Part 13

Sekavaksi tämä kaikki jäi Konradille, mutta hän päätti perinpohjin tutkia asiaa ja ensinnäkin tehdä tarkkoja huomioita. Kun hänen vihdoin piti lähteä kotiin, huomasi hän kääntyneensä aivan väärälle tielle. Tosin hän isälleen oli luvannut, jos mahdollista, tulla heille jo samana iltana, mutta nyt ei hän tuntenut vähintäkään halua siihen; hän pelkäsi kohtaavansa maalaispastorin. Eikä hän ollut siinä mielentilassa, että hän jo tänään olisi voinut esittää tuota vanhaa kertomusta tuhlaajapojasta mitä synkimmillä toisinnoilla. Hän läksi siis ravintolaan, söi -- paremmin tottumuksesta kuin nälkää sammuttaakseen, selaili noin tunnin ajan eri sanomalehtiä saadakseen ajatuksensa suunnatuiksi toisaalle ja läksi sitte vaatimattomaan kotiinsa, jossa aikaiseen panihe maata. Mutta kauvan viipyi ennenkuin hän sai unta, jota hän juuri tänä iltana niin hartaasti halusi.

Vasta seuraavana iltapäivänä tuli hän käyneeksi isänsä luona. Maalaispastorista ja Agatasta ei heidän ensimmäisen käyntinsä jälkeen ollut kuulunut mitään. Vanhus ja Hedvig ottivat Konradin riemulla vastaan. He tiesivät jo kaikki mitä eilen oli tapahtunut. Vanha pastori oli tunti sitte ollut Juliuksen luona, joka oli kertonut Josefan tiedonannoista.

Tyttö oli siis todellakin palannut! Konrad koetti tiedustella, oliko hän maininnut Bläseliä. Mutta kumma kyllä, ei hän hänestä ollut maininnut sanaakaan; hänen kertomuksensa oli vain keskittynyt Konradin tuomaan apuun.

-- Hän ei saanut lakatuksi itkemästä, virkkoi vanhus. -- Jumala siunatkoon hyviä töitäsi, poikani, lisäsi hän ja sulki hänet toistamiseen syliinsä.

-- Olisinpa tahtonut nähdä sinut lapsenpiikana, huudahti siihen Hedvig, ja jatkoi hetken kuluttua: -- Voi taivas, miten ne lapsiraukat ovat mahtaneetkaan kärsiä huonosta hoidosta!... Koko päivän elää vesisopalla! Mutta nyt tulee sinun sisaresikin rakkaus tekemään jotakin puolestaan.

Hänen tuumansa oli valmis. Hän oli päättänyt ensi tilassa käydä Josefan kodissa. Ja tätä tarkoitusta varten oli hän kaivanut esiin kokonaisen koperon vanhoja vaatekappaleita, joita hän nyt suurella tyydytyksellä näytti veljelleen.

-- Muutahan ei tällainen köyhä pappilan-tytär voi tehdä, virkkoi hän hymyillen, johon Konrad vastasi painamalla sydämmellisen suudelman hänen huulilleen.

Sitte hän itsekseen mietti, pitikö hänen isälleen uskoa, mitä Jannuschilla oli tapahtunut, varsinkin mitä tuli Josefan syntyperään. Vihdoin hän sentään huomasi parhaaksi olla pääasiaan koskematta ja ainoastaan kertoa kohdanneensa Oskar Bläselin noissa mitä omituisimmissa oloissa. Eihän hän sitäpaitsi vielä ollut mistään varma, jonkatähden ei hän tahtonut tehdä vanhusta levottomaksi. Kuka saattoi tietää, miten aika sitäpaitsi asiat kehittäisi. Mitä taas tuli vanhimman pojan julkeuteen, niin hän olisi hävennyt sanallakaan siihen edes viitata.

Pastori ja Hedvig hämmästyivät äärettömästi. Varsinkin vanhus, joka muutamaksi hetkeksi kävi vallan sanattomaksi. Ensinnäkin hän ajatteli, miten hirveästi pojan rappiotilan täytyi koskea hänen maalaiseen virkaveljeensä.

-- Etkö sinä ensinkään puhunut hänen kanssaan? kysyi hän.

-- En, niinkuin jo sanoin, vastasi Konrad. -- Hän oli juovuksissa niinkuin pölkky. Olisi ollut turhaa lausua hänelle järkevää sanaa. Minun oli vaikea edes tuntea häntä, niin hän on muuttunut, eikä suinkaan edukseen... Sinä tiedät etten moneen vuoteen ollut häntä nähnyt. Muuten ei hänellä näyttänyt olevan aavistusta siitä, kuka minä olin. Lähtiessäni makasi hän pitkällään permannolla ja kuorsaili.

-- Voi pyhä Pietari! huudahti vanha Baldus melkein leikillisesti. -- Niin, hän kuuluu pitäneen hullua peliä, asuessaan tuolla Marta-kirkon luona. Mutta se saatiin vasta myöhemmin selville. Harvoin hän aamusin oli palannut kotiin ennen kello neljää. Hänestä kerrottiin mitä likaisimpia juttuja. Torin toisella puolen on kapakkaluola, jonkinlainen yökahvila, johon hän säännöllisesti oli mennyt, kun muut kapakat jo olivat suljetut. Saattaa ajatella kummoisessa seurassa hän siellä oli... Konjakki oli tullut hänelle oikein himoksi. Sitä hänen sanotaan juoneen tavattomia määriä. Jonkun ajan kuluttua oli hän käynyt kuuluisaksi kuin kirjava koira. Tyttöletukat kuuluivat kutsuneen häntä "herra pastoriksi"... Sanotaan hänen juopuneena pitäneen koesaarnansakin. Kirkon perällä oli istunut muutamia hänen juomakumppaleistaan; kun hän sitte alkoi puhua tämän maailman synnillisyydestä, nauroivat nämät ääneen. Superintendentti Thürmel oli vallan vimmoissaan. Hän teki asiasta lopun, käyttämällä kirkonkuria... Mutta seurakunta ei pitkiin aikoihin voinut unohtaa tuota onnetonta juttua. Hulluuden vanhus teki kun määräsi poikansa papin-ammattiin. Ja päävika oli, että hän kotoa sai liian runsaasti varoja.

Lopuksi huomautti pastori pitävänsä velvollisuutenaan paikalla toimittaa tiedon maalaispastorille, joka pappilassa oli sanonut, missä hän olisi tavattavissa. Konrad olisi kyllä mielellään jutelleet yhtä toista asiaa koskevaa, jollei hän olisi pelännyt sittenkin joutuvansa tuohon arkaan kohtaan. Hän siis ainoastaan lisäsi, että hän likeisinä päivinä toivoi voivansa antaa lähempiä tietoja Oskarista, ja sanoi jäähyväiset.

Loppuosan iltapäivää oli hän ahkerasti työssä. Oli pitänyt ruveta toimittamaan uutta painosta hänen kirjaansa vuorisaarnasta ja hän oli päättänyt kirjoittaa esipuheen, jossa hän asiallisella ja arvokkaalla tavalla torjuisi oikeauskoisen sanomalehdistön hyökkäyksiä. Kello kuusi oli hän ilmoittanut käyvänsä Pyhän Marta-seurakunnan ensimmäistä pappia tervehtimässä. Myöhemmin aikoi hän käydä Juliusta puhuttelemassa, sillä varkausjuttu oli taas juolahtanut hänen mieleensä. Hän tahtoi persoonallisesti vakuuttautua, miten paljon siinä oli perää jo senkin tähden, että Klaudina oli vakuuttanut kadottaneensa rannerenkaansa. Salaperäinen hämäryys, joka varjosi Josefan olentoa, herätti yhä enemmän hänen myötätuntoisuuttaan.

Lähdettyään talosta ja käydessään tietä kirkon ta'atse, näki hän Brennerleinin, joka jo hyvän matkan päässä nosti lakkiaan, antaen harvojen hiussuortuviensa liehua tuulessa. Hengästyneenä, niin paljon kuin hän lyhyiltä norsunjaloiltaan pääsi, kiiruhti Nikolaus suoraan häntä kohti.

-- Hyvä, että vielä tapaan herra tohtorin, sanoi hän basso-äänellään, joka tällä kertaa oli viritetty hyvin syvältä. -- Monet terveiset herra pastori Holtmannilta... joka pyytää, ettette tänään kävisi hänen luonaan... Herra pastori on äkkiä tullut pahoinvointiseksi. Hän pyytää teitä huomenna juomaan kahvia luonaan. Suokoon vain hyvä Jumala, että hän pian parantuisi, päätti Nikolaus tekopyhästi puheensa ja loi katseen kirkontornin huippuun.

-- Kiitoksia paljon, hyvä Brennerlein, vastasi Konrad. Hetkeksi hän neuvotonna seisahtui, kysyen itseltään mihin hän nyt lähtisi? Sanoma tuli niin odottamatta ja viime hetkessä.

-- Meneekö herra pastori ehkä takaisin kotiin? kysyi Nikolaus nöyrästi. -- Muuten minä voisin... jos herra pastorilla olisi jotakin toimitettavaa äidille... menen nimittäin nyt hänen luokseen, lisäsi hän samassa kiireesti, ikäänkuin sovittaakseen tunkeilevaisuutta kysymyksessään.

-- En vielä tiedä... mutta luultavasti en mene kotiin, vastasi Konrad hajamielisenä. Sitte hän asteli eteenpäin, sillä hänen piti viedä pari kirjettä postiin. Hän päätti vielä kerran tavata isänsä, ennenkuin hän menisi Juliuksen luo. Ehkä sitäpaitsi maalaispastori samana iltana tulisi ystävänsä tykö käymään; tulisi Agatan kanssa, -- lisäsi Konrad ajatuksissaan. Hän ei voinut itselleenkään selittää, minkätähden tuon nuoren naisen kasvot yhtämittaa sukelsivat hänen eteensä.

Vaistomaisesti hän likeni pappilaa. Päästyään noin kahdenkymmenen askeleen päähän siitä, näki hän hämmästyksekseen hovisaarnaajan ja seminaarintirehtorin tulevan pihan portista; heidän seurassaan oli myöskin vaaleatukkainen kandidaatti, joka toissapäiväisen kokouksen istunnossa oli toimittanut kirjurin virkaa. Kaasulyhdyn valossa tunsi Konrad heidät paikalla. Bock ja Kickert tekivät vilkkaita liikkeitä käsillään, jotavastoin kaitainen kandidaatti suorana kuin kynttilä ja kantaen kainalossaan laukkua, asteli heidän takanaan.

Koska he juuri tulivat Konradia kohti, ja hän tahtoi heitä välttää, poikkesi hän erääseen taloon, päästääkseen heidät ohitse. Hän olisi katsonut noita kolmea aivan välinpitämättömin silmin, jolleivät he olisi sattuneet tulemaan juuri sieltä, jonne hän muutama minuutti sitte oli aikonut ohjata askeleensa. Epäilemättä he tulivat Holtmannilta. Hänelle oli aivan yhdentekevä, miksi he olivat siellä käyneet, olihan syynä saattanut olla joku virkatoimi. Ensi hetkessä hän ainoastaan punnitsi, oliko hänen tulevan virkaveljensä pahoinvointi todellinen vaiko keksitty. Ei sitä ihminen niin äkkiä sairastu, juuri kun hän päästää luotaan kolmea vierasta ja odottaa neljättä. Alla mahtoi piillä vissi tarkoitus. Eikä muuta syytä saattanut olla kuin se että piti estää häntä ja hovisaarnaajaa törmäämästä yhteen.

Seuraavassa hetkessä astelivat kaikki kolme herraa hitaasti ohitse. Ainoastaan harvoja ihmisiä oli näkyvissä, joten Bock saattoi puhua vapaasti. "Mutta kuulittehan mitä Holtmannkin arveli", sanoi hän. "Hänen vaalinsa olisi onnettomuus. Seurakunta on sokea... meidän täytyy kääntyä korkeampaan paikkaan. Juutalaisystävät ne ovat vihoviimeisiä... kaikkihan he tahtovat kumota... Ja sitte tämä likainen juttu... saammepa nähdä..."

"Voi sitä turmeltunutta nuorisoa! Uusi nuoriso meidän täytyy luoda", puuttui Kickert puheeseen. Enempää ei Konrad voinut kuulla. Mutta nyt hän tiesi millä kannalla asiat olivat, sillä sen hän paikalla oivalsi, että keskustelu oli tarkoittanut häntä. Hänen asemaansa aiottiin siis tehdä mahdottomaksi. Sinä hetkenä hänelle selveni, että hän Bockista oli saanut leppymättömän vihollisen, joka panisi liikkeelle kaikki voimansa häntä vahingoittaakseen. Tämä tieto täytti hänen mielensä tunteella, jota hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja hän kiitti sattumaa, joka niin odottamattomasti oli avannut hänen silmänsä. Nyt hän myöskin ymmärsi Holtmannin äkillisen sairastumisen; tämänkin arvoisan herran hän siis pian oli oppinut tuntemaan.

Hän oli saapunut likeisimmälle postitoimistolle, mutta pysähtyi ennenkuin hän astui sisään. Hän tuli ajatelleeksi hovisaarnaajan viime sanoja. Mitä hän mahtoi tarkoittaneen "likaisella jutulla?" Eihän toki...? Ei, ei; niin pitkälle ei panettelu ollut saattanut kehittyä. Äkkiä valtasi hänet sama tunne, joka eilen oli vavistuttanut hänen ruumistaan, kun August Jannusch mustan sielunsa paljasti. Eikö poika sitäpaitsi ylvästellen ollut kertonut isälleen, että hänellä oli suosituskirja hovisaarnaajalle? Miksei hän juuri tänään olisi voinut saattaa perille kirjettään? Hehän tahtoivat valloittaa kirkon puolelleen, niinkuin he omituisesti kyllä olivat toivomustaan nimittäneet. Tietysti vain voidakseen hurskauden varjon alla viettää laiskanpäiviä. Mutta mitä tuossa kirjeessä seisoi, kuka sen oli kirjoittanut?

Miettien tätä uutta arvoitusta, astui hän luukulle toimittamaan asiaansa.

Sillaikaa oli Nikolaus Brennerlein vallan mielenliikutuksissa saapunut kotiin. Jo hänen kiireestään huomasi Ulrika että jotakin erinomaista mahtoi olla tekeillä. Hän unohti kokonaan haukkua portaita ja "ah" ja "oh" jäivät häneltä lausumatta. Muuten Ulrika selvään saattoi kuulla hänen voivotuksensa talon hiljaisuudessa. Tänään kaikuivat vain hänen tanakat askeleensa: raskas kopina, ikäänkuin joku olisi kanniskellut sentneripainoa.

-- Mutta Niilo, mitä on tapahtunut? huusi Ulrika hänelle jo kaukaa. -- Niinhän sinä hyppelet kuin kaksitoistavuotias poika. Sitä sinun ei pitäisi tehdä. Muista toki hengenahdistustasi.

-- Voi taivas...! Äiti... hovi... hovi, ähki hän vaivalloisesti. Hän näytti niin rasittuneelta, että Ulrika oikein huolestui. Yksin kissojakaan ei "herra-kulta" tänään ensinkään huomannut; sillä kun Missi ja Mirri tutunomaisesti juoksivat häntä vastaan, niin hän vihaisesti pudisti ne luotaan; Mirriltä pääsi oikein äänekäs valitushuuto ja Missi, joka oli järkevämpi, pysytteli arvokkaasti etäisyydessä.

-- Pitääkö noiden elukoiden nyt aina olla tiellä, ärisi Nikolaus.

-- Mutta Niilo... elukoiden! Kuka nyt sillä tavalla puhuu... Onko lukkari Magner taas sinua suututtanut?... Mutta eihän hän kuitenkaan koskaan voi vetää vertoja sinulle, lisäsi hän sovittavasti. Sitte riisui hän päällystakin hänen yltään, niinkuin hän olisi ollut pieni lapsi ja silitti hyväellen hänen kaljua päälakeaan.

-- Ei, ei tänään. Tänään hän oli erittäin hyvällä tuulella, jopa tarjosi minulle nuuskaakin. Ihmisiä mahtoi eilen kuolleen niinkuin kärpäsiä. Silloin hän aina nauraa. Ilmoitettiin suuri joukko ensimmäisestä ja toisesta luokasta... ja se on hyvä, sillä kirkonkin täytyy elää... Ja tänään iltapäivällä kuoli muuan kauppaneuvos, rouva kävi itse ilmoittamassa... ja siitä... olehan hyvä ja vedä vasen saapas jalastani... ja siitä hyödyin minäkin hiukkasen, piti minun sanoa... Pois mennessään pisti hän taalerin käteeni. Ja se tekee hyvää... kyllä sen heti huomaa, mikä on rikas ruumis. No niin. Ja ole nyt hyvä ja anna kengät... mutta pian... sillä hovisaarnaaja... sai hän vihdoinkin sanotuksi.

-- Mitä, onko hän kuollut? Taivaan tähden, se olisi kamalaa!

-- Ei. Herran uskolliset sotilaat ovat sitkeitä niinkuin ihmiset terveen vuodenajan kestäessä. Niinkuin Magner-aasin on tapana sanoa, kun hän laskee leikkiä, mikä muuten harvoin tapahtuu... Herra hovisaarnaaja tulee tuossa tuokiossa tänne... seminaarintirehtori Kickertin kanssa... He tahtovat kysellä sinulta jotakin herra pastorista, joka asuu meillä.

-- Mutta mies, Niilo, nyt vastako sinä sen sanot?!... Ja minkä näköinen minä olen! Minun pitää uudestaan kammata hiukseni... Herra hovisaarnaaja tulee omassa persoonassaan! Mikä kunnia meille. Niilo, tiedätkö, se pitäisi panna evankeeliseen viikkolehteen... Missi ja Mirri, pysykää siivolla, sanon minä! Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee että hovisaarnaaja Bock tulee meille? Se tahtoo sanoa, että olemme hyviä kristityitä ja hänen seuransa arvoisia. Missi, uskallatko mutista? Minäpä sinut opetan! Hus kyökkiin! Äläkä puhu mitään... Viemmehän toki herrasväet vieraskamariin, kysyi hän Nikolaukselta, ajettuaan kissat kyökkiin.

-- Kyllä... tämä kaikki pitää pidettämän salassa. Sopii erittäin hyvin, ettei tohtori ole kotona... Ethän toki sanonut minulle liikaa, äiti?

Vasta nyt näkyi Ulrika alkavan käsittää, mistä oli kysymys. Suuresti hän hämmästyi.

-- No, mitä hän sitte tahtoo tietää minulta? kysyi hän.

Nikolaus oli istuutunut. Nyt hän nousi ja kammersihe vaivalloisesti huoneen läpi.

-- Hm... se on ikävä juttu, virkkoi hän. -- Mutta täytyyhän sinun se parhaiten tietää. Sanotaan että taloomme olemme saaneet uuden syntisen vanhan sijaan, joka ansaitulla rangaistuksella muutti tiehensä. Ja kaikkien syntisten pitää lankeemaan, jos he nimittäin nousevat kymmeniä käskyjä ja lakia ja kirkkoa vastaan... Kunhan eivät viipyisi kauvan... Minun on niin nälkä.

Äkkiä kävi hän levottomaksi, avasi kyökin oven ja nieli ruuanhajua.

-- Äiti, voinpa lyödä vetoa, että tänään olet ajatellut minua.

-- Häh, senkin pieni viekastelija, kaikki sen pitääkin arvata! Niin, niin, on paistettua kalaa. Lupasinhan sinulle... Juutalaisryökäleestäkö tässä siis on kysymys? Mutta kyllä minä paikalla ajattelin, ettei neiti Schaff asiaa rupee salaamaan. Ja Bockhan seurustelee heillä... Kun se neiti puuron keittää, niin maun tuntee pitkät ajat jälkeenpäinkin.

-- Voitko sinä äiti, todellakin hyvällä omallatunnolla antaa hovisaarnaajalle apuasi? Muista, ettemme ole tekemisissä kandidaatti Bläselin kanssa.

Nikolaus näytti epäilevän ja istuutui huolestuneena sohvaan, kädet ristissä.

-- Miksen voisi? vastasi Ulrika. -- Tietysti voin sanoa mitä tiedän. Kuulinhan selvään kuinka hän tyttöä suuteli.

-- Suuteliko? Tiedätkö varmaan? Se olisi hirveää! Että kristitty pappi kulettaa huoneeseensa juutalaisen katutytön ja suutelee häntä... vieläpä ihmisrakkauden varjon alla. Eihän hänen rippikouluunsa voi uskoa mitään naisoppilaita.

Hän nousi taaskin ja haisteli pitkän aikaa kyökkihajua. Sillaikaa puhui Ulrika:

-- Minä kuulin loksahduksen. Ja eroittaahan toki sen, mikä on suudelma. Ja loput saattaa ajatella... Sitäpaitsi emme seurakunnassamme rupea kärsimään mitään vapaamielisiä. Se on vissi se. Eikö hän tässä hiljan kohdellut minua, niinkuin olisi hän Herra Jumala itse! Sellainen nuori pappi! Ja minä olen neljäkymmentä vuotta ollut seurakunnan palveluksessa... Herrajestas, tuossa ne tulevat!

Kello soi kimakasti.

-- Ota lamppu, Niilo, huusi hän ja kiirehti hänen saattamanaan ulos etehiseen, vetääkseen nyöriä, joka oli yhteydessä alaoven lukon kanssa.

Se oli todellakin hovisaarnaaja. Molempien toisten herrojen seurassa astui hän ylös portaita.

-- Hyvää iltaa, virkkoi hän kovalla äänellä, ennenkuin hän vielä oli päässyt ylös asti. Nöyryydessään meni Ulrika miltei kaksinkerroin.

-- Mikä kunnia, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi hän syvästi kumartaen. -- Olkaa hyvät, astukaa likemmä.

Hän oli vuosien kuluessa oppinut, miten tuollaista herrasväkeä tuli kohdella. Bock ojensi hänelle ystävällisesti kätensä, nyökytti armollisesti päätään, antaen tavallisen hymynsä välkähtää kasvoille ja astui sitte edellimmäisenä vieraskamariin. Nikolaus pani lampun pöydälle ja poikkesi muutamia askeleita taappäin, kunnes Bock ja Kickert olivat istuutuneet sohvaan. Ulrika asetti kandidaatille tuolin ja silmäili sitte odottaen hovisaarnaajaan.

-- Poikanne on varmaan teille kertonut, miksi olen tullut tänne, alkoi Bock. Ulrika antoi siihen myöntävän vastauksen ja Bock jatkoi: -- voimme siis muitta mutkitta käydä asiaan käsiksi... Mutta istukaa, hyvä rouva... Ja ehkä te, Brennerlein, toimitatte meille mustetta ja kynää.

Nikolaus läksi, palatakseen muutaman hetken kuluttua.

-- Kas niin. Kiitos...

-- Mutta istukaa toki tekin, Brennerlein, kääntyi Bock alentuvasti Nikolauksen puoleen. -- Ja te, hyvä rouva, tulkaa likemmä, jotta voin katsoa teitä silmiin. Nyt on hyvä... Eihän minun tarvinne sanoa teille, että jokaisen jumalaapelkääväisen ihmisen pitää pysyä totuudessa. Totuus on ennen kaikkia välttämätön... Eihän herra Baldus toki lie kotona? Ainakaan en nähnyt valoa ikkunoissa, keskeytti hän oman puheensa ja jatkoi sitte rauhoittuneena: -- Totuus on ennen kaikkia kirkolle välttämätön ja hyödyllinen, ymmärrättekö rouva Brennerlein? Sanon sen vieläkin kerran: hyödyllinen. Kertokaa siis tästä asiasta ainoastaan se, mikä kirkolle saattaa olla hyödyksi. Edellytän ettette unohda, mistä kaikesta olette kirkolle kiitollisuuden velassa.

-- Aivan niin, uskalsi seminaarintirehtori huomauttaa. Tapansa mukaan oli hän laskenut lasisilmänsä punertavan nenän päähän ja tutki niiden päällitse tarkkaavaisesti Ulrikan kasvoja. Akka oli kytkenyt kätensä ristiin syliinsä ja kalvennut.

-- Tiedän, teidän korkea-arvoisuutenne, mistä kaikesta minun on kirkkoa kiittäminen, vastasi hän vapisevin äänin.

Mutta Nikolaus istui käsivarret rentoina, lausumatta sanaakaan. Mieluinten olisi hän ollut kyökissä.

-- No, siis... Hovisaarnaaja nojausi mukavasti sohvaan, loi silmänsä kattoon ja leikitteli lasisilmillään. -- Kirjoittakaa, herra kandidaatti, virkkoi hän: -- Kirkonpalvelijan-leski Brennerleinin todistus pastori Baldus nuorempaa vastaan.

Kandidaatti oli avannut laukkunsa ja riensi kiireen kautta noudattamaan käskyä. Sitte alkoi kuulustelu.

Toinen luku.

Samaan aikaan istui Klaudina huoneessaan Josefan kanssa. Se oli hauska, keskinkertaisen suuri huone, jonka ikkunat olivat pihalle päin. Klaudina oli sinne koonnut kaikki, mikä hänestä näytti saattavan sulostuttaa yksinäisyyden hetkiä. Kodikkaisuuden tunne oli hänelle sitä suurempi, koska huonekalut olivat hänen omansa. Ne olivat hiukan vanhanaikaiset, mutta tanakat ja raskaat ja kotoisin erään pastorin kodista hänen syntymäkylässään. Se oli pieni kaupunki Schlesiassa ja pastori oli hänkin ollut poikamies, jonka talouden järjestystä Klaudina oli hoitanut viisi vuotta ja joka vähää ennen kuolemaansa oli lahjoittanut huonekalunsa hänelle, koskei hänellä ollut mitään omaisia. Klaudina piti tavattomasti papeista. Kun hän pian senjälkeen muutti Berliiniin ja tuli Juliuksen taloon, niin hän jo muassaan toi ikäänkuin oikean hengen; sillä tunsihan hän naimattoman papin tarpeet perinpohjin, eikä siis ollut neuvomisen puutteessa. Miehelle, joka niinkuin Julius rakasti mukavuutta, oli se erittäin edullista.

Tietysti Klaudina oli pitänyt parhaana kertoa, että huonekalut olivat olleet hänen isänsä, erään alemman virkamiehen, omat, jonka kuoleman jälkeen hänen oli täytynyt ruveta viettämään elämäänsä taloudenhoitajattarena. Sillä jos kuultiin poikamiehen lahjoittaneen tavaraa nuorenpuoleiselle naiselle, niin siitä tavallisesti jouduttiin kaikenlaisiin johtopäätöksiin. Olivathan ne kyllä varsin oikeutetut, mutta oliko hänen velvollisuutensa heti ensimmäiselle seuraajalle mennä antamaan aihetta epäilyksiin? Se olisi vain pannut uskon hänen hyveisiinsä horjumaan ja jokainen nainenhan tahtoo loppuun asti säilyttää hyveensä edes näennäisesti.

Julius katseli siis huonekaluja jonkinlaisella kunnioituksen tunteella, kun Klaudina hänelle kertoi miten hänen äitinsä oli niistä pitänyt, varsinkin telttakattoisesta vuoteesta. Tuo mahtava laitos, joka täytti miltei koko seinän, saavutti aina hänen täydellisen ihailunsa; se näytti olevan tehty vartavasten sellaista jättiläisnaista varten kuin Klaudina.

Olisipa Julius tietänyt, että siinä kaksi pappispolvea yöksi oli laskenut levolle väsyneet päänsä! Ehkä hän silloin olisi katsonut sitä vieläkin suuremmalla kunnioituksella -- mutta mahdollisesti myöskin ei.

Klaudina istui tuolilla uunin ääressä. Hänen edessään oli avattu kirja. Lamppu seisoi niin likellä, että se heleästi valaisi hänen kasvonsa. Josefa, joka istui etempänä, jäi puolihämärään.

-- Mutta älä toki enään itke, sanoi Klaudina ja nosti harmistuneena katseensa. -- Täytyyhän meidän kaikkien kuolla ja sisaresihan oli vain pieni lapsi. Ja sinä pääset nyt hautajaisiin... Sitäpaitsi sinun pitää muistaa mitä pastori sanoi: että pikku Maria nyt on onnellinen, sillä nyt hän paratiisissa saa leikkiä enkelien kanssa.

-- Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi saanut leikkiä Eemilin ja Fransiskan kanssa, vastasi Josefa nyyhkyttäen.

-- Johan minä olen sanonut sinulle, ettet saa epäillä sitä mitä pastori sanoo, alkoi Klaudina ankarasti. -- Jos pastori on sitä mieltä, että pikku sisaresi taivaassa on onnellinen, niin sinun ehdottomasti täytyy uskoa se. Tahdothan sinä tulla kristityksi ja silloin sinun ennen kaikkea tulee olla kuuliainen eikä panna vastaan.

-- Saanhan minä mustan leningin? uskalsi Josefa arasti kysyä, pyyhkien silmiään nenäliinalla. Saatuaan tämän lupauksen, oli hän lakkaamatta miettinyt sitä, että hän surupuvussa esiintyisi hautausmaalla. Hänellä ei pitkiin aikoihin ollut ollut uutta sunnuntaileninkiä ja ajatellessa sellaisen omistamista, tunsi hänen surunsa jonkinlaista lievennystä. Hän oli jo miettinyt sitäkin, kuinka olisi hauska, jos molemmat toisetkin sisaret saisivat samallaiset tamineet. Hän päätti ensi tilassa lausua pyyntönsä, jos neiti Schaff vain pysyisi yhtä hyvällä tuulella kuin hän koko aamupäivän oli ollut.

Josefa ei ehkä ensinkään olisi palannut, jollei hän olisi toivonut, että pastori ja Klaudina häntä auttaisivat. Ihme kyllä että he niin ystävällisesti olivat ottaneet hänet vastaan. Varsinkin kun juuri ennen hänen lähtöään Klaudina oli ollut vihoissaan ja ankarin sanoin oli ajanut häntä työhön.

Muutos oli tapahtunut siitä syystä, että Klaudina oli löytänyt rannerenkaansa ja pastori senjohdosta oli tullut huomanneeksi kuvan itse asiassa olleen vähäarvoisen kappaleen. Sitäpaitsi ei Josefa vielä milloinkaan ollut käynyt etehisessä. Klaudina oli äkkiä ruvennut puhumaan hänen puolestaan ja arvellut, että joku toinen yhtä hyvin oli saattanut ottaa kuvan; ehkä se jo oli ollut useita päiviä poissa, vaikkei sitä ollut huomattu. Ja ehkä pastorin rippikoululaisten joukossa oli sellaisia, joihin ei ollut luottamista. Tämä kaikki oli pastorillekin selvinnyt. Hänessä oli päässyt voitolle hänen virkansa velvollisuus: älä tuomitse vierasta palvelijaa.