla? Ei, minä olen pettänyt itseäni ja tuhansia muita. Minä saarnasin pimeydessä enkä muistanut etsiä valkeutta. Minä näin vain puolikkaan ihmisyydestä, enkä kokonaisuutta. Näin vain heikomman puolen; väkevämpi oli muualla: se virui kurjissa asunnoissa, puutteessa ja surussa, himojen ja paheiden keskellä, riippuvaisena itsekkäisyydestä ja raa'asta väkivallasta. Antakoon Jumala, johon minä vakaasti ja horjumattomasti uskon, siks'etten voi asettaa mitään muuta hänen sijallensa, minulle anteeksi tämän suoruuteni. En voi menetellä toisin.

Tämä uskontunnustus oli enemmän kuin pelkkä tyhjä lause: se oli kidutetun sielun viimeinen epätoivoisa huuto, sielun, joka nöyrästi oli kärsinyt elämän tuskat ja nyt hartaasti rukoili vapahdusta. Hauta oli auennut ja siitä nousi häntä vastaan toisen maailman kauhu: suuri tuntemattomuus, joka muuttui hiljaiseksi liekiksi; se yleni taivasta kohti ja loihti äärettömään avaruuteen valoisan ihmemaan, joka iäisenä totuutena liiteli pois maailmasta.

Vanhus ei vieläkään liikahtanut; Konrad katseli häntä vaieten, syvällä mielenliikutuksella. Äkkiä avasi hän silmänsä ja tähtäsi ne poikaansa, ikäänkuin hän uudestaan olisi tahtonut palata elämään.

-- Olen viime aikoina paljon lukenut Darwinia, alkoi hän sitte. -- _Hän_ se on luonut uuden raamatun, jonka kautta ihmiskunta tulee vannomaan, ja _hänen_ tunnustajansa tulevat vielä kerran seisomaan kirkossa meidän sijoillamme.

He keskustelivat vielä jonkun aikaa samaan tapaan, kunnes vanhus äkkiä rupesi puhumaan kuolemastaan, jonka likeisyyden hän aavisti. Hänen hartain toivonsa oli saada olla läsnä kun Konrad vihittiin virkaansa. Konrad koetti voimiensa mukaan poistaa hänen pahoja ajatuksiaan, kunnes Hedvig tulollaan katkaisi heidän puhelunsa. Konrad ei enään viipynyt kauvan. Hän läksi pois syvästi liikutettuna.

Seuraavat päivät kuluivat häneltä miltei yksinomaan tulevan viran valmistuksiin. Hänen täytyi tutustua seurakunnan sisäisiin asioihin, jotapaitsi hän nykyisten olosuhteitten vallitessa huomasi tarpeelliseksi käydä tervehtimässä useita henkilöitä; sillä taistelu sekä häntä vastaan että hänen puolestaan oli leimahtanut jo itse seurakunnan keskuudessakin. Julkisuudessa sitä tosin saattoi huomata sangen vähän, mutta salaa, perheissä, ravintolapöytien ääressä ja pappispiireissä agiteerattiin sitä innokkaammin.

Kirkonvanhinten joukossa oli hänellä muutamia tavattoman ärtyneitä vihamiehiä; nämät olivat kiireen kautta antaneet painattaa ylipainoksia häväistyskirjoituksesta häntä vastaan, ja jakaneet niitä seurakuntalaisille. Jollei hänen vaaliaan enään voitukaan ehkäistä, niin se ainakin voitiin saattaa epäilyksen alaiseksi seurakunnassa; sitäpaitsi voitiin ikäänkuin keinotekoisesti, kiertämällä, kaartamalla herättää tyhmissä ihmisissä se luulo, ettei uuden pastorin kirkollinen vaikutus lapsiin olisi siunausta tuottava. Täytyi siitä, vanhan sananlaskunkin mukaan, jäädä jotakin jälkiä.

Tällä kaikella oli tietysti tarkoituksena antaa asianomaiselle kirkolliselle virastolle aihetta ryhtymään asiaan. Konrad sai kiertoteitä tiedon tästä, samoinkuin myös siitä, että hovisaarnaaja, jolla seurakunnassa oli paljon ystäviä ja valtiollisia liittolaisia, koetti persoonallisesti kaikkialla yllyttää mielet häntä vastaan. Hovisaarnaajahan oli tuon lentokirjasenkin levittäjä.

Niin olikin todella asian laita. Bock oli väsymättä toimessa saadakseen kokoon allekirjoituksia anomukseen, joka jätettäisiin konsistooriin valituksena vaalia vastaan. Tässä toimessa auttoi häntä uljaasti seminaarintirehtori Kickert, joka vain ani harvoissa tapauksissa unohti esittää ohjelmansa uuden nuorison muodostamisesta.