Part 11

Äkkiä hänen huomionsa kääntyi ulkonaisiin asioihin. Siinä missä komea Leipzigkatu yhtyy Spitteltoriin, piti hänen pysähtyä. Täällä, missä seitsemän katua ikäänkuin solmeutuvat yhteen, vallitsi todellakin huumaava elämä. Pitkissä riveissä vieri vaunuja lakkaamatta ohitse; jalkamiehet tuuppautuivat ja tungeskelivat niinkuin muurahaiset; varsinkin sillä puolen toria, josta Gertraudtenkatu jatkuu, venyi ihmisjoukko pitkäksi, taukoamattomaksi ketjuksi. Ei näkynyt kuin pitkä liikkuva katto, jonka sateenvarjot muodostivat.

Lyhtypatsaan ääressä seisoi köyhännäköinen vanha akka, turhaan koettaen nostaa selkäänsä raskasta säkkiä. Sadat sen näkivät, mutta astuivat välinpitämättöminä ohitse. Kaksi nuorta, narrimaisesti puettua herraa oli miltei juoksemaisillaan hänet nurin; he törmäsivät säkkiä vastaan, mutta jatkoivat matkaansa. Toinen heistä puhdisteli suuttuneena päällystakkiaan. Konrad ei aikaakaan viivytellyt; voimakkain käsin tarttui hän säkin alapäähän, mutta tottumaton työ ei hänelle onnistunut; vasta kolmannella kerralla hän sai painon nousemaan. Hämmästyneenä tuijotti akka häneen. Se oli nähtävästi silinterihattu, joka häntä kummastutti. Soperreltuaan muutamia sanoja kiitokseksi, läksi hän kammertamaan tietänsä. Tapaus oli tietysti herättänyt huomiota. Useita henkilöitä, joiden joukossa muutama keski-ikäinen poika, pysähtyi töllöttämään Konradia, naista ja säkkiä, tuolla liikuttavalla uteliaisuudella, johon berliiniläinen aina on valmis, kun hänen tielleen vaan joutuu jotakin, joka ansaitsee katselemista. Tällä kertaa se ei ollut kompastunut hevonen eikä juopunut -- sitä enemmän kannatti tässä kuluttaa aikaansa.

Useat ohikulkevista katsoivat hämmästyneinä taakseen. Näytelmä mahtoi siis olla tavallisuutta erinomaisempi. Nuori, hieno neiti tuuppasi vanhempaa seurakumppaniaan käsivarteen ja virkkoi: "katso nyt, äiti, tuota herraa ja naista. Kuinka hullua!" --"Varmaankin englantilainen", tuli kuivaksi vastaukseksi.

Molemmat nauroivat ja läksivät tyytyväisinä tiehensä. Muuan mies pudisti päätään, tuli katuojaan asti ja tarkasteli siinä Konradia kantapäästä kiireeseen asti, poliisivirkamiehen ankaruudella: hän ei mitenkään saanut auttajan ulkomuotoa ja äskeistä tapausta sopimaan yhteen. Mutta Konradin poistuessa huusi muuan pojista suurella äänellä: "tuo ei ollut täkäläisiä!" -- "Taikka oli akka hänen isoäitinsä", lisäsi siihen toinen. Hetkisen he vielä tarkastelivat paikkaa, jossa säkki oli seisonut, alkoivat sitte korvia särkevällä voimalla viheltää ja marssivat juhlallisesti asfaltin poikki.

Konrad astui tyynesti eteenpäin. Omasta mielestään oli hän tehnyt aivan luonnollisen työn ja kuitenkin oli se hänen ympärilleen saattanut kummastuneita naamoja; hän ei tuota ihmetellyt sillä vahvistihan nykyajan yhteiskunta siten vain hänen mielipiteensä. Sen kristillisyys esiintyi glasee-hansikkaissa. Yksinkertaisin ihmisvelvollisuus, lähimmäisrakkauden ensimmäinen käsky, kaikki se mitä Kristus oli käskenyt tekemään vaivaisille ja kärsiville, oli loukannut noita ihmisiä, sentähden että se oli tapahtunut aukealla kadulla. Siksi, että sen oli tehnyt henkilö, joka oli paremmissa vaatteissa kuin naisraukka.

Astuessaan eteenpäin, rupesi hän äkkiä miettimään seuraavaan tapaan: jos Kristus nousisi ylös ja paljain jaloin, risaisessa, köyhässä puvussa, orjantappurakruunu väsyneellä, pitkien hiusten peittämällä päällään, vaatimattomana ja nöyränä astuisi joukkojen halki koputtamaan ovea, jonka takaa löytäisi lepoa...

Konrad kuuli jo mielikuvituksessaan joukon kiljunnan, pilkan ja räikeän naurun; näki ihmisten kokoontuvan heittämään pilapuheita ja solvauksia tuota kummallista olentoa kohti. Ruoskiminen ei tosin tapahtuisi piiskalla, eikä kohtaisi ruumista, mutta sensijaan sielua, mikä oli tuhat kertaa kamalampaa. Sitte seuraisi retki -- ei Golgatalle, vaan poliisiin. Huudot yksin olisivat samat kuin silloinkin: "jos sinä olet Jumalan poika, niin auta itseäsi!"

Siinä sato tuhannestayhdeksästäsadasta vuodesta!

Tuo joukko se ei enään uskonut ihmeisiin. Ja kuitenkin niitä opetettiin sille joka päivä, joka hetki; niille perustettiin uskonnon taivaallinen rakennus; väitettiin maailman tulleen paremmaksi, viisaammaksi, siveellisemmäksi. Vihdoin vedottiin kulttuuriinkin.

Niin, kulttuuriin! Oliko se tehnyt ihmiset onnellisemmiksi?... Kurjia olentoja kulki hänen ohitsensa. Heillä oli kaikilla vain yksi maali: päästä lähimmäisen ohi ja jokunen askel korkeammalle.

Konrad olisi varmaankin vielä hyvän aikaa antanut ajatustensa kehittyä samaan tapaan, jollei hän olisi huomannut, että piti ruveta etsimään taloa, jonne hän aikoi. Hän ei itse asiassa enään ollut kaukana maalistaan. Käännyttyään seuraavasta kulmasta, tuli hän pienelle kadulle, jossa lapsia kerrassaan vilisi; harvoin vain ajettiin siitä rattailla. Ja tuo varmuus houkutteli lapset pois pihamailta. Koko ajopenger oli kuin julkinen leikkikenttä. Nuo nelikerroksiset, samalla värillä sivelletyt, yksitoikkoiset ja ikävät hyyrykasarmit näyttivät suovan suojaa tuhansille pienille olennoille. He telmivät, huusivat, juoksivat ja painiskelivat ikäänkuin oikein nauttiakseen syksyn viimeisestä valonkatseesta, ennenkuin varustautuivat lepäämään talviunessaan kivilaatikkojen sisällä.

Hän seisahtui leveän, siivottoman porttikäytävän eteen. Paljaat, likaiset seinät täydensivät heti talon tekemää vaikutusta; sisäänkäytävällä oli husinhasin joukko kylttejä osoittamassa asujainten mitä erilaisimpia ammatteja. Siinä oli rohkeasti maalattu saapas ja kenkä, joitten vieressä kohoili räikeän valkeiksi maalattuja päällyspaitoja ja kauluksia. Varsinkin pistivät silmiin jättiläiskokoiset sakset, jotka olivat maalatut keskelle paljasta seinää.

Alkoi jo hämärtää, jonkatähden Konradin oli vaikea löytää. Vihdoin kysyi hän pieneltä pojalta, asuiko täällä muuan Jannusch? Lapsilauma ympäröi hänet paikalla ja apua tarjoavia ääniä sinkoili hänen ympärillään.

"Vai Jannuschilaiset? Ne asuvat tuolla toisen pihan perällä, kellarissa"... "Hevostallin takana"... "Oikealla"... "Eihän, kuin vasemmalla! Senkin kana siinä, minä sen paremmin tiedän!"

Keskenkasvanut tyttö tarjoutui viemään häntä. Ensimmäinen piha oli hirvittävän likainen ja huonosti kivitetty. Ei ollut minkäänlaista lyhtyä ja alakerran ikkunasta tunki valo vain pienestä lampusta, joten tarkasti täytyi katsoa eteensä, ettei astuisi vesilätäkköihin, joita oli suuri määrä. Toinen piha oli alamaata. Siellä näytti vieläkin lohduttomammalta; kaksi suurta huonekaluvaunua oli tiellä. Vaivaloisesti Konrad pujottelihe niiden sivutse; siinä hän vallan tarttui likaan, ja jäi hetkeksi hämmästelemään miten ihmiset siitä yleensä saattoivat kulkea. Vasemmalla oli todellakin hevostalli, jonka avonaisesta ovesta tulvi inhoittavaa hajua. Lyhdyn himmeässä valossa seisoi mies kiilloittamassa valjaita ja vihelsi siinä laulua. "Ol' ennen mulla toveri, jonk' ei oo vertaista." Surumielisenä kaikui sävel iltapimeällä. Tukevan hevostallin takana seisoi matala talo, ikäänkuin rakennusmestarin köyhänä kaupanpäällisenä; kellarikerroksen ikkunat olivat syvällä; yhdestä loisti heikko valo.

-- Kiitos, lapseni, sanoi Konrad ja astui alas portaita. Niissä oli niin pimeä, että hänen kesken kaikkia piti sytyttää tulitikku, jottei vahingoittaisi itseään. Vasemmalla näytti olevan jonkinlainen pesutupa, sillä päällettäin oli ladottu joukko astioita. Etehinen, joka ei ollut edes kalkittu, teki niin kylmän ja epäterveellisen vaikutuksen, että Konrad ehdottomasti kauhistui. Oikealla oli ovi, jolle sangen epäsäännöllisin piirtein oli kirjoitettu nimi "Jannusch". Nähtävästi oli se asianomaisen oman käden työtä, sillä alkukirjainta koristi suuri kiehkura.

Hän koputti oveen. "Se on auki", kuului heleä lapsenääni, jonka jälkeen hän astui sisään. Asuntoon kuului kaksi huonetta, joista toinen suurempi, toinen pienempi; ensimmäinen oli pimeä, permannolla yksin oli valoviiva, joka tunki kamarin avoimen oven läpi. Liketessään tätä ovea, kuuli hän kovaa kuorsaamista. Nukkuva mahtoi olla täysikasvanut henkilö. Siitä välittämättä astui hän suoraan eteenpäin.

-- Hyvää iltaa, lausui hän puoliääneen, sulkien oven sisäpuolelta. -- Älä pelkää, lapseni, minä tulen Josefan luota katsomaan, kuinka te voitte. Hän lähettää teille paljon terveisiä.

Nämät sanat lausui hän pienelle tytölle, joka saattoi olla seitsenvuotias, ja joka vanhalla pöydällä, peitetyn ikkunan ääressä krihvelitaululle koetti piirustaa malliksi kirjoitettujen kirjainten mukaan. Kynttilänpätkä oli pistetty pullon suuhun. Tyttö pelästyi, karkasi tuoliltaan ja pakeni huoneen etäisimpään kulmaan. Äänetönnä, suu auki, silmät tuskaa täynnä tähdättyinä Konradiin, pysytteli hän siellä; hänen piti uudestaan häntä rauhoittaa, ennenkuin hän ujosti ojensi hänelle hentoisan, kuihtuneen kätensä. Tuo pieni olento kapeine, läpikuultavine poskineen teki kummallisen vaikutuksen; hänessä oli jotakin pikkuvanhaa, hän näytti rientäneen vuosiensa edelle. Mutta ei kurjuuskaan ollut voinut himmentää hänen piirteittensä hienoutta. Ikäisekseen oli hän tavattoman iso: kasvanut korkeaksi kuin ansarin kukka, joka vähitellen uhkaa menehtyä samalla paikalla. Hänen köyhä pukunsa ilmaisi jonkinlaista puhtautta.

-- Kutsunko minä isää? kysyi hän, tultuaan hiukan tutunomaisemmaksi.

-- Hänkö se tuolla kuorsaa?

-- Niin, hän oli juonut liian paljon ja selviää nyt pohmelostaan.

-- Entä molemmat toiset? Tarkoitan velipuolesi?

-- August meni etsimään Josefaa ja Anton meni viemään isän takkia panttilaitokseen. Emme ole syöneet mitään sitte kuin tänä aamuna.

-- Entä te kolme?

Konrad kääntyi katsomaan molempia pienempiä lapsia, jotka makasivat perällä.

-- Minä keitin meille vesisoppaa. Oli vielä vanhaa ruis- ja vehnäleipää.

-- _Sinäkö_ keitit? Aivan yksin?

Hänen piti nauraa tuota täysikasvaneen ihmisen totisuutta, jolla tyttö lausui tunnustuksensa, vaikka se häntä niin syvästi liikutti.

-- Niin, minä yksin, spriikeittiöllä. Josefa on opettanut. Sitäpaitsi minulla vielä oli jauhoja ja maitoa. Maidon lainasin. Ja jollette sitä kellenkään kerro -- hän alensi äkkiä äänensä kuiskaukseksi -- niin kerron teille, että minulla vielä oli kaksi sokeripalaakin, joista toinen oikein suuri. Eilen lähtiessään Josefa ne minulle antoi. Kenenkään näkemättä... Noille muille ei sitä saa sanoa. Mutta minä olinkin hyvin piiloittanut ne. Vanhan romun alle. Olisivat kauvan saaneet hakea.

Tyytyväisesti hän itsekseen naurahti. Pieni urostyö näytti tuottavan hänelle suurta huvia.

-- Vai niin. Sinähän sitte oletkin aika kyökkitaiteilija, puhui Konrad iloisesti, asettaen hattunsa ja sateenvarjonsa pöydälle. -- Muuta ette siis ole syöneet? lisäsi hän.

-- Eikö sitä ole siinä? hämmästeli tyttö. -- Minä jaoin sen kolmeksi kerraksi. Ja jälellä on vielä aika joukko. Herätän heidät pian, nimittäin Emilin ja Marian -- ennenkuin toiset tulevat kotiin ja isä herää. Sitte saatte nähdä kuinka sitä syödään.

-- Mutta etkö mielelläsi söisi jotakin muutakin? kysyi Konrad, joka oli istuutunut tuolille ja ottanut tytön polvelleen.

-- Kyllä. Ja onhan meillä aina muutakin syömistä, kun Josefa taas tulee. Ja hän tulee varmaan, minä sen tiedän.

-- Kuinka sinä sen sitte niin varmaan tiedät?

-- Olen rukoillut hyvää Jumalaa -- äsken kun pikku Maria oli suonenvedossa. Hänelle tulee nimittäin hampaita ja silloin minä häntä kanniskelen sylissäni, kunnes tuska on ohitse. Niin, ja silloin minä rukoilin hyvää Jumalaa, että hän oikein pian antaisi Josefan tulla. Ja minä tiedän, että hän hänet meille lähettää. Miksi Josefa sitte meidät jättäisi? Emmehän ole tehneet mitään hänelle.

Konrad tuli hyvin liikutetuksi. Tuossa pienessä olentoraukassa oli jotakin, jota turhaan olisi saanut hakea tuhannesta täysikasvaneesta. Hätä ja raakuus, nuo köyhien huonot kasvattajattaret, eivät olleet saaneet ryöstetyksi uskoa lapsen mielestä; kokeneen henkilön lailla hän ruokki ja hoivaili pienokaisia. Sinä hetkenä kuvitteli Konrad hänen olevan kolme kertaa vanhemman henkilön, jota hänen piti kohdella kunnioituksella, niinkuin oikeaa emäntää. Puhdas jumalanpelko noiden paljaiden seinien sisäpuolella vahvisti häntä. Hän tarttui molemmin käsin lapsen päähän ja painoi suudelman sen otsalle.

-- Rukouksesi on kuultu, lausui hän hellästi. -- Te saatte pian nähdä Josefan.

-- Kuka te sitte olette? kysyi lapsi äkkiä.

-- Olen pappi.

-- Oi, pappiko? -- Hän astui muutamia askeleita taappäin ja katseli häneen, kädet ristissä, suurin, tarkkaavaisin silmin. -- Oikea pappi kirkosta? jatkoi hän.

-- Niin, oikea pappi, vakuutti Konrad, jota kysymys suuresti huvitti. -- Mutta minä olen sitäpaitsi satujen hyvä haltia, joka aina tuo ihmisille jonkun lahjan. Kas, tuossa saat kokonaisen taalerin. Sillä sinä heti voit ostaa mitä tahdot, tarkoitan leipää, kahvia, sokeria, makkaraa, kinkkua... Tottahan sinä tunnet paikat, mistä saa. Otappa nyt koppa ja lähde. Minä hoidan sillaikaa pikku siskoja. Kunhan isäpuolesi nyt herää, niin puhun järkevästi hänen kanssaan. Sitte sinun ei enään tarvitse piiloittaa sokeriasi.

Tyttö ei liikahtanut paikalta; hetken hän silmillään seurasi hänen kätensä liikkeitä: kuinka hän avasi kukkaron ja otti rahan peukalon ja etusormen väliin, laskeakseen sen sitte pöydän kulmalle. Sitte hän kummastunein silmin taas katseli häntä itseään. Konrad luuli tuon arvaamattoman rikkauden tehneen hänet niin sanattomaksi. Mutta äkkiä hän hätäisesti virkkoi:

-- Jos te olette pappi, niin te kai olette Josefan isä?

Erityisellä mielenkiinnolla Konrad nyt silmäili lasta; hän tahtoi tietää, oliko tuo pelkkä mielikuva, sellainen joita lapsilla usein on.

-- Kuinka sinä sitä ajattelet? alkoi hän taas. -- Onhan isänne jo aikoja sitte kuollut... Lähde nyt vaan, äläkä viivy kauvan.

-- Ei, ei, jatkoi tyttö varmasti, huomaamatta hänen käskyään. -- Koko aamupäivän ovat he tuolla jutelleet siitä, että Josefan isä oli pappi. Anton huusi sen korvaani, suututtaakseen minua. Hän sanoi, että jos Josefa hänet löytäisi, niin meille kaikille koittaisi hyvät päivät... August läksi silloin paikalla liikkeelle etsimään hänen isäänsä. Mutta isä Jannusch sanoi, että meidän kaikkien nyt hyvin ahkeraan pitää lukea raamattua, niin ihmiset tulevat tuomaan meille leipää... Mutta ehkä Josefa todellakin on löytänyt isänsä, eikä tulekkaan takaisin. Voi voi, voi voi!

Itku nousi hänen kurkkuunsa, mutta hän tukahdutti sen. Hän kaivoi sormet syvälle silmiin; pari kertaa värähti huulet suonenvedontapaisesti.

Konrad ei tietänyt, minkätähden kummallinen ajatus äkkiä karkasi hänen päähänsä; naurettava ajatus! Mutta se oli tullut niin välittömänä, ettei hän päässyt siitä vapaaksi; se oli tullut salamana ja sattunut häneen. Lapsi oli varmaankin kertonut vain sen, minkä se oli kuullut. Ja sen viime sanat eivät tietysti olleet kuin pelkkää mielikuvitusta; se oli ilmaissut pelkonsa siitä, että Josefa nyt todellakin olisi löytänyt isänsä ja siten jättäisi heidät. Mutta sanottiinhan usein, että lapset tietämättään lausuvat totuuden. Kuinka kummallista! Ja samalla, kuinka tyhmää uskoa siihen!

Hän nousi ja alkoi astella edestakaisin. Köyhyys löyhkäsi tuossa kurjassa huoneessa. Mutta vasta herännyt ajatus oli pannut hänen mielensä niin kuohuksiin, että hän miltei unohti ympäristönsä ja täällä maan alla, kaukana Berliinin loistosta, muutamaksi hetkeksi vaipui itseunohduksen mielentilaan, joka aina seuraa odottamattomia tapauksia. Mielikuvitus ja todellisuus sulivat yhteen ja synnyttivät hänen silmiensä eteen ruman kuvan, joka oli puoleksi totta, puoleksi valhetta.

Äkkiä kuului viereisestä huoneesta pitkiä, äänekkäitä haukotuksia; heti senjälkeen puhui käheä ääni.

-- Fransiska, tokko riisut kenkäsi, mitä sinä niissä kengissä siinä vaellat, ettei minuuttiakaan saa rauhassa maata... Tule sitte sanomaan, etteivät pohjat enään ole eheät! Jaa, jaa, ääh... häh... Eikö kukaan poikanulikoista vielä ole tullut takaisin? kirkasi hän, uudestaan haukoteltuaan. -- August lupasi sentään tulla ja Anton, senkin heittiö... Ties missä taas renttuilee! Senkin jumalaton veikele! Ja minä olen sentään heille sanonut, että heidän pitää muuttua, jos tahtovat tulla hurskaiksi. Muuten emme voita kirkkoa puolellemme. Aaah... No, missä sinä viivyt! Tule pian ja tuo valkea tänne.

Konrad oli jäänyt seisomaan. Kun tyttö kysyen häneen katseli, niin hän vain osoitti rahaa ja viittasi hänelle, että hän lähtisi. Hän otti kopan käsivarrelleen ja katosi viereiseen huoneeseen. Samassa alkoi Jannusch taas:

-- Mene puotiin ja lainaa kaksi litraa potaattia ja pane ne kiehumaan... Samalla voit tuoda sillin, mutta sellaisen, jossa on mätiä. Tiedäthän kuinka mielelläni minä niitä syön. Sano, että huomenna maksan kaikki. Voi, voi, kunhan vaan voittaisimme kirkon puolellemme... Kuules sinä, voit samalla tuoda kaksi. Ja ryypyn. Mutta sano, että jollei se ole hyvä, niin tuot sen takaisin. Emmehän mekään anna sinne haisevaa rahaa... Vieläkö siellä aina vaan sataa? Augustilla ei ole sateenvarjoa. Pilaa vielä pahanpäiväiseksi sunnuntaitakkini... No, siinähän sinä olet. Mutta tuoppas nyt se kynttilä... Ehkä eukko vielä sinulle antaa lainaksi happaman kurkun.

Samassa mahtoi Fransiska kuiskata hänelle jotakin, sillä heti paikalla muuttui hänen äänensä:

-- Mitä sinä sanot? Pastoriko? Hengellinen herrako? Oi Jumala, Jumala, mikä odottamaton onni, mikä kunnia!... Ja sinä tyhmeliini annat minun vain nukkua. Mitenkä minä sen korjaankaan! Mutta kaksi tuntia minä luin raamattua ja ne minut väsytti. Luin koko Johanneksen ilmestyksen kannesta kanteen... Mutta nyt kiireesti ylös!

Olkisäkki narisi hänen noustessaan ja kun hän sitte pukeutui, puhui hän vuorotellen hiljaisella äänellä lapselle, ja äänekkäästi viereiseen huoneeseen:

-- Anna pian tohvelini, ne ovat kaapissa... Antakaa anteeksi, herra pastori, tulen paikalla... Anna sitte huivi ja kampa, ne ovat ikkunalaudalla... Olkaa hyvä, istukaa sillaikaa, herra pastori... Missä takkini on? Tuleppas Fransiska, en löydä sitä. Tuohonhan minä sen ripustin Anna nyt jo! Et löydä?... Parin minuutin perästä, herra pastori. Pyydän tuhansin kerroin anteeksi... Etkö sinä vieläkään löydä? Voi, nyt minä tiedän. Anton, se heittiö, lupasi pantata. Mutta odotahan, kun kotiin tulet!... Meillä on köyhää, herra pastori, mutta olen raamatussa lukenut, ettei Jumala siihen katso... Anna pian vanha saali, niin menen sillä... Kas niin. Nyt tulen, herra pastori.

Jannusch ryki ja yski vielä pari kertaa, sitte esiintyäkseen oven kehyksiin. Fransiska taas kiirehti ylös portaita.

-- Toivotan monin kerroin hyvää iltaa, herra pastori, monin kerroin. Aijai, jos olisin aavistanutkaan... niin olisin pukeutunut sunnuntaitamineisiin. Ja antanut pestä permannot. Meillä näyttää vähän huolimattomalta, mutta se tulee siitä, että täällä kaiken päivää on niin pimeä, ettei näe omaa nenäänsä. Niin pimeä on.

Hän oli haudasta nousseen Latsaruksen näköinen. Pimeässä oli Fransiska erehtynyt ja saalin asemasta antanut hänelle lakanan, joka kerran lienee ollut valkea, mutta nyt oli liankarvainen. Koska sitä, vieraita ollessa, käytettiin pöytäliinana, niin kaikkialla näkyi kyökkiastioitten ja patojen jälkiä; tuollainen musta ympyrä upeili keskellä Jannuschin rintaa, niinkuin mikäkin kunniamerkki. Hän oli muuten asettanut tämän vaatteen erittäin taiteellisesti, jotta pitkät päät ulottuivat maahan asti ja takana muodostivat jonkinlaisen laahustimen. Kiireessä oli hän unohtanut kiinnittää paitansa kaulan kohdalta, joten paljas rinta näkyi. Pörröinen täysiparta ja tukka, joka vielä enemmän olisi ollut saksien puutteessa, paistoivat kuin tuli. Koska hän senlisäksi oli tavattoman vaalea, niin hän todellakin muistutti ruumista.

Hän teki hyvin syvän kumarruksen ja puhui taas:

-- Mutta istukaa toki, herra pastori. Pyydän, olkaa niin hyvä. Tämä tuoli on tosin vähän... Mutta minä heti... Fransiskan piti jo eilen viedä se nikkarille, mutta kun ei itse toimita kaikkia...!

Pari kertaa hän nyrkillään koputti selkänojaa ja pyyhki sitte voimakkaasti istuinta yhdellä vaippansa kulmista.

-- Niinkuin sanottu... meillä on vähän köyhää... mutta sydän... Kun Jumala vain katsoo sydämmeen, niin... Olen lukenut, ettei Vapahtajamme monasti tietänyt, mihin päänsä kallistaisi. Silloin ajattelin itsekseni: Jannusch, jos sinä olisit elänyt ja hän olisi tullut luoksesi, niin kyllä olisit valmistanut hänelle vuoteen. Niin, niin! Sunnuntaivaatteeni olisin pannut hänen päänsä alle... Kas, niin, nyt ovat viimeisetkin pölyt poissa. Pyydän, herra pastori, istukaa, ettei talon rauha mene!

Hän oli nyt tarpeekseen siivonnut tuolia ja teki kädellään kohteliaan liikkeen. Palkitakseen hänen vaivaansa, istuutui Konrad, vaikkei hänen mielentilansa tosin ollut valoisa. Mutta häntä samalla suuresti huvitti Jannuschin esiintyminen.

-- Olette varmaankin hurskas mies, Jannusch? kysyi hän.

-- Ja jumalaapelkääväinen, hyvin jumalaapelkääväinen. Niin, sitä me kaikki olemme. Raamattu ei ensinkään ehdi poistua pöydältämme. Joka aterian jälkeen se otetaan käsille. Saatte nähdä, rakas herra pastori.

Hän katosi pimeään huoneeseen, kopisteli siellä ja palasi takaisin tuoden mukanaan tavattoman paksun kirjan, jota hän kantoi molemmin käsin, kuin mitäkin kuormaa.

-- Tässä se on. Mitähän meistäkään olisi tullut, jollei sitä olisi ollut! Rakas vanha raamattu, joka vielä on isoisä-vainajan peruja, virkkoi hän, laskettuaan jättiläiskokoisen perintönsä pöydälle. Luiseva käsi kosketti hyväellen kulunutta kantta.

-- Luulenpa, Jannusch, että erinomaisesti osaatte teeskennellä, sanoi Konrad äkkiä. -- Taidatte katsoa hurskaaksi-tulemista välikappaleena, joka ainiaaksi voi sammuttaa ryyppäämishalunne. Älkää minulle näytelkö narrinäytelmiä. Ei ole ensinkään sanottu, että ne ihmiset, jotka aina pitävät raamattua käsillä, ovat parhaimmat. Tehkää ensin työtä, kyllä rukoukseenkin sitte jää aikaa.

-- Mutta, hyvä herra pastori... Jannusch oli kuin pilvistä pudonnut. Nämät nuhteet tulivat niin odottamatta, että hänen kasvoihinsa tuli mitä tyhmin ilme.

Seuraavassa hetkessä kuului huoneen perältä nurkasta puoleksi tukahdutettu yskä, jota seurasi kuliseva ääni; lapsi oli taaskin suonenvedossa. Konrad nousi ja kiirehti vuoteelle. Madonsyömä sänky oli arvokkain huonekalu koko talossa. Hän nosti hellästi käsivarrelleen tytön, joka oli punaiseen liinaan kääritty. Se saattoi olla kolmivuotias. Hän kantoi sitä kiikutellen pitkin huonetta, katse tarkkaavasti tähdättynä nyrkeiksi puserrettuihin käsiin ja hytkiviin kasvoihin. Samassa heräsi poikakin, joka makasi vuoteen toisessa päässä; hän nousi, katseli hetkisen hämmästyneenä vieraaseen mieheen ja rupesi sitte ääneen itkemään.

Kohtaus meni ohi ja Konrad asetti lapsen takaisin vuoteelle. Se oli heikko olento, kädet puoleksi kuivuneet ja silmät suuret, yliluonnolliset. Vielä kerran ne tuijottivat Konradiin, sitte väsyneesti sulkeutuakseen, Pappi ojensi pienelle pojalle kätensä, istuutui vuoteen laidalle ja koetti häntä rauhoittaa.

-- Ettekö sitte ole kysynyt neuvoa keneltäkään lääkäriltä, Jannusch? kysyi hän. -- Minusta näyttää siltä kuin jättäisitte lapset aivan oman onnensa nojaan. Älkää muuten koettakokaan itseänne puolustaa, minä tiedän kaikki.

-- Mutta, hyvä herra pastori... Menenkö heti vanhan Stahnin luo? Hän ei asu kaukana ja antaa lääkkeitä ilmaiseksi. Mutta eihän suonenvetoon mikään auta. Se on heikko ja hento lapsi.

-- Siihen on syynä huono ruoka... Tietysti, koska te olette sellainen juopporenttu, ettette mistään välitä!