Part 10

Hän ei oikein tietänyt minkätähden hän tuolle nuorelle naiselle sen lausui; sanat olivat päässeet häneltä ennen kuin hän ehti ajatella.

-- Toivottavasti ette siinä lausu pelkkää tyhjää kohteliaisuutta, herra tohtori, vastasi tyttö niin reippaasti, että Konrad joutui hiukan hämilleen.

Hedvig pyysi anteeksi, että hänen hetkeksi piti jättää vieraansa: hänellä oli kyökissä työtä, mutta hän tulisi pian takaisin. Ystävällisesti hymyillen veljelleen ja Agatalle, hän läksi; jälkimmäistä oli hän oikein oppinut rakastamaan.

Vanha Baldus otti taaskin viinipullon, täytti Bläselin lasin ja lausui:

-- En ensinkään ihmettele, että teette elämänne niin mieluisaksi kuin suinkin. Teillähän on sangen hyvä paikka.

-- Onhan se, tuli vastaukseksi, -- kaikki muu on hyvin, rakas veli, mutta yksi puuttuu... Mutta kerronpahan nyt vihdoinkin tuon hajamielisyysjutun, joka itse asiassa on hyvin mieltä ylentävä.

Hän nousi ja sivalsi kädellä otsaansa, karkoittaakseen vastaiseksi mielestään sen surullisen tehtävän, joka hänet oli tuonut Berliiniin. Hän asteli huoneen läpi, heilutti nenäliinaansa ilmassa ja seisahtui lasikaapin eteen, jossa oli puolitusinallinen pastorin piippuja. Siinä hän ojensi kaulansa, ihaili ääneen piippuja ja teki eri kysymyksiä niiden johdosta. Vihdoin hän sentään ryhtyi kertomaan juttuaan.

-- Ajatelkaa siis... Eräänä sunnuntai-iltapäivänä olin kävelyretkelläni. Herra kandidaatin piti pitää saarna. Meillä oli todellakin yhteen aikaan kandidaatti... Astelen hitaasti tietäni niittyjen ja vainioiden poikki, poimiskelen kukkia ja hyräelen virttä Herran kunniaksi. En tiedä miten kauvan sillä tavalla lienen kulkenut. Äkkiä kuulen kellojen soittavan kirkkoon. Nostan silmäni ja näen edessäni kirkontornin. Herra Jumala, ajattelin itsekseni, kello on jo kuusi ja iltajumalanpalveluksen pitää alkaman. Näen useiden talonpoikien kiiruhtavan sisään Jumalan huoneen ovesta... Riennän sakaristoon. Kirkonpalvelija, vanha Ebel, nostaa hyvin kohteliaasti minulle lakkiaan. Mitä kummaa, ajattelen, kuinka tuo vanha Ebel on minun kirkossani! Sukasen kiireesti puvun ylleni ja ihmettelen, miten se yöllä on käynyt niin pitkäksi. Sitte astuin saarnastuoliin. Kirkonmeno oli juuri alkanut. Raamattu oli auki ja sen päällä kirjoitettu saarna. Tekstinä oli Johanneksen yhdestoista luku, kahdeskymmenesviides ja kahdeskymmeneskuudes värssy. En eläessäni ole niin kauniisti saarnannut. Vanhan talonpojan silmistä saarnastuolin alla valuivat kyyneleet. Vasta kun olin saarnannut loppuun, huomasin erehdykseni. Missä veli Krause sitte on? kysyin Ebeliltä. Tämä katsoo minuun hämmästyneenä ja vastaa: mutta tietäähän herra pastori toki -- että herra Krause tunti sitte on saanut halpauksen. Mehän lähetimme hakemaan herra pastoria... Minä tietysti en tietänyt mistään... Niin, rakkaani, ihmeitä tapahtuu! Se oli niinsanoakseni Jumalan sormi, joka minua johti.

-- Tai ehkä mieluummin sattuma, herra pastori, keskeytti hänet Konrad, -- tai niinkuin jo itse mainitsitte _hyvä_ seuraus hajamielisyydestänne.

-- Kuinka te, herra tohtori, voitte puhua sattumasta! Kaikkia teitämme johtaa Jumalan käsi. Ja Hän se oli, joka vei minut orvoksi jääneen seurakunnan luo juuri silloin, kun siellä sielunhätä oli suurimmillaan. Hän joka vaikutti Kristuksen ihmetyöt, vaikutti _minunkin_ ihmetyöni!

Viime sanat lausui hän niin lujalla totisuudella, että kaikki hymy, joka kertomuksen kestäessä oli noussut kuulijoiden kasvoille, paikalla katosi.

Vanha Baldus, joka tunsi Bläselin lapsellisen hurskaan luonteen, tahtoi jo edeltäkäsin estää keskustelun syntymisen asiasta. Hän antoi sentähden pojalleen viittauksen ja virkkoi kiireesti:

-- Älkäämme tutkiskelko noita viimeisiä tapahtumia, älkäämme ruvetko niin julkeiksi, että luulemme voivamme ne ratkaista.

Maalaispappi loi äkkiä Konradiin epäluuloisen katseen. Hän oli pannut painoa "sattumaan" ja se sai hänet miettimään. Konrad taas ajatteli itsekseen: hänkin kuuluu tuohon joukkoon, jonka ainoana soihtuna on sana; mutta hän on niitä yksinkertaisia, jotka ovat yhtä herttaiset kuin vaarattomat.

Bläselin hyvä tuuli palasi piankin. Hän kertoi pilajuttuja talonpojista, kuvaili heidän hyveitään ja paheitaan, selitti suhdettaan erääseen maatilanomistajaperheeseen, kreivilliseen herrasväkeen; puhui sitte eräästä riidasta, joka hänellä oli ollut konsistoorin kanssa ja vihdoin jänisjahdista, jossa hän ensi ja ainoan kerran eläissään oli ollut mukana.

-- Niin, uskotteko rakkaani -- minäkin sain yhden hengiltä. En tosin ampumakoneella. Herra varjelkoon sellaisilta! En koskaan ole saanut murha-asetta laukaistuksi. Mutta espanjalaisella ruo'ollani sen löin kuoliaaksi... Se oli nimittäin jo haavoitettu ja linkutti vastaani, niinkuin mikäkin raukka. Silloin pidin velvollisuutenani vapauttaa sen vaivoistaan. Se lahjoitettiinkin sitte minulle muistoksi. Mutta sitä ei kestänyt kauvan, eikö totta Agata?

-- Kyllä, eno kulta. Urotyösi sai paistinpannussa viimeisen kolauksensa... Mutta tämän merkillisen elävän nahka säilytetään meillä vielä tänäkin päivänä, vastasi hän leikillisesti.

Kaikki nauroivat, eninten tietysti maalaispappi; hajamielisyydessään hän samassa tarttui Hedvigin lasiin, joka vielä oli aivan täynnä ja vei sen viattomasti huulilleen. Vanha Baldus, joka tämän huomasi, käytti ensi tilaisuutta poistaakseen erehdyksen, ennenkuin se tuli ilmi.

-- Apteekkari häijyydessään julisti minut päivän sankariksi, päätti Bläsel metsästysmuistelmansa. -- Sellaista se on kun ihminen poikkeaa Herran tieltä.

Kaikesta päättäen, oli viini hiukan noussut hänen päähänsä. Hän istuutui sohvaan talon isännän viereen ja pian olivat molemmat vaipuneet keskustelemaan menneistä ajoista. Voimakkaana kaikui maalaispapin bassoääni. Vihdoin tuli hän puhuneeksi pojastaan -- siihen asti oli hän tahallaan karttanut sitä: hän ei ollut tahtonut häiritä mielialaa.

-- Kaksi vuotta sitte hän kirjoitti minulle ja kertoi tappelevansa onnettoman rakkauden kanssa. Se kalvoi hänen sydäntään. Ei hän koskaan saisi asettuneeksi rauhalliseen pappilaan... Hän on aina ollut rauhaton sielu. Naisella on sentään suuri valta ihmisten yli.

Silloin nousi Agata, ja astui huoneen toiseen päähän, jossa kulmapöydällä oli joukko isoja valokuva-albumeja.

-- Sallittehan, herra pastori? kysyi hän, ottaen yhden niistä käteensä ja istuutuen pieneen nojatuoliin.

-- Tietysti, neiti, vastasi Baldus. -- Jos tahdotte, niin voi poikani teille selittää sisällön.

Konrad oli kiiruhtanut avaamaan lukkoa, jota Agata turhaan oli koettanut saada auki. Sitte hän istuutui vastapäätä häntä ja ryhtyi innokkaasti asiaan.

Maalaispastori loi heihin katseensa ja virkkoi matalalla äänellä:

-- _Hän_, tyttö tuolla se on, johon hän on pikiintynyt... mutta hän ei koskaan ole voinut kärsiä häntä... Mitäs sille mahtaa.

Hän laski kädet ristiin vatsansa päälle, ja sulki, viinistä ja matkasta väsyneenä, silmänsä, kunnes hän äkkiä rupesi aivastamaan sellaisella voimalla ja kestävyydellä, että kolminkertainen "kost' Jumal'" kaikui häntä vastaan. Tämä sai hänet taasen hyvälle tuulelle.

Albumissa, jota Agata selaili, oli suurimmaksi osaksi pappeja. Konrad mainitsi hänelle muutamia nimiä, mutta huomasi, että häntä oikeastaan vähän huvitti koko tuo hurskas seura.

-- Ei ainoitakaan hauskoja kasvoja, huomautti hän kerran. -- Minusta ei saarnaaminen oikeastaan näy kaunistavan ihmisiä... Onko teidän kuvanne täällä? lisäsi hän kiireesti ikäänkuin hämmentääkseen sanojaan, koskei hän tietänyt minkä vaikutuksen ne tekisivät. Konrad näytti hänelle muutamia kuvia itsestään miehenä, ylioppilaana ja poikana. Agata katseli niitä tarkkaan, mutta ei sanonut mitään. Näiden kuvien rinnalla oli kalpean, laihan pojan valokuva; katse oli kirkas ja suun ympärillä taistelunhaluinen piirre. Varsinkin herättivät uljaasti kaartuvat huulet katsojan huomion.

-- Hänet te kai tunnette, neiti, sanoi Konrad. -- Serkkunne, jota juuri olette etsimässä.

-- En, en häntä ensinkään tunne, vastasi neiti välinpitämättömästi ja niin tahallisen kylmästi, että Konradin täytyi se huomata.

-- Omituista, että tuolla portailla juuri tulin häntä ajatelleeksi, puhui Konrad taasen. Sitte hän, hänen kehoittamattaan, kertoi kohtauksen komerossa.

-- Se on aivan hänen kaltaistaan, virkkoi neiti lyhyesti, selaillen lehtiä. -- Kyllä hän osasi jos jotakin!... Kun hän oli ylioppilas ja tuli lomalle kotiin, olin silloin vielä lapsi, mutta muistan vallan hyvin kuinka hän saarnasi koko maailmalle. Yksin karja ja paimenet niityllä eivät saaneet olla rauhassa häneltä. Meille tytöille hän usein näytteli saatanaa. Paimenille lupasi hän synninpäästön ja siunasi heidät, kunhan he vain antoivat hänelle perunoita, joita olivat paistaneet hiiloksessa... Usein teki hän tilapäisiä runojakin. Ja kerran kun kaivettiin perunoita, niin hän aukealla pellolla vihki piian ja rengin ja piti heitä sitte miehenä ja vaimona ja käski lähtemään kotiin... Hän oli todellakin aika heittiö ja sopi yhtä hyvin papiksi, kuin minä nunnaksi.

-- Vai ettekö sopisi siksi, naurahti Konrad, jonka mielestä siinä suoruudessa, jolla hän kaikki kertoi, oli jotakin kietovaa.

-- En, en laisinkaan, vastasi hän hiljaa hymyillen ja sulki albumin. -- Teillä on kai hyvin vapaat mielipiteet, herra tohtori? kysyi hän äkkiä ja odottamattomasti.

-- Mistä te sen päätätte? Mitä te yleensä kutsutte vapaaksi?... Tarkoitatte kai pappina?

-- Tietysti pappina! -- Agata tuli hiukan hämilleen ja jatkoi sitte: -- ajattelin vain siksi että te puolustitte sattumaa enoani vastaan. Olen nimittäin samaa mieltä kuin te... Sitäpaitsi en usko ihmeisiin. Se on sentään vain mielikuvitusta ja mielikuvitus pettää meidät kaikki. Kuinka usein jo olen enoni kanssa riidellyt Jumalan käden viittauksista, mutta hän vannoo uuden testamentin kautta... Kas, minä huomasin juuri äsken kuinka hän hajamielisyydessään joi viinin sisarenne lasista. Nyt hyvä Jumala rankaisee häntä vaivuttamalla hänet uneen. Onhan se ihan luonnollinen asia.

Maalaispappi oli todellakin nukkunut, pää kallellaan ja kädet ristissä. Pastori Baldus ei häirinnyt häntä, hän oli ottanut sanomalehden ja syventynyt sitä lukemaan.

Konrad ja Agata jatkoivat keskusteluaan, alennetuin äänin.

-- Mutta palataksemme asiaan, alkoi neiti. -- Isänne kertoi meille eilisiltaisesta menettelystänne. Ja Hedvig neiti kertoi minulle kaikki mitä siellä tapahtui. Se teki minuun suuremmoisen vaikutuksen.

-- Todellako?

-- Aivan varmaan... Te mahdatte ajatella hirveän vapaasti, kun uskalsitte käyttäytyä sillä tavalla. Nimittäin herra hovisaarnaajaa vastaan! En häntä persoonallisesti tunne, mutta hän näyttää minusta niin kauhealta. Jumalan palvelijan pitää toki opettaa rakkautta. Ainakin minun mielestäni... Tiedättekö, olisin tahtonut nähdä heidän kasvonsa, kun tyttöraukka tuotiin esiin. Siitä tulisi hyvä kuva -- minä nimittäin maalaan, lopetti hän juttunsa, jonka hän yhdessä hengenvedossa oli ladellut. -- Mutta katsokaappa, isänne on seurannut enon esimerkkiä.

Vanha Baldus ei ollut kestänyt raskasta viiniä, jota ei pitkiin aikoihin ollut ollut hänen pöydällään. Sanomalehti oli pudonnut hänen kädestään, turhaan oli hän taistellut vanhuutta ja heikkoutta vastaan.

-- Voi noita hyviä sieluja! Antakaamme heidän levätä rauhassa! kuiskasi Agata. -- Täällä teidän kanssanne on aika hauska, alkoi hän, jotakin sanoakseen, kun keskusteluun oli syntynyt ikävä vaitiolo.

Suuri kolmiakkunainen huone oli salin kaltainen ja teki todellakin mitä miellyttävimmän vaikutuksen. Siellä vallitsi menneitten vuosikymmenten henki. Eriskummallisilla arabeskeilla kirjaellut tapetit olivat haaltuneet, malli uutimissa vanhanaikainen, huonekalut epämuodikkaat, kömpelöt; kuvat olivat kapeissa kehyksissä ja värittömälle matolle oli kirjaeltu paimenleikki Watteau'n tyyliin. Mutta kaikki esineet kuuluivat mitä likeisimmin yhteen, toista ei saattanut ajatella ilman toista. Yksin laatikontapainen soittokonekaan takaseinällä ja sohvan yläpuolella riippuvat kankeat öljymaalaukset, jotka kuvasivat pastoria ja hänen rouvavainajaansa nuorena avioparina, eivät voineet kuin kohottaa viehätystä tuossa kokonaisuudessa.

Hetken pakinoivat Konrad ja Agata vähäpätöisistä asioista. Kun he vaikenivat, kuului ainoastaan suuren seinäkellon tasainen tikuttaminen ja molempien nukkuvien hengitys. Silloin tällöin vieri kadulla vaunut, saattaen talon heikosti vapisemaan. Tuohon kulmaan oli Hedvigin tapana vetäytyä, kun hän oli pahoilla mielin. Ikkunan ääressä seisoi englantilainen keinutuoli; Agata istuutui siihen ja alkoi hiljaa sitä liikutella.

-- Kuinka hyvä tässä on kiikkua. Minun pitää pyytää, että eno minullekin hankkii tällaisen, sanoi hän, painaen silmiään umpeen ja nojaten päätään taappäin. Muutaman hetken saattoi Konrad silloin häiritsemättä ihaella hänen vartalonsa hienoja piirteitä. Koko hänen olentonsa henki iloisaa nuoruutta. Ja kuitenkin tuntui hän olevan paljon kehittyneempi ja naisellisempi kuin tytöt tavallisesti ovat hänen iässään. Korkeintain saattoi hän olla kahdenkymmenenkolmen vanha. Äkkiä Konradista tuntui siltä, kuin hän jo kauvan aikaa olisi katsellut noita kasvoja, kuin hän jo monta päivää tällä tavalla olisi istunut hänen rinnallaan -- eikä vasta neljännestunnin.

-- Jos tietäisitte, kuinka meillä nyt on ikävää, katkasi Agata vaitiolon. -- Ne muutamat ihmiset joitten kanssa seurustelemme ovat oikeita poroporvareita. Ja minä niin rakastan seuraelämää. Älkää käsittäkö minua väärin. En tarkota suurta seuraa, vaan pientä piiriä, jossa voi viihtyä... Järjellinen keskusteleminen on sentään verrattoman hauskaa. Isäni siitä paljon piti... Huh, kuinka tyhmiä ihmisiä olenkaan oppinut tuntemaan tanssiaisissa ja iltamissa! Kaksi vuotta sitte asuin nimittäin Dresdenissä tätini luona, joka nyt myöskin on kuollut. Kuusi vuotta olin siellä.

Hän kertoi sitte kasvatuslaitoksesta, jonka johtajatar täti oli ollut, perheistä, joissa hän oli seurustellut ja kaikellaisista muista asioista. Tämän kaiken hän teki erittäin hauskasti, äänellä, joka hyväili korvaa.

Äkkiä hän vaihtoi puheainetta.

-- Joko olette pitänyt tulosaarnanne? Isänne kertoi, että teidät vasta hiljan on kutsuttu tänne.

-- Huomisesta kahden viikon taa tulen astumaan saarnastuoliin.

-- Silloinhan minäkin olen tilaisuudessa kuulla teitä.

-- Viivyttekö todellakin täällä niin kauvan? kysyi Konrad hämmästyneenä.

-- Minulla on nimittäin vielä serkku, isän puolelta, joka on täällä naimisissa... Hän on kauvan sitte jo pyytänyt minua luokseen.

-- Voisittehan muuten asua täällä isäni luonakin... Sisareni varmaankin koettaisi tehdä kaikki jotta aika kuluisi teiltä niin hauskasti kuin suinkin. Olen vakuutettu siitä, ettette voisi tehdä hänelle suurempaa iloa.

Kiireesti oli hän sanansa lausunut. Hänet oli vallannut halu vielä nähdä tuo tyttö, usein jutella hänen kanssaan yhtä lapsellisen hauskasti kuin tänään.

Agata kiitti ystävällisesti pyynnöstä, mutta sanoi valitettavasti jo luvanneensa sinne. Seuraavassa hetkessä astui Hedvig huoneeseen, löi kätensä yhteen ja huusi kovalla äänellä:

-- Saisinko pyytää herrasväkeä...

Kun hän huomasi nukkujat, katui hän varomattomuuttaan, tosin liian myöhään. Vanha Baldus hieroi jo silmiään ja maalaispappi hypähti niin korkealle ilmaan kuin hänen ruumiinsa vain salli; hämmästyneenä katseli hän ympärilleen.

-- Luulenpa olleeni niin hävytön, että nukahdin. Pyydän anteeksi... Mutta siinä näette, mitä hajamielisyys saa aikaan! Luulin todellakin istuneeni kotona omassa nojatuolissani ja nöyränä sulkeneeni silmäni Jumalan edessä. Niin, antakaa anteeksi, rakas Baldus, jos voitte... Herra Jesukseni! Tekin taisitte nukahtaa. Silloinhan minä vain puoleksi olen loukannut vieraanvaraisuutta.

-- No, vähemmin olemme ehtineet tehdä syntiä, lausui vanhus.

He hymähtivät molemmat tyytyväisesti, nousivat ja oikaisivat jäseniään. Kaikki muutkin olivat mitä parhaimmalla tuulella. Pöytä oli katettu viereiseen huoneeseen. Vierasten kunniaksi oli Hedvig ottanut esille hopea-astiat ja järjestänyt kaikki erittäin kauniisti; hän istui molempien vanhojen välissä, Konrad oli Agatan vasemmalla puolella. Tyhjä tuoli oli Agatan ja hänen enonsa välissä. Keitto oli jo pöydällä ja Bläsel oli vasta päässyt lausumasta sanoja: "Jumala, siunaa ruokahalumme", jonka hän teki kädet ristissä, kun kuului kova soitto. Julius tuli todellakin, vaikka hän ensin oli kieltäytynyt. Mutta Hedvig olikin voittanut vastenmielisyytensä ja itse lähtenyt kutsumaan häntä. Viime aikoina oli Julius käynyt täällä hyvin harvoin, ja kuitenkaan ei kukaan ollut niin kiitollinen hänen tulostaan kuin isä. Ukko nousi vaivalloisesti ja painoi sydämmellisesti hänen kättään. Hänen kasvoiltaan loisti todellinen riemu.

Julius ja Bläsel olivat ennestään tutut. Kun he olivat tervehtineet toisiaan ja Agata oli esitetty pastori Juliukselle, istuuduttiin taas pöytään. Maalaispappi ei kauvan kursaillut, vaan kävi rohkeasti ruokien kimppuun ja ylisteli paistin hyvyyttä niin että Hedvig oikein tuli hämilleen. Se vaikutti Juliukseen niin, että hän, vaikka vasta oli syönyt vahvan suuruksen, seurasi Bläselin esimerkkiä. Kaikessa hiljaisuudessa täytyi hänen myöntää, ettei Hedvig ollut paljoakaan jälellä Klaudinan kyökkitaidosta.

Keskustelu liikkui vähäpätöisissä asioissa, kunnes se äkkiä kääntyi Josefaan. Konrad ei ymmärtänyt, miten se oikeastaan tapahtui, mutta äkkiä hänen veljensä kurottautui pöydän yli ja virkkoi hänelle kovalla äänellä, suoraan silmiin:

Se oli valheellinen, kiittämätön olento, jonka kuletit taloomme! --... Ajattele, hän on jo ehtinyt varastaa.

-- Johdattakoon hänet hyvä Jumala oikealle tielle... Onko se mahdollista, onko se mahdollista, herra pastori! huudahti Bläsel. Hän pelästyi niin, ettei hän ollut saada niellyksi sitä suurta palaa, jonka hän juuri oli ottanut.

-- Niin se on, jatkoi Julius, kiihkeästi leikellen hanhenjalkaa. -- Ja sitäpaitsi on hän niin paatunut, ettei hän myönnä sitä. Se on pahin kaikesta.

-- Mitä hän sitte on varastanut? kysyi Konrad, joka, hämmästyneenä veljensä sanoista, oli jäänyt häneen katsomaan.

-- Emme vielä tiedä mitä kaikkia. Minulta puuttuu pieni kuva. Eihän se ollut suuriarvoinen, mutta se suututtaa sentään... Ja neiti Schaff sanoo kaipaavansa rannerengasta. Tietysti emme ole mitään löytäneet! Kuka tietää mihin hän on kätkenyt tavarat!... Muuten olen saanut hänestä mitä huonoimpia tietoja.

-- Voi tämän maailman synnillisyyttä! virkkoi taaskin maalaispastori kohottaen lasinsa ja juoden Hedvigin maljan.

-- Mutta voimmehan kahdenkesken puhua siitä enemmän, sanoi Julius uudestaan.

Konrad oli niin kummissaan, ettei hän voinut muuta kuin ääneti nyökäyttää päätään; hän pysyi harvapuheisena, yksin vieruskumppanittarelleenkin. Vihdoin katosi häneltä ruokahalu. Olisiko hän niin kokonaan erehtynyt? Äkkiä muistui Klaudina hänen mieleensä. Kunhan ei hän vain olisi vaikuttanut asiain kulkuun? Konrad ei häneen luottanut, vaikka veli olisi kehunut häntä tuhat kertaa enemmän kuin tänään aamupäivällä.

Kun oli noustu pöydästä, kävi hän taas puheliaammaksi. Kahvit juotiin suuressa huoneessa. Maalaispappi poltti sikaaria ja keskusteli Juliuksen kanssa kaupunginlähetyksestä. Hedvig ja Agata istuivat Hedvigin lempinurkassa, jutellen puvuista; he olivat jo tulleet hyviksi ystäviksi.

Vanha Baldus veti äkkiä Konradin syrjään ja kuiskasi hänelle:

-- Uskotko sinä nyt tuota?... Se naishenkilö siellä, se on keksinyt koko jutun.

-- Saattaa olla, isä. Asiaa täytyy likemmin tutkia.

Hän odotti hetkeä, jolloin Julius lakkaisi keskustelemasta maalaispapin kanssa. Mutta kun se vihdoin tapahtui, niin Juliukselle äkkiä tuli kova kiire: hänen täytyi välttämättömästi lähteä pois, niin paha kuin olikin, ettei hän nyt voinut jatkaa keskustelua tuosta ikävästä asiasta; hän pyysi Konradia seuraavana päivänä heti jumalanpalveluksen jälkeen tulemaan luokseen: hänellä oli tärkeä asia kerrottavana. Mahdotonta oli olla huomaamatta, että hänen käytöksensä oli kylmä: hän ojensi tuskin kätensä veljelleen jäähyväisiksi. Jotakin erinomaista oli mahtanut tapahtua.

-- Mihin lapsi sitte nyt joutuu? kysyi Konrad vihdoin.

-- Hän jää, kaikesta huolimatta, meille. Jota suurempi synti, sitä suurempi velvollisuus koettaa sitä voittaa, vastasi Julius. Sitte lausui hän kaikille jäähyväiset, kehoitettuaan sentään ensin Bläseliä käymään itseään tervehtimässä.

Sinä hetkenä Konrad todellakin ällistyneenä katsoi häneen; hän ei ymmärtänyt veljensä sanoja enempää kuin hänen menettelyänsäkään, puolen tunnin kuluttua hänkin lausui jäähyväiset "näkemiin asti".

Hänellä oli tärkeä mentävä.

Kymmenes luku.

Tohtori Baldus läksi eteläistä etukaupunkia kohti. Taivaalle kerääntyi synkkiä pilviä; se pani ihmiset kiiruhtamaan. Mutta hän ei ajatellut uhkaavaa ilmaa, vaan astui erityistä kiirettä pitämättä katujen halki; hän oli ajatusten vallassa, jotka suuresti häneen koskivat. Eilispäivästä oli hän kokenut paljon ja oppinut tuntemaan ihmeellisiä ihmisiä!

Suuret sadepisarat alkoivat kostuttaa maata, hän ei sitä huomannut; ne suurenivat ja enenivät, mutta yhä hän hitain askelin asteli, kädessään kokoonkääritty sateenvarjo ja ajattelematta silinterihattuaan. Oli vielä valoisaa. Taivaanrannalta lankesi kalpea hohde vastapäätä olevalle taloriville, tehden rakennukset ja ohikulkijat oudon värisiksi. Tuo vihreähtävä valo näytti tulevan tänne vieraasta maailmasta. Äkkiä särki aurinko päättäväisesti pilvet: kylmä valo katosi ja lämmin hohto peitti talot, kadut ja ihmiset. Kaikki päilyi punertavassa valossa, sadepisarat kiilsivät sulan hopean lailla.

Ja niinkuin Berliini, joka päiväkausia oli kahlannut harmaassa liassa, muutamassa minuutissa taaskin alkoi hymyillä, niin Konradkin äkkiä ilomielin silmäili eteensä. Hän ajatteli maalaispappia ja Agataa. Vanha Bläsel oli epäilemättä erinomainen ihminen -- suuri lapsi, jolle täytyy antaa kaikki anteeksi ja joka pitää uskoa makoisena mantelina, josta ihminen vielä vanhoilla päivilläänkin saa virvoitusta. Hän teki kaikki Jumalan nimessä: saarnasi, makasi, söi, joi, nuuskasi. Ja oli talonpoikiensa luona onnellinen ja tyytyväinen. Viatonta kristinuskoa -- viatonta kuin lapsen laverteleminen! Jumalan ainainen avuksihuutaminen vakuutti synninpäästön jo edeltäkäsin...

Ja kuitenkin hänkin keskitti kaikki sanaan. "Puhu talonpojille Kristuksen ihmetöistä, uhkaa heitä iankaikkisella kadotuksella, anna heille määrätyllä ajalla Herranehtoollista ja mene sitte kotiin, juo viiniäsi, syö tarpeeksi paistia, polta piippuasi ja nauti sielusi rauhaa". Sama ammatti kuin kaupungissa! Sillä erotuksella vain, että siellä puhtaassa, voimakkaassa ilmassa tuli paljon terveemmäksi. Henkisessä elämässä ei saattanut huomata mitään erotusta; se pysyi aina epäilyttävänä. Sitä johti sama vanha tunnussana, jota käyttivät kaikki Herran viinitarhassa toimivat: "Jumala, anna minulle leipää, niin rupean palvelijaksesi". Se oli siis lopultakin sama vatsakysymys, jonka sanottiin villinneen nuo jumalattomat ateistit ja vapaa-ajattelijat.

Mutta tuolla leikkisällä maalaispastorilla, joka ei koskaan ollut oppinut tuntemaan elämänsä murhenäytelmää, oli muuan etu, joka tosin ei millään tavalla kuulunut hänen ammattiinsa: hänellä oli soma sisarentytär, jonka Konrad tänä hetkenä tunnusti ihanaksi tytöksi. Hänessä oli huumoria, ja se merkitsee paljon, kun sitä on naisessa; sitäpaitsi tuntuivat hänen mielipiteensä sangen järkeviltä, hän piti pienistä seurapiireistä: hänestä saattoi ehkä tulla erinomainen -- papin-rouva.

Äkkiä Konrad omasta mielestäänkin tuntui eriskummalliselta ihmiseltä: hänhän kulki ajatuksissa, jotka eivät suinkaan olleet kaukana naurettavuudesta. Ei puuttunut paljonkaan ennenkuin hän oli joutumaisillaan samalle koneentapaiselle tielle, jota hänen veljensä niin levollisin, kylmin sanoin oli kuvaellut. Vaikkakin vain ajatuksissa! Mutta ajatukset vaativat tavallisesti kiinteän muodon. Siksi tuli pappis-onnen korkein määrä: avioliitto, lapset ja viisikymmentäkaksi sunnuntaisaarnaa; lukuunottamatta ristiäisiä, vihkimyksiä ja ruumissaarnoja. Alku isoon vatsaan kyllä jonakin kauniina päivänä ilmestyisi itsestään; tietysti edellyttäen että siihen oli taipumusta.