Part 16

Neljännestunnin he vielä viettivät yhdessä, puhellen vähäpätöisemmistä asioista. Ihmettä kyllä, ettei kumpikaan koskettanut siihen, mikä liikkui heidän molempien mielessä. Jäätyään yksin, Julius sitä oikein kummasteli. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hän tuon lyhyen ajan kuluessa oli voinut unohtaa kaikki, mitä Bock oli sanonut hänelle. Puolen tuntia hän istui ajatuksiin vaipuneena, muuta tekemättä kuin tuijottaen lamppuunsa. Konrad oli antanut hänelle paljon ajattelemista...

Neljäs luku.

Kolme päivää myöhemmin, samana päivänä, jolloin Josefan sisar piti haudattamaan, oli Konrad juuri matkalla isänsä luo, kun hänet pidätti eräs seurakunnan neuvoston jäsen, vanha herra, joka jo neljännesvuosisadan oli tehtailijana asunut tässä osassa kaupunkia ja jonka sydämmen hyvyyttä ja rehellisyyttä yleisesti pidettiin kunniassa. Konrad tunsi hänet jo ennestään ja oli hänelle jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa, koska juuri tämä arvoisa herra erittäin innokkaasti oli puolustanut hänen vaaliaan ja eräänä kauniina päivänä vaivautunut Pommeriin asti, kuullakseen hänen saarnaavan. Kun Konrad sitte heti Berliniin tultuansa oli käynyt häntä tervehtimässä, oli hänet vastaanotettu niin ylenpalttisella ystävyydellä, että hän oikein ilostui, kun taas tapasi vanhan herran.

-- Hyvää päivää, herra tohtori, kuuli hän takanaan. -- No mitä te arvelette kirjoituksesta? Totta kai olette lukenut?... Mutta älkää ensinkään välittäkö sellaisista hyökkäyksistä. Me pysymme lujasti ja uskollisesti puolellanne.

Konrad hämmästyi suuresti; koskei hän tietänyt mistään, niin hän pyysi selitystä. Silloin hänelle ojennettiin sanomalehti, huomautuksella, että hän saattoi pitää sen, jos tahtoi. Sitte herrat erosivat, sillä molemmilla oli olevinaan kiire, eikä katu sitäpaitsi ollut sopiva paikka selitysten pitämiseen.

Konrad oli hyvin utelias. Päästyään muutaman askeleen päähän asunnostaan, kääntyi hän, aukaisi sanomalehden ja huomasi, että hänen käsissään oli viimeinen iltanumero junkerpuolueen ja oikeauskoisen papiston äänenkannattajaa.

Tultuaan huoneeseensa, heittäytyi hän kiihkeästi lukemaan sen palstoja. Siinä oli ärtyisä arvostelu hänen kirjastaan ja sen yhteydessä pitempi mietintö hänen kutsumuksestaan Pyhän Martan papiksi. Pääpontena sisällössä oli kysymys: saattoiko henkilö, jolla oli sellaiset mielipiteet, olla Jumalan palvelijana evankeelisessa kirkossa, vaikuttamatta siihen pahaa; senlisäksi mies, joka ei persoonallisessa seurustelussaankaan salannut valtion auktoriteetin kanssa ristiriidassa olevia mielipiteitään, vaan päinvastoin sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa veti niitä esiin. Lopuksi valitettiin eri seurakuntien itsevalitsemisoikeutta, vapaamielisyyden eripuraisuutta tuottavaa vaikutusta ja maistraatin vaalioikeutta turmiollisiksi evankeelisen kirkon hengelle. Koko kirjoitus, joka tähdellä merkittynä oli pantu näkyvälle paikalle lehteä, teki syytöksen vaikutuksen. Huomasi heti että persoonaa oli tahdottu vetää esiin niin paljon kuin suinkin.

Konrad luki kirjoituksen moneen kertaan, käsittääkseen sen täydellisesti. Hänen ensi levottomuutensa asettui kokonaan kun hän sai myönnetyksi, että hän itse oli antanut aihetta hyökkäykseen; sillä eihän hänen paljoakaan tarvinnut ajatella ymmärtääkseen, että Bock oli sen alkuunpanija. Hovisaarnaajan suhde tuohon lehteen oli yleisesti tunnettu; ja jollei hän itse ollutkaan kirjoituksen tekijä, niin hän ainakin oli lainannut sille henkensä.

Konrad merkitsi muutamia kohtia sinisellä kynällä ja mietti, mitä hänen piti vastata siihen. Hän ei pelännyt -- päinvastoin hän iloitsi siitä, että vihollinen oli astunut julkisuuteen --; mutta samassa hän käsitti, että seuraukset saattaisivat olla arvaamattomat, sillä ensi sijassa oli kirjoituksen tarkoitus tietysti kiinnittää konsistoorin erityinen huomio häneen. Sinä hetkenä hän tunsi veljensä olleen oikeassa, kun hän hänelle oli muistuttanut tulevaisuutta. Hän oli köyhä, ja sen vähän mitä hän saattoi odottaa isältään, oli hän, niinkuin Juliuskin, jo aikoja sitte luovuttanut Hedvigille, jos tämä nimittäin jäisi naimattomaksi. Hänen virkansa oli hänen toimeentulonsa. Mutta se oikea ja siveellinen tieto, ettei hän tähän päivään asti ollut tehnyt mitään, joka olisi sotinut jumalallista tai inhimillistä lakia vastaan, antoi hänelle voimaa pystyssä päin ja vapain katsein ryhtymään alkavaan taisteluun ja jatkamaan sitä loppuun asti.

Sillaikaa oli kello soinut. Konrad aikoi jatkaa lukemistaan, kun hän kuuli emäntänsä huudahtavan ja sitte puhuvan jonkun miehen kanssa; Konrad luuli kuulleensa nimeäänkin mainittavan. Samassa koputettiin hänen oveensa ja sisään astui Oskar Bläsel. Ensi hetkessä hämmästyi hän siihen määrään, ettei hän tietänyt, mitä hänen piti sanoa. Sitä kiihkeämmin puhutteli häntä hänen vieraansa.

-- Päivää, vanha veikko, alkoi Oskar ujostelematta, heittäen pöydälle lakkinsa, ikäänkuin joku palveleva henki olisi ollut sitä vastaanottamassa. -- Hyvä, että sinut tapaan... Ennen kaikkia pyydän, ettet pane pahaksesi ulkoasuani. Tiedän kyllä, etten ole gentlemannin näköinen, mutta se on inhimillistä; ja sitäpaitsi anteeksi annettavaa... kun vain ottaa huomioon elämäni kulun... Muuten myöntänet, että ne ovat sivuseikkoja, joilla on sangen vähän tekemistä ihmisen minuuden arvon kanssa. Voisin siitä luetella sinulle useita raamatun kohtia, jos vain vielä muistaisin ne. Ei uskoisi miten pian ne asiat unohtuvat, joita väkivallalla on ajettu päähän... Mutta annahan toki ensin minulle kätesi. Ja pidä sitte vaikka katuvaisena syntisenä.

Tämä kaikki tuli niin odottamatta, ettei Konrad voinut muuta kuin vastata hänen meluavaan tervehdykseensä, vaikka se hänelle oli kuinkakin vastenmielistä. Mutta kun hän oli tointunut hämmästyksestään, rupesi hän pitämään tätä toista odottamatonta kohtausta kohtalon viittauksena, jota hänen piti käyttää hyväkseen, mikäli mahdollista, jo maalaispastorinkin tähden. Sillä Oskar oli äkkiä kummallisella tavalla kadonnut näyttämöltä eikä Jannusch enempää kuin hänen poikansakaan ollut voinut antaa tietoja hänen olinpaikastaan.

-- Istu... minulla oli tilaisuus nähdä sinut jo muutama päivä sitte, sanoi Konrad, antaen hänelle tuolin ja tehden kädellään liikkeen sitä kohti. Bläselin kyynillinen avomielisyys, josta näytti puuttuvan kaikki häpeän tunne, saivat inhon ja säälin taistelemaan Konradin sydämmessä.

-- Niin, kuulin siitä jälkeenpäin... Sinä mahdoit saada korean käsityksen minusta. Mutta minä en sinä iltana ollut täysissä järjissäni. Seuraavana aamuna en ensinkään tietänyt, missä olin ja miten olin sinne tullut... Sitä joutuu usein kummallisiin tuttavuuksiin. Hätä ja juoppous saattavat yhteen mitä erilaisimpia ihmisiä. Ja vielä enemmän minä hämmästyin, kun kuulin, että kristillisyys oli tuonut sinut sinne. Voin vannoa tuhat valaa, etten sinua tuntenut. Näin edessäni sata ihmistä vähintäin, mutta minusta tuntui siltä kuin en olisi nähnyt muita kuin pienen kaupustelijatytön, jolta usein kapakoissa olin ostanut. Mutta on hyvin mahdollista, että senkin olen nähnyt unissani.

-- Vai niin.

Muuta Konrad ei voinut vastata; hän olisi kyllä tahtonut sanoa enemmänkin, mutta hänen mieleensä juolahti ajatus, joka sai hänet vaikenemaan. Keskustelu oli äkkiä ruvennut häntä suuresti huvittamaan. Viisaasti jatkamalla saattoi hän ehkä päästä vissien asiain perille.

-- Mutta sanoppas, jatkoi Oskar, istuutumatta, -- kai se sitte on sama tyttö, jonka veljesi on ottanut luokseen. Olen kuullut siitä. Sinähän olet näytellyt oikein laupiaan samarialaisen osaa... Ovatko nämät sinun sikariasi?... Ovatko?... Kai sinä sitte sallit... Näen etteivät ne ole huonoa lajia. Kiitos!... Tiedätkö, se on omituista, mutta minkä sille mahtaa, että sikareista aina tuntee ystävän. Ahdasmieliset ihmiset eivät koskaan jätä laatikoltansa noin avonaisina kuljeksimaan pöydille.

Hän oli astunut sohvapöydän ääreen ja sytytti siinä hitaasti ja miettivänä sikaria. Kun hän sitten mielihyvällä oli vetänyt nenäänsä ensimmäiset savupilvet, rupesi hän katselemaan ympärilleen ja virkkoi:

-- Täällä ei ole paljonkaan muuttunut sen jälkeen kuin minä heitin ammattini. Tuossa riippuu yhä superintendentti Thürmelin kuva ilman lasia. Syylät hänen suurella nenällään ovat minun ajoiltani. Ne eivät ole tehneet häntä viisaamman näköiseksi... Niin, niin, minä vietin täällä hauskojakin hetkiä. Se minua sentään eninten kummastuttaa, että kirkko vielä seisoo tuossa paikallaan. Minulle vakuutettiin aina, ettei se voisi sietää sitä elämää, jota vietin... Mutta palataksemme asiaan, keskeytti hän äkkiä itsensä, -- ennen, kun minä asuin täällä, niin portailla aina asusteli tyttö... joka melkein aina makasi... muistan hänet vallan hyvin.

-- Todellako? virkkoi Konrad äkkiä niin ääneen, että Oskar hämmästyneenä kääntyi ympäri.

-- No miksen muistaisi? Onko se sitte sinusta niin ihmeellistä?... Mainitsen sen vain siksi, että arvelen tytön olevan saman, jonka sinä nyt tahdot johdattaa paremmille teille. Minun siunaukseni saat!

-- Sinä tunsit hänet siis sinä iltana, vaikka olitkin juovuksissa, eikö niin? sanoi Konrad kiireesti. -- Ainakin minusta tuntui siltä. Ja sanoithan sinä itsekin sen.

-- Vai niin... todellako? huomautti Oskar, välinpitämättömästi kääntyen pois ja upottaen päänsä suureen savupilveen. -- Minä, niinkuin sanottu, en ensinkään muista yksityisseikkoja. Mutta koska kerran sinä sanot, niin se kai on sillä tavalla. Turkanen ties, kummoisessa sumussa olinkaan... Mutta eihän se niin kummallista olisi, jos kerran oikein juopuneenkin päähän valo välähtäisi. Se muisto minulla vain on, että tajuntani viimeiseen hetkeen asti oli kellarikapakassa. Tietysti sitte seurasi pettymys -- hirveä pettymys.

Tätä puhuessaan kiersi hän pitkin huonetta ja tarkasteli, päätään nyökytellen, esineitä, ikäänkuin uudistaakseen tuttavuuttaan niiden kanssa. Konrad saattoi häntä silloin tarkastaa kantapäästä kiireeseen asti. Mies, muinoin niin kukoistava, isänsä ylpeys ja onni oli nyt rauniona. Tauti oli kalvanut häntä ja tehnyt hänen liikkeensä laahaaviksi, niinkuin ihmisten on, jotka tuskin päässeinä sairashuoneen ilmasta vapauteen tuntevat suonissaan elämänhalun, voimatta noudattaa sen kehoitusta. Hän kävi jo kyyryselkäisenä ja se teki hänet lamautuneen ukon näköiseksi. Hän oli puettu kesäpalttooseen, joka oli käynyt hänelle suureksi kuin säkki ja josta terävät olkapäitten luut vain pistivät esiin, mikä ei suinkaan kaunistanut. Miellyttävät olivat hänen profiilinsa hienot piirteet ja läpikuultavat siniset silmät, joitten lempeä ilme merkillisesti soti koko hänen muuta käytöstään vastaan. Konradin oli mahdoton käsittää, miten mies oli joutunut niin rappiolle; rietas elämä ei yksinään saattanut olla siihen syynä. Hän tahtoi sitä kysyä, samoin kuin tämän käynnin tarkoitusta; mutta vaistomaisesti seurasi hän sitte aletun keskustelun lankaa.

-- Kummallista oli, että tyttö nähdessään sinut, osoitti suurta pelkoa, ikäänkuin hänessä olisi herännyt ilkeä muisto, alkoi hän, heidän vaiettuaan hetkisen ajan.

-- Mitä kummaa! Sanoiko hän jotakin, vai onko tämä oma huomiosi? huudahti siihen Oskar, joka seisoi ikkunassa, kädet selän takana katsellen kirkkoon päin.

-- Hän pyysi minua varjelemaan itseään sinulta. Äkkiä Oskar kääntyi ja kysyi voimalla, johon ei Konrad olisi uskonut hänen tänä hetkenä kykenevänkään:

-- Sinun kysymyksilläsi näyttää olevan erityinen tarkoitus. Siinä tapauksessa täytyy minun pyytää sinua luopumaan tutkinnostasi. Olen tosin kerjäläisenä tullut tänne, tai rehellisemmin sanoen: langenneena herrasmiehenä, joka vanhan ystävyyden nojalla aikoo pyytää sinulta jonkinlaista rakastettavuutta. Mutta tämä kaikki ei ole siihen määrään saanut minua pois suunniltani, etten ymmärtäisi, mihin sinä tähtäät... Etkö luule minun ymmärtäväni mitä tämä kaikki tarkoittaa? Sinun niskoillesi lasketaan paljon, jopa sangen ilkeitä juttuja, jotka sinä nyt valtioviisailla tempuilla aiot syytää minun syykseni. Minä tiedän kaikki... Mutta ulkonainen rappiotilani ei oikeuta sinua epäilemään sisäistä ihmistäni... Pois minä siinä tapauksessa lähden.

Hän likeni todellakin pöytää ja tarttui hattuunsa, mutta ei lähtenyt, vaan painoi sen oikealla kädellään vyötäistä vastaan ja katseli innokkaasti sohvan yläpuolella olevaa kuvaa.

Tämä käänne tuli niin äkkiä, että Konrad sanattomana jäi häneen tuijottamaan. Hän aavisti paikalla mitä viittaus oli tarkoittanut. Mitä erilaisinten vaikutusten pyörre kiehui hänen päässään. Ensimmäinen, mitä hän ajatteli, oli, että hän oli epäillyt nuoruutensa ystävää, sillä loukatun siveellisyystunteen vimma, jonka hän vasta oli kuullut, ei ollut jäänyt häneen vaikuttamatta; se oli tullut siksi välittömästi. Mutta seuraavassa hetkessä heräsi hänessä vanha epäluulo. Hän oli nähnyt niin kummallisia asioita, kuullut Oskarista niin paljon pahaa ja nähnyt hänet niin huonossa seurassa, että hän oli valmis pitämään kaikkea teeskentelynä. Eihän hänen muuta tarvinnut ajatella kuin että hän oli nähnyt hänen astelevan käsikädessä August Jannuschin kanssa. Kuka tiesi vaikka he keskenään olisivat päättäneet pyyhkiä hänet pois vaalisijalta? Tämä päivä oli hänelle tuottanut paljasta pahaa. Ja kuitenkin hän koettamalla koetti edellyttää pahinta. Kun hän ajatteli Oskarin kanssa viettämäänsä poika-aikaa, noita aurinkoisia päiviä, jolloin nuoruuden ylpeys liitti heidät yhteen samaksi sieluksi ja sydämmeksi... Vuodet vierähtivät takaisin, hän näki äkkiä edessään toisen miehen, jolle täytyi puhua toista kieltä. Hän nousi, likeni häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

-- Bläsel, katsahda ulos ikkunasta, virkkoi hän. -- Tuo vanha, harmaantunut kirkko muistuttaa meille mitä muinoin olimme. Tällä avonaisella paikalla me leikimme, tuolla vanhan kadun takana me illoin kävelimme, emme ystävinä, vaan veljinä, jotka hellästi rakastavat toisiaan. Yöt, jolloin kuu oli täytenä, herättivät meissä runollisia tunteita. Mielikuvituksessamme elpyi tuo osa vanhaa Berliniä eloon, hengissä näimme menneitten vuosisatojen nousevan haudoistaan. Me kerroimme ja uneksimme suuria urostöitä. Ne olivat minun vahva puoleni, kun taas sinä sukkeluuksillasi voitit minut... Tuolla ovat vielä akkunat hautaholveihin; niistä me niin usein pimeässä heitimme kiviä ruumisarkuille, vakuuttautuaksemme, että ne todellakin olivat siellä... Ja niin totta kuin nämät kaikki vielä ovat olemassa, yhtä totta on että tänäkin hetkenä tunteeni sinua kohtaan ovat ystävän tunteet. Bläsel, katso minuun... Minun ei tarvitse puolustautua sitä vastaan, mitä pahaa selkäni takana puhutaan, sillä paras todistajani on omatuntoni, Ja se, joka meidän kaikkien edestä on kuollut, on minullekin jättänyt todistuksen "autuaat ovat puhtaat sydämmistä..." Mutta minä kysyn sinulta Bläsel: jos olet tullut tänne syyttämään minua pahuudesta ja viekkaudesta, niinkuin muut, niin lausu se suoraan. Minä olen silloinkin valmis rakkaudella sinua palvelemaan.

Hän päästi hänet irti, astui takaperin ja nojausi, kädet ristissä rinnalla, uunia vastaan; siitä saattoi hän katsella häntä suoraan kasvoihin. Oskar oli hyvin hämillään, niinkuin ihminen joka melulla on alkanut ja jolla äkkiä ei ole mitään sanomista. Hän ei uskaltanut katsoa Konradia silmiin, vaan käänsi hänelle selkänsä, astui ikkunan ääreen ja katseli vaieten ulos, ikäänkuin hän tietämättään olisi seurannut äskeistä kehoitusta. Siten kului muutamia hetkiä; silloin hän kääntyi ja virkkoi hiljaa:

-- En ole tullut edistämään perikatoasi enkä luule sinua kykeneväksi alhaiseen tekoon. Mutta katso, se oli tämän huoneen syy. Täällä puhalsi vastaani mädännyt henki, en tiedä kuinka sen toisin lausuisin. Tulin ajatelleeksi entistä elämää täällä... Kai sinä pidät sitä tyhmänä ja hulluna, mutta niin se on: minun on vaikea käsittää, että täällä todellakin saattaa asua kelpo, siveellisesti puhdas mies. Kai se on luulottelua, mutta minulle tavallaan oikeutettua. Kun minä ajattelen mitä rietasta elämää minä täällä vietin... kerrassaan siveetöntä. Teoloogina sitäpaitsi!... Tuo elämä on mahtanut imeytyä seinäpapereihinkin, sillä minusta ne haisevat. Ja pääasia on se tieto, että tein kaikki huumautuakseni, koettaakseni tehdä itsestäni lopun. Pahekin on huumausta -- mutta sellaista huumausta, jolla ei ole loppua. Ja minä olen ollut paheiden ihminen, olen sitä vielä tänäkin päivänä. Ei pidä määrätä hurskaaseen kutsumukseen miestä, joka rakastaa kauniita naisia enemmän kirkon ulkopuolella kuin sen sisässä... Tämä kaikki taitaa sinua huvittaa sangen vähän, mutta kosken saarnoissani saanut puhua totta, niin minut tuontuostakin valtaa halu etsiä korvausta toisaalta. Sinulle minä sen voin lausua -- sinähän myöskin olet kirkon hylkyjä... Näyt jo lukeneen uusimman vastustusepistolan. Minä tein sen jo eilen illalla... kristillisten nuorten miesten yhdistyksessä. Siellä on monta sanomalehteä, kauniita rukouksia ja kenraalisuperintendentin puoluelaisia. Niin minä olin mielestäni kuin susi lammaslaumassa. Onneksi olin aivan selvä, muuten olisivat ajaneet minut ulos.

-- Sinun avomielisyydessäsi on paljon kyynillisyyttä, vastasi Konrad, johon tämän itseään soimaavan miehen tunnustus teki miltei julman vaikutuksen.

-- Kyynillisyyttä, kyynillisyyttä! keskeytti hänet kiireesti Oskar ilkkuvalla äänellä. -- Kyynillisyys hallitsee maailmaa, sillä lopullisesti se sentään on se, joka voittaa. Jos ihminen joskus uskaltaa julkisesti lausua oikean nimensä, niin teillä paikalla on valmiina oikea nimitys hänelle. Muuten pyydän ettei minua verrattaisi samannimiseen lahkoon vanhassa Kreikassa. Kai sinä tiedät mitä laatua he olivat... En ole paljoakaan kyynillisempi kuin tuon kirjoituksen kirjoittaja, joka lisäksi ei uskalla esiintyä kuin salanimellä. Minä olisin aivan suoraan sanonut mielipiteeni kirjastasi... olen nimittäin lukenut sen. Olet tehnyt suuren hulluuden.

-- Niinkö arvelet?

-- Tietysti, varmaan. Eikö ole hulluutta koettaa tehdä ihmisiä paremmiksi? Minusta jokainen pisarainen mustetta, joka on käytetty siihen tarkoitukseen, on heitetty hukkaan. Sillä nuo olennot, jotka joka suhteessa ovat alempia kuin eläimet, eivät totisesti ansaitse, että joku heidän tähtensä vaivaa päätänsä.

-- Onko se itsetuntoa? kysäsi Konrad hiukan kärsimättömästi. Hän ei ollenkaan ollut halukas jatkamaan tätä elämän filosofiaa.

-- Johan minä sinulle sanoin, puhui Oskar entiseen kylmään tapaansa, -- etten minä kärsi tuota tapaasi. Kyllä minä jo näen että sinä tähtäät vissiin pisteeseen... sillä kun sinä minua syytät eläimellisistä taipumuksista, niin se on aivan selvää. Äsken puhuit hyvin kauniisti -- oikein se minua liikutti. Mutta jos luulet minun ihailevan tuollaisia hartaussaarnoja, niin suuresti erehdyt. Me pysymme molemmat kaikesta huolimatta ihmisinä, jotka sortuvat luonnonlakien alle. Siinä suhteessa en usko tahdonvoimaan... Älä siis koetakkaan näyttää siveellisemmältä kuin minä olen. Tilaisuus on aina tahtoa väkevämpi. Ja vaikka kirkkoja olisi tuhat kertaa enemmän ja vaikka kymmenen tuhatta kertaa useammalla kielellä saarnattaisiin syntisiä vastaan -- niin maailman likaisuus pysyisi entisellään. Siis vielä kerran: kiellän sinua tekemästä viittauksia siihen suuntaan... Tiedäthän.

-- Mutta mikä sinun on...? Konrad ei saattanut selittää tätä liikutuksen tilaa; hän kallistui vakavasti siihen luuloon, että juominen tai tauti oli jättänyt jälkiä Oskarin järkeen. Häntä näytti melkein vaivaavan vissi ajatus, joka pani hänen mielensä raivoon. Suurin askelin hän juoksi edestakaisin huoneessa niinkuin ihminen, joka ei vielä voi kaikkia käsittää, vaan joka hakee sanoja mieliharminsa purkamiseen. Kohtaus oli Konradille kaikin puolin vastenmielinen, sillä hän ei ymmärtänyt koko keskustelun tarkoitusta. Ja eihän se sitäpaitsi tuottanut hänelle erityistä kunniaa, että tuo rappiolle joutunut herra siinä vertasi häntä itseensä.

-- Mikäkö minun on? huusi Bläsel äkkiä ja astui hänen eteensä. -- Ja sitä sinä vielä kysyt?... Olet yhä vielä vakuutettu siitä, että loukkasin tyttöä, kun vuosi sitte toin hänet tänne huoneeseeni ja annoin hänelle ruokaa, juuri niinkuin sinä. Kai hän kertoi sinulle kaikki... tietysti! Ei minua niin äkkiä petetä... Aivan niin kuin sinä, tapasin minä hänet, kun yöllä tulin kotiin... Minä olin aika juovuksissa, mutta luulen, että hän oli sitä vielä enemmän. Ainakin minusta näytti siltä. Ehkä joku oli juottanut hänet juovuksiin... tai ehkä se oli vain väsymystä, sillä hän pysyi tuskin pystyssä. Oli kylmä. Minun tuli tyttöä sääli.

-- Sen luulen, keskeytti Konrad hänet levollisesti, vaikka hän vaivalla sai mielensä hillityksi.

-- Onko tämä kummallinen keskeyttäminen taas merkitsevinään jotakin? Sinuun ei koskaan voi luottaa, huusi Bläsel hänelle kovalla äänellä; sitte hiljensi hän taas sanansa ja jatkoi: -- Tähän uunin ääreen hän ensin istuutui, sitte hän asettui pöydän luo ja nielasi loput illallisestani, joka oli jäänyt. Kirjoituspöytäni äärestä silmäilin häntä. En pitkiin aikoihin ollut nähnyt sellaista nälkää.

Konradiin teki kertomus kamalan vaikutuksen. Kaikki soveltui yhteen sen kanssa, mitä muutama päivä sitte oli tapahtunut samassa huoneessa. Ehdottomasti tuli hän kääntäneeksi katseensa uuniin päin ja sieltä pöytään. Hän luuli näkevänsä tytön kasvot... niin selvästi oli kaikki muuttautunut hänen silmiensä eteen. Eninten kiinnitti hänen mieltään odottamaton tunnustus. Hän oli sitä aavistanut, vaikkei hän hienotunteisuudesta ollut tahtonut kysyä sitä Josefalta. Nyt kertoi Oskar hänelle koko jutun vapaehtoisesti -- ehkei sentään kokonaan vapaehtoisesti, vaan pahan omantunnon vaatimana, vapautuakseen syyllisyyden luulosta. Jos Bläsel siis luuli Konradin jo tietävän jotakin, niin oli ehkä paras antaa hänen olla siinä luulossa. Mutta Konrad ei sittenkään käsittänyt häntä kokonaan. Joko hän oli mainettaan parempi, tai oli hän todellakin muuttunut alhaiseksi ihmiseksi, joka kiertelemisellä ja verukkeilla koetti peittää paheitaan. Konrad päätti ottaa asiasta selon.

-- No, eikö sinulla ole muuta kerrottavaa? kysyi hän, kun Oskar sitte vaikeni, ikäänkuin ei hänellä enään olisi ollut mitään lisättävää.

-- On jotakin, jonka unohdin, vastasi Oskar tavattoman levollisesti. -- Minun piti vain sanoa, ettei ole syytä uskoa tuollaista rafineerattua naikkosta, kun hän vakuuttaa, että hän muka _pelkää minua_ -- Oskar pani erityisen koron kahdelle viime sanalle --; sinun ei ainakaan pitäisi olla niin arkatuntoinen vississä suhteessa, koska minulla juuri ennen sinua oli onni -- tosin epäilyttävä -- ruokkia häntä... Eihän meillä kummallakaan ollut todistajia...

-- Vait, kurja! kiivastui Konrad. Viime sanojen aikana hän hitaasti oli ojentaunut suoraksi; puna oli noussut kasvoille ja huulet värisivät. Mutta hän hillitsi itsensä samassa ja jatkoi tyynellä, hiljaisella äänellä: -- menkää, meidän välillämme ei enään ole muuta yhteyttä kuin kristillinen. Sanokaa yhtä avomielisesti kuin tähän asti olette puhunut, millä voin teitä palvella. Koko omaisuuteni on käytettävänänne.

Oskar ei tälläkään kertaa lähtenyt; ei hän myöskään heti vastannut; mutta ikäänkuin ei tuo kylmyys olisi vähääkään vaikuttanut häneen, asteli hän edestakaisin huoneessa, antaen savun sikaristaan mieluisasti nousta kattoon.

-- Pyydän anteeksi, jos niinkuin liian suoraan olisin käynyt asiaan käsiksi, sanoi hän sitte. -- Mutta se tuli kun tulikin... Kun ihmistä vastaan tehdään hyökkäys, niin hän luonnollisesti puolustautuu. Ja se ei edes juolahdakkaan mieleeni, että rupeisin sinua teitittelemään. Sinä olet ehkä ainoa ystävä, joka vielä olet jäänyt minulle. Sinä olet "Vuorisaarnassasi" niin erinomaisesti ymmärtänyt selittää ihmisyyden Kristuksessa, että tälläkin hetkellä varmaan tulet ottamaan sen huomioosi. Minkätähden sinä olisit minua väkevämpi? Päinvastoin pidän sinua hyvin heikkona ihmisenä, sentähden että sinä olet niin sääliväinen... Sääliväisyys on aina heikkoutta. Kokemuksesta olen tullut siihen vakuutukseen.

-- En kadehdi sinulta sitä kokemusta, vastasi Konrad, joka sinä hetkenä syvästi tunsi, miten vanhat ystävyyden siteet hänet kahlehtivat tuohon ihmiseen. Hän epäili vieläkin, eikö hän sittenkin ollut saattanut erehtyä, sillä Oskarin äkillinen välinpitämättömyys pani hänet vallan hämille. Bläsel oli istuutunut vastapäätä häntä.