Part 12

Jannusch seisoi yhä liikkumattomana samalla paikalla. Hän oli niin peloissaan, että hän ehdottomasti oli pannut kätensä ristiin, osoittaakseen nöyryyttään. Nyt vasta kysyi hän itseltään, mikä tuon papin tänne oli tuonutkin? Ensin hän luuli, että August nyt todellakin oli valloittanut kirkon puolelleen ja tämä nuori pappi oli tullut ottamaan selvää siitä, oliko apu todellakin tarpeen. Sillä heti kun August tänä aamuna oli tuonut sen tiedon, että pappi oli ottanut Josefan kasvattaakseen, niin kotona oli pidetty suuri neuvottelu, jossa päätettiin tarpeellisessa määrässä käyttää petosta, jotta saataisiin hurskaat herrat taivutetuiksi. Augustin piti alkaa, puhumalla isän ja veljen puolesta. Tämä ajatus oli Jannuschin mielestä tuntunut niin ihanalta, että hän paikalla oli hakenut esille vanhan raamatun ja kiihkeästi alkanut sitä lukea. Koskei hän aivan hyvin ollut ymmärtänyt pyhän Johanneksen ilmestystä, niin hän tuontuostakin oli ottanut avukseen ryyppypullonsa. Vihdoin olivat kirjaimet ja pyhä Johannes itse ruvenneet tanssimaan hänen silmäinsä edessä; hän oli langennut pitkään uneen, uneksiakseen pahoja unia viimeisestä tuomiosta ja kiirastulesta.

Jollei tuo herra nyt kuulunut vissiin komiteaan, niin kuka hän sitte oli? mitä hän tahtoi? Äkkiä häämöitti hänelle ajatus. Olisiko August ehkä löytänyt Josefan isän, olisiko tuo herra...? Tuossapa hän hoiteli noita retkaleita ikäänkuin olisivat olleet hänen omia lapsiaan. Paraikaakin otti hän taskustaan nenäliinaa ja niisti pojan nenää.

-- En ole tätä ansainnut, hyvä herra pastori, virkkoi Jannusch hetken kuluttua. -- Arvaan jo, kuka te olette. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta siitä mitä minä hänen hyväkseen olen tehnyt, näkyy Josefa aika tavalla haukkuneen minua. Ehkette vielä tiedä, että hän on juutalainen, nimittäin noin puoleksi. Hän on kasvatettu äitinsä uskossa, mutta hänen todellinen isänsä oli kristitty, pappi, täältä pääkaupungista. Barbara, hänen äitinsä, oli jonkun aikaa siellä palveluksessa, ja silloin hurskas herra oli tehnyt erehdyksen. Onhan se inhimillistä... Barbara oli kotoisin Puolasta, mutta ei juuri näyttänyt juutalaiselta. Sentähden hän olikin mahtanut saada tuon paikan. Sitte hän meni naimisiin kristityn kanssa ja nuo lapset ovat siitä avioliitosta. Ja kun hän kuoli, otin minä hänet, koska hän oli kaunis ihminen... Kyllä hän kertoi minulle koko jutun, mutta nimeä hän ei koskaan maininnut. Hän ei tahtonut tuottaa ikävyyksiä miehelle, sanoi hän. Olihan hän Barbaralle antanut jonkun verran, mutta se oli jo kaikki mennyttä, kun hän minulle tuli.

Konrad oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut kertomusta. Hyvä oli, että Jannusch käskemättä kertoi asiat, sillä muutenhan Konradin olisi pitänyt pyytää häneltä tietoja, koska hän kerran oli päättänyt ottaa asioista selvän. Entinen levottomuus valtasi hänet taaskin. Hänen piti päästää irti lapsen käsi ja nousta; mitä erilaisimmat ajatukset risteilivät hänen päässään.

Hänen piti juuri tehdä Jannuschille kysymys, kun Fransiska suurella kiireellä ja hädällä juoksi huoneeseen.

-- He tulevat, isä, muuan vieras on mukana, huusi hän hengästyneenä, alkaen asettaa pöydälle kopan sisältöä. -- He ovat niin juovuksissa, että tuskin pysyvät seisomassa. Pikkukin niin, etten koskaan ole nähnyt häntä sellaisena... (Hän tarkoitti "pahaa poikaa", Antonia, jota isä kutsui "Pikuksi"). -- Kaikki lapset juoksevat heidän perässään. He kävivät käsikoukussa kaikki kolme ja vieras mies seisahtui välistä ja puhui kaikenlaista roskaa, niin että kaikki nauroivat... Aijai kuinka juoksin!

-- Voi niitä heittiöitä poikia, mitä surua minulle tuottavatkaan! vaikeroi Jannusch. -- Hyvä herra pastori, ummistakaa silmänne. Kyllä minä heti... -- Hän veti kokoon pukuaan ja aikoi mennä viereiseen huoneeseen, mutta seisahtui samassa päättämättömänä: -- mutta mitä minä teen...? panisin oven kiinni, mutta siinä ei ole avainta... Mutta mitä kaikkia sinä olet tuonutkaan? virkkoi hän äkkiä, käännettyään päänsä pöytään päin. -- Siinähän on kinkkua, makkaraa ja voitakin...

Hän astui likemmä ja aukoi sieramiaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että August oli mahtanut voittaa kirkon ja kadulla jo antaa Fransiskalle rahaa. Mutta kun tyttö hänelle kertoi, miten asian laita oli, niin hän vaikeni, sitte tuhlatakseen kiitossanojaan; kahdeksaan päivään eivät he olleet syöneet oikeaa ruokaa, joten tämä kaikki tuli erinomaiseen aikaan.

-- Mutta menkää sentään, isä, heitä vastaan ja rauhoittakaa heitä, sanoi Fransiska, ottaen kopasta kynttilän, jonka hän sytytti. Hän meni viereiseen huoneeseen, pani vanhan petroolilampun kuntoon, sytytti sen ja tuli sitte takaisin, asettaaksensa kynttilän pullon suuhun. Ulkoa kuului raakaa laulua, jota lapsijoukon huudot säestivät.

-- Niin, sen minä teen. Saavat oppia minut tuntemaan sanoi Jannusch rohkeasti. Äkkiä kuului porstuassa kova räjähdys ja lasten hurraa-huudot; joku oli mahtanut langeta pitkäkseen. Heti sen jälkeen työnnettiin ovi auki ja August ja Bläsel horjuskelivat sisään käsi kädessä; heidän takanaan tuli "Pikku", punatukkainen poika viidentoista ijässä, joka hyvin oli isänsä näköinen. Pari tuntia sitte oli hän tavannut molemmat toiset, mitä parhaimmalla tuulella, ja liittäytynyt heihin; hänellä oli paha omatunto, jonkatähden hän vastaiseksi koetti piiloutua isänsä näkyviltä.

-- Hiljaa, hiljaa, ei niin ääneen; täällä on vieraita, kuiskasi Jannusch, heti kun he olivat päässeet sisään ovesta. Mutta Bläsel, joka näkyi saaneen niin tarpeekseen, että hän tuskin saattoi pitää silmiään auki, ei kuullut sillä korvallakaan.

-- "Augsburgiss' on viinikrouvi, Krouvin tyttö henttuni. Ja hei sutariisutarallallaa Ja hei sutarallalla!"

mylvi hän, jotta ikkunaruudut tärisivät. -- Mutta missäs sitä nyt oikeastaan ollaan, veliseni? Onkos olutta? Hei, krouvista tahdon olutta! huusi hän kankein kielin, laulettuaan laulun loppuun.

Augustin täytyi asettaa hänet istumaan, sillä hän horjui sinne tänne niinkuin linnunpelätin.

-- Hyvä herra, te olette täällä vieraitten ihmisten luona, sanoi Jannusch vihoissaan. -- Ja sinä heittiö, kääntyi hän puoliääneen Augustin puoleen, -- et käyttäydy ensinkään paremmin. Onko tuommoinen juominen nyt laitaa, ja olet ehkä vielä muitakin vietellyt mukaasi?

Äärimmästä nurkasta kuului hiljaista naurua. "Paha poika" siellä huvittelihe sen johdosta, että lakana oli pudonnut isän olkapäiltä.

-- Äh sinä senkin lontti, joka luvatta menit panttaamaan takkini. Odotas, kun otan kepin. Onko se nyt laitaa, että pojat käyttävät parhaat vaatteet ja isän pitää istua kotona paitahihasillaan?... Miten paljon sinä sitte sait siitä? lisäsi hän rauhoittavasti.

-- Mutta älä toki, isä, siitä välitä, sammalsi August, joka ei vielä kokonaan ollut kadottanut järkeään.

-- Mitä sinä minulle annat, jos kerron, että olen valloittanut kirkon? Nyt meidän käy hyvin... Tiedä se, että minä puhuin komeasti, paljasta yläsaksaa. Pastorilta menivät silmät pystyyn. Sellaista pässinpäätä en vielä eläissäni ole tavannut.

-- Pässinpäät ovat hyvät, mutisi Bläsel, joka, pää käsien varassa, taisteli unta vastaan.

-- Hiljaa, kuiskasi Jannusch taaskin, katsahtaen oveen päin, mutta August ei huomannut sitä. Hän oli istuutunut vuoteelle ja katsoa tuijotti lamppuun.

-- Minulla on suosituskirje hovisaarnaajalle, sammalsi hän eteenpäin. -- Ja Josefan kanssa puhuin... Se retkale on jo varastanut pastorilta. Se pannaan putkaan... Voitko arvata, isä, kuka tuo herra on? Hän on herra kandidaatti, joka ennen aikoi ruveta papiksi... Eikö niin, herra Bläsel?

-- Tyhmyyttä, pelkkää tyhmyyttä. Olutta minä tahdon, jymisi tämä, asentoaan muuttamatta.

-- Oikea kandidaattiko? kysyi Jannusch, joka äkkiä rupesi ylpeilemään poikansa tuttavista. Olipa tänään sattunutkin tulemaan ylhäisiä herroja: pappi ja kandidaatti. Silloinhan kirkko jo itsestään heitä seuraa!

Bläsel kohotti muutamaksi minuutiksi päänsä, hapuili lasisilmiään ja asetti ne suurella vaivalla nenälleen. Sitte tuijotti hän tylsästi Jannuschiin.

-- Hahhah, pyhä Krispinus on noussut ylös kuolleista, nauroi hän vetelästi; lasisilmät putosivat nenältä ja pää vaipui uudestaan alas.

-- Mitä sinä isä, pidät näistä saappaista? kysyi August ja nosti ujostelematta jalkansa vuoteelta pöydälle. Muistaessaan Krispinusta, olivat hänen ajatuksensa johtuneet saappaisiin. -- Kuuluisa näyttelijä on käyttänyt niitä vain yhden päivän ja kirkko on ne maksanut. Eivätkö istu mainiosti?... Fransiskan pitää joka aamu kiilloittaa ne oikein kiiltäviksi... Mutta mitä sinä yhtenään katselet tuota ovea? Kuka siellä sitte on?

Jannusch tahtoi pidättää häntä, mutta hän oli jo ovessa, joka ei ollut suljettu. Konrad oli kuullut joka sanan; Fransiskalle, joka istui tuolilla, oli hän antanut merkin, että tämä pysyisi hiljaa. Poika oli nukkunut, joten huoneessa ei kuulunut muuta kuin nukkuvien hengitys. Kohtaus viereisessä kamarissa oli miltei jäykistyttänyt Konradin. Hän ymmärsi nyt kaikki, mitä Josefa noista ihmisistä oli kertonut; hän sovitti yhteen kaikellaisia asioita, joitten alkuperää hän ei tuntenut. Korkeimmilleen hänen hämmästyksensä nousi, kun hän kuuli Bläselin nimen. Miten hän oli tänne joutunut? Hän oli mahtanut joutua niin rappiolle, ettei hän enään valinnut seuraansa. Kerran Konrad jo oli astumaisillaan sisään, saadakseen hänet nähdä, mutta uteliaisuus kuulla enemmän, pidätti hänet.

Äkkiä August, vanhuksen seuraamana, seisoi hänen edessään. Matkan päässä pysyttelihe "Pikku".

-- Antakaa anteeksi, herra pastori, kyllä minä paikalla ajan ulos hänet, lausui Jannusch. Ensin August vaikeni, mutta sitte hän nousi seinää vastaan, pisti kädet housuntaskuihin ja katseli julkeasti Konradiin.

-- Kuules isä, alkoi hän, vaivoin pysyen pystyssä -- miten tuo herra on tänne tullut?... Sehän on sama mies, joka eilen illalla kokonaisen tunnin piti Josefaa huoneessaan... Vietellä lasta... hyi pahus!... Korea pappi... Tulitte kai nyt hakemaan toistakin täältä? Hyi olkoon... vieläkin kerran.

Hän sylkäsi eteensä ja päästi kätensä alas.

-- Pidätkö kiinni jumalattoman suusi, kirkasi Jannusch koettaen vetää häntä ulos huoneesta; mutta juopunut työnsi hänet luotaan.

-- Anna minun olla... niin on asian laita... Omin silmin sen olen nähnyt... Huomenna menen yleistä syyttäjää puhuttelemaan.

Jannusch näki jo hengissä koko kirkollisen onnensa särkyneenä.

-- Sinä heittiö, sinä ilkiö, saatat vielä vanhan isäsi hautaan, haukkui Jannusch vaikeroiden. -- Voi hyvä herra pastori, armahtakaa miesraukkaa! Hän ei tiedä mitä puhuu, kääntyi hän sitte Konradin puoleen. Sillaikaa nauroi "paha poika" yhtämittaa hänen takanaan, josta syystä hän kääntyi ja raivoissaan läjähytti poikaansa korvalle. Anton alkoi ulvoa ja heittäysi vuoteelle.

-- Isäntä, heittäkää ulos tuo mies, puhui Bläsel liikkumatta paikaltaan.

Vasta lausuttu epäluulo oli Konradille niin odottamaton, että hän kävi kuolonkalpeaksi ja vavistus tuntui koko ruumiissa. Ensin hän ei ollut saada sanaa suustaan, mutta sitte lausui hän varmasti:

-- Olet juovuksissa poika, siksi annan sinulle anteeksi!

-- Oi, kiitoksia tuhansia, hyvä herra pastori. Huomenna hän saa tulla pyytämään anteeksi, sanoi vanhus.

-- Älkää valehdelko... selvänähän minä olen, puuttui August julkeasti puheeseen. Mutta tuskin oli hän sanansa lausunut, kun hän niin horjahti, että oli lankeemaisillaan isänsä syliin.

-- Sinut pitäisi pistää putkaan, sinä peto, huusi Jannusch taaskin ja tuuppasi häntä.

Samassa seurasi kamala kohtaus. Pieni Maria rupesi ulisemaan ja kammersihe ylös vuoteelta. Tällä kertaa suonenveto ei mennytkään ohitse. Lapsen silmät kääntyivät nurin, hän kankeni ja oli muutaman hetken kuluttua kuollut. Konradiin koski tämä niin, että hän vaivoin saattoi pysyä levollisena. Hän kantoi hengettömän, vielä lämpimän ruumiin takaisin vuoteelle ja sivalsi kädellään silmiä ja otsaa. Tämän nähdessään, alkoi Jannusch aavistaa pahaa; hän tuli likemmä ja näki kalpeat kasvot.

-- Voi se on kuollut, se on kuollut, huudahti hän.

-- Jumala, Jumala, miten minä saan sen maan alle!

Hänen silmäänsä ei valunut kyyneltäkään. Perällä huonetta seisoi Fransiska, ääneti, liikkumattomana. Hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Hellästi Konrad laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui:

-- Pikku sisaresi meni enkeleitten luo. Tule, ojenna hänelle vielä kerran kätesi.

Ujosti, yhä vielä äänetönnä seurasi tyttö häntä. Mutta tuntiessaan kädessään kylmät sormet aavisti hän jotakin kamalaa.

-- Sisareni! kirkasi hän ja purskahti itkuun.

Anton tuli sisään ja pysähtyi uteliaana ja säälimättömänä ovelle seisomaan. Vanhus rupesi taaskin vaikeroimaan, kuinka hän saisi lapsen maan alle. Tuo huoli oli hänet kokonaan vallannut. Konrad koetti rauhoittaa häntä ja lupasi auttaa niin paljon kuin suinkin; ennen kaikkia piti heti noutaa lääkäri.

-- Pitäkäämme hiljainen rukous, lausui hän sitte.

-- Jumala olkoon tälle pienelle sielulle armollinen.

August seisoi yhä entisellä paikallaan seinään nojauneena. Odottamaton tapahtuma näytti selvittäneen häntä, sillä kokoonpuserretuin huulin hän lakkaamatta tuijotti vuoteelle. Kun Konrad näki, ettei hän liikahtanut, niin suuttumus leimahti hänessä ilmi tuleen.

-- Poika, sanoi hän, -- lieneepä tämä pieni olento ollut sinulle miten välinpitämätön tahansa ja lieneepä sydämmesi miten paatunut tahansa, niin löytynee sinussa sen verran tuntoa, että ymmärrät tämän hetken merkityksen. Muista, että sinunkin hetkesi kerran tulee. Virkani nojalla vaadin että panet kätesi ristiin.

Hän lausui sanat korkealla äänellä, astui hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa käski: poika veti hitaasti kädet housuntaskuistaan ja totteli; sitte hän kääntyi seinään päin, peittääkseen kasvonsa.

Muutaman hetken vallitsi huoneessa hiljaisuus. Pihalta kuului lasten hiljainen puhe. He olivat kokoontuneet ikkunoihin, koettaakseen nähdä sisään. Sitte alkoi Jannusch taas vaikeroida ja Fransiska itkeä. Heidän sitä tehdessään avautui kamarin ovi, joka oli suljettu, ja Josefa karkasi sisään. Hän oli siis kuitenkin onnellisesti päässyt karkuun ja kiiruhtanut tänne; hän tahtoi tietää miten siskot jaksoivat, sitte hän oli päättänyt heti palata takaisin. Hänen äkillinen tulonsa oli niin odottamaton, että kaikki hämmästyivät. Fransiska juoksi häntä vastaan ja syleili häntä. -- Mitä on tapahtunut?

Josefa kirkasi sen pikemmin kuin kysyi. Pihaan kokoontuneet lapset olivat paikalla herättäneet hänessä ajatuksen, että jotakin erinomaista oli mahtanut tapahtua. Hän riensi huoneen perälle ja heittäysi huutaen ruumiin päälle.

Jannuschin täytyi väkivallalla pidättää hänet. Emil taas oli herännyt ja yhtyi hänkin puolestaan valitushuutoihin, vaikka tietämättä miksi. Hetken kuluttua sentään rauhoituttiin: välttämättömyyden alle täytyi alistua. Konrad lohdutti heitä voimiensa mukaan, antoi ukolle lisää rahaa ja lupasi palata takaisin seuraavana aamupäivänä.

Hän painoi lasten käsiä hyvästiksi, otti hattunsa ja sateenvarjonsa ja alkoi juuri lähteä, kun viereisestä huoneesta rupesi kuulumaan omituista laulua, jota seurasi narina ja kopina, ikäänkuin joku vaivalla olisi koettanut nousta. Bläsel, jonka uni vihdoin oli voittanut, oli herännyt, mutta huomaamatta mitä oli tapahtunut, ilmestyi hän horjuen kynnykselle, paljain päin, päällystakki avoinna, jotta kaikki alimmaisen takin puutteellisuudet tulivat näkyviin. Hänen esiintymisensä teki läpeensä rappiolle joutuneen miehen vaikutuksen. Kun lasisilmät senlisäksi putosivat nenältä ja hän huonosti näki ilman niitä, niin hänen katseensa oli hyvin samea.

-- No lapset, mitä tänne kuuluu?... Eikö täällä sitte ole mitään juotavaa?... Kaikki te olette pässinpäitä, sammalsi hän, pitäen kiinni ovesta.

Kun Josefa hänet näki, päästi hän huudon ja kätkeytyi Konradin taakse, tämän suureksi kummastukseksi.

-- Auttakaa minua, herra pastori, minä pelkään häntä, pyysi hän, kauhusta vavisten. Konrad ei voinut ymmärtää, miksi hän pelkäsi.

-- No, ei hän sinulle mitään saa tehdä, puuttui Jannusch asiaan, mikä taaskin nauratti "pahaa poikaa". Bläsel oli vihdoin onnellisesti saanut lasisilmät nenälleen.

-- Hei pikkunen... mehän olemme vanhat tutut, virkkoi hän nähdessään Josefan ja rupesi tavottelemaan häntä, mutta kaatui samassa pitkäkseen lattialle. Jannusch ja August haalasivat, toinen pää-, toinen jalkapuolelta, hänet viereiseen huoneeseen. "Pahaa poikaa", joka ei sormensa päälläkään ollut auttanut, huvitti tämä suuresti. Juopuneen silmät menivät taas pian umpeen. Kun Konrad pois lähtiessään astui hänen ohitsensa, niin ei hän uskaltanut katsoa häneen, pelosta, että mitä suloisimmat muistot hänessä heräisivät; vasta päästyään ulkoilmaan pysähtyi hän muutamaksi hetkeksi ja veti syvältä henkeään.

Hän ajatteli maalaispastoria ja Agataa.

TOINEN OSA

"Ja tapahtui, koska Jesus oli lopettanut nämät puheet, että kansat hämmästyivät hänen oppiansa. Sillä hän opetti heitä voimallisesti ja ei niinkuin kirjanoppineet."

Math. 7: 28, 29.

Ensimmäinen luku.

Kun Konrad vihdoin oli päässyt takaisin kadulle, asteli hän samoilla tunteilla kuin ihminen jolla on puujalat. Hänen käyntinsä oli niin kokonaan tunnotonta. Hänen kuulonsa oli aivan välinpitämätön muun maailman menolle, hän ei luullut kuulevansa kuin omat askeleensa. Ihmiset, jotka lakkaamatta riensivät hänen ohitsensa, näyttivät olevan nukkia, joita ääneti siirreltiin eteenpäin ja joiden joukossa hän oli ainoa elävä olento lihaa ja verta.

Hän asteli kuin unessa, muistamatta matkansa määrää. Hänen täytyi häiritsemättä saada antautua ajatustensa valtaan. Hänen ympärillään olisi saattanut tapahtua vaikka mitä hullutuksia -- hän ei olisi niitä huomannut. Koko hänen olentonsa keskittyi niihin vaikutuksiin, joita hän vasta oli saanut; ne kulkivat edestakaisin, karkoittivat toinen toisiaan ja liikkuivat vihdoin sekavassa hyörinässä niinkuin sairaan houreet. Lopullisesti rupesi hän kuvittelemaan, että hän tulikin teaatterista, jossa kappale niin mahtavasti oli vaikuttanut häneen, että rakkauden, vihan ja epätoivon sanat vielä kaikuivat hänen korvissaan. Hän ei saanut rauhaa noilta henkilöiltä; näkymättöminä ne häntä seurasivat, itkivät, nauroivat, kirkuivat ja ajoivat häntä takaa.

Vasta vähitellen kävi hänelle kokonaan selväksi mitä juopunut poika oli tarkoittanut sanoillaan, jotka hän oli lausunut hänelle suoraan silmiin. Se tunne, joka hänet valtasi, ei tietysti ollut pelkoa; mutta hän ei olisi luullut ihmistä kykeneväksi sellaiseen pirullisuuteen. Hänen ajatuksensa olivat puhtaat niinkuin itse kristillisyyden aate, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ja nyt laskettiin hänen niskoilleen tapahtuneena tekona jotakin, joka ei milloinkaan ollut edes juolahtanut hänen mieleensäkään; hänen, papin, jonka kilven täytyi säilyä puhtaampana kuin jokaisen muun kuolevaisen. Tuossa syytöksessä oli jotakin kamalaa, käsittämätöntä. Kun hänen siitä piti tehdä viimeisiä johtopäätöksiä, teki siveellinen itsetieto pystyn.

Äkkiä tuli hän ajatelleeksi Josefan omituista käytöstä, nimittäin sitä pelkoa, jolla hän oli koettanut piiloutua, kun hän Bläselin näki. Salaman nopeudella lensi hänen päähänsä ajatus, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kävi hänelle niin eläväksi, että hänen täytyi pysähtyä tuijottamaan eteensä maahan. Tosin hän seuraavana hetkenä asteli eteenpäin, mutta ajatus ei häntä heittänyt, vaan vallitsi hänet kokonaan.

Yhä selvemmäksi hänelle kävi, että Josefa mahtoi tuntea rappiolle joutuneen kandidaatin. Sen oli todistanut hänen äkillinen huudahduksensa ja vavistus, joka oli pöyristyttänyt hänen ruumistaan. Sellaiseen tilaan joutuu ihminen ainoastaan silloin, kun hänen eteensä odottamatta astuu vihollinen, joka ei hänessä saata herättää muuta kuin inhoa. Mutta juopunutkin varmaan tunsi tytön; olihan hän sitäpaitsi sen selvään sanonut. Ja juuri siksi, että hän juopumuksen tilassa oli sen tehnyt, saattoi hänen sanoihinsa uskoa.

Niin, missä nuo molemmat olivat tutustuneet? Uudestaan Konrad pysähtyi. Hän oli kanavan rannalla, joka kulkee kaakkoisen esikaupungin läpi. Mutta miten hän sinne oli tullut, sitä hän ei tietänyt. Pyhän Mikaelin kirkontorni oli vaistomaisesti mahtanut vetää häntä puoleensa. Hän nojautui ristikkoa vastaan ja katseli alas mustaan veteen, joka hiljaa liikkuili. Heijastus kaasulyhdystä muodosti pinnalle ikäänkuin pitkän jonon aalloilla kiikkuvia lastuja, jotka valkeassa hohtivat. Hetkisen hän siinä välinpitämättömästi katseli niiden leikkiä. Todellisuudessa hän siis oli tuolla hiljaisella kadulla, mutta mielikuvituksessaan hän istui huoneessaan kirkon takana, levottomasti silmäilen ulos ikkunasta ja kuunnellen emäntänsä lörpötystä; tämä oli, tuodessaan sisään aamukahvia, käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kääntänyt keskustelun Josefaan.

Mutta eikö rouva Brennerlein juuri tänä aamuna ollut kertonut, että tytöllä illoin, pimeän tultua oli ollut tapana istua talon ulkoportailla; että hän jo kahden vuoden aikana oli pitänyt erästä sen nurkkaa makuupaikkanaan? Ja eikö talossa ennen Konradia ollut asunut Oskar Bläsel, josta rouva Brennerlein oli tietänyt kertoa niin kauniita asioita? Jos tuo kunnoton poika pahana hetkenä olisi ryhtynyt tavottelemaan sitä, mitä kelvottomammankin olisi täytynyt pitää pyhänä; jos hän olisi käyttänyt hyväkseen tytön väsymystä, avuttomuutta ja kurjuutta? Ehkä hän oli juottanut hänet juovuksiin... Ja jollei Jumala ollutkaan tullut hänestä karkoittamaan pahaa henkeä ja pelastamaan kahta sielua yhtaikaa?

Hänen mielikuvituksessaan jakautuivat vedet ja äkkiä oli hänen edessään syvyys, josta hänen kauhulla piti kääntyä pois, jatkaakseen matkaansa. Selvänä ilmestyi hänen eteensä kuva eilisillasta: kuinka tyttö häntä seurasi, ikäänkuin se itsestään olisi ollut selvää, kuinka hän hitaasti häntä likeni ja arasti jäi seisomaan oven eteen; kuinka hän kummastuneena silmäili ympärilleen huoneessa, ikäänkuin hän joskus ennen olisi käynyt siellä, kuinka hän nälkäisen innolla nieli ruuan ja sitte tultuaan kylläiseksi hymyillen ja puolustukseen valmiina katseli eteensä... Nyt vasta kävi Konradille selväksi mitä kaikkia tuo katse sisälsi: tahdotonta köyhyyttä, joka ei odota armahtavaisuutta.

-- Lapsi raukka, pääsi Konradilta ehdottomasti.

Seuraavana hetkenä muisti hän, mitä Jannusch oli kertonut Josefan syntyperästä. Hänen ajatuksensa tekivät nykyään sellaisia hyppyjä, että hänen väkisin piti suunnata niitä toisaalle, jotteivät ne uudestaan ja uudestaan joutuisi Julius-nimen yhteyteen. "Pastori pääkaupungissa tai sen ympäristössä", oli ukko sanonut. Konrad ei voinut selittää, miksi hän heti oli tullut ajatelleeksi veljeään. Mutta miksi sitte ei? Julius oli ihminen niinkuin kaikki muut, vieläpä ihminen, jolla muutamassa suhteessa oli tavattoman suuria heikkouksia. Parhaan todistuksen antoi siitä Klaudinan vaikutusvoima häneen. Lieneekö hänellä ollut aavistusta asiain keskinäisestä yhteydestä? Tai ehkä Klaudinalla? Ainakaan ei Julius Klaudinalta salannut mitään. Mutta oli se sentään omituista, että juuri _hän_ oli esittänyt, että Josefa pidettäisin talossa -- hän, joka ensi kerran nähdessään tytön, oli näyttänyt niin tyytymättömältä, ja joka epäluulolla katseli jokaista uutta tulijaa. Itse Juliuskin oli suuresti hämmästynyt, kun hän oli ruvennut puhumaan Josefan puolesta. Mutta ehkä he molemmat jo edeltäkäsin olivat sopineet asiasta? Ei, se ei sentään voinut olla mahdollista. Sellaiseen teeskentelyyn ei Julius olisi antautunut, siitä hän oli varma. Mutta tänään iltapäivällä oli hänen isänsä lausunut: "Jos neiti Schaff tekee jotakin epätavallista, niin hänellä on erityiset syynsä siihen."