Part 15

-- Te tiedätte, herra Bock, mielipiteeni kirkostamme, jatkoi Julius. -- En hetkeäkään haikailisi äänestää veljeni vaalia vastaan... hänen omaksi hyväkseen. Mutta minä olen siinä voimaton. Hän on liiaksi vakuutettu mielipiteittensä oikeudesta, tai oikeammin sanoen: hän on liiaksi uponnut niihin, jotta minä menestyksellä voisin vaikuttaa häneen. Asettukaa sitäpaitsi minun asemaani: hän on ja pysyy kaikesta huolimatta veljenäni. Sellaisten luonteiden täytyy antaa astua omia teitään; joko he lankeevat itsestään tai heräävät oikeaan aikaan ja mukautuvat valmiisiin uomiin.

-- Totta, totta, puuttui Kickert puheeseen, sillä hän piti velvollisuutenaan jollakin lailla ilmaista läsnäoloansa.

-- Löytyy ihmisiä, jotka virkansa ulkopuolella puhuvat vallan toista, jatkoi Julius; -- he juuri tahtovat ratsastaa keppihevosellaan... Se riippuu aivan siitä, mitä seurakunta tulee hänestä pitämään. Meidän päivinämme ei saarnastuolista rankaisematta julisteta asioita, jotka saattavat panna pyörälle kehittymättömät päät.

-- Niin, siitä on pidetty huolta, etteivät puut kasva taivaaseen, keskeytti Bock, johon Kickert moneen kertaan nyökäytti päätään.

-- Mutta en myöskään voi olla mainitsematta, jatkoi Julius, -- että veljelläni, vioista huolimatta, on hyvä sydän.

-- Vai niin.

Tällä kertaa nosti Bock hämmästyneenä katseensa ja Kickertin kasvot pitenivät. Mutta kun ei myrskyä pitkiin aikoihin kuulunut, niin hän asetti silmälasit sinne missä niiden oli määrä toimittaa virkaansa.

-- Arvelette siis, rakas Baldus, että ihminen saattaa olla kristittynä pappina, vaikka hän asettuukin David Straussin kannalle, lausui hovisaarnaaja kovemmalla äänellä kuin tähän asti. Hänen sanoissaan oli pieni ivan välähdys, jolla hän aina koetti peittää suuttumustaan.

-- Pyydän ettette vain käsitä minua väärin arvoisa herra hovisaarnaaja, koetti Julius sovittaa. -- Persoonalliset ominaisuudet pysyvät samoina, vaikka ne asetettiinkin huonon asian palvelukseen... Se mitä veljessäni varsinkin pidän arvossa on hänen luonnollisuutensa; hän esiintyy sellaisena kuin hän on Ymmärrän kyllä, että hän sillä on hankkinut itselleen monta vihollista... vaikka tietysti myöskin monta ystävää, lisäsi hän, tahallisesti pannen painoa viime sanoihin.

-- Hm, niin... Tuo luonnollisuus näyttää miltei rajoittuvan raakuuteen... Mitä te sitte ajattelette veljenne siveellisyyden laadusta?

Samassa erottautui likeisimmän oven takaa humahdus, ikäänkuin joku hiljaa olisi naurahtanut. Koska herrat kaikki vaikenivat, kuului se aivan selvään.

-- Mikä se oli? kysyi Bock. -- Olisi hyvä, että tämä keskustelu jäisi vain meidän keskemme.

Julius nousi ja avasi oven; oli pimeä eikä ketään näkynyt. Rippikouluhuonekin, jonka ovi, niinkuin tavallisesti, oli auki, tuijotti mustana häntä vastaan. Koska Klaudina tarkkaan oli eroittanut joka tavun, niin hän kiireesti oli lähtenyt käpälämäkeen.

-- Ei se ollut mitään... kuului ehkä ulkoa, rauhoitti Julius, palaten takaisin ja istuutuen. -- Miten te tarkoitatte, herra hovisaarnaaja? jatkoi hän. Bockin kysymys oli herättänyt hänessä vastenmielisen tunteen. Kickert istui käsivarret ristissä rinnalla ja tarkasteli pöydän jalkoja; hänen vakaumuksensa mukaan vallitsi huoneessa pahaa ennustava hiljaisuus.

-- Kysymykseni saattaa ehkä tuntua teistä tunkeliaalta, herra pastori; mutta minulla on erityiset syyt, jotka sen selittävät... Totuus ennen kaikkia, rakas herra Baldus! Ette ehkä vielä tiedä, että useiden kesken täällä liikkuu tavattoman huono huhu veljestänne...

-- Herra hovisaarnaaja!

Julius kohotti yläruumistaan ja tuijotti aivan muuttuneena virkaveljeensä; hän ei olisi uskonut voivansa tuntea sellaista mielenliikutusta, joka hänet tänä hetkenä valtasi. Veri nousi hänen päähänsä ja sydän sykki kiivaasti. Hän ajatteli itse asiassa vähemmin veljeään kuin nimeä Baldus, jota ehkä uhkasi häpeällinen vaara. Seminaarintirehtori oli hirveässä odotuksen tilassa. Vasta kun hän huomasi, että huoneessa kaikki pysyi paikoillaan, uskalsi hän arasti nostaa silmiään ja tarkastaa molempien herrojen kasvoja.

-- Velvollisuuteni, ei ihmisenä, mutta pappina, on sanoa teille kaikki, herra pastori; vaikka siten haavoittaisinkin lihaanne, joka samalla on veljenne lihaa, jatkoi Bock kylmästi ja varmasti. -- Virkaani ei kuulu sekaantua toisen seurakunnan asioihin, mutta palvelemmehan me evankeeliset papit kaikki samaa kirkkoa. Ja tehtävämme on siveellisen tietomme tulisoihdulla valaista kaikkia niitä paikkoja, joissa on lokaa... Se huhu, joka oli tullut korviini, on todistettu todeksi. Olkaa hyvä, lukekaa... Kickert ystävä voi todistaa sen.

-- Valitettavasti, valitettavasti! lausui seminaarintirehtori syvällä huokauksella. Hän tunsi näyttelevänsä sangen arvotonta osaa, jota hän oli pakoitettu näyttelemään loppuun asti.

Paperi, jonka Bock asetti Juliuksen eteen, oli Ulrika Brennerleinin luona tehty pöytäkirja. Aluksi pastori ainoastaan kiireesti silmäili neljää tiheästi kirjoitettua sivua; hän otti vain yksityisiä lauseita, eikä niistä saanut selville sisältöä. Mutta puna, joka vähitellen nousi hänen kasvoilleen, osoitti sisällistä myrskyä. Vihdoin selveni hänelle sisältö; hänen huulensa pusertuivat kokoon ja kädet rupesivat vapisemaan. Tässä mielentilassa alkoi hän vieläkin kirjoituksen ja luki sen yhtämittaa loppuun asti. Kiusallinen hiljaisuus vallitsi huoneessa; liikahtamatta tuijottivat Bock ja Kickert hänen kasvoihinsa.

-- No, mitä sanotte, herra pastori? kysyi hovisaarnaaja vihdoin, kun Julius päästi paperin helmaansa ja totisena, ääneti jäi katselemaan eteensä.

-- Panettelua -- eikä mitään muuta... Mutta saatanako tuolla sitte on?

Hän luuli taaskin kuulleensa naurua viereisestä huoneesta, jonkatähden hän uudestaan avasi oven. Tällä kertaa astui hän aina rippikouluhuoneeseen asti, voimatta nytkään huomata mitään. Mielikuvitus mahtoi tehneen hänelle aika kepposen; entistä pahemmalla tuulella palasi hän takaisin.

-- Mutta rouva, joka on antanut tämän todistuksen, on erittäin hyvämaineinen.

-- Kyllähän minä Brennerleinin lesken tunnen, virkkoi Julius.

-- Hän on jo neljäkymmentä vuotta ollut tunnettu kirkon keskuudessa, jatkoi Bock. -- Ja koko ajan on hän asunut seurakunnan talossa; pastori Holtmann antoi hänestä mitä parhaat suositukset. Ei siis ole mitään syytä epäillä hänen sanojaan... Hänhän se myöskin toimitti konsistorille todisteet kandidaatti Bläseliä vastaan -- vai mikä hänen nimensä nyt oli?... Ainakin minä niin kuulin.

-- Sehän sen juopporentun nimi oli. Minä tunnen hänet persoonallisesti. Sanomalehdet tiesivät kertoa palstanpituisia häväistysjuttuja hänestä, puuttui puheeseen Kickert, joka kauvan oli odottanut hetkeä, jolloin hän tunkeilematta saattaisi yhtyä keskusteluun. -- Te mainitsitte juuri suoruuden, arvoisa herra Bock, puhui Julius taaskin. -- Tahdon olla suora, niinkuin tekin. Ne asiat, joista pöytäkirja puhuu, ovat niin kamalat, etten ensi hetkessä saata niitä käsittää. Ymmärrättehän sen... Ystävyytemme ja korkean kunnioitukseni tähden teitä kohtaan en voi epäillä hyvää tarkoitustanne; mutta älkää unohtako, että veljeni elämänonni ja nimemme kunnia ovat kysymyksessä. "Älkäät tuomitko ettei teitä tuomittaisi"... Kaikki se mikä tähän on kirjoitettu ei vielä tarpeeksi oikeuta syyttämään ihmistä niin alhaisesta ilkityöstä...

-- Niin, todistuksia, todistuksia! huudahti Bock harmistuneena. -- Tällaisessa ikävässä jutussa niitä aina on vaikea esiintuoda... Muuhun ei voi nojautua kuin siihen, mitä rouva Brennerlein on kuullut ja nähnyt. Se nyt on varma, että hän selvään kuuli suutelemisen, ja paljon muuta lisää. Luittehan te... Niin, ja oven tapasi hän lukittuna. Eikö siinä nyt ole tarpeeksi todistuksia? Rouva vakuutti sen sielunsa autuuden kautta.

-- Niin, sen hän teki, ja kovalla äänellä. Ja koko ajan piti hän katsettaan tähdättynä suoraan herra Bockin kasvoihin, huomautti Kickert.

-- Mutta siitähän nyt näette mimmoinen ruma tapa on kuunnella ovien takana; eihän sellaista tee kelpo ihminen, sanoi taas Julius, joka ei ensinkään katsonut tarpeelliseksi jättää taistelukenttää.

Sinä hetkenä tuntui Klaudinasta sangen ilkeältä seisoa oven takana. Hän painoi huulensa kokoon ja uhkasi etusormellaan; mutta jäi paikoilleen.

-- Myönnän, ettei se juuri ole kaunista, jatkoi Bock, mutta meidän täytyy ottaa huomioon, että hän sen teki parhaassa tarkoituksessa. Tiet totuuteen ovat usein hyvin kierot ja hämärät. Ja jos me tahdomme päästä ijäiseen valoon, niin emme saa kammoa kulkea niitä... Se puhdistaa minun silmissäni täydellisesti rouva Brennerleinin.

Hyvillään Klaudina rupesi hymähtelemään yksinään pimeässä; hän huomasi äkkiä, että hovisaarnaajan mielipiteet olivat vallan järkevät.

-- Olisi ehkä paras kerran oikein perinpohjin kuulustaa tyttöä, huomautti seminaarintirehtori. -- Tietysti siinä pitäisi olla hyvin varoillaan. Ryhtyä asiaan niinsanoakseni pedagoogisella vakavuudella.

-- Luuletteko todellakin, että lapsi sanoisi meille totuuden? puhui Bock. -- Mitä siihen asiaan tulee, niin hänen velipuolensa tänään aamupäivällä kertoi minulle erittäin koreita juttuja.

-- Vai niin, kertoiko hän siitä teillekin? kysäsi Julius hajamielisenä.

-- Mutta sanokaa, rakas herra Baldus, jatkoi Bock taasen, -- mitä te ajattelette lapsen tulevaisuudesta?

Kysymys suuntasi äkkiä Juliuksen ajatukset toisaalle.

-- Ajatelkaa, hän tahtoo antaa kastaa itsensä... Neiti Schaff kertoi sen juuri; hän seurustelee hyvin paljon lapsen kanssa. Minulla ei vielä ole ollut aikaa. Eikö ole kummallista, että lapsi oikein halajamalla halaa päästä kristinuskoon? Hän tuskin jaksaa odottaa. Neiti Schaff kertoi sen juuri.

-- Onko se mahdollista? huudahti Bock. -- Sitte voi ehkä vielä pelastaa sieluraukan... Niin, ja pääasia on, että ehkä vielä kristillisen tunteen vaikutuksesta... tarkoitan että voitaisiin vaikuttaa häneen...

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan astui huoneen toiseen päähän, liikuttaen ruumistaan tavalla, joka oli hänelle omituinen: se muistutti paljon merimiehen epävarmaa käyntiä. Hän oli saanut päähänsä tuuman, joka kokonaan hänet valtasi.

-- Tahtoisitteko hetkeksi tuoda tytön tänne? kysyi hän palaten takaisin päin.

-- Puolustatteko siis tekin kastamista, herra hovisaarnaaja? kysyi Julius, joka oli utelias kuulemaan hovisaarnaajan mielipidettä. Samalla hän toivoi voivansa antaa keskustelulle toisen käänteen, voittaakseen takaisin mielenmalttinsa.

-- Tietysti puolustan, vastasi Bock. -- Lapsille aina; mutta täysikasvaneille on toista. En luule sen siinä paljonkaan auttavan. Tiedättehän, että minä pidän perinpohjaisista muutoksista. Haava täytyy polttaa: juutalaisuus täytyy tappaa tulella ja miekalla... Mutta tahtoisitteko nyt näyttää meille lapsen.

Julius nousi heti, valmiina niinkuin aina, täyttämään hovisaarnaajan pienintäkin toivomusta. Koko ajan kuin Josefa oli ollut talossa, oli hän tahallaan välttänyt tavata tai puhutella häntä. Hän kerrassaan pakeni häntä, jopa pelkäsi hänen ääntään, niinkuin ihminen välttää sitä, mikä hänessä herättää vastenmielisiä muistoja ja karkoittaa hänen hyvän tuulensa. Hirveä tunne valtasi hänet, kun hän vain kaukaa kuuli tytön äänen, tai kun Klaudina hänestä puhui hänelle; hän käänsi silloin pois kasvonsa, oli olevinaan välinpitämätön ja koetti päästä yksinäisyyteen niin pian kuin suinkin. Ennen oli hän tuontuostakin pistänyt päänsä kyökkiin; mutta kahtena viimeisenä päivänä ei hän jalallaankaan ollut käynyt siinä osassa asuntoaan; kaikkialla luuli hän näkevänsä Josefan kasvot. Jo edellisen päivän aamuna oli hän tahtonut ajaa hänet pois talosta. Ja kun äkkiä oli huomattu hänen karanneen, oli hän hengittänyt oikein keveästi; mutta kun tyttö palasi takaisin, niin ei hänellä sittenkään ollut voimaa kieltää häneltä kattoaan. "Hyvä on", oli hän vain sanonut Klaudinalle ja kääntynyt pois, ikäänkuin ei asia enään kuuluisi hänelle.

Taas tunsi hän tuon omituisen pelon ja tahdottomuuteen valtaavan itsensä. Hän ei olisi levollisena saattanut istua siinä Josefan läsnäollessa kuuntelemassa Bockin hävyttömiä kysymyksiä. Hän tunsi verensä kuohahtavan samalla tavalla kuin lukiessa pöytäkirjaa, joka oli hänen edessään. Äkkiä hän keksi keinon.

-- En tiedä olisiko hyvä juuri nyt ruveta kuulustelemaan tyttöä. Emmeköhän vastaiseksi välttäisi kiusallista kohtausta lapsen kanssa. Emmehän ole tuomareita... Sitäpaitsi on epävarma, saisimmeko häneltä yhtään järkevää vastausta. Jos hän on viaton, niin hän vain hämmästyy, jos hän taas on paatunut, niin hän pettää meitä... Minä esittäisin, että kysyisimme neuvoa neiti Schaffilta; hänhän voi kertoa meille huomionsa. Pyydän, ettette tietysti mainitse veljeni nimeä. Hän oli noussut ja, tehdäkseen vastalauseen mahdottomaksi, painanut kellon nappulaa. Kesti tavallista kauvemmin, ennenkuin Klaudina tuli sisään; hän oli tahallaan viipynyt, jottei hän vain joutuisi epäluulon alaiseksi.

-- Mitä herra pastori käskee? kysyi hän viattomasti ja vaatimattomasti jääden seisomaan oven suuhun; sillä tavalla hän käyttäytyi aina kun oli vieraita ja hänen piti ottaa vastaan käskyjä.

-- Tulkaa likemmäksi, neiti, vastasi Bock Juliuksen puolesta. Muutamassa minuutissa kuuli Klaudina nyt toiseen kertaan sen, minkä hän juuri oli kuullut oven takana. Suorana, itsetietoisena kuin luostarin johtajatar, joka aikoo langettaa tuomiota syntisestä sisarestaan, hän seisoi siinä, kädet ristissä vatsan päällä, silmät pelvotta tähdättyinä hovisaarnaajaan.

-- Tytössä ei enään ole mitään pahennettavaa, vaan kaikki pelastettavana, virkkoi hän hitaasti venytellen ja nyökäyttäen päätään joka sanalta. -- Hän on jo tunnustanut minulle melkein kaikki.

-- Onko hän todellakin sen tehnyt? -- Onko se mahdollista? huudahtivat Bock ja Kickert yhtaikaa.

Klaudina seisoi yhä samassa asennossa, sillä hän ei tahtonut katsoa Juliusta silmiin. Julius taas oli siitä hyvin tyytyväinen, sillä hänellä ei sinä hetkenä olisi ollut voimaa kohdata hänen katsettaan. Mitä kaikkia hän on hänelle tunnustanut? ajatteli Julius, kumartuen alas hypistelemään pöytäliinaa. Sinä hetkenä hän vihasi Klaudinaa, tietämättä oikeastaan miksi.

-- Niin, ainakin pääasian. Se maksoi tietysti paljon vaivaa, mutta Jumalan sana auttoi minua. Lapsi ei ole niin turmeltunut, ettei häneen vaikuttaisi rakkaus ja hyvyys.

-- Oikein tehty, neiti kulta. Olette antanut kauniin todistuksen luonteenne laadusta. Rakkaudella kaikki voitetaan. Istukaa toki hetkeksi... tietysti herra pastorin luvalla...

Klaudina hämmästyi suuresti, kun hän näiden sanojen jälkeen nousi ja ojensi hänellä kätensä. Julius nyökäytti päätään ja teki kädellään myöntävän liikkeen. Klaudinan piti juuri noudattaa kehoitusta, kun kuului kova koputus oveen. "Sisään", vastasi pastori ja huoneeseen astui aivan odottamatta -- Konrad. Tyttö oli avannut hänelle oven, koska hänen heikkoa soittoansa ei ollut kuultu pastorin kamariin.

Kaikki hämmästyivät äärimmilleen, paitsi Klaudina. Omituisella häijyydellään oli hän juuri oven takana tullut ajatelleeksi, miten hauskaa olisi, jos hän äkkiä ilmestyisi heidän joukkoonsa. Ja nyt hän todellakin oli tullut. Mutta hänen mielenmalttinsa ei tänäkään hetkenä pettänyt häntä, sillä tuskin oli Konrad, "hyvää iltaa" toivottaen likennyt veljeään, kun hän kysäsi:

-- Sitte kai voin lähteä, herra pastori?

Vastausta odottamatta kumarsi hän molemmille herroille, kääntyi ja kahahti ulos huoneesta.

Bock kirosi häntä mielessään; sillä hänen poistuttuaan tuntui kohtaus hänestä kaksinkerroin kiusalliselta; mutta hän koetti pysyä niin levollisena kuin mahdollista. Kohteliaan kylmästi hän vastasi Konradin tervehdykseen ja jäi sitte liikkumattomana istumaan. Samat ajatukset liikkuivat Kickertissä. Molemmat punnitsivat itsekseen, olisiko parempi lähteä pois, vaiko pysyä täällä. Hetkisen katselivat he kysyvinä toisiinsa, ikäänkuin arvatakseen toinen toisensa ajatukset.

-- Pyydän anteeksi, jos olen häirinnyt, alkoi Konrad, joka näytti olevan erinomaisella tuulella, kääntyen Juliuksen puoleen; -- mutta olen viaton, sillä tyttö vakuutti minulle, että olit yksin. Ja kun kerran olin tullut sisään, niin...

-- Ei, ei, -- tervetuloa! keskeytti Julius kiireesti. Hän ei pitkiin aikoihin ollut hengittänyt niin helposti kuin nyt, hän ei oikein tietänyt miksi.

-- Ettehän toki vielä lähde? kysyi hän sitte, nähdessään Bockin ja Kickertin yhtaikaa nousevan. Häneen koski, että hänen täytyi käyttää tuota lausetta, joka oli kuin kehoitus jäämään; mutta kohteliaisuus vaati sen.

-- Kyllä meidän täytyy lähteä. Mutta ehkä jonakin päivänä ensi viikolla tahdotte suoda minulle kunnian... Ehkä ilmoitatte minulle kirjeellä, vastasi Bock, ottaen pöytäkirjan ja pistäen sen taskuunsa.

-- Aiotteko näin äkkiä lähteä, herra hovisaarnaaja... juuri minun tuloni jälkeen? puuttui Konrad tavattoman kohteliaasti puheeseen. -- Näyttää melkein siltä kuin minä olisin siihen syypää. Siinä tapauksessa olisin kovin pahoillani. Sillä en voi salata, että erittäin ilostuin, kuin teidät täällä tapasin. Ja olisin kovin kiitollinen, jos vielä hetken istuisitte... Kuulin juuri, että te kello kuuden aikaan olitte käynyt Holtmannilla. Ajatelkaa -- olimme tapaamaisillamme siellä! Mutta vähää ennen lähtöänne oli hän äkkiä sairastunut. Päätin siis heittää käyntini toiseen kertaan... Voitteko ehkä antaa minulle tietoa arvoisan virkaveljen terveydentilasta?

-- Mitä, onko Holtmann kipeä? kysyi Julius hämmästyneenä. -- Tapasinhan minä hänet juuri ennen päivällistä. Hän oli terve kuin kala... Kas ettette minulle ennen maininneet mitään siitä...

-- Vai, kertoiko herra hovisaarnaaja sinulle käyneensä siellä? kysäsi Konrad taaskin. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän Bockin puoleen. -- Katsokaa, herra hovisaarnaaja, nyt olette herättänyt veljenikin osanottavaisuuden. Teidän täytyy välttämättömästi meille kertoa... vaikka teillä olisi kuinkakin surullisia uutisia. Ajatelkaa toki, miten likeisesti asia meihin koskee!

Tämä melkein tunkeileva rakastettavuus hämmästytti Bockia siihen määrään, ettei hän parhaimmallakaan tahdolla viisastunut Konradista. Hän oli pitämäisillään häntä auttamattomana lurjuksena, joka liukkaalla käytöksellään koetti peittää halpamaisuuttaan; mutta seuraavassa hetkessä tuli hän toisiin johtopäätöksiin. Tieto siitä, että vastustettava henkilö on sellainen, antaa aina rohkeutta paljastamaan häntä; mutta sitä rohkeutta Bock ei tavannut. Aivan odottamatta huomasi hän äkkiä olevansa tuskallisessa mielentilassa, joka teki hänelle mahdottomaksi katsoa Konradia silmiin; sitäpaitsi hän täysin tunsi, että hänen sanansa sisälsivät peittämätöntä ivaa.

-- Niin, hän voi huonosti; hänen piti juuri paneutua vuoteen omaksi, virkkoi hän vihdoin ojentaen Juliukselle kätensä jäähyväisiksi. -- Siis näkemiin asti.

-- Se tuli aivan äkkiarvaamatta. Hän kalpeni ja valitti päänkipua... Hyvää iltaa, herra pastori... Hyvästi, herra tohtori, sanoi Kickert. Hänestä tuntui kohtaus niin kamalalta, että hän seisoi kuin kuumilla hiilillä.

Hetken kuluttua läksivät molemmat.

-- Niin sitä pitää lyödä vihollisensa. Olen varma siitä, että minä heidät karkoitin, naurahti Konrad, heidän jäätyään kahdenkesken. -- Minä sain nimittäin tuon totisen miehen kiinni suuresta valheesta. Hän tietää aivan hyvin, ettei Holtmann ole kipeä... Ehkä sinua huvittaa kuulla, että minua vastaan on tekeillä suuri salaliitto...

-- Vai niin. Sanoinhan sinulle, että avomielisyytesi tulee sinua vahingoittamaan.

-- Niin, se on monelle ihmiselle myrkkyä... Eikö hän kantanut vastaani jotakin syytöstä? Kun astuin sisään, näytti minusta salaliitto olleen täydessä työssä. Vahinko kyllä; ehkä olisin voinut auttaa neuvoillani.

-- Ei. He kävivät molemmat yhdistyksen asiassa, vastasi Julius, asettaen lampun takaisin kirjoituspöydälle ja istuutuen sen ääreen. Ryhtyäkseen johonkin työhön ja saadakseen kasvonsa tuon valheen jälkeen vähemmin näkyviksi, tarttui hän paperiliuskoihin, joille oli kirjoittanut ruumissaarnansa ja koetti syventyä niiden sisältöön; mutta siinä hän ei onnistunut, sillä Konradin varma käytös oli pannut hänet hämille. Muutaman minuutin kuluessa ei kuulunut muuta kuin suuren seinäkellon hidas tikutus. Siinä istui kaksi ihmistä, jotka ajattelivat samaa asiaa, ja joista kumpikaan ei ensin uskaltanut ruveta siitä puhumaan. Vihdoin otti Konrad yhden paperiliuskoista, silmäili sitä ja virkkoi:

-- Ai, sinä olet vaikeassa työssä... Hyvin kaunista... hyvin mietittyä, se minun täytyy myöntää! Tästä päättäen pääsee vainaja taivaaseen... Mutta tiedäthän, että hän oli suuri koronkiskuri, jonka rahoihin liittyi paljon kyyneleitä.

-- Kuolleista ei pidä puhua kuin hyvää, vastasi Julius, nostamatta katsettaan.

-- Varmaankin tämä kelpo mies saa kauniin muistopatsaan, johon kultaisilla kirjaimilla piirretään hänen hyveensä, puhui Konrad eteenpäin.

-- Mitä suuremman, sitä parempi, sanoi Julius entiseen välinpitämättömään tapaansa. -- Kirkko voittaa siitä, valitettavasti ei sentään meidän kirkkomme, sillä hän haudataan toiseen hautausmaahan... perhehautaan... tuonne Riksdorfiin.

-- Todellako? Koska hän haudataan?

-- Tiistaina iltapäivällä kello neljä.

-- Miten kummallista, lausui Konrad vilkkaasti; -- ehkä me sitte tapaamme. Minä menen nimittäin samaan aikaan sinne, mutta paljon edemmäksi... uudelle hautausmaalle.

-- Niinkö? Kuka sitte on kuollut? ja ensi kerran käänsi hän uteliaasti kasvonsa Konradiin.

-- Ehkä jo olet kuullut sen: Josefan nuorin sisar. Kävin eilen siellä katsomassa, miten hänen siskojensa olisi. Siellä vallitsi hirvein kurjuus. Lapsi kuoli käsivarsilleni... Opin muuten retkelläni tuntemaan aika kummallisia ihmisiä.

Konrad oli juuri kertomaisillaan kaikki mitä hän oli nähnyt, mutta pidättyi; sen vaikutti eräs hänen tarkoituksensa, joka oli likeisessä yhteydessä Juliuksen hyvän tuulen kanssa.

-- Aion puhua muutaman sanan lapsen haudalla, jatkoi hän. -- Sinun olisi pitänyt nähdä sen raukan katse. Et sitä milloinkaan unohtaisi. Ijäinen kysymys: miksi? ja minkätähden? kuvastui yhdessä ainoassa katseen vilahduksessa...

Tätä ajatellessa valtasi hänet sellainen mielenliikutus, että hänen piti kääntyä pois ja pari kertaa astua huoneen läpi. Äkkiä hän seisahtui ja kysyi:

-- Olen jo koettanut auttaa... niin paljon kuin olen voinut; mutta paljon puuttuu. Lapsi pitää toimittaa maan alle. Sinä tiedät, ettei kirkko kristillisyydessään anna lainoja. Sen kosto on köyhäin hautausmaa. Kuolema on köyhille oikeastaan kallein kustannus... Sitä paitsi eräs toinenkin perhe on kääntynyt pyytämään apuani; siellä näyttää yhtä surkealta. Varani ovat vähät... ikävä kyllä! En ole koskaan voittanut raha-arpajaisista... Sano siis, rakas Julius... voitko lainata minulle sata markkaa?

Pastori katsahti häneen hämmästyneenä.

-- Kokonaista sata markkaa? kysyi hän ja hänen kasvojensa ilme osotti, ettei kysymys ollut hänelle laisinkaan mieluisa. -- Jos heti alat tällä tavalla, niin et pääse pitkälle, jatkoi hän. -- Mistä minä nyt silmänräpäyksessä otan sata markkaa?

-- No, no! Kai sinun varoillasi kannattaa pitää kotona sellaisen pikku-summan!

-- Niinkö luulet!... Mutta olet sinä kummallinen ihminen: niin sinä menettelet, kuin se olisi luonnollisin asia maailmassa.

-- Niinhän se oikeastaan onkin, vastasi Konrad levollisesti; -- jos nimittäin edellytämme, että pappi itse seuraa sitä oppia, jonka palveluksessa hän on ja jota hän saarnaa muille... Matteuksen viides luku, neljäskymmenestoinen värssy.

Julius vaikeni; hän ei sinä hetkenä muistanut tuota värssyä. Hän oli yhä lukevinaan ruumissaarnaa. Mutta kun Konrad taas astui huoneen toiseen päähän, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja etsi Uudesta Testamentista puheenalaisen kohdan. "Anna sille joka sinulta anoo äläkä käännä sinuas siltä pois, joka lainan pyytää", luki hän. Seuraavana hetkenä hän nousi, avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti sieltä rahat.

-- Älä pidä tätä velkana, vaan ota avuksi hyvään tarkoitukseen, sanoi hän.

-- Kiitän sinua sydämmeni pohjasta, vastasi Konrad ja painoi hänen kättänsä.