Part 17

-- Katso -- itse sinä annat parhaan todistuksen siitä, alkoi hän taasen. -- Jollei luonteesi olisi heikko, mikä aina on hyvän sydämmen seuraus, niin jo aikoja sitte olisit heittänyt minut ulos ovesta. Mutta sinä olet juuri sellainen, kuin sanoin. Minua pidetään rappiolle joutuneena teologian kandidaattina, mutta minä luulen ymmärtäneeni kristinopin sisällisen luonteen paljon paremmin kuin sinä. Mitä koko Kristuksen kärsimyksen historia on muuta, kuin seuraus hänen heikkoudestaan, hänen tyhmästä säälistään ihmiskuntaa kohtaan. Väkivalta tulee aina säilyttämään oikeutensa... Minä kiellän sen, että maailma hänen ristiinnaulitsemisensa, tai vielä enemmän hänen uhrautumisensa kautta ristiinnaulittavaksi, olisi voittanut jotakin. Hän antoi ainoastaan esimerkin muiden noudatettavaksi. Näytä sinä ihmisessä piilevälle eläimelle jotakin uutta, niin se pian tekee siitä kaikenlaisia toisintoja, vaikkapa kastelemalla ne muitten ihmisten vereen. Ihmiset ovat joko lapsia tai rosvoja, heikkoja tai vaarallisia olentoja. Molempia vastaan täytyy taistella väkivallalla. Hulluutta olisi _meidän päivinämme_ antautua ristiinnaulittavaksi. Se olisi vaan pahaa sille, joka sen kärsisi... Heikkomielinen ihmisjoukko pysyisi samana kuin ennen... Sanoppa, eivätkö miltei kaikki ne ihmiset joudu perikatoon, jotka rakastavat lähimmäistään enemmän kuin itseään?

-- Niin, mutta miksi kysyt sitä _minulta?_ kysyi Konrad, joka oli seurannut hänen ajatustensa hyppyjä.

-- Siksi, että tahdon antaa sinulle todistuksen ystävyydestäni. Minusta olisi ikävä, jos hyvät ominaisuutesi vaikuttaisivat perikatoosi. Silloin sinun kävisi niinkuin minun.

Hän oli tullut niin surulliseksi, että Konrad vallan hämmästyi.

-- _Sinunko?_ Miten se on ymmärrettävä?

-- Niin, minun. Heikkouteni, vaikka tosin hiukan toisellaisena -- oli onnettomuuteni. Minä sirottelin kourien täydeltä ja ystäväni käyttivät sitä hyväkseen. Ei yksikään olisi minua tukenut tai kehoittanut kääntymään... Mutta jättäkäämme se.

-- Hyvä, jättäkäämme se, sanoi Konrad, joka äkkiä tuli muistaneeksi, ettei hyvää tilaisuutta pitänyt päästää käsistään. -- Mutta palataksemme vanhaan aineeseemme, jatkoi hän, -- mitä muuta sitten tapahtui sinä iltana? Pitelitkö Josefaa pahoin... ehkä löit tai loukkasit? Ethän ollut aivan selvänä.

-- Äh, en minä enään tiedä mistään. Jätä koko juttu. Se on parasta. Usko mitä tahdot.

Hän nousi ja kävi levottomaksi, mutta ei sentään suuttunut.

-- Täytä nyt mieluummin pieni pyyntö, alkoi hän taasen. -- Tarvitsen hiukan liinavaatetta... ehkä sinulla sitäpaitsi on joitakuita vaatekappaleita, joita et tarvitse. Ja hiukkasen käsirahaa ja muutamia sikariahan sinä jo pyytämättäkin annat... Mutta tiedätkö -- ihmisen suurin onnettomuus on sentään onneton rakkaus, huoahti hän äkkiä. Konrad oli sillaikaa avannut kaapin, täyttääkseen hänen vasta lausuttua toivomustaan. -- Oikeastaan on serkkuni syypää kohtalooni.

-- Hän on täällä, niinkuin isäsikin, virkkoi Konrad äkkiä. -- Se minun oikeastaan jo aikoja sitte olisi pitänyt sanoa sinulle, mutta en tullut sitä ajatelleeksi... He etsivät sinua kuin nuppineulaa.

-- Mitä...? Ja sen sinä nyt vasta sanot. Tunnet siis Agatan, olet häntä ehkä puhutellut, oletko?

Hän oli muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi. Silmät kiilsivät ja heikko puna peitti laihtuneet posket; hänen käytöksensäkin oli tänä hetkenä paljon kohteliaampi.

-- Olen kyllä häntä puhutellut... hän on kaunis tyttö. Tiedäthän, että isäni ja sinun isäsi ovat vanhat ystävät. On siis luonnollista, että hän heti tuli isälleni kertomaan asiastaan.

-- Puhuiko Agata paljon minusta? Ja miten hän sen teki? kysyi Oskar kiihkeästi. -- Vai on hän mielestäsi kaunis... uskonpa hyvinkin!

-- Hän kertoi vain vähäpätöisiä asioita nuoruutesi ajoilta, vastasi Konrad, yhä tarkastellen vaatekaappiaan. -- Käsitäthän toki, ettei hienotunteinen tyttö paikalla rupee vieraalle ihmiselle kertomaan, kuka mies häntä rakastaa... Muuten ei minulla tähän asti ole ollut aavistustakaan siitä, että sydämmessäsi kannat serkkusi kuvaa.

-- Minkä vaikutuksen hän yleensä teki sinuun?

-- Aivan erinomaisen. En voi muuta sanoa kuin että hänessä on paljon viehättävää. Hän tuntuu aivan toisellaiselta kuin useimmat muut tytöt. Paljon luonnollisuutta ja vähän teeskentelyä. Sitäpaitsi on neiti Held varmaankin lukenut paljon.

-- Vai niin. Näytpä paikalla urkkineen kaikki. Sinulla on tarkka silmä, sitä ei voi kieltää... Ja äkkiä, hän epäluuloisasti katsahti Konradiin, joka kuitenkaan ei sitä huomannut, koska hän seisoi selinpäin. -- Olitteko kauvankin yhdessä? kysäsi hän samassa, odottamatta vastausta edelliseen kysymykseen, ja asettui Konradin eteen. -- Sanoppas, onko sinulla joitakin erityisiä tarkoituksia tämän neidin suhteen?

-- Mikä oikeus sinulla on sitä kysyä?... Näytätpä aikovan ruveta itsevaltiaaksi tässä.

Konrad huomasi, ettei viime kysymys ollut hänelle ensinkään yhdentekevä, jonkatähden hän uudestaan pisti päänsä kaappiin, peittääkseen miten hämillään hän oli.

-- Älä sinä kiertele, uhkaili Oskar. -- Minun pitää myöntää, että vastaustesi takana piilee kaikkea muuta kuin välinpitämättömyys. Sinä olet ulkonaisesti aivan toisellainen mies kuin minä; sinä uiskentelet pinnalla... Sitäpaitsi sinussa juuri on tuota kirottua ihanteellisuutta, joka hurmaa naiset. Ja juuri Agatan... minä hänet tunnen; hänen käsityksensä miehestä olivat aina epätavalliset. Taivaita tavottelevat, jotka vivahtivat uskonnollisuuteen...

-- Mutta sinun pitäisi todellakin ottaa selvää isästäsi ja muista asioista... se olisi paljon parempi, keskeytti hänet Konrad, joka mielellään vaihtoi puheainetta.

-- Jos todellakin niin olisi, niin olisi hyvin paha, jatkoi Oskar varmasti. -- Minä en soisi sinulle sitä tyttöä, en mistään hinnasta; juuri sinulle en! Se on tyhjää lorua, kun vakuutetaan, että ystävillä on etuoikeuksia... Siinä suhteessa vähinten... Sinä et tiedä, mitä tämä tyttö on ollut ja yhä vieläkin on minulle. Usein tarvitaan niin äärettömän vähän pelastaakseen ihmistä perikadosta. Ainoa hänen sanansa olisi ollut minulle tarpeeksi; olisi vielä tänäkin päivänä.

-- Vai niin. Sinä luulet todellakin, että silloin muuttuisit toiseksi ihmiseksi... Nyt käsitän sinut täydellisesti. Mutta rakkautta ei voi pakoittaa... Katsoppa nyt näitä kapineita...

Konrad kääntyi häntä kohti ja asetti muutamia vaatekappaleita tuolille. Hän näytti totiselta ja vakavalta, vaikka omituiset ajatukset vasta olivat kiertäneet hänen päässään. Oskar ei enään vastannut; hän seisoi ikkunassa, katsellen ulos.

Seuraavassa hetkessä kuului portailta askeleita ja syvä ääni puhui.

-- Isäsi! huudahti Konrad. -- Jäätkö tänne? tietysti... kai se on parasta.

Ennenkuin Oskar oli ehtinyt tointua pelästyksestään, kuului kova koputus oveen; samassa avautui ovi.

Viides luku.

Se oli todellakin maalaispastori, joka äänekkäästi toivottaen "hyvää huomenta" astui huoneeseen; hänen takanaan etehisessä seisoi Agata, joka nähtävästi ei aikonutkaan astua edemmäksi.

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra tohtori jos häiritsen, virkkoi hän, odottamatta että Konrad vastaisi hänen tervehdykseensä, mitä tämä tuskin saikaan tehdyksi, niin hämmästynyt hän oli; -- mutta me astuimme juuri tästä ohi... tahtoisin vain tehdä teille muutamia kysymyksiä... aivan sivumennen... Hän seisoi toisella jalallaan kynnyksellä, ovenkääkä vielä kädessään. Siitä hän kääntyi puhumaan etehiseen: -- Muutama minuutti vain, lapseni, vaikkei itse asiassa olisi vaarallista, jos sinä... Sisarentyttäreni tahtoo nimittäin odottaa ulkopuolella, kääntyi hän taas huoneeseen. -- Ei koskaan voi tietää, tuleeko poikamiehen luo sopivaan aikaan. Enkä tahtonut jättää häntä kadulle... eihän tämä kauvan kestä. -- Ai, huomaan, että teillä jo on vieras... sitte kai on parasta...

Nyt vasta huomasi hän, että puoleksi uutimien peitossa seisoi pitkä mies. Hän oli selinpäin, joten ei hän heti tuntenut häntä. Oskar ei liikahtanut. Hän oli painanut otsansa ikkunaruutua vastaan ja tuijotti kadulle. Hän vapisi, sillä vaikka hän aina oli pelännyt tätä kohtausta, niin hän oli kuvitellut sen helpommaksi; hän oli kammonut sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi katsoa isäänsä silmiin. Mutta nyt ei hän hävennyt yksin vanhusta, vaan vielä enemmän sitä naista, jonka edessä hän kaikista vähinten olisi tahtonut näyttäytyä rappiotilassaan. Ensi kerran eläissään juolahti hänen mieleensä ajatus: eikö olisi paras hypätä ulos ikkunasta ja ainoassa silmänräpäyksessä päästä kaikista selityksistä.

Konradiin vaikutti kohtaus erinomaisen kiusallisesti; mutta sitä ei voinut välttää. Hän ei kauvan miettinyt, vaan ojensi kätensä maalaispastorille ja kuiskasi:

-- Se on poikanne... puhukaa hänen kanssaan.

Minä pidän sillaikaa seuraa neiti Heldille.

Sen sanottuaan läksi hän ulos tervehtimään Agataa. Käytävässä näki hän rouva Brennerleinin, joka samassa aikoi kadota. Mutta hän astui hänen luokseen, vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan ja kysyi sitte Agatalta, eikö hän tahtoisi olla hyvä ja hetkisen ajan istua hänen emäntänsä huoneessa? Agata suostui ja istuutui samaan sohvankulmaan, jossa hovisaarnaaja muutamia päiviä sitte oli istunut. Konrad asettui tuolille hänen viereensä.

-- Minun täytyy pyytää, että toistaiseksi tyydytte minun seuraani, sanoi hän, kun hän huomasi Agatan hämmästyksen. -- Tuolla huoneessani on ikävä kohtaus... ehkä arvaatte, jos sanon teille, etten ollut yksinäni, kun enonne astui sisään.

-- Minä kuulin sen... Agata katsahti häneen kysyväisesti, nousi sitte seisomaan ja virkkoi: -- Jumala, minä arvaan... Oletteko te hänet löytänyt? Oliko hän huoneessa? Ehkä samassa tilassa kuin silloin!

-- Ei, ei -- hän on aivan selvänä. Olkaa hyvä, istukaa vain... Älkää suotta hermostuko. Toivottavasti kaikki käy hyvin.

-- Niin, sen te voitte sanoa noin... kunhan eno vain ei joutuisi pois suunniltaan. Oskar on itsepintainen ihminen, joka ei koskaan ole ottanut vastaan hyviä neuvoja. Ja hänen isänsä saattaa kiivastua aika lailla, vaikka hän on niin hyväluontoinen. Voi, minkä näyn hän on mahtanutkaan nähdä! Tottahan hän on samallainen kuin silloin, kun ensi kerran näitte hänen. Sanokaa, menisinkö sinne sisään? En tiedä miten minun pitää menetellä. Sillä kuulihan hän varmaankin, että olen täällä... ja se häntä ehkä suututtaa, etten näyttäydy. Mutta... Voi, minä en tiedä... Minä vakuutan teille, että suuresti häntä säälin.

Hän kävi niin levottomaksi, että hänen piti astua ovelle kuuntelemaan, eikö siellä jo nousisi se myrsky, jota hän pelkäsi.

-- Pyydän teitä jäämään tänne, sanoi Konrad, joka myöskin oli noussut. -- Pelkään että teidän välityksenne vaan pahentaisi asiaa. Minunkin oli vaikea tulla toimeen hänen kanssaan. Olkaa siitä varma, neiti, että tulen tekemään kaikki saattaakseni Oskarin paremmalle tielle ja palauttaakseni entiset hyvät suhteet. En minä vielä usko hänen kadotustaan.

-- Voi, te olette niin hyvä, herra pastori, vastasi tyttö ja palasi takaisin hänen luokseen. Keveä puna oli peittänyt hänen poskensa; silloin vasta hän huomasi, että hänen mielenliikutuksensa mahtoi kummastuttaa tohtoria. -- On syitä, jotka tekevät, että serkkuni kohtalo minuun koskee erittäin likeisesti. Voitte siis ymmärtää, että olen huolissani, jatkoi hän.

-- Tiedän kaikki, hyvä neiti, keskeytti hänet Konrad.

-- Tiedättekö...? Onko hän teille kertonut?

-- On. Hän rakastaa teitä vieläkin niin intohimoisesti, että hän pitää sitä syynä perikatoonsa.

-- Vai niin. Hän on siis kertonut teille sen.

Tyttö otti likeiseltä hyllyltä käteensä simpukankuoren ja katseli sitä tarkkaan; hän ei tahtonut katsoa häntä silmiin.

-- Niin. Sentähden neiti, riippuu teistäkin paljon, tahdotteko hänestä todellakin tehdä toisen ihmisen. Varmaankin suostutte siihen mielellänne.

-- Tietysti, niin paljon kuin voin. Lupaan sen teille varmaan, herra tohtori, vastasi hän, likentäen kuorta korvaansa, kuullakseen sen huminaa. Äkkiä hän kääntyi ja kysäsi: -- mutta miten te tarkoitatte?

-- En tiedä, uskallanko olla teille oikein suora, neiti Held. Tahdon vain edeltäkäsin kysyä, jottei näyttäisi siltä kuin käskemättä tahtoisin sekaantua asioihin, jotka eivät minuun kuulu.

-- Minä teitä oikein pyydän olemaan sitä! Miksi tekisitte minulle poikkeuksen, kun muuten niin usein käytätte hyväksenne tätä erinomaista ominaisuutta. Olenhan niin paljon siitä kuullut.

Hän silmäili häntä hämmästyneenä ja tuli likemmäksi. He istuutuivat molemmat ja Konrad, joka oli tullut hiukan hämilleen, alkoi taas puhua, tytön häntä kiihkeästi kuunnellessa.

-- Olkaa siitä varma, neiti, etten tahtoisi muuta kuin saada aikaan hyvää. Katsokaa -- Oskar sanoi minulle, että kokonaan riippuu teistä, tuleeko hän toiseksi ihmiseksi, vaiko ei. Sanalla sanoen: hän toivoo yhä voittavansa teidän vastarakkautenne.

-- Pitääkö minun siis mennä naimisiin hänen kanssaan? pääsi tytöltä, joka jo rupesi kadottamaan totisuutensa.

-- Vaikkei juuri heti. Te voittaisitte paljon jo sillä, että rakkaudella likenisitte häntä ja osoittaisitte että hänellä vielä saattaa olla toivoa.

-- Mutta herra tohtori! Minä en teitä ymmärrä!... Tuota ihmistäkö, josta isänne kertoi, että aivan kurjassa seurassa olitte nähnyt hänet, juopuneessa tilassa, niin ettette itsekkään uskaltanut häneen kajota.

-- Niin, tein siinä oikeastaan väärin, mutta siitä ei sinä iltana olisi ollut mitään hyötyä. Mutta minun olisi kuitenkin heti pitänyt ottaa hänet huostaani, jo enonnekin tähden. Minä häpeän todellakin tänä hetkenä, etten sitä tehnyt. Mutta koettakaa ajatella, että silloin olin mielentilassa, jolloin en aivan selvästi voinut ajatella. Asianhaarat saattavat olla niin monenlaiset... Mutta minä lupaan, etten toista kertaa tule tekemään itseäni syypääksi sellaiseen laiminlyömiseen.

-- Luotan teihin... Mutta en ymmärrä minkätähden annatte minulle sellaisen kehoituksen. Vaikkei hän vielä olisi minulle välinpitämätönkään; vaikka tosin tarvittaisiin paljon, jotta hänestä saattaisi pitää kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.

-- En teitä suinkaan kehoita, neiti, vastasi Konrad, katsettaan kohottamatta. -- Koetin vain jalolle tytölle huomauttaa, etteivät kevytmieliset ihmiset aina ole huonoja ihmisiä. Enkä suinkaan luule että Oskar kuuluu viimemainittujen joukkoon. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen anteeksi antaessaan on suurin. Ennenkuin tuomitsemme, pitäisi meidän koettaa ymmärtää syyt eri tekoihin. Silloin olisi tuomiomme paljon lempeämpi. Meidän ei pitäisi unohtaa, että kaikella on ollut alkunsa. Ja rakkauden, tarkoitan sitä rakkautta jolla Kristus kohteli kaikkia ihmisten heikkouksia, pitäisi aina välähtää silmiemme edessä, silloinkin kun kirouksen sana jo on huulillamme. Olen tullut siihen kokemukseen, että rakkauden sana vaikuttaa raaimpaankin luonteeseen; ehkä juuri sentähden, ettei sitä sanaa ennen ole hänelle lausuttu. Viime seurakunnassani jouduin usein tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa. Ensi kerralla he hämmästyivät ja vaikenivat, sitte he osoittivat, etteivät luota rauhallisiin keinoihin ja pysyivät välinpitämättöminä; mutta kolmannella kerralla he häpesivät ja kunnioittivat lempeyttä... Mutta jos palaamme takaisin serkkuunne ja edellytämme, että onneton rakkaus on tehnyt hänet niin heikoksi ja tahdottomaksi, niin onhan siinä lieventävä asianhaara.

-- Pitääkö hänelle sitte antaa anteeksi koko se kurja elämä, jota hän täällä vietti?

-- Epäilemättä. Teillä olisi kaunis tehtävä palauttaa hänet entiselleen, semmoiseksi kuin hän oli, kun hän työkykyisenä, täynnä elämänhalua, tänne tuli, rinnassaan varma toivo saada teidät omakseen. Vasta myöhemmin hän muuttui.

-- Te menette anteeksiantamisen periaatteessa hyvin pitkälle, herra tohtori, vastasi tyttö, häneen katsomatta.

-- Mutta minun täytyy myöntää, että kaikissa tapauksissa pysytte johdonmukaisena. Ainakaan en minä ole huomannut, että kertaakaan olisitte poikennut siitä, mitä seisoo kirjassanne.

-- Ettekö te sitte koskaan voisi saavuttaa samaa katsantokantaa? kysyi Konrad äänellä, joka oli niin hellä, että tyttö ehdottomasti käänsi silmänsä häneen. Samassa hetkessä rupesivat hänen poskensa hehkumaan, sillä hänen päähänsä lensi ajatus, että pappi ehkä vaan koetellaksensa häntä oli pitänyt koko keskustelun. Hän painoi alas silmänsä, sydän alkoi kiivaasti lyödä ja hehku kasvoilla eneni; mutta hän hillitsi mahtavan mielenliikutuksen, joka oli virrannut hänen ruumiiseensa ja säilytti levollisuutensa.

-- Ansaitsisinko minä sitte kiitollisuutenne, herra tohtori, jos ainakin koettaisin saavuttaa sen, minkä te jo olette saavuttanut? alkoi hän, koettaen peittää mielenliikutustaan. -- Ja jos minä nyt paikalla lähtisin tuonne ja seuraisin neuvoanne, niin etteköhän te koskaan saisi aihetta katumaan seurauksia?

Silmät selällään, henkeään pidätellen katseli Agata häneen. Hän ei voinut käsittää mikä tunne se oli, joka ikäänkuin elähytti koko hänen olentoaan, samalla häntä kiduttaen ja kiusaten, ikäänkuin hän olisi ollut astumaisillaan hirveää tulevaisuutta kohti. Hän näki värin vaihtuvan tohtorin kasvoilla, näki hänen taistelevan levollisuutensa voittamiseksi ja voidakseen kestää hänen katsettaan. Sinä hetkenä olisi Agata ollut valmis antamaan mitä tahansa, kunhan olisi voinut arvata hänen ajatuksensa; mutta noissa kasvoissa ei värekään liikahtanut.

-- En tule milloinkaan unohtamaan jalomielisyyttänne, neiti, Te tulette ihmishengen pelastajaksi... Tulkaa, niin liitän yhteen kätenne. Oi, te saatte nähdä hänen silmänsä...

He nousivat molemmat. Veri oli hitaasti virrannut Agatan kasvoille; surullisesti silmäili hän Konradiin.

-- Ei, ei! Eihän se käy, sillä minä en häntä rakasta! kirkasi hän, lyöden kätensä kokoon ja kääntyen pois. Kun Konrad sitte häntä likeni, näki hän suurten kyynelten vierivän hänen silmistään ja pidätetyn tuskan täristyttävän koko ruumista; ja kun hän tarttui hänen käteensä lausuakseen hänelle rauhoittavia sanoja, niin ei hän enään voinut hillitä itseään, vaan purskahti hiljaiseen itkuun.

-- En tiedä millä olen ansainnut, että suotte minulle onnettomuutta, sai hän sanotuksi.

-- Olkoon se kaukana minusta, neiti Agata, vastasi Konrad nöyrästi. -- Rauhoittukaa; jätän teidät nyt yksin.

Hänet valtasi voimakas halu levittää sylinsä vetääkseen tyttö rintaansa vastaan, mutta hän ei sitä tehnyt. Hän tarttui vain molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi suudelman hänen otsalleen. Äkkiä hänestä tuntui siltä kuin Agata olisi ollut horjahtamaisillaan. Silloin hän avasi sylinsä, veti hänet luokseen ja päästi hänet hellästi tuoliin istumaan. Sitte vasta hän läksi, taakseen katsomatta.

Tultuaan huoneeseensa, tapasi hän Oskarin aivan lamaantuneena. Vanhus, joka synkän näköisenä asteli edestakaisin lattialla, oli mahtanut antaa hänelle aika läksytyksen. Pastorin kasvot olivat tavallista punaisemmat; hän aikoi juuri uudestaan päästää vihansa valloilleen, kun Konrad häntä ehkäisi; silloin hän piti velvollisuutenaan näyttää ystävällisemmältä ja tuolilla lepäävien vaatteitten johdosta kiittää Konradia hänen hyvästä tahdostaan. Hänen poikansa oli juuri kertonut koko asian; nyt ei niitä tietysti enään tarvittu.

-- Niin paljon hyvyyttä, rakas herra tohtori, sanoi hän, ojentaen Konradille kätensä. -- Taivas sen teille palkitkoon... Nyt viivymme täällä vielä muutamia päiviä ja lähdemme sitte takaisin kotiin. Mutta mihin olette jättänyt sisarentyttäreni? kysäsi hän äkkiä.

Konradin vastatessa tapahtui Oskarissa, joka oli istunut vallan kokoonpainuneena, omituinen muutos. Hän nousi ja nosti ylpeästi silmälasit nenälleen.

-- Niin, mutta miksei hän tule sisään? Onhan isäni täällä, virkkoi hän kovalla äänellä ja niin tahallisen epäkohteliaasti, että pastori hämmästyneenä kääntyi häneen katsomaan. -- Sinä olet mahtanut häntä estää. Muuten sinä tavattoman kauvan annoit meidän istua täällä yksin. Tai ehkä sinua huvitti antaa hänelle minusta tarkka kuvaus. Tietysti vaan kristillisestä rakkaudesta!

Viime sanoille pani hän erityisen painon. Hänen kasvoihinsa tuli sama vastenmielinen ilme kuin silloin, jolloin hän ensi kerran oli kuullut Agatan nimeä mainittavan. Näkyi selvästi, että mustasukkaisuus hänessä raivosi, ajaen veren päähän.

-- Ole hyvä, kysy neiti Heidiltä itseltään, vastasi Konrad tyynesti. Hän tahtoi niin kauvan kuin suinkin olla ystävällinen. -- Hän kyllä voi sinulle vastata.

Pastori vimmastui.

-- Miten sinä käyttäydyt minun läsnäollessani! huusi hän. -- Oletko sinä todellakin niin villiytynyt, ettet tiedä sivistyneitten ihmisten tapoja? Luuletko sinä todellakin, että tyttö sinusta, tuollaisesta ihmisretkaleesta, vielä välittää...

-- Mutta herra pastori! keskeytti hänet Konrad.

-- Antakaa minun olla, herra tohtori, jatkoi vanhus entiseen tapaansa. -- Hän on minun poikani, sydämmeni on vuotanut verta hänen tähtensä. Hänen äitinsä täytyy kääntyä haudassaan. Ja minä olen kunnialla harmaantunut, Jumalani käskyjä rikkomatta... Ja eikö minun sinulle, pitkä roikale, ole täytynyt lukea läksyjä, joita sinun koko elämäsi ajan olisi pitänyt muistaa?

Hänen äänensä jymisi huoneessa ja suuttuneena heilutti hän kävelykeppiään, katsellen poikaansa.

-- Mutta älkää toki minun läsnäollessani soimatko häntä, kuiskasi hänelle Konrad, joka huomasi, että asia siitä vain pahenisi.

-- Tarkoitatte kyllä hyvää, herra tohtori, jatkoi vanhus. -- Te puolustatte aina rakkautta -- mikä kyllä on kaunista! Mutta löytyy vielä toinenkin kasvatuskeino ja se on väkivalta. Ja sitä täytyy käyttää, kun ei rakkaus enään auta. Kyllä minä monasti olisin pulassa talonpoikieni kanssa, jollen uhkaisi heitä raekuuralla taivaasta.

Kiihkeydessään pudotti hän rasiansa, jotta suurin osa nuuskaa levisi matolle.

-- Se vielä puuttui, mutisi hän suuttuneena ja kumartui pelastamaan kallista maustintaan, mikäli mahdollista. Konrad tuli avuksi ja sai paperiliuskan avulla vahingon korvatuksi.

-- Sillä sinä et enään mitään voita, huomautti Oskar välinpitämättömästi.

-- Mitä sinä uskallat sanoa? ja maalaispastorin kasvot paisuivat tulipunaisiksi; hänen vihansa näytti nousseen ylimmilleen.

-- Se sinun olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, silloin, kun annoit minun olla niinkuin tahdoin. Nyt on liian myöhäistä.

Hän otti hattunsa ja likeni, enempää sanomatta, ovea.

-- Jää tänne! jymisi pastori ja asettui hänen tielleen. Konrad piti parhaana mennä makuusuojaansa. Bläsel tarttui poikansa käsivarteen ja veti hänet keskelle huonetta; sitte hän katseli ympärilleen ja huomattuaan viereisen huoneen oven olevan kiinni, alkoi hän hiljaisella äänellä, joka muodosti omituisen vastakohdan hänen äskeiselle menettelylleen: -- Poika, poika -- tätä moitetta en sinulta ansaitse. Sinä olet ollut ainoani ja kaikkeni... sinun tähtesi yksin olen säästänyt... Ehkä oli väärin tehdä sinua siksi mitä minä olen. Mutta äitivainajasi tahtoi; hän oli hyvä, hurskas nainen... Pastori pyyhkäsi oikealla kädellä silmiään ja jatkoi: -- Ajattele häntä äläkä enään jätä isääsi... Vielä on aikaa alkaa uutta elämää. Karta tätä synninpesää ja ryhdy johonkin muuhun. Rupea maanviljelijäksi... vapaa luonto tulee sinua virkistämään. Kaiken mitä minulla on panen alttiiksi sinun tähtesi. Oskar, poikani!... Onhan miehellä korkeampikin maali, kuin hullusti ikävöidä naista: se on voima, jolla hän voittaa heikkoutensa. Luota itseesi, niin löydät luottamuksen Jumalaankin. Hän se kerran tulee tuomitsemaan sekä hyvät että pahat tekosi. Mutta mikä sinun on?

Hänen poikansa oli heittäytynyt tuolille ja peittänyt kasvot käsillään. Äkkiä alkoi koko hänen ruumiinsa vavista ja suuret kyyneleet valuivat sormien lomitse. Vanhus kietoi takaapäin käsivartensa hänen ympärilleen, pusersi ylivuotavan tunteen valtaamana hänen päänsä rintaansa vastaan ja suuteli häntä moneen kertaan otsalle. Hänenkin silmänsä olivat kostuneet. Sitte hän huolestuneesti vilkaisi oveen ja virkkoi: -- sisällinen ääni sanoo minulle, että minä tänä hetkenä olen saanut sinut takaisin. Sillä, joka saattaa vuodattaa kyyneleitä, hän ei vielä ole paatunut... Olemme yksin -- tuossa on rahaa... mene ja hanki itsellesi paikalla vaatteet. Iltapäivällä tapaamme vanhan Balduksen luona. Tie on sinulle valmiiksi raivattu... rakkaudella sinut siellä vastaanotetaan, ei kukaan muistuta entistä elämääsi. Poikani, tulethan...