Part 18

Konrad palasi takaisin, kun hän huomasi mikä omituinen tyyneys huoneessa vallitsi. Hän tapasi heidät molemmat samassa asennossa. Silloin hän aikoi vetäytyä takaisin, mutta pastori pyysi häntä tulemaan likemmä.

-- Kaikki on järjestyksessä, herra tohtori, virkkoi hän iloisesti, vaikkeivät silmät vielä olleet kuivaneet.

-- Onnittelen sydämmeni pohjasta... Toivottavasti mekin molemmat sitte olemme niinkuin ennenkin... lausui Konrad, ojentaen kätensä entiselle nuoruutensa ystävälle.

Oskar vaikeni. Hän pisti taskuunsa setelin, jonka vanhus oli pannut pöydälle ja lausui jäähyväiset, isälleen erittäin hellästi, Konradille ystävällisesti, mutta huomattavalla kylmyydellä. Agata, jolle aika oli käynyt pitkäksi ja joka itse tahtoi saada tietoa asiain kulusta, astui juuri porstuaan. Sekä hän että Oskar säpsähtivät ja pysähdyttivät askeleitaan. Agata tahtoi häntä puhutella, lausua hänelle ystävällisen sanan, sillä nähdessään hänen yksin poistuvan, luuli hän isän ja pojan tehneen sovinnon mahdottomaksi, mutta Oskar itse ei antanut hänelle tilaisuutta siihen: hiukan nyökäyttäen päätään astui hän sanatonna, silmät maahan tähdättyinä hänen ohitsensa ja alas portaita. Äkkiä hän seisahtui; Agata saattoi nähdä hänen päänsä ja hartiansa. Hän aavisti, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja likeni käsipuita. Mutta silloin näki hän hänen astuvan alas asti ja oven lisahtavan lukkoon hänen jälkeensä. Hän ei ollut edes taakseen katsonut.

Levottomana koputti Agata työhuoneen oveen ja huudahti enoaan. Hänen sydämmensä oli vielä niin täynnä suloisia tunteita, ettei hän uskaltanut astua sisään. Vihdoin piti maalaispastorin väkisin ottaa hänet mukaansa. Kun hän Konradin näki, lensi polttava puna hänen kasvoilleen ja hänen hämmennyksensä väheni vasta sitte, kun hän kuuli asiain kääntyneen parhain päin.

-- Me tapaamme siis myöskin tänä iltana, herra tohtori, virkkoi Bläsel, ottaen hattunsa ja keppinsä. -- Mutta katsokaappa tyttöstä. Muuten hän on kalpea kuin kermapytty ja nyt hän on kuin ruusu... Sellaista se Berliini tekee!

Onnellisessa mielentilassaan ei hän aavistanut mitään.

-- Se on vain heijastus sinun maallisesta kauneudestasi, vastasi Agata hymyillen; hän teki sen säilyttääkseen mielenmalttinsa, mutta tunsi kuinka veri yhä karkasi poskille.

-- Hän tarkoittaa jokapäiväistä naamaani, rakas herra tohtori, nauroi pastori. -- Tämä puna on jo antanut minulle paljon työtä, mutta minkäs sille mahtaa. Talonpoikiini tekee se mahtavan vaikutuksen, sillä he pitävät minua mahdottomana olemaan kaupunginpappina. Se on pääasia... Hyvästi nuori ystävä. Minä vien paljon mukaani täältä.

He erosivat. Agata tunsi vielä kauvan Konradin sydämmellisen kädenpuristuksen; ainakin mielikuvituksessaan.

Sillaikaa oli Oskar hitaasti astellut torin poikki. Vaikkei hänellä pitkiin aikoihin ollut ollut niin paljon rahaa taskussa, niin hän pysyi aivan välinpitämättömänä; se hämmästytti häntä itseäänkin; mutta minkä sille mahtoi. Odottamaton kohtaus isän kanssa oli häntä syvästi liikuttanut; ja vielä enemmän Agatan näkeminen. Tuhannet muistot olivat äkkiä heränneet hänessä. Kaikki oli tullut niin odottamatta, että hänen ennestään heikot hermonsa kovasti olivat siitä kärsineet.

Tuon tytön kylmyys oli ennen saattanut hänet hulluuden rajoille. Ja nyt hän äkkiä, pitkien aikojen kuluttua hänet kohdatessaan, oli tuntenut pelkkää välinpitämättömyyttä. Vielä silloin, kun hän viereisestä huoneesta oli kuullut hänen äänensä, oli hänessä herännyt hurja halu saada hänet omakseen. Ja sitte kun hän oli päässyt häntä niin likelle, että hän oli saattanut kuulla hänen hengähdyksensä, niin hän kylmänä oli astunut hänen ohitsensa. Oliko hän hävennyt, vai oliko tyttö niin muuttunut, ettei vanha kuva enään ollut vastannut hänen odotustaan? Hän ei tietänyt, enempää kuin hän sitä saattoi selittääkkään itselleen. Sen hän vain tunsi, että hänen sydämmensä, joka muutama minuutti sitte oli lyönyt niin valtavasti, tänä hetkenä sykki aivan levollisesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkä todellisuus oli häntä jäähdyttänyt, niin että kaiho hänet vielä kerran nähdä nyt oli tullut tyydytetyksi. Jos todellakin oli niin, silloin olivat totisesti hänen tähänastiset tuskansa olleet aivan turhat.

Hän oli jo pitämäisillään itseään ihmisenä, joka on tehnyt suuren tyhmyyden. Saattoiko tässä maailmassa todellakin löytyä kääntyminen, jonka herätti se tunnustus että ihminen kokonaista kaksi vuotta oli elänyt narrina? Tänä hetkenä piti hän itseään todellakin enemmän naurun kuin myötätuntoisuuden arvoisena.

Mutta niinhän aina käy, että ihminen muuttuu saatuaan toiveensa täytetyksi, mutta vastakkaiseen suuntaan. Tieto siitä että omistaa haluamansa esineen, tekee välinpitämättömäksi sitä kohtaan. Vielä eilen oli hän toivonut omistavansa muutamia penniä, voidakseen istuutua johonkin kapakkaan; nyt hänellä oli taskussa sata markkaa, mutta vakavana kuin raittiusapostoli, astui hän punasten lyhtyjen ohitse, jotka sekä oikealta että vasemmalta houkutellen häntä viittasivat luokseen.

Tästä ajatustensa filosofisesta kulusta herätti hänet kova ääni:

-- Hei, päivää, herra kandidaatti. Mihin matka?

Hauska että teidät tapasin.

Se oli August Jannusch, joka paketti kainalossa seisoi hänen edessään, epäkohteliaasti puhallellen hänen silmiinsä savupilviä sikarista, joka tuntui erittäin hyvältä. Kaksi päivää sitte oli hänet otettu "kaupunginlähetyksen kauppaan". Hänen suuret tuumansa kirkon valloittamisesta olivat siis toteutumaisillaan. Hän oli lähettinä, kantamassa kotiin sikareja, joita vapaaksi päästetyt kuritusvangit valmistivat ja joita kaupunginlähetyksen hyväksi myytiin halvemmasta hinnasta kuin kilpailijat saattoivat. Tämän kaiken hän uskoi Bläselille ja lisäsi vielä siihen, että hän tässä virassa on vain väliaikaisesti, hän panee sentään nyt jo kassaan, ja joutuu tekemisiin monien ylhäisten herrasväkien kanssa.

-- Sytyttäkää vaan paikalla pois yksi ja pistäkää loput taskuunne, jutteli hän eteenpäin. -- Ne ovat hienoa Manillaa... Me nimittäin kutsumme niitä sillä tavalla!

Hän kertoi sitte, vastausta odottamatta, kuinka halvalla saattoi saada sikaria, kun sisään pakatessa aina jokaisen kimpun keskeltä otti yhden. Tavallisesti ostajat eivät sitä huomanneet.

Kun ei Oskar käyttänyt hyväkseen hänen tarjoustaan, hämmästyi hän suuresti ja vielä enemmän hänen naamansa piteni, kun Oskar käski häntä menemään tiehensä ja olemaan ihmisiä pettämättä.

-- Mitä te puhutte? Ajatelkaa toki pyhää Krispinusta, sanoi hän, toinnuttuaan ensimmäisestä hämmästyksestään. -- Olettepa te aika elävä!... Kai nyt olette voittanut arpajaisista ja nostatte nokkanne pystyyn, huusi hän hänen jälkeensä niin kovalla äänellä, että ihmiset pysähtyivät. -- Mikä kandidaatti te olette... muuten te kyllä polttaisitte sikaria, niinkuin muutkin hurskaat herrat tekevät. No hyvä... kunhan nyt tästä taas toisen kerran maksan oluenne!

Hetken ajan hän siinä seisoi, syvästi loukkaantuneena, ja jatkoi sitte matkaansa.

Tänä hetkenä tunsi Oskar todellakin langenneensa syvälle. Omatunto soimasi häntä ja mieleen johtui asia, jonka pojan sanat olivat herättäneet. Neljännestunnin kuluttua astui hän mestari Kubischin kauppapuodista, taskussaan Valekrispinus, jonka hän kaikenlaisten tekosyitten nojalla, kaksinkertaisesta hinnasta oli ostanut takaisin. Sitte vasta hän meni räätälipuotiin, vaihtamaan vanhoja vaatteitaan uusiin.

Kuudes luku.

Iltapäivällä olivat lapsen hautajaiset. Paitsi Josefaa ja hänen molempia sisaruksiaan ei perheestä ollut läsnä muita kuin vanha Jannusch. Hän oli eräältä ystävältä lainannut vanhanaikaisen silinterihatun, joka hänelle oli aivan liian pieni, ja astunut jalkaisin koko pitkän matkan hautausmaalle. Molemmat tytöt ja poika olivat ajaneet ruumisvaunuissa. Velipuolet eivät olleet näyttäytyneet; vanhus kertoi, että Augustin koko päivän täytyi olla kaupungilla; Pikulla taas ei ollut vaatteita; siitä hän ei maininnut mitään, että hänen vanhin poikansa oli edustamassa perhettä kirkkoraadille. Hän teki sen erityisistä syistä; jo senkintähden, että August tulevaisuudessa aikoi perustaa sikarikaupan, josta hän jo edeltäkäsin uneksi.

Konrad oli siitä hyvin iloissaan, sillä hän ei todellakaan uskonut kummankaan lupaavan nuorukaisen osaavan surra, enempää kuin hän sitä uskoi vanhuksestakaan; mutta eihän hän voinut estää hänen tuloaan. Ensin hän oli aikonut istuutua lasten kanssa samoihin vaunuihin, mutta viime hetkessä otti hän sentään eri ajurin itselleen ja ajoi heidän jälessään. Hän teki sen kahdesta eri syystä: ensinnäkin siksi, ettei ruumissaatto näyttäisi niin köyhältä ja toiseksi siksi, ettei hän tahtonut istua Josefan vieressä tai vastapäätä häntä. Häntä johti selittämätön pakko, jota vastaan hän turhaan taisteli. Hän pelkäsi Josefan katsetta, mutta ei sitä, joka ennen niin kummallisesti oli häntä seurannut, vaan toista, joka häneen vaikutti mahtavasti ja josta hän luuli näkevänsä veljensä silmäyksen. Tänään oli hän ensi kerran huomannut tuon yhtäläisyyden, ja se ajatus, että hän ehkä todellakin oli Juliuksen lapsi, seurasi häntä koko matkan hautausmaalle asti. Hän painautui selkänojaa vastaan ja mietti, mitä Julius tekisi, jos todellakin niin olisi ja hän jonakin kauniina päivänä saisi siitä tiedon. Mutta ehkä hän sen jo aavisti, ehkä juuri sentähden oli ottanut onnettoman lapsen taloonsa.

Konrad luuli huomanneensa suuren muutoksen tapahtuneen veljensä luonteessa: hän oli käynyt lempeämmäksi samalla kuin painava vaiteliaisuus näytti häntä vaivaavan; se todisti sisällistä taistelua. Ehkä se oli parempi minuus, joka vähitellen nousi voittamaan itsekkäisyyttä. Konrad tunsi nyt olevansa valmis osoittamaan hänelle jonkinlaista myötätuntoisuutta.

Paluumatkalla tapasi hän sattumalta Juliuksen. Komeat maahanpaniaiset, joitten kunniaksi pastori oli valmistanut erinomaisen puheensa, olivat koonneet suuren ihmisjoukon hautausmaalle. Oikeastaan se oli soitto, joka oli houkutellut sekä nuoret että vanhat paikalle. Juhlallisuus oli loppunut ja surevat riensivät uteliaitten kanssa kadulle. Tämä hautausmaa oli hyvin vanha; se sijaitsi aivan Berliinin aluskunnan vieressä. Juuri kun pastori oli nousemaisillaan vaunuihinsa, huomasi hän veljensä ja rupesi viittaamaan häntä luokseen, ajaakseen yhdessä hänen kanssaan. Ja koska ajoneuvot seisahtuivat aivan rinnakkain, astui Konrad pois ja istuutui Juliuksen viereen.

-- No, kuinka oli? kysyi hän, kun vaunut olivat lähteneet liikkeelle. -- Miestä mahdettiin hyvin rakastaa... ainakin hautaussaatosta päättäen. Toivottavasti eivät kaikki olleet sukulaisia, joitten silmiin ilo perinnön saamisesta oli heruttanut kyyneleitä. Hänhän kuuluu jättäneen paljon jälkeensä.

Pastori ei heti vastannut. Hän oli vilpittömästi ilostunut tavatessaan veljensä ja vielä enemmän iloitsi hän siitä, että tämä köyhälle kansan lapselle oli osoittanut viimeisen palveluksen. Mutta sitäpaitsi liikkui hänen mielessään tänä hetkenä toinenkin ajatus: tieto siitä, että hän vainajan haudalla oli puhunut sisintä vakuutustaan vastaan. Konradin sanat olivat taaskin sen herättäneet. Hän ei voinut kärsiä niiden ivaa, ja kuitenkin hän tunsi, että ne olivat todet. Hetkisen hän äänetönnä katseli ulos vaunun ikkunasta. Sitte hän omia ajatuksia tukahduttaakseen tai estääkseen niitä arvaamasta, itsetietoisesti virkkoi:

-- Sen mukaan mitä minä näin, olivat he minuun hyvin tyytyväiset. He itkivät kovasti ja se vahvistaa edellytystäni, että osasin oikeaan. Luulen jo kerran selittäneeni sinulle, mikä mielipiteeni on tässä suhteessa... Entä kävikö sinun toimituksesi hyvin?

-- Kiitos kysymästäsi. Siellä oli enimmäkseen lapsia... siitä talosta missä Jannuschilaiset asuvat, mutta sitä puhtaammat ja vastaanottavammat olivat heidän sielunsa. Sitäpaitsi ei ollut musiikkia, joka tavallisesti on niin huonoa että se voi kuolleetkin herättää. Paras kaikesta oli, etteivät surevat poikenneet ensi kapakkaan huoliaan huuhtomaan, niinkuin tätä jaloa tapaa tavallisesti nimitetään.

-- Syntyi hetken hiljaisuus; sitte Julius äkkiä kysyi:

-- Oliko Josefa siellä?

Ensi kerran kutsui hän veljensä kuullen häntä nimeltä; muuten kutsui hän häntä vain "tytöksi". Konrad tarkasti häntä pitkään, voidakseen hänen katseestaan päättää jotakin; mutta se oli kylmä ja välinpitämätön niinkuin ennenkin. Hän kertoi sitte saatosta ja aikoi juuri tehdä kysymyksen, kun Julius hänet ehkäisi.

-- Niin, vanhin poika on nyt saanut paikan kaupunginlähetyksessä... minun välitykselläni... Hän on muuten herännyt poika, ja tekee erinomaisen hyvän vaikutuksen. Hovisaarnaaja Bock on ottanut hänet siipiensä suojaan. Tänään aamupäivällä kävi isäukkokin luonani. Koetanpa tehdä jotakin hänen hyväkseen.

Ensin Konrad hämmästyi, mutta sitte hän joutui niin iloiseen mielentilaan, että sitä oli oikein vaikea vastustaa. Se arvokkaisuus, jolla Julius puolusti isää ja poikaa, vähintäkään aavistamatta mitä väkeä he itse asiassa olivat, huvitti häntä niin, että hän oli purskahtamaisillaan nauruun. Mutta ohikulkijain tähden, jotka tietysti eivät voineet ajatella papillisessa puvussa olevaa pastoria muuta kuin vakavana, oli hän sitä tekemättä.

-- Sinua siis tarkoitettiin -- pässinpäällä, oli hän lisäämäisillään, mutta nielasi ajoissa viime sanan.

-- Mitä sinä sanot? kysyi Julius, joka ei oikein ollut kuullut, vaunut kun jyrisivät huonolla kivityksellä.

-- Hän kertoi minulle siitä, lausui Konrad kiireesti. Hän aikoi vielä jatkaa samaa keskustelua, mutta jätti sen ja vaipui ajatuksiin, koskei Juliuskaan näyttänyt olevan puhetuulella. Hänelle selveni monta asiaa, joita ei hän tähän asti ollut voinut selittää. Siitä ei ollut epäilystä, että Bock oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja August Jannuschilta urkkinut kaikellaisia tietoja, saadakseen lisää aineksia häntä vastaan. Silloin Bock totisesti oli saanut käsiinsä oikean miehen. Vihdoin ei Konrad voinut pidättyä.

-- Vanha Jannusch ja hänen poikansa ovat yhtä suuria laiskureita kuin pettäjiä, alkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

-- Miten sinä sen voit todistaa? kysyi pastori, joka ei voinut salata hämmästystään.

Konrad antoi muutamia viittauksia, joista ei Julius juuri näyttänyt ilostuvan. Hän suututteli jo sitä, että hän mahdollisesti Bockille oli suosittanut kelvottoman ihmisen. Sentähden hän suuttuneena katkaisi keskustelun ja huomautti, että ihminen joskus voi erehtyä; pääasia olisi, miten August Jannusch käyttäytyisi; eihän Konrad sitäpaitsi saattanut tietää eikö hän ehkä vielä pahemmin ollut erehtynyt Josefan suhteen. Ne olivat muuten vain tyhjiä lauseita.

Viime sanoja ei Konrad täysin käsittänyt. Hän rupesi ajattelemaan että hänen veljensä niillä ehkä oli tarkoittanut jotakin erityistä. Samassa Julius pitkän vaitiolon jälkeen alkoi puhua oikeauskoisessa sanomalehdessä olleesta kirjoituksesta. Se oli hänen äänenkannattajansa ja hän sen tilaaja. Konrad oli jo odottanut tätä. Hän kysyi, eikö Julius ajatellut niinkuin hänkin, että kirjoitus oli syntynyt Bockin toimesta. Pastori kohautti olkapäitään; varmaa vastausta hän ei voinut antaa. Mutta eihän se olisi ollut kummallista, jos niin olisi ollut.

-- Jokaisella puolueella on oma mielipiteensä siitä, mikä on kansalle parhaaksi, jatkoi hän. -- Ja sanoinhan minä sinulle heti, että vielä saisit pelätä Bockia. Hänen vaikutuksensa ulottuu aina korkeimpiin piireihin.

Vaunut seisahtuivat Juliuksen asunnolle.

-- Sinun sijassasi en ottaisi vastaan vaalia, vaan kieltäytyisin vapaaehtoisesti. Ainahan sitä jonkun syyn löytää. Näkemiin asti.

Hän ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja nousi, astuakseen alas vaunuista.

-- Oikeinko sen sanot täydellä todella? kysyi Konrad, joka, vaikka hän tiesikin heidän mielipiteensä vastaisiksi, ei tänä hetkenä voinut pitää veljensä sanoja järkevinä.

-- Tietysti, vastasi Julius, joka jo seisoi kadulla. Sitte hän vielä kerran pisti päänsä sisään vaunujen ovesta ja kysyi: -- kai Josefa jo tänään tulee meille?

Koska Konrad vain päätään nyökäyttämällä vastasi siihen, heitti pastori oven kiinni, antoi kuskille juomarahaa ja käski häntä ajamaan eteenpäin.

Pastori oli viipynyt monta tuntia poissa kotoa. Tätä aikaa oli Klaudina käyttänyt hyväkseen ja toimittanut muutamia asioita. Erittäin hyvä oli myöskin, ettei Josefa ollut kotona. Ennen lähtöään oli Klaudina kieltänyt Liinaa puhumasta mitään ja huomauttanut, että hän muka aikoi valmistaa odottamattoman ilon, jota ei talon isännän edeltäpäin pitänyt saada tietää. Siinä suhteessa oli Julius tavattoman utelias, eikä hän todellakaan tietänyt, mitä selityksiä hänen olisikaan täytynyt käyttää. Tiesihän hän, etteivät kuolleet äkkiä rupea elämään, mutta joku sattuma olisi sentään voinut tuoda pastorin välillä kotiin.

Ensi työkseen läksi Klaudina sen tytön luo, joka ennen Liinaa kauvan aikaa oli palvellut pastorilla. Matkalla oli hän ostanut leivoksia ja muutamia pieniä kapineita lapsia varten, koska hän tiesi niitä olevan. Päästyään matkansa määrään, erääseen maitokauppaan, oli pieni, pyöreähkö nainen suurimmalla ystävällisyydellä ottanut hänet vastaan ja istuttanut hänet kunniapaikalle, kammarin sohvaan. Pikku rouva oli vallan riemuissaan eikä kulunut aikaakaan, ennenkuin pääasia jo alkoi selvitä. Se tapahtui ikäänkuin leikinteolla; kansannaisena ei rouva ymmärtänyt epäillä, vaan iloitsi suuresti siitä, että häntä muistettiin. (Klaudina oli tuonut pastorilta paljon terveisiä ja viitannut siihen, että tämä jo kauvan oli kehoittanut häntä käymään täällä.) Rouvan sydän heltyi ja samalla hänen kielensä. Tosin siinä lausuttiin asioita, jotka eivät juuri olisi miellyttäneet pastorin korvaa. Mutta sitähän Klaudina oli tarkoittanutkin.

-- Miksen minä muistaisi Barbara Sinaa, oli puhelias nainen sanonut. -- Hänhän kävi talossa yhtämittaa kuuden vuoden aikana ja kuului aika tavalla pettäneen pastoria. Sillä myöhemmin tuli ilmi, että hän oli juutalainen. Kukaan ei voinut sitä nähdä hänen ulkomuodostaan, mutta luulen minä sentään, että pastori sen tiesi... Näin minä hänen pienen tyttönsäkin, niin se oli kaunis kuin kuva. Ja kun se oppi kävelemään, niin se tuli mukaan ja oli kyökissä. Lapsen isästä puhuttiin kaikenlaista, sillä Barbara ei ollut naimisissa, vaikka hän sanoi olevansa; hän luuli muka siten paremmin saavansa paikkoja. En minä tahtoisi pahaa puhua, mutta meidän pastoriammekin epäiltiin. Ajatelkaa: pappia!... Kristitty se ainakin oli mahtanut olla. Kerran luultiin hänen varastaneen, kaksi viikkoa hän oli poissa talosta. Silloin kävi pastori itse noutamassa hänet takaisin, sillä siivotessa olikin kadonnut seteliraha löytynyt... Kummallista oli, että hän sitte äkkiä perusti pienen ramukaupan ja meni naimisiin kristityn työmiehen kanssa. Kummallakaan heistä ei ollut mitään. Huhuttiin, että herra pastori... Mutta se oli varmaankin vain kristillistä rakkautta...

Klaudina lahjoitti sitte rahan jokaisen lapsen säästölaatikkoon ja lausui jäähyväiset, luvaten pian tulla takaisin. Nyt hän ymmärsi, minkätähden Josefa heti oli löytänyt tien kyökkiin.

Sieltä suuntasi hän kulkunsa Bockin luo. Hovisaarnaaja hämmästyi suuresti, kun hän äkkiä näki hänen astuvan eteensä. Ensin luuli hän hänen tulleen pastorin asialle, mutta sai pian tarpeelliset selitykset.

Tietysti ei puhuttu muusta kuin Konradista. Tämä retki oli Klaudinalle ollut aika vaikea, mutta hänen pirullinen halunsa herättää riitaa ja loppuun saakka jatkaa alotettua työtä, oli vihdoin hajoittanut kaikki arvelut. Hänellä ei enään ollut jälellä kuin vähän aikaa, joten hänen aivan lyhyesti oli täytynyt toimittaa asiansa; mutta siitä huolimatta oli Bock hänen lähtiessään painanut hänen kättään ja luvannut ankarinta vaitioloa. Sen kautta oli hän saanut varman vakuutuksen siitä, että hän asteli kirkon ja oman onnellisuutensa tietä.

Juliuksen tullessa kotiin, meni hän niinkuin tavallisesti hänen mukaansa työhuoneeseen, auttaakseen häntä riisumaan yltään papinpukua. Sitä tehdessään katsahti hän kelloa: pastori oli viipynyt poissa tasan neljä tuntia. Ei mistään olisi voinut huomata Klaudinan olleen kaupungilla, mutta hän huomasi paikalla, että Julius oli huonolla tuulella. Sentähden piti hän velvollisuutenaan kohdella häntä niin rakastettavasti kuin suinkin. Kummallista oli, ettei hänen ulkomuotonsa vastannut hänen käytöstään; hän kysyi, niinkuin tavallisesti, oliko jotakin tapahtunut sekä sanoi tahtovansa kahvia ja jatkoi sitte samassa:

-- Meidän taitaa täytyä auttaa Josefan sisaruksia jollakin tavalla... Se johtui tiellä mieleeni. Vanhus ja hänen poikansa eivät näy kelpaavan mihinkään. Ainakin olen kuullut heistä asioita, jotka asettavat huonoon valoon koko joukon.

-- Mitä sinä puhut! Sitäpä ei olisi heistä uskonut, huudahti Klaudina, laskeutuen maahan ja pannen hänen jalkaansa tohvelit. Hänen oli nimittäin vaikea itse saada ne ylleen ja hänen mielensä kävi sitä iloisemmaksi, jota mukavampi hänen oli olla.

-- Niin, kristillistä rakkautta pitäisi muutamissa tilaisuuksissa käyttää suurella säästäväisyydellä, virkkoi hän taaskin. Vaikkei hän olisi tahtonut myöntää veljensä olevan oikeassa, niin hän, vastoin tahtoaankin, oli luottamaisillaan hänen sanoihinsa. -- Sinä voit joskus käydä heitä katsomassa, jatkoi hän. -- Tai ehkä he tulevat tänne... Puhutaan sitte siitä tarkemmin.

Klaudinaa kummastutti suuresti tämä äkkiä herännyt huolenpito. Hän ei sentään millään tavalla sitä näyttänyt. Mutta nuolen nopeudella lensi hänen päähänsä ajatus, että hän ehkä alusta asti oli tietänyt, että Josefa oli hänen lapsensa, ja että hän nyt vain kourin kynsin pyrki sitä salaamaan maailmalta. Klaudina ei milloinkaan ollut tuntenut sellaista tyydytystä kuin tänä hetkenä ja oikein hänen oli vaikea näyttää tyyneltä. Hänen salaisuutensa oli kuin harvinainen myrkky, jota pitää säilyttää piilossa, jotta se sitte vaikuttaisi oikein kamalalla voimalla. Vastaiseksi päätti hän jättää asian sikseen, vaikka tosin saattoi olla hyvä joskus koetellakin pastoria.

-- Sepä oikein hauska, lausui hän lempeästi ja ystävällisellä äänellä. -- Minusta on tavattoman hyvä, että niin pidät huolta pienokaisista... Entä Josefa, tuleeko hän jäämään meille sen jälkeenkin kun hän on kastettu? lisäsi hän hitaasti ja koetti syrjästä tarkastaa hänen kasvojaan.

-- Miksi sinä sitte sitä kysyt? sanoi Julius, avatessaan muutamaa kirjettä pöydän ääressä.

-- Odota hetkinen, virkkoi Klaudina, otti hänen saappaansa ja virkapukunsa ja katosi. Muutaman minuutin kuluttua palasi hän takaisin ja toi kahvia.

-- Palataksemme takaisin asiaan, alkoi hän sitte, -- niin tyttö oikeastaan pitäisi lähettää Siloahiin [langenneitten lasten koti Pankovassa likellä Berliiniä]... Hän oli odottanut, että hänen sanansa tekisivät suuren vaikutuksen, mutta kääntymättä tai edes katsettaan kohottamatta leikkasi pastori auki kotelon, joka oli hänen kädessään, ja avasi tyynesti kirjeen.

-- Tyhmyyksiä, virkkoi hän kirjeensä äärestä. -- Lapsi näyttää yhtä hyvältä ja viattomalta kuin tuhannet muut lapset, jotka kauneissa puvuissa äitiensä rinnalla astelevat katuja. Siihen ei tarvita suurtakaan ihmistuntemista; sen huomaa heti ensi katseelta. Ei pidä köyhistä ja kurjista heti paikalla uskoa pahinta... Mutta mikä sinut panee ajattelemaan juuri _sitä?_

Hän laski kirjeen kädestään, nousi ja astui sohvapöydän ääreen, seisoalta kaataakseen itselleen kahvia.

-- No, no -- eihän se niin kummallista olisi... sellaisessa kaupungissa kuin Berliini; tyttöhän on noita olentoja, jotka isättöminä saavat elää koko elämänsä. Äidin hairahdus kantaa tavallisesti aikaiseen hedelmiä. Hän seisoi aivan likellä pastoria ja tarkasti häntä taaskin terävin katsein; mutta tälläkään kertaa ei hänessä saattanut huomata mitään erityistä. Sen hän näki, että hän kerran pisti kätensä ottamaan sokeria, vaikka hän juuri oli maustanut kahvinsa; mutta se saattoi olla hajamielisyyttäkin.

-- Niin no, tapahtuuhan sellaista. Oppineet nimittävät sitä perinnöllisyydeksi... Mutta vain erityisissä tapauksissa, lisäsi hän, hörpättyään muutamia kulauksia.

-- Mutta jos se nyt tässä tapauksessa olisi totta, jos minä sinulle sanoisin, että se on varma...

-- Niin sitä kuitenkin epäilisin.

-- Ja millä oikeudella?

-- _Uskoni_ sanoo sen minulle. Lopettakaamme tämä keskustelu.