Part 11

— He heittävät hietaa pois, huusivat uteliaat katsojat. — Se on ilmapurjehtija Sommerfeldin pallo, joka aina nousee ilmaan eläintarhan luona. Pitäkää varanne, ettette saa hietaa päähänne!

Hitaasti hajaantuen kuin siemenkourallinen, jonka talonpojan käsi kylväen heittää, tuli kultasade siintävää ilmaa alas. Pallo miehineen nousi korkeammalle, ja muudan rakennuksenpääty esti minua sitä enää näkemästä. Mutta tuo näytelmä, joka johti mieleeni erityisen selvän muistelman entisajoilta, vaikutti minuun omituisen voimakkaasti, ja päätin, ellei mitään estettä sattuisi, mennä seuraavana sunnuntaina eläintarhalle katsomaan pallon ilmaannousua.

— Milloinka herra Balmer palaa Berliinistä? kysyin lauantai-iltana kirjuri Andreesenilta.

— Ei ainakaan ennenkuin huomenna iltapäivällä, vastasi hän.

— Sittenhän saan käyttää sunnuntain oman mieleni mukaan, tuumiskelin minä.

— Niin kyllä, herra Balmer tahtoo varmaankin levätä, matkan jälkeen, myönteli Andreesen. — Hän on näinä päivinä ollut varsin jännittävässä työssä.

Siis olin selvillä sunnuntain ohjelmasta. Lauantai-iltana tuli vielä kirje Duglorelta, joka sydämellisesti onnitellen muistutti minua siitä että seuraavana päivänä oli syntymäpäiväni.

Mutta kirje sisälsi myöskin arveluttavan tiedonannon:

»Rakas Jost, nyt täytyy minun kirjoittaa sinulle, että herra Otto Z'binden on palannut kotiin. Hänen terveytensä ei siedä ankaraa opiskelua, hän näyttää todellakin väsyneeltä ja heikolta. Hän aikoo nyt olla isänsä apulaisena kehruutehtaassa ja jää kotiin. Minun täytyy siis lähteä täältä tieheni, muutoin hän alkaa jälleen minua mielistellä, ja se on yhtä ikävää minulle kuin herra ja rouva Z'bindenille. Mieleni on niin alakuloinen. Oi neuvo, rakas Jost, mitä minun on tekeminen!»

Siinä oli todellakin hyvä neuvo tarpeen. Miettien mitä vastaisin kirjeeseen, kuljin sunnuntai-iltapäivänä Holsteiniläistorin poikki kohden eläintarhaa, sen⁰ puistikoissa sitten vietin tunnin ajan katsellen keinotekoisia raunioita ja lintujen elähyttämiä lammikoita sekä seisoskellen rakennusten edessä, joissa eläimet pitivät kukin omaa iloaan ja menoaan, ja ihaellen ennen kaikkea oppineen norsun Antonin temppuja. Oli tuollainen ihana päivä, jommoisia Jumala joka kevät suo vain yhden tai kaksi. Aurinko paistoi ja peipponen viserteli, pyhäpukuista kansaa vilisi kaikkialla. Tapasin tuttavia Balmerin liikkeestä, vaan en ketään heidän seurapiiristään, sillä nämä eivät kernaasti liikuskelleet sunnuntaisin kaupungin yleisillä paikoilla. Vähitellen unohtuivat huolet, jotka Duglorén takia olivat täyttäneet mieleni.

Ilmoituslistat näyttivät tien eläintarhan vieressä olevalle kentälle, jolta ilmapallon »Saturnuksen» kello neljän aikaan piti nousta ilmaan. Soitto houkutteli liinakankaalla aidatulle paikalle, jonka yläpuolella näkyi paisumistaan paisuva puolipallo — kaasulla täyttyvä ilmapallo. Ollen hyvissä varoissa oleva nuori mies lunastin itselleni lipun, joka oikeutti paikkaan tuon laajan katsomon eturiveillä, mutta ihmeekseni näin ettei siellä ollut tusinaakaan katselijoita. Huokeammilla paikoilla oli sensijaan väkeä tungokseen saakka. Pallo, jonka kaasu jo täytti enemmän kuin puoleksi, kitisi ja suhisi salaperäisesti. Sen ylitse heitetty verkko muodosti kauneita ruutuja kankaalle, joka alapuolella vielä riippui poimuissa. Ilmapurjehtija, kaunisrakenteinen, jäntevä, notkea olento, yllään samanlainen univormu kuin laivankapteeneilla, kierteli palloaan, sitä tyynesti tarkastellen. Levollisesti hän antoi määräyksiä molemmille apulaisilleen, jotka muuttelivat verkkoon kiinnitettyjä hietapusseja aina paria silmukkaa alemmaksi. Ilmapurjehtija, jonka tukka ja pujoparta jo vivahtivat harmaalle, vaikutti tyyneytensä takia miellyttävästi. Ehdottomasti tuli mieleeni ajatus: »Tuo mies on varmaankin jo viidenkymmenen paikkeilla ja tämä on hänen kuudessadaskymmenes matkansa. Siis ei ilmapurjehtiminen voi olla niin kammottavan vaarallista!» Kuta kauemmin katselin Sommerfeldiä ja hänen puuhiaan, sitä uskomattomammalta minusta tuntui että hän olisi tuollainen seikkailija, jommoisiksi ihmisten mielikuvitus tuomitsee kaikki ilmapurjehtijat. Hän näytti minusta päinvastoin järkevyyden ja luotettavaisuuden perikuvalta.

Hänen harmaat silmänsä olivat havainneet minut. Kohteliaasti tervehtien hän kysyi, haluaisinko lähempiä tietoja pallon rakenteesta ja sen eri osista, ja jutellessaan ja selitellessään kaikenmoista hän sai tilaisuuden tehdä tuon tärkeän kysymyksen: — Haluatteko ottaa osaa retkeen?

— Se kävisi varmaankin liian kalliiksi, vastasin nopeasti. — Mitäs se maksaisi?

Hän hymyili salaa ilmeikästä, tyytyväistä hymyä.

— Vihdoinkin taas tapaan yhden noita harvoja, jotka eivät ensiksi kysy, onko henki vaarassa, sanoi hän herttaisesti. — Ajattelin heti teidät nähdessäni että te olette minun miehiäni. Teillä on katseessanne jotakin, josta me ilmapurjehtijat tunnemme vastaiset matkustajamme, herra...

— Wildi, lisäsin minä.

— Tänään ei ole kysymyksessä muuta kuin lyhyt huviretki, jatkoi hän.‘ — Tunnin aikaa olemme ilmassa, ja minä lasken teidät jälleen maahan yhtä varovasti kuin talonpoikaisvaimo munakoppansa. Ja hinta? Katsokaas, herra Wildi, on ikävä asia, jos täytyy katselijain silmäin edessä nousta ilmaan matkustajitta. Jos te tulette mukaan, tulee ehkä joku toinen ja kolmaskin. Jos pidätte sen meidän keskinäisenä salaisuutenamme, niin sanomme viisikymmentä markkaa.

Katselijain joukosta kuului huutoja:

— Kello on pian viisi! Milloin nousu alkaa? Eikö teillä ole kelloa, hyvä herra?

— Kaasu on tänään vähän heikonlaista, sanoi Sommerfeld. Hän antoi merkin, ja soittokunta soitti jymisevän kappaleen, joka esti tyytymättömyyden ilmaukset kuulumasta. Lähestyen jälleen palloa hän asetti vähitellen lentoon valmistuneen silkkipallon alle puurenkaan, johon kiinnitti verkkonuoran loppupäät. Samalla hän antoi katseltavakseni suuren salkun täynnä kirjeitä ja leikelmiä sanomalehdistä. Niissä todistivat luonnontutkijat, lääkärit, sotaherrat, kauppiaat, pankkiirit, jopa muutamat naisetkin tehneensä kapteenin kanssa hyvin onnistuneita purjehdusretkiä.

— Ihmeellisen ihanaa sen täytyy olla, ajattelin minä. — Ja hinta! No, kun hinta on noin halpa, ei sitä varmaankaan voi katsoa yltiömielisyydeksi. Ja onhan tänään syntymäpäivänikin. Voinenhan pitkällisen ankaran työskentelyni jälkeen suoda itselleni erityisen huvin!

Kiihkeänä valtasi mieleni tuo ikävöiminen korkeuteen, joka oli saattanut minut nousemaan Nikolainkirkon torniin, ja halusin myös todistaa itselleni etten ollut kerskaillut vakuuttaessani koulumestari Kasper-vainajalle ja Duglorelle, että rohkenisin ilmalaivalla purjehtia siintävässä korkeudessa. Tutkin katselijajoukkoa, olisiko siellä ehkä joku Balmerin liikkeen palveluskuntaan kuuluva ahdasmielinen henkilö, joka voisi kertoa matkastani ja saattaa minut harmillisen ivan esineeksi. En nähnyt ketään!

Olin yhä edelleen kahden vaiheilla. Varmaankin olisin sittenkin luopunut seikkailuretkestäni, mutta — kuka istuikaan siinä kuin taian tuomana vähän matkaa minusta eräällä etumaisista, melkein tyhjistä penkeistä? Helgolannissa näkemäni tenhotar, puettuna viehättävän keveään kevätpukuun, kolmen muun tyttösen seurassa. Huomasin hänenkin heti ensi katseella tunteneen minut. Heti lumosivat minut jälleen nuo siniset silmät ja vaaleanruskeat palmikot. Halusin herättää hänessä mielenkiintoa. Sydän pamppailevana, mutta päättäväisesti lähestyin Sommerfeldiä, joka juuri kiinnitti suurta pajukoppaa puurenkaaseen, ja lausuin:

— Herra kapteeni, lähden mukaan.

Hänen huulensa vetääntyivät tyytyväiseen hymyyn ja hän lausui:

— Viiden minuutin jälkeen on lähdettävä!

Seisoin kopan vieressä katsellen jännitettynä viimeisiä valmistuksia, kaasujohtoletkun sulkemista ja kokoonkäärimistä ja painolastin asettamista koppaan. Tuon tuostakin loin silmäyksen ihanaan muukalaiseen. Hän oli noussut paikaltaan ja puhui nopeasti ja vilkkaasti toveriensa kanssa. Melkein näytti siltä kuin hän olisi ollut aikeissa lähteä mukaan ja tyttöset koettaneet häntä siitä pidättää.

— Nouskaa, viittasi minulle kapteeni.

Seisoin jo gondolissa. Pääni päällä rimpueli pingotettu silkkipallo kuin kärsimättömäksi käynyt ratsu, joka on pystyyn kavahtamaisillaan. Silloin lähestyi tuo solakka neitonen nopein, kevein askelin palloa, kysyi Sommerfeldiltä mitä matka maksoi, otti pienestä laukusta kultarahoja ja antoi ne hänelle ja ojensi minulle hansikoidun kätensä, pyytäen että auttaisin hänet gondoliin. Kätteni tukemana, joista piti kiinni molemmin käsin, hän teki notkean hyppäyksen. Siinä seisoi hän nyt vieressäni! Pelosta ei hänessä näkynyt jälkeäkään! Hän sanoi vain:

— Kuinka inhottavaa onkaan olla noin suuren ihmisjoukon katseltavana!

Hänen ääntämisensä oli niin huolellista ja kaunista, että hetkisen ajattelin hänen olevan kotoisin näyttämöltä, mutta tuon arvelun kumosivat hänen sanansa. Näyttelijättärethän kernaasti sallivat itseänsä katseltavan. Silmäillen huolestuneita tovereitaan, hän taputti lapsellisen vallattomasti käsiään, ja riemu säteili hänen silmistään.

Mutta Sommerfeld jutteli vielä vilkkaasti erään herran kanssa, johon huomioni erityisesti kiintyi hänen kalpeitten kasvojensa ja pitkän, tuuhean tukkansa ja partansa takia. Kapteeni kääntyi nyt nuoren ihanan matkatoverini puoleen sanoen:

— Tämä herra on erään suuren sanomalehden uutistenkerääjä, ja hän pyytää kohteliaimmin saada tietää nimenne!

Nopeasti hämmästyksestään tointuen vastasi matkatoverini kylmäkiskoisesti, hienot, nuoret kasvot hieman ankarina:

— Mitäpä nimestäni? Matka on jo maksettu ja sillä hyvä!

Sanomalehtiherran ilmaantuminen huolestutti minua hiukan. Neidin vastaus oli minusta varsin järkevä, ja aioin juuri varmuuden vuoksi huomauttaa ettei minunkaan nimeäni saisi panna lehteen, kun hän kääntyi puoleeni sanoen:

— Elkää sentään luulko että minulla yleensäkin olisi jotain syytä salata nimeäni. Olen Abigail Dare, Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulun hoitolainen.

Tuskin olin esitellyt itseni hänelle, niin soittokunta puhalsi fanfaarin, kapteeni hyppäsi gondolin reunalle, tarttui vasemmalla kädellään nuoriin, liehutti lakkiaan ja huusi: — Irti!

Ja tuo jännittävä hetki ja kauniin matkatoverini uljas olento saattoivat minut unohtamaan sanomalehtimiehen. Neitonen kalpeni tosin, kun gondoli, juuri maasta kohotessaan, hieman huojahti, mutta seuraavana hetkenä hän tarttui reippaasti päivänvarjoonsa, kurotti sen alas reunan ylitse ja liehutti sitä jäähyväisiksi seuralaisilleen.

— Olen täysin rauhoitettu, hymyili hän. — Tuollahan kelpo toverini jo istuvat vaunuissa matkalla kotiin pikku sydämet pamppailevina!

Ilomielinen leikillisyys soinnahteli hänen äänessään.

Kuin siivillä kohosi »Saturnus» ilmaan. Kenttä, jolla juuri olimme seisoneet, vaipui syvyyteen ihmisjoukkoineen, jotka vähitellen alkoivat hajaantua, hyvästellen meitä viittauksilla ja huudoilla. Kuin särkyvä pähkinänkuori aukeni meille taivaankansi, ja ihanaa oli kohota alhaalta ahtaudesta ylös laajaan avaruuteen. Sinisen, läpikuultavan höyryn takaa hohti Hampuri lammaskartanon rakennusryhmän kaltaisena, ja rakennusten välisillä juovilla vilisi kuin tummia hietajyväsiä. Ne olivat katuja pitkin rientäviä kävelijöitä. Kauempana kimmelsi Elbe ilta-auringon hohteessa hopea- ja kultakäärmeen kaltaisena sekä runollisen kaunis pala merta. Minusta tuntui meidän siinä äänettömyyden ympäröiminä hiljaa liidellen ilmojen valomerta halkoessamme kuin minulle itselleni kasvaisivat lentimet. Hurmaavana täytti mieleni olemassaolon riemu, ja juhlallisten tunteiden vallassa toivoin että tuo retki kestäisi kauan, kauan! Myöskin matkatoverini läheisyys tuntui minusta suloiselta onnelta.

Olimme jonkun aikaa seisoneet vaieten vierekkäin, kumpikin hämmästeleviin tunteisiin vaipuneina. Nyt kohtasivat katseemme toisensa. Hänen silmänsä säikkyivät lämpimästi.

— Minun täytyy kiittää teitä, sanoi hän, — siitä että esimerkillänne rohkaisitte minua lähtemään tälle matkalle. Olen tosin kerran ennen tehnyt huviretken ilmapallolla, enkä siis tunne ilmapurjehdusta kohtaan tuollaista taikauskoista pelkoa kuin ihmiset yleensä. Tein tuon retken Nizzassa isäni kanssa. Olin silloin vasta seitsenvuotias tyttönen. Se on melkein rakkain lapsuudenmuistoni, ja olen aina toivonut että tuo nautinto kerran vielä uudistuisi. Minua halutti kovin tulla ilmapallon nousua katsomaan, mutta en ollut aikonut ottaa osaa retkeen. Teidän esimerkkinne vaikutti että äkkiä päätin lähteä mukaan.

— Eikö kasvatuslaitoksessa paheksuta rohkeuttanne? kysyin minä.

Hän naurahteli:

— Tietysti siellä ollaan kauhistuneina »Bigin mielettömyydestä», ja minut esitetään selkäni takana nuoremmille tytöille epänaisellisuuden pelättävänä esikuvana, mutta se on minulle yhdentekevää. Mutta mitäs te itse sanotte äkillisestä päätöksestäni? kysyi hän luontevan kohteliaasti kuten ainakin se, joka on tottunut hienon maailman seurusteluun.

— Minusta tämä matka on niin ihmeellisen ihana, vastasin innostuneena, — että soisin kaikkein ihmisten joskus saavan viettää hetkisen korkeuden raikkaassa ilmapiirissä. Luulen että maailmassa silloin olisi paljon vähemmän pikkumaisuutta. Jokaisen mieleen jäisi jotain valoisaa, päivänpaisteista, ylevää, joka auttaisi saamaan voiton masentavista arkihuolista. Kuten itseäni, niin katson teitäkin onnelliseksi, kun teillä on ollut tilaisuus tehdä tämä retki, ettekä ole antanut turhanpäiväisten ennakkoluulojen estää itseänne siitä.

Tuo vastaus sai hänen sinisilmänsä loistamaan ja säteilemään ilosta.

— Tuo oli varsin kauniisti sanottu, nauroi hän riemuisasti.

Pian kului tuo tunti siintävässä korkeudessa.

Sommerfeld, joka äänetönnä ja suurella huolella oli hoidellut alustaan, silmäili alas syvyyteen.

— Näettekö rautatieaseman tuolla lähellä metsänreunassa? Me laskemme maahan sen vieressä olevalle niitylle, sanoi hän tyynesti.

— Ei vielä, herra kapteeni, sanoimme neiti Daren kanssa kuin yhdestä suusta, mutta hän vetäisi jo tarmokkaasti hihnaa, joka kulki pallon punakeltaiselta hohtavan sisäosan läpi. Läppä aukeni ja suhisten virtaili kaasua ulos ilmaan. Päärynänmuotoiseksi vetääntyvä »Saturnus» leijaili kenttien, metsäin ja rakennusryhmäin ylitse eteenpäin. Varovasti ja keveästi, tuntemattamme pienintäkään kolausta tai sysäystä, asetettiin meidät maahan parinsadan askeleen päässä asemasta.

— Missä vaarassa me nyt olemme olleet? hymyili Sommerfeld.

Odotimme vielä muutaman silmänräpäyksen, kunnes pallo oli tyhjentynyt vielä enemmän ja alkoi kallistua sivulle, sitten nostin joustavaliikkeisen Big Daren ulos gondolista. Hieman punehtuen hän puristi kättäni, kiitti herttaisesti ja lausui:

— Se oli ihmeellisen ihana retki, liian lyhyt vain — aivan liian lyhyt!

Tuntia myöhemmin istuimme rautatievaunussa, ja saavuimme Hampuriin yön suussa. Saatoin seuralaiseni ajopelien luo. Silloin viipyi hänen kätensä kuin väsyneesti kädessäni, ja hänen viehkeät kasvonsa kävivät vienon rukoileviksi, kun hän hiljaa lausui:

— Emmekö päättäisi vielä joskus tavata toisiamme?

— Tulkaa ylihuomenna kello kuusi illalla Kiviportin luona olevaan puistikkoon, vastasin riemastuneena. — Odotan teitä siellä.

Hän nyökkäsi. Vaunut läksivät liikkeelle ja etenivät kirkkaasti valaistuja katuja pitkin, vieden tenhottareni mukanaan. Mutta minä mietin vienon haaveellisen mielialan ja suloisen väsymyksen vallassa, etten mitenkään olisi voinut viettää syntymäpäivääni hauskemmin kuin tekemällä ilmaretken tuon kauniin ja ihmeellisen tytön seurassa.

Vaan mitä hyödyttäisi meitä jälleennäkeminen?

En keksinyt sinä iltana mitään vastausta tuohon kysymykseen. Seuraavana aamuna muistin, että minun oli pidettävä huolta Dugloresta, joka oli jälleen jäämäisillään kodittomaksi. Tuon ihanan päivän virkistämänä aloin reippaasti ja iloisesti kirjoittaa hänelle kirjettä, jossa en sentään maininnut mitään ilmapallosta enkä Big Daresta, vaan jossa neuvoin häntä ensi aluksi menemään Zweibrückeniin noiden ystävällisten talonpoikaisihmisten luo, joiden tykönä olimme asuneet Selmatt'in perikadon jälkeen. Lisäsin, että pian saisin varsin edullisen toimen Balmerin kauppahuoneen palveluksessa, ja kysyin mitä hän siitä pitäisi, jos pyytäisin häntäkin tulemaan pohjoseen. Voisihan meillä myöhemmin toimeentuloomme nähden olla etua siitä, että olimme elelleet muutaman vuoden Hampurissa. Mutta nuo utuiset tulevaisuudentuumat panivat kumminkin ajatukseni vähän sekaisin. Nyt olikin jo aika lähteä työhön, ja kirje jäi kesken.

XIV.

Olin kirjoitushuoneessamme uutterassa työssä, ja kello kävi jo yhtätoista.

Silloin syöksähti sinne kirjuri Andreesen, kaipeana ja mielenliikutuksen vallassa.

— Herra Balmer kutsuu herra Wildiä heti luokseen, äännähti hän.

Hämmästyen ajattelin heti: »Oliko ilmaretkeilyni sittenkin tyhmä teko?!»

Tullessani tuohon vihreään huoneeseen, johon liikkeen johto oli keskittynyt, näin kirjoituspöydällä sanomalehden levällään »Hänen Mahtavuutensa» edessä. Suupielet alasvedettyinä, vihan vimma kasvoillaan hän loi minuun mulkoilevin silmin syrjäkatseen. Ottaen tuikealla liikkeellä punaisen kynän, hän merkitsi lehdestä erään kohdan paksulla viivalla ja ojensi lehden minulle.

Lukekaa! tiuskaisi hän, vaivoin hilliten itseään.

Minä luin:

»Kapteeni Sommerfeld, joka on muutamia kertoja kuljettanut ilmapallonsa 'Saturnuksen' kaupunkimme ylitse ainoastaan apulaisensa seuraamana, sai eilen ensimäiset kaksi matkailijaa mukaansa. Nuo ensimäiset ilmaretkeilijät Hampurin asujaimistosta olivat herra Jost Wildi, tunnetun kauppahuoneemme Hannu Konrad Balmerin virkailija, ja hänen toverinsa, nuori naishenkilö, jonka nimeä meidän valitettavasti ei onnistunut saada tietää. Komea matkailijatar, levollisen rohkeutensa mukaan päättäen amerikkalainen _independent girl_ — — —»

Kirjaimet alkoivat pyöriä silmissäni. Kauhistuneena laskin sanomalehden kädestäni. Yritin puhua, mutta herra Balmer pakotti nopealla, tuikealla liikkeellä minut ääntymään.

— Pitäkää suunne kiinni! ärjäisi hän, osoitellen sanomalehteä ojennetulla etusormellaan, ikäänkuin haluten lävistää sen. Päästyään vaivoin henkeen, puhua jymisytti hän yhä vahvenevalla äänellä:

— Mitä? Minun liikkeeni virkailijat tekevät ilmapallomatkoja? Mahtanee olla sievoinen huijaamisliike, kun sitä hoitavat ilmapurjehtijat! Hyvät ystäväni saavat nauraa aika makeasti. Kuulen korvissani heidän naurunsa! Ei, ei, te nulikka, te... te... Minun liikkeeni virkailijat eivät tee ilmapalloretkiä. — Amerikkalainen independent girl! Te tuotatte minulle todellakin iloa, herra Wildi!

Halusin vastata, mutta kun vain yritinkään puhumaan, tuimistui herra Balmer yhä enemmän. Hänen raivonsa yltyi yltymistään hänen puhuessaan, hänen pullistunut naamansa kävi tulipunaiseksi, hän hypähti istuimeltaan, kulki edestakaisin, pysähtyi eteeni ja ärjyi:

— Tahdon näyttää teille, että te ette ole mikään virkailija. Poikanulikka te olette, jonka harja on paisunut ylpeydestä, tuiki tavallinen poikanulikka, jonka jälleen on nöyrtyminen, varoittavaksi esimerkiksi muille. Yksityistuntinne ovat nyt lakkautetut, ja kuukausirahoja ei teille enää makseta. Jospa vain olisin antanut teidän jäädä sikopaimeneksi Selmattiin! Joka retkeilee ilmapallolla, siitä ei ilmoisna ikänä tule kauppiasta, vaan hänestä tulee seikkailija, huijari. Niin, niin, kun teidän tulonne nyt pienenevät, niin teidän kaiketi täytynee myöskin antaa tuon amerikkalaisen 'itsenäisen tytön' mennä menojaan!

— Rohrmann— Rohrmann! huusi hän sitten, avaten konttorihuoneen oven.

Kutsuttu syöksähti sisään.

— Rohrmann, kirjoittakaa mitä sanelen:

»Selonteko sunnuntaisesta ilmapalloretkestä sisältää valitettavasti varsin suuren erehdyksen. Siinä mainittu herra Jost Wildi ei ole — vetäkää sanan alle kolminkertainen viiva — kauppahuone H.K. Balmerin virkailijoita eikä edes apulaisiakaan.»

— No niin, viekää se tuon lehden toimistoon. Jos he kieltäytyvät ottamasta sitä lehteen, niin uhkaatte heitä luotonvahingoittamiskanteella.

Virkailija lensi matkaan.

— Te seisotte yhä vielä täällä, hyvä herra! huusi »Hänen Mahtavuutensa» kalsean pilkallisesti. — Vai haluaisitte te puhua! Mutta sitä te ette saa. Työskennelkää ensin muutama kuukausi ahkeraan ja vaatimattomasti varastohuoneissa, sitten voi kenties tapahtua, että jälleen pääsette puheilleni.

Halveksivalla liikkeellä hän käänsi minulle selkänsä.

Juopuneen tavoin hoipersin tieheni. En tiedä kuinka monta ihmistä vastaan törmäsin katua eteenpäin kiitäessäni, en muista missä kuljeskelin aamusta iltaan, se vain on jäänyt mieleeni että seisoin Elben rannalla ja ajattelin: »Olisi parasta hypätä jokeen ja vapautua tästä rajattomasti häpeästä, joka minut vähitellen kiduttaa kuoliaaksi! Hän nimitti minua poikanulikaksi! Hän on tyranni, tyranni!»

Olin aivan vimmoissani ja kiukuitsin: »Enkä edes saanut sanoa sanaakaan selitykseksi ja puolustuksekseni!»

Raivoissani toivoin, että sanomalehtimies sattuisi tielleni. Silloin saisi hän aimo selkäsaunan!

Mutta vähitellen lauhtui toivoton, vihainen itkuni, ja mieleeni alkoi tulla järkevämpiä ajatuksia. Käsitin, että ilmapalloretki oli ollut ajattelematon temppu ja että sanomalehden esityksen siitä täytyi tuikeasti harmittaa herra Balmeria, varsinkin kun syyllinen olin minä, hänen hemmoteltu lemmikkinsä. Tuon kaiken käsitin. Mutta ei hänen sentään olisi pitänyt häväistä minua kaikkein edessä tuomitsemalla minut takaisin varastohuoneisiin. Se oli liikaa! Sehän oli melkein kuin minut olisi ajettu pois palveluksesta! Oi, kuinka olin rakastanut tuota miestä! Aivan kuin isää. Ei, vielä enemmän! Ja nyt hän kohteli minua noin julmalla tavalla. Hämärästi tunsin myöskin ettei ilmapalloretki, tuo ajattelematon päähänpistoni, joka tosin antaa aihetta pilantekoon, vaan ei tuottaisi hänelle mitään todellista vahinkoa, ollut syypää hänen hirvittävään raivoonsa, vaan oli sen herättänyt luulo, että olin lemmensuhteissa Big Dareen. Se oli pettyneen hyväntekijän mustasukkaisuutta, joka saattoi suojatin orjaksi ja kielsi häneltä oikeuden ihailla ketään muuta, olipa tämä vaikka nainenkin. Siinä oli asian ydinkohta. Mutta kuinka voisin saada kaikki Balmerille selvitetyksi?

Vietin tuon päivän sanomattoman kurjassa mielentilassa. Kun Sommerfeldin ilmapallo illan suussa näkyi taivaalla, kirosin sitä mielessäni. Vihdoin palasin väsyneenä ja murtuneena asuntooni kirjurinperheen tykö, jonka kohtelu nyt oli käynyt aran karttelevaksi. Liitin Dugloren kirjeeseen lyhyen loppulauseen ja lisäsin:

»Suo anteeksi, rakas Duglore, että kirje on näin keskeneräinen. Voit käsialastakin huomata, että nyt myöhemmin päivällä olen ruvennut voimaan pahoin.»

Vaikka nuo tulevaisuudentoiveet, joista olin kirjoittanut, nyt olivatkin rauenneet tyhjiin, läksin kumminkin seuraavana aamuna viemään kirjettä postiin. Matkalla mietin ristiriitaisten tunteiden vallassa, nöyrtyisinkö todella menemään jälleen makasiinityöhön. Minusta tuntui etteivät voimani siihen riittäisi. Lopputulos oli kumminkin, että minä, ylpeä, kunnianhimoinen Jost Wildi, jälleen tarjouduin entisten päällysmiesteni käskettäväksi. Minun täytyi saada toimeen sovinto Balmerin kanssa, ja ensimäinen ehto oli varmaankin taipuminen hänen tahtonsa noudattamiseen. Mutta kärsin kiihkeämpää tuskaa kuin itsellenikään tahdoin myöntää. Big Darelle antamaani lupausta en olisi halunnut täyttää. Jos asiat olisivat olleet samalla kannalla kuin hänestä erotessani, olisi ollut toista, mutta edellisen päivän kokemukset olivat tehneet hänet minulle ventovieraaksi olennoksi, joka kauneudestaan huolimatta jätti mieleni aivan kylmäksi. Äkkiä alkoi minusta tuntua epänaiselliselta, että hän ilman muuta oli päättänyt lähteä mukaan ilmaretkelle, ja rupesin epäilemään hänellä olevan seikkailijattaren taipumuksia.