Part 2

Tuuheitten silmäripsien alta kohtasi minua tuikea katse. Tuon pikemmin tarmokkaan kuin hellän hyvästelyn jälkeen isä hyppäsi johonkin veneistä. Laivurit irroittivat ne, ja virta läksi niitä kuljettamaan. Ikäänkuin lausuakseen hiljaisessa rukouksessa jäähyväiset kotiseudulle, seisoi isä pää paljastettuna, ruskeat parrattomat kasvot käännettyinä Sellmatt'in vuoria kohden. Virran nopeasti kiidättämien veneiden yläpuolella hohtivat kaukaiset lumipeitteiset vuorenhuiput aamuruskossa. Mutta minä katsoin herkeämättä alusten jälkeen tunteen vallassa, joka melkein kohotti kyyneleet silmiini.

Olisin ylen kernaasti halunnut ruveta taulu- ja kivikynäkauppiaaksi kuten isäni, mutta hän ei ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiinkaan, joka sijaitsee kahden tunnin matkan etäisyydessä Zweibrückenistä, tasangon puolella. Enkä uskaltanut edes pyytääkään häntä sitä tekemään.

Kaukaisessa Reininmaakunnassa oli isäni nuorena ollessaan tutustunut äitiini, Ottilia Rheinbergeriin, jonka yksinkertaisessa talonpoikaiskodissa hän usein majaili. Mutta isäni vanhempien talonpoikaisaivoihin oli piintynyt usko, että selmattilaiselle miehelle voisi todellista avio-onnea valmistaa ainoastaan selmattilainen nainen, eivätkä he tahtoneet kuulla puhuttavankaan poikansa muukalaisesta morsiamesta. Mutta vanhempain itsepintaisuus saattoi tuon tuimaluontoisen, tarmokkaan miehen sellaiseen raivoon, että hän olisi tehnyt lopun elämästään ellei koulumestari Kasper olisi väkisin riistänyt häneltä asetta kädestä. Rikkoen täydelleen suhteet vanhempiinsa toi isä sitten rakastettunsa vaimonansa Selmatt'iin.

Äitini oli tosin hyvin herttainen nuori nainen, mutta kylässämme ei kukaan muu kuin isäni ymmärtänyt hänen murrettansa, ja hän puolestaan ei voinut oppia Sellmatt'in murretta kunnollisesti, ja vuorikylässä myöskin hänen raikas, viehättävä naurunsa, jolla hän aluksi oli voittanut ihmisten sydämet, menetti hopeanheleän sointinsa. Ero kotiseudusta ja omaisista oli käynyt hänelle raskaaksi, hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen enää heitä näkemättään, taivaalle kohoavat vuorenseinät, virtojen hurja kohina, selmattilaisten jäykkä, yrmeä seurustelutapa ahdistivat tuon iloisempaan ympäristöön tottuneen nuoren olennon mieltä, ja hän, jolla oli ollut niin hyvät aikeet, niin luottavainen ja hilpeä mieli seuratessaan isääni jylhään, karuun vuoristoon, huomasi aikaa myöten ettei hän ollut oikealla paikallaan Selmattt'issa. Kyläläisten parissa, jotka tosin eivät olleet hänelle vihamielisiä, mutta jotka eivät häntä lainkaan ymmärtäneetkään, hän oli muukalainen, kodistaan eksynyt lapsi, pesästä pudonnut lintunen. — Teenpä minä mitä tahansa, niin se selmattilaisten mielestä on tyhmästi, sanoi hän hymyillen, mutta samalla kohosivat kyyneleet hänen ilmeikkäisiin silmiinsä.

Varsinkin synkistyi äitini mieli talven kuluessa, jolloin laaksossamme oltiin auringonpaistetta vailla. Martin päivästä kynttilänpäivään ei aurinko enää jaksanut kohota vuorten harjojen yläpuolelle. Kun sen jälleen onnistui ensimäisen kerran tehdä se, silloin se loi kello yksitoista aamupäivällä katseensa Selmatt'in kirkon torniin »kynttilämessuaukosta», suuresta kallioportista, jonka luonto itse oli muovaellut metsän yläpuolelle vuoren harjaan. Heti kun tornin huipussa oleva kuparinuppu alkoi sädehtiä, läksimme me lapset juoksemaan kylää pitkin täyttä kurkkua huutaen: - Kynttilämessu, kynttilämessu — aurinko on palannut! — ja kyläläiset avasivat arkkunsa ja säiliönsä ja kukin antoi meille pari kourallista kuivatuita hedelmiä palkaksi ilosanomasta.

Silloin ei kukaan koko kylässä ollut niin onnellinen kuin äitini. Hymyillen ihmeissään hän lausui:

— Siis tässäkin laaksossa toden totta vielä saa nähdä rakkaan auringon. Jumalan kiitos!

Ja hän nousi rukkinsa äärestä, ja tuo ryhdikäs, keskikokoinen, sulavan täyteläinen olento lähestyi huoneen matalia akkunoita silmäilläkseen torninhuipussa nähtävää ihmettä. Ja kun sitten päivänpaiste tulvi sisäänkin, kurotti hän kätensä kultaiseen väreilevään valovirtaan ikäänkuin lämmitelläkseen. Katseeni hiveli hänen miellyttäviä kasvojansa, joille terve puna ja vieno surumielisyys loivat samalla vakavan ja viehkeän ilmeen.

Kärsimyksensä äiti salasi minulta ja muilta hiljaisella tavallaan, joka niin hyvin soveltui hänen olentoonsa. Mutta minä olin ajattelematon poikanulikka. — Jost, pyysi hän, — puhupas nyt vähän minun murrettani. Pikku nallikkana sinä puhuit sitä niin somasti! — Vaan minun pisti päähäni oikutella, ja uppiniskaisesti ja itsepintaisesti kieltäydyin täyttämästä hänen pyyntönsä, eikä edes hänen mielipahaa ja pettymystä ilmaiseva katseensa voinut minua taivuttaa.

Vaan kun hän kasvot kirkastuneina ja kokonaan muistojensa vallassa rukkinsa ääressä kertoeli minulle lapsuudenkodistaan, silloin istuin usein tuntimääriä hiljaa kuunnellen hänen edessään jakkaralla.

— Kalliolla Reinin rannalla kohoaa kirkon lähellä lehmusten varjossa suippopäätyinen kotitaloni. Katolla on haikaralla pesänsä. Koivet suorana, sammakko nokassaan tulee se lentäen virran ylitse poikiansa ruokkimaan. Talon edustalla on lehtimaja, jota syksyisin koristavat kullanhohtoiset viinirypäleet. Se oli meidän sisarusten lempipaikka, siltä oli kaunein näköala Reinille päin. Virralla näkyy laivoja, suuria ja pieniä, iloisesti lepattavine kirjavine lippuineen, veneet viiltävät vesiä kuin joutsenet, ja juhlapukuiset ihmiset huutavat toisilleen tervehdyksiä ja laulavat laulujaan, ja rantakalliot kaiuttelevat noita huutoja ja säveleitä.

Näin jutteli äitini ja hänen kertomustensa avulla loin itselleni viehkeitä kuvia noista kaukaisista tienoista, joista isä ei tahtonut puhua kanssani, — kuvia, jotka eivät soveltuneet isän tuumiin, vaan täyttivät vuorikylän talolliseksi määrätyn pojan mielen oudolla kaiholla ja ikävöimisellä.

Mutta äitini tunsi itsensä Selmattt'issa onnettomaksi. Hiljaa, valittamatta hän alistui kohtaloonsa, mutta hänen hilpeytensä oli poissa, hänen täyteläinen vartalonsa kuihtui jo varhain, paksu vaaleanruskea tukka oheni, ja verevien kasvojen ilme kävi väsyneeksi, alakuloiseksi. Isäni mieli katkeroitui hänen nähdessään kuinka vähäisessä määrässä kalsea todellisuus vastasi niitä vilpittömiä toiveita, jotka olivat täyttäneet hänen sydämensä heidän levottomana kihlausaikanansa, ja kuinka se näytti osoittavan hänen olleen väärässä kieltäytyessään noudattamasta vanhempiensa tahtoa. Näin ollen hänestä tuli äkämys, joka väliin myöskin teki vääryyttäkin äidille ja minulle. Ei hän ymmärtänyt rakkaudella ja hyvyydellä saada äitiä iloisemmalle tuulelle. Mutta kerran vuodessa hän setään valisti hänelle suuren ilon, ja se tapahtui hänen palatessaan pääsiäiseksi kotiin kauppamatkoiltaan. Silloin hän toi äidin veljiltä ja sisarilta terveisten ohella kukansiemeniä, ja äiti kasvatti ruukuissa: akkunalaudoilla ja pienen puutarhamme saroilla lyhyenä kesäaikana mitä muhkeimpia kultalakkoja ja neilikoita, ruusuja ja esikköjä. Ja nuo herttaiset kasvatit tuottivat hieman hoivaa »muukalaiselle», jonka sydän taisteli haikeaa taisteluaan kattomme alla.

Kun jälleennäkemisen lyhytaikainen ilo oli haihtunut, kävi isä jälleen hiljaiseksi ja äreäksi kuten ennenkin. Mutta ennen ryhtymistään maatyöhön hän tiedusteli kylässä, olisiko ehkä kuolemantapauksen, perinnönjaon tai jonkun muun seikan johdosta saatavana hyvällä paikalla sijaitsevaa pelto- tai niittymaata, metsää tai karjalaidunta, ja jos ostoon oli tilaisuutta, hankki hän kauppamatkoilla saamillaan rahoilla päivänpaisteisia, hedelmällisiä maa-alueita, jommoisia Selmatt'in kylässä oli niukanlaisesti.

Kerran hän jälleen oli saanut nuuskituksi ilmi erään ylängöllä sijaitsevan peltotilkun, ja kaupat solmittiin kylän majatalossa. Kun isäntä myöskin oi kylän leipuri, johon turvauduttiin omien varastojen milloin loppuessa kesken, satuin minä tulemaan tuona päivänä majataloon, Dugloren, koulumestarin tyttären kanssa. Hyvillään kaupasta isä huusi meidät lapset luoksensa saamaan hiukan illallista. Siinä istui pöydän ääressä harjakaisia juomassa joukko Selmatt'in talonpoikia, mustat suippolakit päässä ja savuavat piiput suupielissä, vilkkaasti ja innokkaasti keskustellen kylän asioista.

— Kuules, Klaus, sanoi muuan sukulaisemme, eräs vanha talonpoika, hieman nyrpeissään isälleni, — miksi sinä oikeastaan vaanit maita ja tiluksia kuin paholainen ihmissieluja? Haluaisi sitä väliin toinenkin saada jotain, vaan silloin sinä aina jo olet ehtinyt iskeä siihen kyntesi!

Isäni iski hänelle ylimielisesti silmää.

— Kas, serkku, vastasi hän hieman ivallisesti, — pari vuotta sitten en olisi sitä vielä sanonut, mutta nyt, kun minulla jo alkaa olla kylläksi maata ja mantua, voin ilmaista tuumani sinulle ja muille. Selmatt'in taulu- ja kivikynäkauppa joutuu hunningolle! Muissakin maissa on suuria liuskakivilouhimoita, ja muukalaiset kauppiaat tunkeutuvat muitta mutkitta niille kauppa-alueille, jotka tähän saakka ovat kuuluneet yksinomaan meille selmattilaisille. Ja tunnustaa täytyy, että he samasta hinnasta kuin me myövät hienompaa, tasarakeisempaa tavaraa. Niin menetämme me vanhimmat, luotettavimmat ostajat. Minulla on Münsterin kaupungissa Westfalenissa, likimmittäin kaksituhatta taulua myymättä. Jos voisimme löytää vuoristamme sellaisia kerroksia, jommoisia meillä ennen oli, voisimme vielä ryhtyä kilpailemaan muiden kaupitsijoiden kanssa, mutta hienompi liuskakivi on täällä lopussa, ja kaupankäyntimme on kerjäläisen tointa. Ja nyt, serkku, seuraa selitys, miksi viime tosina olen ostanut niin paljon maata. Täytyyhän pojallani ja minulla olla jotain tointa, kun taulut ja kivikynät eivät enää lyö leiville!

Isäni käänsi tarmokkaat kasvonsa puolelle ja toiselle, silmäillen ovelan ja voitonriemuisen näköisenä talonpoikia, jotka olivat kurottautuneet lähemmäksi häntä, kuullakseen. Pelästyksissään ja avosuin he istuivat hetken vaieten. Dugloren isä, koulumestari Kasper, tointui ensiksi.

— Jopa sinä pahoja ennustelet, Klaus, sanoi hän nuhtelevasti. — Selmatt'in taulut ja kivikynät kelvannevat toki ihmisille niin kauan kuin maailma pystyssä pysyy!

Mutta ei hänen puheensa kuulunut kovinkaan varmalta, ja isä nautti silmät tiirolla toisten neuvottomuudesta, nämä kun kyllä aavistivat tai tiesivät etteivät hänen arvelunsa taulukaupasta olleet tuulesta temmattuja.

Tuo vanha sukulaisemme raapaisi päätänsä ja oli laskenut piippunsa pöydälle.

— Hitto sentään, sanoi hän, — sehän olisi likimmittäin kuolemantuomio meidän kylällemme. Meitä on täällä kaksisataa neljätoista asukasta, mutta pelloistamme ja karjastamme eläisi tuskin puolikaan sataa. Jumala armahtakoon, jos meidän käy kuten Klaus sanoo! Mutta en minä sitä sentään voi uskoa!

— Uskokoon vain jokainen mitä tahtoo, vastasi isä kuivakiskoisesti.

Nyt alkoivat muut talonpojat puhua ja lausua ilmi arvelujansa. Mutta siellä oli myöskin muuan julkea ja raaka nuorukainen, joka ei kuulunut seurueeseen, vaan istui toisen pöydän ääressä pöyhkeänä kyynärpäihinsä nojaten, edessään lasi paloviinaa. Hän huusi nyt lujalla ja räikeällä äänellä talonpojille, jotka jälleen olivat vilkkaassa keskustelussa.

— Mitä te huolehditte pelloista, te selmattilaiset! Ei hätääkään! Kerran syöksähtää kumminkin koko Tafelvuori teidän päällenne, ja siitä saatte maata kylläksenne!

Ja hän säesti jumalatonta puhettansa remakalla naurulla.

— Mitä sanotkaan! huusivat talonpojat, ja nyrkit kohosivat.

Silloin nuorukainen tyhjensi lasinsa ja läksi tiehensä.

— Sehän oli vain tuo röyhkeä ilkiö, tuo kunnoton maankiertäjä! sanoivat muutamat, mutta talonpoikain kauhusta kangistuneet kasvot olivat yhä edelleen kuolonkalpeat, ja kaamea hiljaisuus vallitsi huoneessa. Mutta keskustelun alettua jälleen lausui kunnankirjuri:

— Tosinhan tuo ennustelija on vain maankiertäjä, mutta sittenkin pitäisi kunnankokouksessa kerran ottaa puheiksi, onko todella pelättävissä että Tafelvuori käy kylälle vaaralliseksi. Tuo huhuhan on kumminkin levinnyt varsin laajalle.

Siihen vastasi sukulaisemme, hurskaasti kohottaen katseensa ja huokaisten:

— Minun mielestäni sen; mitä tänään olemme täällä kuulleet, pitäisi kehottaa meitä ahkerammin käymään kirkossa. Hädässä ja vaarassa voi Jumala yksin meitä auttaa!

— Niin kyllä, vastasi isäni miettiväisesti, — Jumala — ja tukevat paalut! Meidän on tarkoin pidettävä silmällä vesisuonia Bodenin pengermällä ja louhoksessa.

Vastaukseksi nyökäytti pari talonpoikaa päätänsä. Mutta ravintolanisäntä, joka uhkeana ja hyvinvoipana seisoi vierasten edessä, lausui väkinäisesti nauraen:

— No, tämäpä alkaa kuulua hauskalta! Siis meillä on parin vuoden perästä liuskakivilouhos, josta ei kenellekään ole hyötyä, vaan johon alinomaa täytyy asetella paksuja paaluja, ettei vuori kaatua kellahtaisi kylän päälle!

Juttelusta ei tahtonut tulla loppua. Dugloren vieressä istuen tarkkasin sitä silmin ja korvin. Mutta silloin huomasi isä, että vielä olin siellä, ja sanoi tuikeasti:

— Ei poikanulikoiden tarvitse suotta istua ravintoloissa aikuisten puheita kuuntelemassa!

Juoksin nopeasti tieheni ja kuun valaisemaa kylätietä kotiin päin, ja Duglore seurasi minua. — Hyvä Jumala, kuinka minua pelottaa! kuiskasi hän huoaisten hullunkurisen vanhamaisesti. Jäähyväisittä hän juoksi kotiin äitinsä turviin.

Mutta minä en saanut mielestäni tuota mitä olin kuullut. Nyt tiesin miksi isäni ei tahtonut että minusta tulisi kivikynä- ja taulukauppias, vaan oli määrännyt minut talolliseksi, ja käsitin että hän oli älykäs mies. Mutta tuo kaikki oli kumminkin vähäpätöistä sen kaamean ajatuksen rinnalla, että Tafelvuoren liuskakivilouhos oli ainaisena vaarana Selmatt'in kylälle. Tuo tieto saattoi tunnemaailmaani jotain uutta, outoa, masentavaa. Lapsuuteni kokemuksista se kaiketi olikin enin mieltäjärkyttävä.

Ei, syvemmin vielä vaikutti minuun pari vuotta myöhemmin äitini kuolema. Jos hänen sielunsa elää jollakin kaukaisella, kirkkaalla tähtösellä, niin vieköön hiljainen yö hänelle tervehdykseni: Äiti, rakas äiti, kuinka kernaasti puhuisikaan poikasi nyt sinun kanssasi kotiseutusi kieltä! Ja kotitalosi Reinin varrella, äiti rakas, sen olen nähnyt!

Olen avannut akkunan. Yötuuli liikuttelee hiljaa tukkaani. Mutta minusta on, kuin silittäisivät armaat kätöset hiljaa päätäni, — äidinkädet!

III.

Toisella puolen valkealta ja vihreältä hohtavaa, kohisevaa Selachia, jonka ylitse suojuksella varustettu silta johti, kohosi jyrkkänä Tafelvuori, vielä mahtavamman Feuersteinin mahtava etuvarustus. Harmaana ja kolkkona yleni se siinä kuin puoleksirappeutunut jättiläislinna vilja-, pellava- ja perunapeltojen keskeltä, jotka päivänpaisteisilla paikoilla peittivät vuorenjuurta. Surkastuneita, muodottomia kuusia ja mäntyjä vain kasvaa kitusteli sen haljenneita kallioseinämiä pitkin. Vaan Feuersteinin puolessa korkeudessa katkesi Tafelvuori, päättyen ylätasankoon. Tämän reunalta silmäilivät ruskeat paimenmajat ja aitaukset kuin korkealta parvekkeelta tutusti ja ystävällisesti alas laaksoon, hohtaen auringonpaisteessa jo aamulla, kun kylä vielä lepäsi sinertävässä, viileässä varjossa. Siinä oli Bodenin laidun, joka oli paras Selmatt'issa, ja koko kesän käyskenteli siinä muhkeita karjalaumoja syötöllä.

Tafelvuoren takana, hieman laaksonpohjukkaan päin kohosi Feuersteinin korkein huippu punertavine, jättiläisurkupillejä muistuttavine kallioineen ylös taivaan siintävään korkeuteen. Siihen suuntasi aurinko aamulla ensi säteensä, ja illoin se loi vielä laajalle valoansa, kun muiden vuorien hohde jo oli sammunut. Satujen suosikki se myöskin oli, ja hän ympäröi sitä kansan mielikuvituksessa melkein pyhä salaperäisyys. Jo noihinkin aikoihin tapahtui joskus, että kesällä tuli Selmatt'iin matkailijoita, jotka vietettyään illan majatalossa yöllä nousivat vuorelle. Vaikkei sen huipulla silloin vielä ollut havaintoasemaa, oli se kumminkin kansan keskuudessa laajalti tunnettu sään ennustajaksi, eikä kukaan ryhtynyt ulkotöihin luomatta ensin tutkivaa silmäystä ylös vuorelle. Minäkin opin jo lapsena tuntemaan joukon säiden enteitä, jotka vuorokauden ja vuoden eri aikoina ovat nähtävänä Feuersteinillä, nuo keveät, pitkähköt hopeaviirit, jotka lähenevä länsituuli kiinnittää sen ylimpään kalliotorniin. Tiesin harmajan hattaran, joka aamulla näkyi sen huipulla, mutta haihtui auringossa, palaavan ukkospilvenä, joka singahutteli salamoita ylös ja alas ja levitti yli koko vuoren oudon, kaamean valon. Ja kun vuori peittyi mustiin, levottomiin pilviin, onkalot kumahtelivat ja ukkosmyrsky mylvien kuin tuomiopäivän pasuunat sitä kierteli, tarkkasin sitä jännityksessä silmin ja korvin.

Rakastin Feuersteiniä siksi että kanta-isämme Wildiwäldi oli ollut kotoisin sen kukkuloilta, ja ikävöiden saada luoda silmäyksen loitommalle maailmaan olisin halunnut kuten muukalaiset kiivetä sen huipulle, mutta selmattilaiset pitivät hieman hassahtaneina niitä, jotka olematta ammatiltaan vuoriheinänniittäjiä tai metsästäjiä nousivat ylös vuorelle, eikä isäni olisi sallinut minun tehdä itseäni syypääksi sellaiseen narrimaisuuteen.

Ylhäällä vuorella asusteli ihanuus, alhaalla laaksossa rumuus. Selachin rannalla Tafelvuoren juurella seista törröttivät vuoresta murretut harmaat liuskekivilevyt, siinä oli kasattuna louhoksesta kuljettua murua, joka joen tulvillaan ollessa heitettiin sen vietäväksi, ja varasto sileitä, mahtavia tukkeja, jotka oli uitettu jokea alas kannatuspylväiksi louhokseen. Töryn keskellä muhkeili harmaansinisellä tomulla peitettynä isolehtinen varsanjalka, jota ei voinut sietää sen villavan tahmeuden takia, ja ukonhattu näytteli komeita teräksensinisiä kukkaterttujansa. Säilytyspaikan taustassa ammotti kaksi kallioseinään epätasaisesti hakattua aukkoa, suurempi ja pienempi, jotka johtivat tuohon maanalaiseen louhokseen.

Kaatuukohan Tafelvuori todellakin kerran Selmatt'in kylän päälle, ja mikä tulee silloin meidän kohtaloksemme? Kuunneltuani majatalossa koulumestarin tyttären Dugloren kanssa miesten puheita en saanut tuota kysymystä mielestäni. Väliin minusta tuntui toivottavalta että niin tapahtuisi, väliin taas pidin sellaista toivomusta rajattoman halpamaisena. Lukemattomia kertoja sain kammottavissa yöllisissä yöllisissä unissa kokea tuon maanmullistuksen, ja aamulla kiitin Jumalaa nähdessäni punanokkaisten alppivaristen lentävän esiin männyistä ja kuusista, jotka yhä edelleen riippuivat kiinni vuorenkallioseinässä.

Tuohon aika ajoin uudistuvaan toivomukseeni, että Tafelvuori hautaisi alleen Selmatt'in asukkaineen päivineen, oli minulla erityiset syyt. Sen saivat aina hereille ankarat kuritukset, joilla isäni Klaus tuon tuostakin syystä tai syyttä minua kidutti, ja jotka olivat aina odotettavissa hänen käytyään tarkastamassa ostamiaan peltoja ja niiden rajapyykkejä. — Tämä on sitä varten, ettet konsanaan unohtaisi, minkä rajojen sisällä sinun on pysyminen! hyvitteli hän minua, mutta usein kyllä sain selkääni muutoinkin, ilman tuotakaan erityistä aihetta. — Ihmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta! lausui isä, ja hänen lyöntinsä yllättivät minut odottamattomasti kuin rajuilma, joka tulla suhahtaa vuorten takaa. — Elä pane tätä pahaksesi, Jost, sanoi hän. — Me olemme vuoriväen sukua, ja suonissamme virtaa hurjaa verta, jota ei ikinä voi kylläksi taltuttaa ja kurittaa!

Isäni mielestä oli nähtävästi odotettavissa vaaraa siitä että minä kasvoin solakaksi ja notkeaksi poikaseksi ja että minulla tietämättäni oli taito päästä jokaisen suosioon. Ei ollut tarpeen muuta kuin että joku sanoi: — Sepä vasta on kaunis, näppärä ja teräväpäinen poika, tuo teidän Jost! — ja heti odotti mieletön kuritus poikaa, joka ei ollut tiennyt mitään pahaa aavistaa.

Mutta minä olin herkkä loukkauksille, ja nuo aiheettomat selkäsaunat herättivät mielessäni salaista raivoa isääni kohtaan, ja rajattoman närkästyksen vallassa huudahdin kerran:

— Isä, soisin että Tafelvuori kukistuisi ja surmaisi meidät molemmat!

Isän silmissä säihkyi vimma.

— Siinä sinun kelvottomuutesi tulee ilmi. Ja noiden kauniiden peltojenkin soisit hukkuvan, jotka olen ostanut, — ostanut sinua varten sinä hylkiö!

Ja hänen suunnattomilla nauloilla varustetut vuorikenkänsä veivät minulta tajunnan. Alkaissani jälleen tointua huomasin äitini voitelevan muhkujani ja haavojani, ja kun avasin silmäni, hän hyväili ja suuteli minua. Hillittömästi kuin uutta elinvoimaa ahmiakseni imeydyin kiinni hänen huuliinsa, sitten aloin haikeasti itkeä ja hän teki samaten, ja kiihkeästi toisiamme syleillen vuodatimme nyt viljavia kyyneleitä. — Äiti, kulta äiti, sinä, sinä olet hyvä! sopertelin yhtä mittaa, voimatta ajatella mitään muuta. Upotin sormeni hänen niskaansa ja painoin kasvoni hänen suortuviinsa, ja vähitellen nuo kyyneleet ja hyväilyt tuottivat minulle hoivaa ja kevensivät mieleni. Luulen tuonpäiväisistä kokemuksistani johtuvan, että henkistä tukea hakiessani myöhemminkin aina olen pikemmin turvautunut naisiin kuin miehiin.

Isääni hävetti hieman huomatessaan että minua kylässä säälittiin, ja vähitellen hän kuritukseen nähden kävi järkevämmäksi, varsinkin kun hänen myöskin täytyi myöntää itselleen, että minä ikäisekseni olin varsin toimelias ja ripeää poika. Mutta luonnollisesti minä en enää voinut luottavaisesti häntä lähestyä enkä tuntea todellista rakkautta häntä kohtaan, vaan iloitsin salaa, kun hän tarttui matkasauvaansa.

Kuten ennenkin hän läksi syksyllä kauppamatkalle, ja louhoksessa pysyi kaikki ennallaan. Toisten poikien kansan käyskentelin hakemassa liuskakivestä ha haikalanhampaita ja muita kivettymiä, jotka sitten myytiin muutamasta lantista eräälle kulkukauppiaalle. Käytävistä ja rotkoista loistivat työmiesten lamput, rattaat pyöriä ratisivat pitkin maanalaisia sokkeloita, kosteilla, palaneelta haisevilla seinillä mateli limaskaisia, kultapilkkuisia salamantereita, ja kesällä tulvahti sieltä vastaan viileä, talvella kosteanlämmin ilma. Mutta minua ei koskaan miellyttänyt oleskelu noissa synkissä, puisilla pylväillä pönkitetyissä onkaloissa, ja katosta tipahtelevat ja seiniä pitkin valuvat pisarat saattoivat mieleni alakuloiseksi. Minusta oli kuin olisivat henget hiljaa itkeneet, ja kun jostakin kaukaisesta sopukasta saapui korvaani salaperäinen ääni, ikäänkuin kivi olisi huokaissut, silloin tuntui minusta louhos olevan vielä syvemmällä maassa sijaitsevan helvetin esikartano. Ulos, ulos tuonne, missä Luojan päivä paistaa! En voinut käsittää ihmisiä, jotka päivät pitkät työskentelivät louhoksessa, ja päässäni pyöri ajatus: »Mitä houruja ovatkaan selmattilaiset, kun kaivamistaan kaivavat itselleen hautaa!» Mutta ikäänkuin olisi tehty yhteinen sopimus, ei kukaan enää maininnut sanaakaan siitä, että louhoksesta voisi koitua kylälle vaaraa.

Mutta joskin ihmiset vaikenivat, niin puhui vuori, varoittivat henget aika ajoin omalla kielellänsä. Ne voimat, jotka olivat pusertaneet muinoisen merenpohjan mudan kaloineen ja simpukkoineen liuskakiveksi ja voimakkain käsin kohottaneet nuo vaakasuorat kerrostumat kalteviin asentoihin, samat voimat toimivat yhä edelleen! Holveissa, joihin huolimattomat kaivosmiehet aikaisempina aikoina olivat jättäneet liian ohuet kiviset kannatuspylväät ja seinät, taittui tuon tuostakin puupönkkä, ikäänkuin satavuotinen vuorikuusi olisi ollut tulitikku vain. Louhokseen ilmestyi lähteensuonia suonia ja purosia, jotka salaperäisellä tavalla katosivat Feuersteiniltä tai Bodenin pengermältä. Tarvittiin aina muutamia miehiä ohjaamassa niiden kulkua töissänne. Mutta kuinka voisivat muutamat miehet ajan pitkään pitää puoliaan vuorenhengille! Näkymätöinnä toimivat ne väsymättömästi. Ne eivät vietä sunnuntaita, eivät nuku öisin. Niiden työpäivä kestää iankaikkisesta iankaikkiseen, ja minkä ne ovat päättäneet, se toteutuu, kun määrätty aika ja hetki on tullut. Se toteutuu, toivoipa ajattelematon poikanen sitä tai ei, toteutuu mahtavasti, säälimättömällä voimalla, valtavasti!

Mutta — mitäpä minä olisin huolehtinut louhoksen takia? Mietiskelyihin vajotakseni olin vielä liian nuori, ja kernaammin kuin Tafelvuoreen kiinnitin huomioni Feuersteiniin ja sen lukuisiin valoilmiöihin. Sitäpaitsi toi nyt mieleeni uutta sisältöä tunne, joka melkein tietämättäni versoi sydämessäni, rakkaus Dugloreen, koulumestarin tyttäreen.