Part 6

— Ja nämä ihanat maisemat te olette nähnyt kaikki tyynni ja tuollaisia ihmisiä, joilla on niin oudot kasvot ja niin kirjavat puvut? kysyi hän silmät säihkyvinä.

Mutta kun sitten avasin oven makuuhuoneeseeni, jossa on vuode Hannullekin, ja hän siellä näki yksinkertaisen valokuvan, joka esittää hänen äitiänsä nuorena, silloin hän vaikeni. Vasta hetken kuluttua hän lausui hartaan sydämellisesti:

— Äitini kiintyi myöskin hyvin teihin sinä aikana Kuin olitte meillä sairaana, herra Quifort.

Hämmästyksissään jäi hän sitten katsomaa erästä öljymaalausta.

— Tuo naisenkuva on varmaankin vain maalaajan mielikuvituksen tuote, hän lausui epäilevästi, — noin runsaasti ei kauneutta ja hyvyyttä voi tulisi yhden ainoan osaksi.

— Kyllä sentään, hymyilin minä muistojen herättämän mielenliikutuksen vallassa, — tuo kuva on itse asiassa erittäin hyvin luonnistunut. Naisen nimi oli Abigail Dare, ja hän oli minulle rakas ystävätär.

Gottlobe ja Hannu näyttivät olevan hieman ihmeissään, mutta minä vein vieraani nopeasti ylimpään kerrokseen.

— Tässä huoneessa ei ole muuta kuin arkkuja, jotka sisältävät kaikenmoista ajan pitkään kokoontunutta tavaraa, sanoin minä, — mutta täällä, Gottlobe, on sinulle varattu huone.

— Kuinka sievästi se on sisustettu, huudahti hän. — Tämä kuva esittää Selmatt'ia ennen vuorenvierrosta?

Minä nyökäytin päätäni, mutta Hannulla oli paljon juteltavaa tuosta piirustuksesta.

— Kaikkein ihmeellisintä on, naurahteli Gottlobe iloisesti, päätettyämme kiertokulkumme, — ettei teidän vuoritalossanne juuri ollenkaan kaipaa naisen järjestävää kättä. Kaikki on somasti oikealla paikallaan.

— Niin, ei sitä suotta olla vanhapoika, ilakoin minä.

Observatoorista menimme hilpeästi jutellen ulos vuorenhuipulla kirkkaaseen päivänpaisteeseen, ihailemaan valoisaa, avaraa maailmaa. Nurmikolla istuen esittivät vieraani useita lauluja. Mutta päivällisen jälkeen Hannu Stünzi osoitti herttaista hienotunteisuutta, josta olin hänelle kiitollinen. Sanoen haluavansa käyttää hyväkseen muutamain häntä huvittavain luonnontutkimusten tekoon kaunista säätä, jota marraskuu alkajaisikseen tarjosi, hän läksi pitkälle kävelyretkelle vuoristoon, ja tuon tekosyyn avulla hän sai sopivalla tavalla minut jätetyksi Gottloben kanssa kahden. Nyt voimme vapaasti jutella kaikenmoisista asioista. Eiköhän Gottlobe olisi mieluummin mennyt Hannun mukaan? Ei, kernaasti hän jäi minunkin luokseni. Keskustelumme johti Hannu itse tolalle, sillä kaukaa läpi hiljaisen vuoriston kajahti hänen soinnukas, täyteläinen tenorinsa:

»Sä kirkas, armas tähdyt! Oi! En saavuttaa Sua konsaan voi!»

Gottlobe kuunteli haaveisiin vaipuneena. Tuona hetkenä hän muistutti minua Dugloresta, leikkitoveristani, nuoruuteni morsiosta, mutta hänen palmikkonsa eivät ole ruosteen-, vaan kastanjanruskeat, ja hänessä voi huomata nuorteaan naisellisuuteen sulauneena vuorelaissyntyperän jälkiä. Hänen katseensa on vilkas, hänen kasvojensa kauneus on tuota henkevää laatua, joka kuvastaa mielen lämpöä, voimaa ja jäntevyyttä, ja hänen liikkeensä ilmaisevat tulista luonnonlaatua. Haluaisin nähdä tuon nuoren, ihanan ihmislapsen, kun hänen sisin olentonsa rakkauden onnessa herää täyteen eloon.

Niin, niin, Hannu Stünzi, ken saa herättää, mitä tuolla mielessä uinailee, ja Gottlobea rakastaa, se on toden totta onnellinen mies!

Kun Gottlobe huomasi kuinka ajatukseni olivat; kohdistuneet hänen olentoonsa, kohosi hänen kasvoillensa helakka puna.

— Eikö totta, tuo tähdyt, josta Hannu laulaa, olet; sinä, lapseni? sanoin hymyillen, saattaen hänet siten yhä enemmän hämilleen.

— Siitä ei koidu onnea hänelle eikä minulle, sanoi hän, luoden katseensa maahan. — Minun on sääli Hannu Stünziä, hänen elämänsä Selmatt'issa ei ole suinkaan hauskaa, ja talonpojat loukkaavat häntä tylyllä ylpeydellään. Teidän ystävyytenne, herra Quifort, on hänen ainoa ilonsa.

Hiljaa ja vienosti hän sen lausui värähtelevällä äänellä.

— No, mutta isä Hangsteiner on varmaankin hänelle suosiollinen? kysyin minä, muka tietämättömänä.

— Hän! huudahti Gottlobe. — Hänhän on opettajalle pahin kaikista ja nimittää häntä aina vain Nälkälän herraksi, ja nytkin hän keksi jos i mitä verukkeita estääksensä meitä yhdessä tulemasta Feuersteinille. Minun täytyi juhlallisesti luvata ja vakuuttaa, että keskustelisin opettajan kanssa vain aivan jokapäiväisistä asioista.

— No, oletko myöskin pitänyt lupauksesi? kysyin minä.

Hän nyökäytti päätään, hymyili ja sopersi:

— Enhän minä toki voi muitta mutkitta sanoa Hannu Stünzille — — —

Hän jätti lauseen kesken, hänen huulensa vavahtelivat avuttomasti itkun ja naurun vaiheilla.

— Et voi sanoa Hannu Stünzille että häntä rakastat, täydensin minä hänen katkonaisen lauseensa. — Sitä sinä tarkoitat, lapseni. Rakastatkos sinä sitten todella häntä niin kiihkeästi?

Punastuen hän nyökkäsi vaieten ja synkkänä.

— Jo pitkät ajat, huudahti hän sitten silmät säihkyvinä, — on hän ollut ajatusteni ainaisena esineenä. Senkin asian takia tulin luoksenne, herra Quifort. Kuolintautiaan poteissaan teroitti äitini mieleeni, etten saisi tehdä mitään elämänkohtaloani ratkaisevaa päätöstä, en mennä kihloihin neuvottelematta teidän kanssanne. Äitini piti teistä paljon ja luotti suuresti elämänkokemukseenne, jotavastoin hän tiesi isästä, että hän usein on hieman ahdasmielinen ja itsepintainen. Mutta auttaa ette tekään minua voi, sen käsitän.

Hänen tummien silmiensä säihky sammui, hänen katseensa kävi synkän toivottomaksi. Mutta minä en kyennyt puhumaan, sillä tuo, mitä hän sanoi äidistään, järkytti mieltäni.

— Nyt siellä on muuan nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger, joka tuon tuostakin ilmestyy meille, kevensi Gottlobe sydäntään. — Tuohon mieheen on isä silmittömästi ihastunut, ja nyt he yhdessä kuiskivat ja tuumivat, kuinka mainiosti soveltuisi että tuo nuorukainen ottaisi minut vaimokseen ja tulisi meille kotivävyksi, ja isän toimeksi jäisi vain ylin valvonta. Mutta minä en pidä Böhningeristä. Ehkä hän on hyvinkin kunnollinen ja toimelias mies, mutta niin suloiseksi kuin hän koettaakin tekeytyä, pilkistää sivistymätön karjakauppias kumminkin alinomaa esiin. Mieluummin kuin hänet otan, menen palvelijaksi St. Jakobiin ja odotan Hannu Stünziä, jonka Jumala hyvyydessään toki kerran auttanee parempaan toimeentuloon. Nyt ei hänen käy rakkautta ajatteleminenkaan. Opettajana Selmatt'issa! Ei siinä toimessa liioin avioliittoa rakenneta.

Alakuloisena hän vaikeni ja painoi päänsä alas, koettaen salata esiinpyrkivää kyyneltulvaa.

Tartuin hänen käteensä ja lausuin vakavasti:

— Ei, lapseni, elä tee itseäsi vikapääksi siihen kuolemansyntiin, että pelkuruudesta tai ollaksesi; isälle mieliksi ottaisit miehen, jota et rakasta. Et saa sallia itseäsi elävältä haudata! Et äitisikään tähden!

Kyynelsilmin hän katsoi minuun, kiitollisena saamastaan tuesta..

— Mutta minä muistelen sitä, Gottlobe, jatkoin minä, — kuinka autoit minua kestämään nuo vaikeat päivät, jolloin muukalaisena makasin teidän kattonne alla sääri taittuneena ja mieli epätoivon vallassa. Muistelen kuinka viattomalla juttelullasi ja iloisella leikillisyydelläsi saatoit minut jälleen kiintymään elämään aikana, jolloin olisin ollut valmis heittämään sen luotani. Kiitokseksi siitä, lapseni, tahdon nyt tulla rakkaudellenne avuksi. Vain kevääseen saakka vielä, Gottlobe!

Hämmästynyt, lämmin katse kohtasi minua tytön tummain silmäripsien alta. Hänen povensa kohoili, vaan hän ei saanut sanaakaan esiin.

Ryhdyin jälleen puhumaan:

— Hannu Stünzi on minulle rakas, kuin olisi hän oma poikani, eikä hän saa jäädä Selmattiin laimenemaan ja veltostumaan. Tunnen hänen suuret luonnonlahjansa ja tahdon että hän pääsee toimeen, joka suo tyydytystä hänen taipumuksillensa ja ylevälle mielellensä. Hänestä pitää tulla insinööri, niin että hän voi ryhtyä maan parasta tarkoittaviin yrityksiin. Mutta sitä ennen hän ilmestyy kosijana isä Hangsteinerin eteen, ja sinusta tulee hänen onnellinen nuori vaimonsa. Mitä minä teen rikkauksillani? Minulla ei ole koko maailmassa muita kuin te. Minä avaan Hannulle tien, määrään hänen käytettäväkseen pääoman, jolla hän voi kehittää nuoret voimansa.

Voimatta täysin käsittää puhettani todeksi, kuunteli Gottlobe minua kuin lapsi, jolle kerrotaan kaunista satua. Mutta vähitellen hänen silmänsä alkoivat huikeasti säihkyä. Vavisten ilosta hän tarttui käteeni ja painoi sen tulisesti viattomille huulillensa.

— Mistä tulee kaikki tämä hyvyys? sopersi hän.

— Siitä että olen hyvälle äidillesi ikuisessa kiitollisuudenvelassa, huudahdin syvästi liikutettuna, ja riemumielin olisin sanonut hänelle enemmänkin, ellei se olisi ollut vastoin valaani. Mutta suutelin häntä otsalle ja suulle, kuten isä suutelee lastansa. Käsi kädessä istuimme sitten, Gottlobe hehkuvin poskin, ja Valkoisten vuorten ympäröiminä puhuimme vielä Monenmoista, joka on liian pyhää tähän paperille Pantavaksi.

Sitten palasi Hannu Stünzi pitkältä kävelyretkeltään. Hän huomasi heti että jotain erikoista oli tapahtunut ja katsoi vuoroin minuun, vuoroin Gottlobeen, joka ei voinut salata sydämensä riemua. Vietimme virkistävän, suloisen illan, ja esitin rakkaille nuorille ystävilleni pyynnön että he sinuttelisivat minua ja toisiaan, mutta hankalasti se nyt aluksi luisui heidän huuliltansa. Toistensa suhteen he laskeutuessaan iltapäivän auringonpaisteessa alas laaksoon helpommin siihen tottunevat. Olisipa tuo jo ihme kerrassaan, jos nuo nuoruutensa voimassa ja kukoistuksessa upeilevat ihmislapset eivät paljastaisi toisillensa sydäntänsä. Keskustellessani Hannun kanssa kahden kesken yllytin häntä siihen. Leikkiä lasketellen tuumailin, että eihän hän toki palaisi laaksoon saamatta aimo muiskua Gottlobelta. Sehän ei voinut tulla kysymykseenkään.

Hän rimpuili kuin hauki koukussa.

— Teet kuin Mefisto, huusi hän, joka loitsi aina kernaimmin ihmisten eteen sen, joka tuottaa heille tuskaa siksi etteivät voi sitä saada!

Mutta juttelin hänelle rahasta, jonka omistaminen ei erityisistä syistä ei tuottanut minulle iloa, vaan jonka keväällä olin laskeva hänen käteensä, että hän sen avulla muodostaisi elämänsä mielensä mukaan.

Tietysti hän luotani lähtiessään oli suloisen, huumaavan hämmästyksen vallassa.

Nyt he toki puhunevat suunsa puhtaaksi. Toive ja rakkaus murtavat auki nuoren ystäväni vahvan hammasvarustuksen.

Mutta ympärilläni komeilivat kukat ja hohtavat hedelmät, leijailee muisto noista kahdesta ihmislapsesta, joihin olen kiintynyt syvimmillä sydänjuurillani. En enää pelkää talvea, ja käteni kiitää keveämmin yli synkkäin lehtien, joita minun on kirjoittaminen. Hyvät haltijat suojaavat sitä miestä, joka sai loitsia iloa noiden nuorten mieliin.

Nyt on sielujen päivä. Nuoruudessani en tiennyt mitään tästä syvämielisestä juhlasta, mutta maailmaa kierrellessäni olen tullut sen tuntemaan. Vietän sitä tänään, muistelemalla kotikyläni Selmatt'in häviötä ja sinun kaameaa kuolinhetkeäsi, oi isäni, sekä noita monia vainajia, jotka nuoruuteni päivinä kuuluivat eläväisten joukkoon.

VIII.

Selmatt'issa vietettiin siis kiitos-, katumus- ja rukouspäivää. Tummapukuinen, mieltäjärkyttävän vakava kansanjoukko oli täyttänyt kirkon aina viimeiseen paikkaan asti. Kastamiskivellä oli nähtävänä kuusi hohtavan kirkasta tinaista ehtoollistuoppia sekä vanhat hopealla sijaillut ehtoolliskalkit ja niiden edessä tinalautasilla pyhä leipä. Mutta kastamiskiven vieressä, puoleksi maahan uponneena, törrötti kaameana ja outona, uhkaavana enteenä, tuo Tafelvuorelta syöksähtänyt kallionlohkare, joka oli niin suuri, ettei sitä ollut voitu toimittaa pois, ja katossa nähtävä hätäpikaa suoritettu paikkaus osoitti, mistä kohden se oli murtautunut sisään. Talonpoikamainen pappi oli jo päättänyt jykevän saarnansa ja seurakunta noussut seisomaan nauttiaksensa pyhää ehtoollista, ja läpi kirkon kajahti Kasperin soiton säestämänä harras, lohdullinen virsi:

»Sä huomaan heitä taivaan Sun elos', murheesi! Ain Luoja isän armaan Sua mielin holhoovi!»

Veisuun aikana kiertelivät kalkit kirkonhoitajien kuljettamina kädestä käteen. Se, jonka vuoro kulloinkin tuli, keskeytti veisuunsa ja otti kolmeen kertaan aimo kulauksen. Luulen että minulla juuri oli yksi kalkeista kädessäni, kun kirkonovesta syöksi sisään vaimo, joka odotti lasta ja siksi ei ollut tullut ottamaan osaa jumalanpalvelukseen. Lujalla äänellä hän huusi:

— Te miehet ja naiset, Tafelvuoren takaa kohoaa savua ja tomua ilmaan ja sieltä sinkoilee kiviä ja kallionlohkareita!

Virrenveisuu katkesi. Kasvot kalpeina, mutta kumminkin juhlallisessa järjestyksessä tulivat seurakuntalaiset, papin lausuessa siunauksen, ulos kirkosta, ja vaimot, joista monet huutelivat lapsiaan, nyyhkyttelivät ja vaikeroivat. Mutta kirkkaasti paistoi aurinko kirkkotarhan haudoille ja kentällä kasvavan vanhan vaahteran jo hieman kellahtaville lehdille. Himmentymättömänä ja selväpiirteisenä aina Feuersteinin punertavaa huippua myöten kohosi vuoristo siinä sinitaivasta kohden. Ei mitään vaaraa nähtävänä!

Mutta kas! Tafelvuoren rinnettä alas vyöryi multaa ja kallionlohkareita, pariin kertaan kuului sieltä kuin kiväärinlaukaus, sitten seurasi kumeaa jyminää, ja kun Tafelvuori vaikeni, kohisi kaiku kirkontakaista rinnettä pitkin, ikäänkuin myrsky olisi kiitänyt kautta vuorimetsän.

Kirkkokentällä seisoi joukko miehiä.

— Kirkon taakse metsään! huusi joku, ja jo nähtiin muutamain kiitävän metsän reunaan ulottuvaa jyrkkää nurmikenttää ylös.

Silloin tuli uusi kivivyöry ja räjähdys, mutta vielä ei ollut ainoakaan kivi lentänyt Selachin yli kylään.

Mutta vuorimetsästä lehahtivat varikset vaakkuen ylös ilmaan. Tumma lintuparvi lensi kylää kohden levottomassa lennossa, kuin olisi myrsky ilmoja myllertänyt, kohosi väliin siintävään korkeuteen ja laskeutui sitten taas alas liki kattoja, kiersi kiertämistään laaksonpohjukkaa uskaltamatta laskeutua lepoon. Äkkiä valtasi levottomuus muutkin eläimet. Koirat ulvoivat kuono taivasta kohden, nuo muutamat naudat, jotka oli pidetty kylässä, ammuivat pitkään, vaikeroiden, vuohi, joka jollakin tavoin oli päässyt irti, tunkeutui vavisten meidän miesten keskelle.

— Katsokaa, katsokaa, huusi isäni, — lehmät kiiruhtavat täyttä vauhtia Tafelvuorta alas kylää kohden ja lentävät pelästyksissään kuperkeikkaa toistensa ylitse!

Ja eläinten tuska tarttui kaameana miestenkin mieliin.

— Duglore! Duglore! huusi koulumestari Kasper sydäntäsärkevällä äänellä, kasvot tuskan väänteissä.

— Minä lähden Dugloren luo, huudahdin minä tarmokkaasti.

Mutta isä sanoi minulle tuikeasti:

— Jost, sinä jäät luokseni, — ei, juokse tuonne metsään, Jost.

Hän itse kiiruhti taloomme, varmaankin pelastaakseen joitakin arvoesineitä. Käsiään väännellen hoiperteli koulumestarikin pois. — Duglore! Duglore! kuulin hänen vielä äännähtelevän. Halusin kiiruhtaa Dugloren luokse Bodenin laitumille, mutta samalla minusta tuntui että minun oli odottaminen isää ja että minun piti seurata ihmisiä, jotka pakenivat nurmikenttää ylös metsää kohden, kaikki vielä tummissa kirkkopuvuissaan. Mutta kun minulle esiintyi nuo kolme eri mahdollisuutta, jäin tietämättäni seisomaan ypö yksin kentälle kotitaloni ja vaahteran välille. Huomasin kuinka Tafelvuorelta kuuluva ryske yhä vahveni. Ilma oli vielä aivan kirkas ja näin että vuori vavahteli. Kuin kokoonrymähtämäisillään oleva jättiläisseinä se lähestyi kylää, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. — Vuori, vuori! kajahti kuin yhdestä suusta pakenevien haikea hätähuuto. Kirkossa löi kello yksitoista, mutta kuulin ainoastaan kuusi lyöntiä. Talomme ovelta huusi isä: — Jost, Jost! — sitten minusta tuntui kuin jokin repäisisi minut palasiksi. Minä kaaduin. Mutta kaatuessani näin vielä kuinka syöksyvän vuoren takaa kohosi ilmaan savu- tai tomupilviä, kuinka hurja ilmanpyörre taittoi mahtavan vaahteran ja kaatoi sen kumoon. Jäin sen suunnattoman latvan alle, oksat löivät minua kuin raipat, ja tukahduttavaa tomua tuprusi päälleni niiden välitse. Puun päälle romahteli jotakin, varmaankin ensiksi talomme katto, ja sitten seurasi ryskettä ja pauketta, kumahduksia ja jyrähdyksiä.

Noin monta eri huomiota — ja kaikki parissa silmänräpäyksessä! Luultavasti kadotin sitten tajuntani. Muⁱstan vain sitten ajatelleeni että ympärilläni oli kovin hiljaista ja että kasvoni kirvelivät lyönneistä, jotka olin saanut puun kaatuessa. Kohottaessani kättäni ylöspäin kohtasin pehmeitä lehtiä. Silloin keskeytti huokailu ja vaikeroiminen hiljaisuuden.

— Isä, isä, huusin minä.

— Jost, poikaparka, onko sinulla tuskia? kysyi hän vaivaloisesti hengittäen.

Äänen soinnista huomasin ettei hän ollut kaukana.

— Ei, vastasin minä, — mutta kuinka on sinun laitasi?

— Puunoksa tai hirsi painaa sydäntäni, en voi liikuttaa muuta kuin jalkojani. Luulen että tuho on saavuttanut koko kylän ihmisineen ja eläimineen. Ja jos sinä pelastuisitkin täältä hengissä, Jost, niin en minä enää voi sinua auttaa. On sittenkin parasta, että menet Hannu Konrad Balmerin tykö. Minun täytyy kuolla. Oi Jumalani, Jumalani!

Isän kangerreleva, vaivaloinen puhe muuttui korisevaksi rukoiluksi. Koetin haparoiden ja ryömien muutamia askeleita latvan alatse päästä hänen lähellensä, ja oksien ja lehvien välitse tavotin toki edes hänen kätensä. Hän tarttui käteeni, mutta ei puhunut enää. Hetken kuluttua huoaisten hän viimeisen kerran päästi käteni. Ympärilläni vallitsi kaamea hiljaisuus. — Isä! isä! huusin minä. Mutta en saanut vastausta. Hän oli kuollut!

Mutta hiljaisuuden keskeytti outo ääni, josta aluksi en lainkaan käsittänyt, mikä sen mahtoi synnyttää. Korlotusta! Kammottavana se läheni lähenemistään. Nyt arvasin, — syöksähtänyt vuori oli ajanut Selachin veden yli äyräitten! Hukkuminen, hukkuminen uhkasi minua! Poistuin kuolleen luota, ja kopeloituani puun oksia, loukaten useita kertoja milloin käsiäni, milloin päätäni, löysin paikan, jossa voin nousta pystyyn. Nyt pyrin ylöspäin, nousin oksalle ja kiipesin sitä pitkin. Mutta pian kohtasin tielläni jotakin, joka ei antanut perään. Se oli katto hirsineen ja päreineen. Vihdoin löysin sopivan suojapaikan puun paksujen oksien muodostamassa soppelossa. Kädet oksain ympärille kiedottuina istuin siinä. Tuon tuostakin pelästytti minua kohoavan veden synnyttämä salaperäinen ääni. Se oli saavuttanut jo kengänkärkeni, ja kuolemanpelko valtasi sydämeni. Yläpuolellani liikahteli maa huokaillen, kuin se olisi antamaisillaan perään rusentavalle painolle, täyttääksensä ahtaan hautakammion, jossa minä vielä elin. Mutta vähitellen lakkasivat nuo äänet kuulumasta; eikä vesi enää noussut. Vallitsi niin syvä hiljaisuus että voin kuulla kelloni naksutuksen taskustani. Hain tulitikkuja, katsoakseni kelloa, mutta en löytänyt. En tiennyt oliko vuoren syöksähtämisestä kulunut paljon vai vähän aikaa, paistoiko ylhäällä maailmassa aurinko, vai valaisiko sitä öinen tähtitaivas.

Tuo mielikuva herätti nuorekkaan elämishaluni kiihkeään voimaan. — Valoa, valoa, valoa! huutelin ummehtuneen, kylmänkostean ilman täyttämässä haudassani, mutta muuta valoa ei silmiini saapunut kuin se, joka levisi punaisista, sinisistä, vihreistä ja keltaisista renkaista, millä mielikuvitukseni täytti pimeyden. Minut valtasi kouristusitku, enkä tiennyt surinko omaa toivottomuttani vaiko isäni kuolemaa vai Duglorea, joka varmaan myöskin oli jossakin kallioiden alla surmattuna, vai kotikyläni kamalaa perikatoa! Jospa vain olisin kuten isäni lyhyen kamppailun jälkeen saanut erota elämästä! Mitähän saisinkaan vielä kärsiä?

Aloin lukea ulkoa rukouksia ja virsiä mitä vain osasin, muistelin kaikkia, jotka olivat olleet minulle rakkaita, ja varsinkin kohdistuivat ajatukseni hellästi ja hartaasti Dugloreen. Ehdittyäni noiden ajatusten loppuun otin lehtiä vaahterasta, joka oli niin tehokkaasti minua suojellut, pusersin ne kokoon ja pureksin niitä, ja niiden karvas maku virkisti minua. Vähitellen hämärtyivät ajatukseni, ja painautuneena oksaa vastaan nukahdin hetkiseksi. Niin luulen ainakin. Noiden tuskallisten hetkien kokemukset ovat nimittäin osaksi haihtuneet muististani ja kuvastuvat vain unennäön tavoin mieleeni niille suotuisina hetkinä.

Herättyäni panin kelloni vasten korvaani. Se ei käynyt enää! Siis oli jo toinen päivä. Vedin sen, että sen naksutus tuon tuostakin voisi minua muistuttaa elämästä, ja kun epämukava asentoni tuotti minulle tuskia, ojensin jalkani alas, tutkien miten veden laita oli. Selach lienee löytänyt toisen väylän, vesi oli poissa. Minua vaivasi nälkä ja polttava jano. Kostutin kieltäni kosteilla lehdillä, ja hain taskuistani leivänmuruja, jolloin sain käteeni veitseni. Tuo löytö ilahdutti minua, tietämättäni tarkoin mistä syystä. Liikutellakseni jäykistyneitä jäseniäni sekä poistaakseni viluntunteen ja synkät, epätoivoiset ajatukset, leikkasin puusta oksia ja silvoin ne pimeässä pieniksi paloiksi. Sitä kesti varmaankin tuntimääriä. Kirkkotakkini napitkin uhrasin tuolle leikkelemisinnolleni, jota minun ehkä on kiittämien järkeni säilymisestä. Vihdoin aloin veitseni terällä kaivella kosteata maata, sillä jotakuinkin niillä paikoin, missä olin, kulki tien alatse kivilaatoilla peitetty viemärioja. Päähäni tuli mieletön ajatus, että voisin pelastua tuota vesijohtoa myöten. Mutta veitsenterä taittui kiveen, joka sattui sen tielle.

Toivotonna kurjuudessani tyrskähdin hillittömään itkuun. Mutta — korvaani tunki ääni, joka tuntui tulevan ylhäältä ja oli kuin halkeavan puun kitinää. Kuulin metalliaseen synnyttämiä heleitä iskuja, jotka seurasivat toisiaan kolmeneljännestahtilajissa, muistuttaen riihenpuintia. Siinä oli varmasti ihmiskäsi mukana! Kiihkeä toivo täytti mieleni, ryömin tuota väliin vaikenevaa, väliin uudistuvaa ääntä kohden, sain haparoivaan käteeni ympyriäisen rautaisen esineen, päästään umpinaisen ja suippenevan putken, jonka aukko oli sivulla.

Vapisevin sormin nakutin veitsentyngällä torvea, ja kas! sain pari heleätä lyöntiä vastaukseksi. Kuin äärettömästä etäisyydestä tunki hautaani ihmisääni:

— Kuka te olette?

— Jost Wildi.

— Kuka?

— Jost Wildi!

— Oletteko te kirkossa?

— En, vaahteran alla.

— Oletteko yksin?

— Isäni on täällä lähellä kuolleena.

— Onkohan kirkossa vielä ihmisiä?

— Ei ainoatakaan!

Ihmisääniä! Oi tuota ihanaa musiikkia!

— Vielä vähän kärsivällisyyttä, kuului taas kuiskaus. — Kaivamme teidät esiin. Pankaa kätenne putken alle. Tiputamme teille paloviinaa. — Vielä kerran!

Keskustelua jatkui vielä hetken aikaa. Sain tietää että kaikkiaan oli pelastunut ainoastaan kaksikymmentäkolme selmattilaista, niiden joukossa Duglore. Muut olivat kuolleet, tai ei heistä tiedetty mitään. Niin oli myöskin Kasperin ja hänen muun perheensä laita.

— Siis kärsivällisyyttä vain, huusi joku, — vedämme putken takaisin. Työnnämme sen vielä muissa paikoin maahan.

He kaivavat minut esiin! Tuo raikui kuin riemulaulu mielessäni, ja hetken pysyin virkeässä jännityksessä. Hartaan kiitollisena ajattelin zweibrückeniläistä seppää, joka puoli vuosisataa sitten, veljensä jouduttua laviinin uhriksi, oli valmistanut tuon putken ja lahjoittanut sen kunnalle. Kenties ei sen avulla ollut vielä koskaan löydetty ketään lumeen vajonnutta, mutta minut, minut se pelastaisi! Ja Duglore eli myös!

Oi, kuinka hitaasti, vitkastellen hetket vierivät! Olo vankilassani alkoi jälleen tuntua kammottavan tukalalta. Vaivuin kuumehoureisiin, näin kultaisen ilmapallon leijailevan taivaalla kynttilämessuaukon yläpuolella — se lensi kohden kallioseinää — Duglore syöksi siitä alas ja vaikeroi verta vuotavana kuilun syvyydessä. — Säpsähtäen huudahdin:

— Olen menettänyt järkeni! Mielikuvitusta se vain on, että tuolta ylhäältä puhelivat kanssani. He eivät kaiva minua täältä ilmoille. Olen unohdettu.

Huikeassa sekasotkussa seurasivat nyt muistot ja päähänpistot toisiaan aivoissani.