Part 14

Kummallista kyllä, ettei hänen epäluulonsa langennut August Jannuschiin; tosin hän pari kertaa tuli ajatelleeksi häntä, mutta poika oli tehnyt häneen niin erinomaisen vaikutuksen, että hän paikalla kumosi epäilyksensä; jo sekin olisi ollut ikävää, jos hän olisi tuhlannut hyvyyttään arvottomaan esineeseen.

-- Tietysti sinä saat leningin, vastasi Klaudina -- Ja kyllä sinun hyväksesi vielä tehdään paljonkin, jos osoitat sen ansaitsevasi... Mitä sinä sitte pidät tuosta hameesta?

Eilen oli hän nimittäin Juliuksen suostumuksella ostanut halvan jokapäiväisen leningin, joka tänään ensi kertaa oli Josefan yllä. Se oli sinisestä, kukillisesta karttuunista ja muistutti suuresti orpolapsien pukuja. Josefa oli siitä äärettömästi ilostunut.

-- Hirveän paljon. Ja nyt minä vanhasta leningistäni voin laittaa jotakin Fransiskalle, vastasi hän.

-- Kastamisesi päiväksi sinä saat kultaisen ristin, sanoi Klaudina taas. -- Herra pastori aikoo jo huomenna mennä hankkimaan isäpuoleltasi lupaa että saat tulla kristityksi. Hänhän kuuluu olevan hurskas mies, joten ei hänellä suinkaan mahtane olla mitään sitä vastaan.

-- Isä Jannuschko hurskas?! Kuulisipa hän sen, niin ei itsekkään uskoisi.

Se oli Josefan mielestä niin hullunkurista, että hänen hiljaa piti naurahtaa, vaikkeivät kyynelten jäljet vielä olleet kuivaneet.

-- Kas, lapsi kulta, siinä se sinun valheellisuutesi taas tulee ilmi, josta velipuolesi eilen pastorille kertoi niin kauniita juttuja. Se ei minua hämmästytä, sillä odotin jo sitä. No, toivottavasti meidän onnistuu karkoittaa sinusta pois pahe. Ainakin olet viimeisen kerran sitä käyttänyt minun läsnäollessani. Kyllä minä vielä tiet ja keinot keksin... Mutta ruvetaanpa nyt lukemaan.

Hänen kasvoissaan oli hetken ajan viipynyt ystävällisyyden välähdys, mutta se katosi äkkiä, ja sijaan tuli jonkinlainen ilkkuva julmuus, joka loisti hänen silmistään. Hän oli lausunut sanansa korkealla äänellä, mutta hitaasti ja tyynesti. Josefa hämmästyi niistä niin, ettei hän saanut sanaakaan suustaan. Liikkumatonna kuin vahakuva tuijotti hän Klaudinaan, joka ilman minkäänlaista sisällisen liikutuksen merkkiä oli kumartunut selailemaan kirjaa, Sentähden siis August eilen oli tullut pastorin puheille! Josefa oli arvellut hänen tulleen itseään hakemaan. Ja nyt hän aika lailla oli panetellut häntä. Veri oli karannut hänen kasvoilleen. Minä en milloinkaan valehtele, oli hän vimmastuneena huutamaisillaan, mutta Klaudina virkkoi samassa:

-- Toivon ettet toki aio ruveta itseäsi puolustamaan, sanoi hän tyynesti, katsettaan kohottamatta. -- Sillä sinä vain pahentaisit asiaa. Sinussa piilee vielä äitisi henki ja se pitää hävittää juurta jaksain... Kuuntele nyt tarkkaavaisesti.

Josefa pysyi yhä sanattomana. Kaikki mitä hän vasta oli kuullut, tuntui hänestä niin käsittämättömältä, että hän miltei oli kuin pahojen voimien vallassa. Hän sortui tuon pirullisen naisen taikakeinojen alle; ja niin oli ollut siitä asti kuin hän joutui hänen käsiinsä. Tänä hetkenä oli hän ikäänkuin tahdotonna. Tuska, suuttumus kärsitystä nöyryytyksestä, se tieto, että hänen pitää tulla kristityksi ja alkaa uutta elämää -- kaikki pyöri hänen päässään. Jo kahtena päivänä hän oli huomannut olevansa aivan sekaisin ja nyt hänen siitä huolimatta piti koota ajatuksensa ja oppia "uusi uskonto", niinkuin hän sitä nimitti.

Klaudina aikoi tänään alkaa valmistaa häntä kasteeseen, selittämällä hänelle pyhiä sakramentteja. Hän tunsi sellaiset asiat erittäin hyvin, sillä kun ihminen saman vuosikymmenen aikana on palvellut kahta pastoria, niin onhan hän silloin tällöin tullut vilkaisseeksi hänen ammattiinsakin. Sitäpaitsi Klaudinan elämään sillä tavalla tuli vaihtelua ja hänen siveellinen voimansa pantiin koetuksen alaiseksi. Ja lopuksi: hän tahtoi Juliukselle näyttää, että hän henkisessäkin suhteessa saattoi olla hänen arvoisensa. Mutta pääasiallisesti häntä johti kunnianhimo: hän tahtoi taivuttaa lapsen täydellisesti valtansa alaiseksi; sotkea sen kuin savikappaleen, voidakseen sitte muodostella siitä mitä tahtoi. Hän ei ollut ruvennut Josefan uskonnonopettajaksi sentähden, että hän olisi ollut niin vakuutettu kristillisen opin totuudesta tai rakastanut kirkkoa, vaan saadakseen tytöstä aseen Konradia vastaan.

-- Kristityn ensimmäinen velvollisuus on kirota kaikki epäkristilliset teot ja pysyä kirkolle uskollisena kuolemaan asti, alkoi hän, katsoen Josefaa suoraan silmiin. -- Kaikki kirkon viholliset ovat samalla kristittyjen vihollisia; tekisit siis suuren synnin, jos puolustaisit tuollaista vihollista, sensijaan että sinun kaikin voimin pitäisi koettaa vahingoittaa häntä. Ymmärrätkö?

-- Luulen että ymmärrän. Kaikkien ihmisten, jotka vastustavat kirkkoa, tulee olla vihollisiani, vastasi Josefa, joka pelosta koetti kuunnella niin tarkkaavaisesti kuin suinkin.

-- Sinä et näy olevan ollenkaan tyhmä, sanoi Klaudina, huomattavan ystävällisesti. -- Tiedätkö mitä kiirastuli on?

-- Kai se on helvetti, vastasi taas Josefa.

-- Aivan oikein. Tässä kiirastulessa poltetaan kerran kaikki syntiset ja kirkon viholliset elävältä. Niin käy sinunkin, jollet pane sanojani sydämmellesi ja tee kaikkia, mitä sinulta vaadin. Tarkoitanhan vain parastasi... Mutta jotta saisit oikean käsityksen helvetin piinasta ja tuskasta, niin minä näytän sinulle millaista siellä on.

Hän nousi, astui huoneen toiseen päähän ja palasi takaisin suuren laukun kanssa, jonka hän avasi ja josta hän otti esiin kuvan. Se oli vanha kuparipiirros Breughel nuoremman eli niinkutsutun Helvetti-Breughelin taulusta, ja esitti kaikki kiirastulen kauhut, joita mielikuvitus yleensä saattaa luoda. Josefa katseli sitä tunteella, joka oli puoleksi kauhua, puoleksi kummastusta. Tuollaista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt, yhtä vähän kuin hän oli luullut, että sellaista saattoi löytyä. Ja nyt hän selvästi, omin silmin näki kaikki helvetin hirviöt. Hän tahtoi kääntää pois kasvonsa, mutta hänen katseensa riippui kuin naulattuna kiinni kuvassa. Suorana seisoi Klaudina hänen edessään, tarkastellen jokaista hänen kasvojensa liikettä; hän näki tytön kauhistuneen hartauden, näki suupielten värisevän ja silmien levottomasti liitävän yhdestä ryhmästä toiseen. Jokainen piirre hänen kasvoissaan osoitti uteliaisuutta ja lapsellisuutta.

-- Olkoon kuva sinulle julmana varoituksena, alkoi Klaudina taasen. -- Näetkö tuon tytön pitkine hiuksineen, joka riippuu mestauspyörällä? Hän oli elämässään valheellinen olento, joka ei koskaan käynyt kirkossa ja joka salaa varasti hyväntekijöiltään. Ja tuo toinen tuolla, jonka kurkkuun kaadetaan sulatettua lyijyä ja joka niin hirveästi huutaa, oli nuoruudessaan viettänyt synnillistä elämää erään papin kanssa; mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä ja kärsii nyt oikeutettua rangaistusta. Tuo mies, joka niin kovasti ponnistelee vastaan, kun häntä aiotaan heittää tuleen, on sama pappi... Sanoppas, eikö hän ole erään nuoren papin näköinen, jonka sinä tunnet... erittäin hyvin tunnet... ja joka vietteli sinut ensimmäiseen syntiin?

Hän äänsi hitaasti sanansa. Silmät tähtäytyivät Josefaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea lapsen sydämmen ajatukset.

-- Katso minuun, virkkoi hän samassa. Josefa totteli ja pudisti kieltäen päätään. Hänen kasvoillaan oli niin luonnollinen hämmästys, että Klaudina tuli hiukan hämilleen. Multa se saattoi olla pelkkää teeskentelyä.

-- Ajattele vain tarkemmin, jatkoi Klaudina. -- Ajattele toissapäiväistä iltaa.

Josefa yhä vaikeni, antaen katseensa riippua Klaudinan kasvoilla. Hän ei tietänyt mitä vastaisi, sillä kysymykset tuntuivat vieläkin niin käsittämättömiltä. Klaudina suuttui.

-- Joko sinä olet tyhmä tai hirveän paatunut, virkkoi hän ankaralla äänellään, jota Josefa suuresti pelkäsi. -- Sitä nyt ei ole ensinkään vaikea ymmärtää.

Äkkiä hän muutti äänensä. Sillä hän tuli ajatelleeksi, että hyvällä ehkä saisi aikaan enemmän.

-- Ole hyvä ja koeta ajatella. Etkö ollut puoleksi tainnoksissa, kun tohtori Baldus sinut löysi?

-- Olin. En ensinkään tietänyt mitä oli tapahtunut.

-- Vai niin. No kas, se on jo paljon. Mutta kai sinä toki muistat, että hän kävi sinuun kiinni...

-- Niin, kyllä kai. Niin minusta ainakin tuntui... olin äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että tuskin pysyin pystyssä.

-- Entä sitte, kun olitte päässeet huoneeseen? Siellä hän suuteli sinua, eikö niin?

-- Suuteliko herra pastori minua? En todellakaan tiedä.

Tyttö tuijotti eteensä, koettaen väkisinkin koota ajatuksensa.

-- Totisesti hän sen teki. Älä sinä siinä koeta kieltää ettei se olisi totta! Muut ihmiset sen kuulivat. Minä huomaan jo, että tahdot minua aika lailla pettää. Ajattele kiirastulta. Lopulta sinut varmaankin täytynee viedä laitokseen, missä pakkopaita opettaa sinulle tottelevaisuutta. -- Tämän lausui Klaudina niin pontevasti ja ääneen, että Josefa säpsähti. -- Ajattele vielä kerran tarkkaan asiaa, jatkoi hän samaan tapaan. -- Eikö tämä pappi kuvassa ole ihan tohtori Balduksen näköinen?

-- Taitaa olla, vastasi Josefa, uudestaan tarkasteltuaan kidutettua miestä.

-- Ajattele nyt, että sinä olet synnillinen tyttö, ja riiput tuossa pyörällä. Ja sitte kai ymmärtänet asiat.

Josefa pudisti päätään.

-- Ei minua kuitenkaan ripusteta pyörään, sanoi hän vihdoin hymyillen. Mutta Klaudina suuttui niin, että hän pöydälle antoi aika kolauksen. Hän tunsi rintaansa ahdistavan.

-- Ehkä sinulle vielä tehdään jotakin muuta, jos yhä pysyt tuossa paatumisen tilassa. Minä annan sinulle ajatusaikaa huomiseen... Mutta toivokaamme, että Jumala jo ennemmin sinua valaisee sanansa kautta.

Ja menkäämme nyt ensimmäiseen pääkappaleeseen.

Siinä puhutaan pyhästä kymmenestä käskystä. Minä luen ja selitän ne ensin ja sitte saat jo tänä iltana oppia ne ulkoa.

Kirja joka oli avoinna hänen edessään, oli katkismus. Kovalla, yksitoikkoisella äänellä rupesi hän lukemaan käskyjä, tuontuostakin lisäten jonkun huomautuksen. Päästyään kahdeksanteen, virkkoi hän:

-- Ei sinun pidä väärää todistusta sanoman sinun lähimmäistäs vastaan. Se on: sinä et saa asettua herra pastoria tai minua vastaan missään tilaisuudessa; sinun pitää tehdä kaikki mitä me sinun itsesi tähden sinulta vaadimme ja auttaa meitä kaikessa, millä voimme olla hyödyksi kristilliselle kirkolle. Jos esimerkiksi herra tohtori Baldus on tehnyt jotakin väärää ja kirkko julistaa hänet vihollisekseen, niin sinä teet itsesi vikapääksi verisyntiin, jollet ole avuliaana häntä kiroomassa. Kirkon tulee olla sinua likinnä. Paina se mieleesi.

-- Onko herra pastori sitte tehnyt jotakin väärää? uskalsi Josefa kysyä.

-- Sen kai _sinä_ parhaiten tietänet, puuttui Klaudina lyhyesti puheeseen. -- Voimme sitte puhua siitä... Mennään nyt eteenpäin.

Josefa oli niin peloissaan, että hän päätti vastata vain siihen mitä häneltä kysyttäisiin. Keskeltä lukemistaan Klaudina äkkiä virkkoi:

-- Tiedätkö, kuka oikea isäsi oli? kysyi hän aivan odottamatta ja katsahti Josefaan.

-- Sain vasta eilen kuulla, että hän oli kristitty pappi.

Kummallinen muutos tapahtui Klaudinassa. Ensinnä hän ei sanonut mitään, vaan tuijotti Josefaan kuin ihmeeseen. Sitte hän nousi ja kurkisti ulos ovesta.

-- Oletko varma siitä? kysyi hän hiljaa ja istuutui. -- Toivottavasti tämä ei taas ole sinun omia keksintöjäsi, lisäsi hän, pysyäkseen uskollisena periaatteelleen, ettei tuolle lapselle pitänyt osoittaa liian suurta kunnioitusta.

Josefa kertoi, kuinka hän oli saanut sen tietää.

-- En ennen tietänyt siitä mitään, sanoi hän, -- mutta kummalliselta minusta aina tuntui, kun äitini minulle sanoi: jollei kirkkoja olisi, niin ei sinuakaan löytyisi maailmassa.

-- No, jättikö äitisi mitään jälkeensä, joka voisi todistaa kuka isäsi oli?... Ehkä jotakin? Ajatteleppa tarkkaan.

Hänen käytöksensä oli kokonaan muuttunut. Selitys, jonka hän juuri oli saanut, oli muuttanut hänen mielialansa. Hän nousi taas tuolistaan ja asteli levottomana huoneen läpi. Äkkiä hän seisahtui; eräs seikka oli juolahtanut hänen mieleensä.

-- Mutta sanoppa... minun piti jo eilen sitä kysyä. Kun sinä eilen illalla tulit tänne, niin sinä käyttäydyit juuri kuin joskus ennen olisit käynyt täällä... Onko sinulla ennen ollut jotakin tekemistä herra pastorin kanssa?

-- Ei, ei koskaan. Se oli minustakin hullua. Mutta kaikki tuntui kummallisen tutulta. En tiedä miksi.

Samassa hetkessä oli Klaudina kiireellä, joka oli hänelle omituinen, tehnyt päätöksen. Hän ei enään kysellyt, vaan istuutui, otti katkismuksen ja luki tyynesti käskyt loppuun, ikäänkuin koko hänen huomionsa olisi keskittynyt vain niihin. Sitte hän pani kirjan kiinni ja antoi sen Josefalle, sanoen:

-- Kas niin, nyt riittää tältä päivältä. Huuda sitte Liina tänne, vain pariksi hetkeksi.

Liina oli kyökkipiika, joka sangen kauvan oli pysynyt palveluksessa pastorilla; hän oli nimittäin tullut taloon neljä viikkoa ennen Klaudinaa. Samaten oli hänen edeltäjänsä palvellut monta vuotta ja Klaudina muisti pastorin joskus maininneen, että hän oli ollut mukana, kun muutettiin uuteen pappilaan; siihen aikaan piti neiti Baldus vielä taloushallituksen ohjia käsissään.

-- Liina, tottahan te tunsitte sen tytön, joka palveli täällä ennen teitä, alkoi Klaudina, kun tyttö oli tullut sisään. -- Mitähän hänestä sittemmin on tullut?

-- Neiti tarkoittaa kai Huldaa... Kyllähän minä hänet tunnen... Hän erosi palveluksesta siksi, että hän tahtoi mennä naimisiin. Siitä ei ole kauvan kuin yhtenä sunnuntaina tapasin hänet... Hän elää hyvin onnellisesti miehensä kanssa... Heillä on pieni kauppa. Minun piti mennä heitä tervehtimään, kirjoitin oikein osoitteenkin muistiin... Jos neiti hetkisen tahtoo odottaa, niin minä paikalla...

-- Antakaa vaan olla, ei sillä niin kiirettä ole, keskeytti hänet Klaudina; hän antoi hänelle muutamia tehtäviä ja lähetti hänet pois. Sitte hän nojausi tuoliinsa, laski kädet ristiin ja vaipui syviin ajatuksiin, joista hän vasta heräsi kun ovikello soi ja hänen piti mennä avaamaan.

-- Otatko vastaan? kysäsi hän puoliääneen ja pisti sivumennen päänsä sisään ovesta.

-- Odotan Bockia, vastasi Julius, kohottamatta katsettaan kirjoituspöytänsä äärestä. -- Jos se on hän, niin pyytäisin ettei minua häirittäisi.

-- Hyvä. Kyllä pidän siitä huolen.

Se oli todellakin hovisaarnaaja, joka sisään astuessaan toivotti hänelle "hyvää iltaa". Hänen seurassaan ei enään ollut kuin Kickert, sillä kandidaatille oli tiellä sanottu armolliset jäähyväiset.

Vissien ajatusten yhtäpitäväisyyksien tähden ei Klaudina yleensä voinut kärsiä Bockia, mutta hän käyttäytyi aina tavattoman kohteliaasti häntä kohtaan ja osoitti hänen läsnäollessaan entistä enemmän olevansa vain pastorin palvelijatar. Hän tiesi, että Julius, joka suuresti ihaili Bockia, ei milloinkaan olisi antanut anteeksi vähintäkään huomaamattomuutta häntä kohtaan. Mutta sitä välinpitämättömämmin kohteli hän seminaarintirehtoria; hänen oli tapana kutsua häntä hovisaarnaajan luteeksi.

Bockin riisuessa päällystakkia auttoi hän häntä kauvemmin kuin tarve oikeastaan vaati -- päästäkseen auttamasta Kickertiä.

-- No miten tytön nyt on? kysyi Bock. -- Onko hänestä taas ollut ikävyyksiä?... Joko herra pastorin veli tänään on käynyt täällä?

Klaudina mietti pari silmänräpäystä, mitä hän vastaisi; sitte huomasi hän parhaaksi vapaaehtoisesti väistyä taistelukentältä. Hän ripusti välinpitämättömän näköisenä takin naulaan ja virkkoi:

-- Ei, herra tohtori Baldus ei vielä tänään ole käynyt täällä... Onko herra hovisaarnaaja ehkä kuullut jotakin pahaa tytöstä?

Tämä tutunomainen kysymys suututti Bockia.

-- Ajatelkaa rouva Brennerleiniä, neiti! Neljännestunti sitte sanoi hän pitäneensä velvollisuutenaan käydä teille huomauttamassa muutamia asianhaaroja.

Niillä sanoilla käänsi hän hänelle selkänsä ja astui, seminaarintirehtorin seuraamana, työhuoneeseen.

Tämä kohtelu suututti suuresti Klaudinaa, varsinkin koska hän huomasi tehneensä tyhmyyden. Viime sanat sitäpaitsi häntä hämmästyttivät. Epäilemättä hovisaarnaajaa oli käynyt Ulrikalta urkkimassa tietoja. Sitä jota hän vihasi, sitä hän myöskin vainosi, varsinkin jos hän häntä oli julkisesti loukannut, niinkuin tohtori Baldus.

Klaudina kuvitteli paikalla, mitä nyt seuraisi. Oikeastaan hänen ilolla olisi pitänyt huomata saaneensa hovisaarnaajasta salaisen liittolaisen, mutta häntä harmitti, että toinenkin asteli samaa pimeyden tietä, jonka hän yksin oli luullut keksineensä. Nyt hän ymmärsi, minkätähden Bock oli tullut, ja päätti muitta mutkitta astua hänen perässään. Sekä pastori että hovisaarnaaja puhuivat yleensä hyvin ääneen; viereisessä huoneessa saattoi siis täysin kuulla, mitä he sanoivat. Klaudina astui rippikouluhuoneen läpi ja asettui odottamaan.

Päivällisaikaan oli Julius saanut kirjeen, jonka sisältö oli seuraava:

"Berliini lokakuun 20 p. 1888.

Rakas veli! Juuri sain August Jannuschin kautta vastaanottaa arvoisan kirjeenne. Vilpitön kiitos tästä teidän luottamuksenne osoituksesta. Nuori mies teki minuun erittäin hyvän vaikutuksen; hän näyttää ansaitsevan osanottoamme ja kristillistä apuamme. Minä tulen noudattamaan ehdotustanne. Suokoon Jumala, että olisimme saaneet laumaamme uskollisen sielun.

Vielä pyytäisin, että tänä iltana noin seitsemän aikaan uhraisitte minulle puolen tuntisen. Minulla on erittäin tärkeä asia kerrottavana. Tulen siis.

Sydämmellisesti tervehtien näkemiin asti Teidän

Bock."

Julius oli utelias tietämään, mikä tärkeä asia tuo saattaisi olla. Hän oli moneen kertaan lukenut kirjeen ja iloinnut pojan onnesta; se oli häntä suuresti tyydyttänyt, sillä hän piti hovisaarnaajaa ihmistuntijana, jota ei helposti petetä; nyt ei hänen tarvinnut pelätä, että edesvastuu mahdollisesti väärästä ihmisrakkaudesta lankeisi yksin hänen niskoilleen.

Hän oli juuri valmistamassa puhetta, jonka hänen tulevan viikon alussa piti pitää erään tunnetun seurakuntalaisen haudalla. Vainaja jätti jälkeensä huomattavan omaisuuden, joka ei aina ollut ansaittu aivan rehellisellä tavalla. Mutta jälkeenjääneet tahtoivat pitää komeat hautajaiset ja toivoivat vilkasta osanottoa, sillä vainaja oli aina ymmärtänyt antaa sekä seurakunnalle että köyhille lahjoja, jotta pahat puheet hänen raha-ansioistaan taukoisivat. Koska Julius jo vuosien kuluessa oli toimittanut kaikki perheessä esiintyvät kirkolliset toimitukset, niin hän sangen tarkkaan tunsi olot. Ei ollut suinkaan helppoa peittää miesvainajan paljoja pahoja ominaisuuksia hänen harvojen hyveittensä kustannuksella. Mutta vihdoin oli hän vanhojen konseptien avulla saanut kokoon innostuneen puheen, jonka tekstinä oli "rakkaus ei koskaan lakkaa". Hän toivoi sen tyydyttävän kaikkia.

Juuri kun Klaudina ilmestyi ovelle, oli hän sangen ärtyneessä mielentilassa. Hän oli nimittäin juuri silmäillyt läpi työtään ja huomannut, että vainajan äiti, joka vielä eli, oli jäänyt häneltä puheessa mainitsematta. Siitä huolimatta oli hänen kasvoillaan tavallinen ystävällinen hymy, kun hovisaarnaaja ojensi hänelle kätensä tervehdykseksi.

-- Eihän teillä ole mitään sitä vastaan, että tuon Kickert-ystävän mukaani, sanoi Bock.

-- Mutta, arvoisa herra hovisaarnaaja... tiedättehän toki, kuinka paljon pidän seminaarintirehtoristamme... Sydämmellisesti tervetuloa!

Näillä sanoilla ojensi hän Kickertille oikean kätensä ja pyysi herroja istumaan.

-- Te pysytte aina entisellänne, herra pastori, huomautti seminaarintirehtori. -- Kesken töitänne aina vain hyvällä tuulella... Tiedättekö, sen jälkeen kuin ei minulla enään ole varsinaista virkaa, tunnen joskus olevani niin tarpeeton maailmassa. Ihanteeni oli nuoriso... aina vain nuoriso! Joka ihanteeni ei tosin tänäkään päivänä ole kuollut rinnastani. Ei vähääkään! Antakaa minulle vain tarpeelliset varat, niin lupaan kasvattaa teille sukupolven, josta helposti saattaa löytää sata Bismarckia... Saisinko pyytää teiltä lasillisen vettä... jollei se nimittäin tuota vaivaa.

-- Ei vähääkään, vastasi Julius ja astui ovelle, -- Mutta minkätähden vettä? Enkö saa tarjota olutta?

-- Olutta... näin aikaiseen?... Hyvä... siis olutta. Olisinhan epäkohtelias, jollen ottaisi tarjoustanne vastaan.

Klaudina, joka oven taakse kuuli joka sanan, riensi heti paikalle kuulemaan pastorin käskyä, mikä oikeastaan oli tarpeetonta.

-- Älkää valittako, rakas Kickert, sanoi Bock alentuvan ystävällisesti, kun Klaudina oli lähtenyt. -- Mikä ihana tehtävä teillä on kaupunginlähetyksessämme. Ensiksi täytyy ravistaa täysikasvaneita, jotta he heräävät. Kirkkojen tarpeet etupäässä.

-- No niin, niin, onhan se totta, virkkoi Kickert, -- mutta, hyvät herrat, täytyy teidän myöntää, etteivät kirkot myöskään saa pysyä tyhjinä. Olisi se sentään ihanaa jos voisimme muodosta kirkkoyleisön nuorisosta. Vanhuus kallistuu aina epäilyyn. Pitäisi kerran koettaa päinvastaista tapaa ja antaa lasten vaikuttaa vanhempiin.

-- Omituinen uudistustapa, huomautti Julius.

-- Mutta samalla erinomainen, jatkoi Kickert vilkkaasti. -- Epäilemättömänä tosiasiana pysyy, että tuhansissa perheissä lasten äly on paljon suurempi kuin vanhempien. Ja siitä huolimatta on valta viimeksimainittujen käsissä. Mitä taas kurituskeinoihin tulee, niin totisesti... On totuttu pitämään sitä hyvin pahana, jos nuoriso antaa vanhoille hyviä opetuksia. Minä pidän tätä katsantokantaa poroporvarillisena, sillä se, joka on oppinut enemmän, saattaa myöskin antaa parempaa esimerkkiä. Monet lapset saattaisivat vaikuttaa vanhempiin, niin että he kävisivät kirkossa. Ja se se juuri on minun ohjelmani.

-- Ei se niin hullu ole, mutta hirveän vallankumouksellinen. Ja vallankumouksellisilla ei päästä eteenpäin, sanoi hovisaarnaaja.

-- Niinkö luulette... Kickert heitti häneen kummastuneen katseen. -- Niin, korkeasti kunnioitettu herra hovisaarnaaja, jatkoi hän, -- jos te tahdotte nimittää jokaista parempaa aatetta vallankumoukselliseksi, silloin voisi sovittaa juutalaisvainonkin...

-- Se on aivan toista, keskeytti hovisaarnaaja kiivaasti ja heitti ystäväänsä katseen, joka sinä hetkenä pani hänet ajattelemaan. Kickert päättikin ensi tilaisuudessa sovittaa sen kolauksen, joka häneltä oli päässyt hänen korkea-arvoisuutensa mielipiteitä vastaan. Onneksi toi Klaudina samassa olutta sisään, joten hän syvään kulaukseen saattoi hukuttaa kaiken mieliharminsa.

Kolmas luku.

Hetkisen he vielä keskustelivat vähäpätöisistä asioista, kunnes Bock äkkiä rupesi puhumaan tulonsa tarkoituksesta.

-- Tiedättehän rakas herra Baldus, alkoi hän, mukavasti nojaten sohvaan, että ystävien aina tulee puhua suoraan. Ja minun tietääkseni ei meillä molemmilla koskaan ole ollut syytä valittaa siinä suhteessa, vaikka jo kauvan olemme pyrkineet samaan päämaaliin.

-- Ei totisesti, arvoisa herra hovisaarnaaja, vastasi Julius. -- Olkoon mitä tahansa, niin puhukaa suunne puhtaaksi. Ette voi osoittaa minulle suurempaa kunniaa. -- Uteliaasti odottaen hän häneen silmäili. -- Herra seminaarintirehtori kuuluu kai myöskin uskottuihin? lisäsi hän, kääntyen Kickertin puoleen.

-- Kyllä. Hän teki minulle vasta suuren palveluksen puheena olevassa asiassa.

Ensin Kickert myöntävästi oli nyökäyttänyt päätään; nyt teki hän kieltävän liikkeen, otti sitte lasisilmät nenältään ja rupesi puhdistamaan niitä punasilkkisellä nenäliinallaan. Hän teki sitä niin tarkkaan, ikäänkuin ei hänellä seuraavina päivinä tulisi olemaan ensinkään aikaa tähän toimeen. Hän pelkäsi tulevia hetkiä ja luuli siten voivansa peittää mielenliikutustaan.

-- No niin, rakas veli, Kristuksen nimeen siis, jatkoi Bock tyynesti. -- Sopiiko teidän mielestänne veljenne katsantokanta apostolisen uskontunnustuksen opettajalle?

-- Olen iloissani, että kosketatte juuri näitä asioita, virkkoi Julius hiukan pettyneenä. Hän oli odottanut jotakin aivan tavatonta.

-- Sitä parempi, niin ymmärrämme toisemme jo edeltäkäsin, lausui Bock.