Chapter 4

Sillävälin kehittyi teollisuuselämä kaikista valituksista huolimatta yhä suuremmiksi etuoikeutetuiksi yhtiöiksi. Yhdysvalloissa, jossa tämä kehitys oli ehtinyt etemmäksi kuin Europassa, ei yhdeksännentoista vuosisadan viime neljänneksellä enää onnistunut ainoakaan yksilöllinen yritys tärkeimmillä teollisuusaloilla, ellei sillä ollut käytettävänään suuria pääomia. Ne pienet liikkeet, joita vielä yhdeksännentoista vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä oli, kävivät nopeasti perikatoansa kohti jäännöksinä menneistä ajoista tai elivät ne suurten liikeyritysten loiskasveina, ellei niiden liikealana ollut pienet piirit, jotka olivat vielä liian vähäpätöisiä vetämään puoleensa suurkapitalistien huomiota. Silloisia pikkuliikkeitä voi verrata rottiin ja hiiriin, jotka elivät koloissa ja pimeissä nurkissa, turvataksensa olemassaolonsa siten, että koettivat olla herättämättä huomiota. Rautatiet olivat laajenneet yhä laajemmiksi verkoiksi, kunnes jokainen rata maassa oli parin ison yhtiön hallussa. Kaikki tärkeimmät tehdasalat olivat liittojen käsissä. Nämä liitot, renkaat, trustit, tai mitä nimeä ne lienevät kantaneetkin, määräsivät hinnat ja lakkauttivat kaiken kilpailun, mikäli ei vastustajana ollut yhtä mahtava rengas. Siinä tapauksessa seurasi taistelu, jonka lopputuloksena tavallisesti oli vielä laajempi rengas. Suuret, kaupunkeihin perustetut kauppaliikkeet kukistivat haaraosastojensa kautta kaikki kilpailijansa maaseuduilla ja sulattivat itseensä kaupunkienkin pienemmät kauppiaat, kunnes kokonaisen kaupunginosan liike oli _saman_ katon alla, missä satoja entisiä kauppiaita palveli kauppa-apulaisina. Kun pienten pääomain omistajat eivät voineet sijoittaa rahojansa omiin liikkeisiin, ei heillä ollut muuta keinoa, kuin ostaa niillä sen suurliikkeen osakkeita, jonka palveluksessa he olivat, ja näin he tulivat kaksinkertaisesti riippumaan suurliikkeistä.

Se tosiasia, etteivät kansan epätoivoiset ponnistukset voineet estää liike-elämää luisumasta yksien käsien ohjattavaksi, osottaa selvästi, että tähän yhdistymiseen oli päteviä syitä. Pienten kapitalistien lukemattomine liikkeineen oli täytynyt jättää taistelutanner suurkapitalistien haltuun yksinkertaisesti sentähden, että he olivat toisen aikakauden lapsia, ja siis kykenemättömiä täyttämään niitä vaatimuksia, joita höyryn ja sähkön sekä summattomain jättiläisliiketten kehitys asetti heidän suoritettavikseen. Entisaikojen järjestelmän palauttaminen, vaikka se olisi ollut mahdollistakin, olisi ollut hollikyytien aikakauteen palaamista, kun kerran on totuttu rautateihin. Niin rasittava ja sietämätön kuin suurpääoman valta olikin, täytyi sen uhrienkin kirouksistaan huolimatta myöntää, että kansan eri teollisuushaarojen tuotantokyky oli kasvanut suuressa määrässä, ja että liiketten yhdistymisen kautta syntyneen yhteisen hallinnon menot olivat supistuneet paljoa pienemmiksi kuin ennen, jonka ohessa yleinen varallisuus oli kasvanut ennen aavistamattomassa määrässä sen jälkeen kuin uusi järjestelmä oli voittanut vanhan. Tämä edistys oli tosin tehnyt rikkaat yhä rikkaammiksi ja siten suurentanut heidän ja köyhälistön välillä olevaa juopaa, mutta siitä huolimatta oli kieltämätöntä, että pääoma katsottuna ainoastaan varallisuuden synnyttäjänä oli tullut yhä hedelmällisemmäksi samassa määrässä kuin se oli kasaantunut yhteen. Jos vanha järjestelmä pienine pääomineen olisikin voitu saattaa käytäntöön, olisi se tosin synnyttänyt suuremman yhdenkaltaisuuden elämäntavoissa sekä enemmän persoonallista arvoa ja vapautta, mutta tämän seurauksena olisi ollut yleinen köyhyys ja aineellisen edistyksen keskeytyminen.

Eikö siis voitu millään tavalla säilyttää tuota valtavaa, pääomain keskittymisestä syntyvää ja suurempaa varallisuutta synnyttävää voimaa, joutumatta Kartagon tapaisen rahavallan kahleisiin? Vastaus oli valmiina jo heti, kun tämä kysymys lausuttiin. Huomattiin, että yhä suuremmissa piirteissä esiintyvä pääoman keskittyminen ja kasaantuminen yksinoikeutetuksi liike-elämän johtajaksi, jota niin toivottomasti ja turhaan oli koetettu vastustaa, olikin itse asiassa kehityksen tulos, jota vain tarvitsi johdonmukaisesti kehittää ja luoda siten kultainen tulevaisuus ihmiskunnalle.

Viime vuosisadan alussa oli kehitys jo ehtinyt huippuunsa lopulliseen yksityisten kansojen piirissä tapahtuvaan pääomain kasaantumiseen nähden. Maan teollisuutta ja kauppaa eivät enää johtaneet vastuunalaisuudesta vapaat yksityiset henkilöt, jotka voivat menetellä päähänpistojensa mukaan, omat edut ainoana tarkoitusperänään, vaan johtamisvalta oli siirtynyt yhdelle ainoalle koko kansaa edustavalle liitolle, joka toimi kaikkien puolesta yhteiseksi hyödyksi. Kokonainen kansa järjestyi yhdeksi ainoaksi suureksi liikepiiriksi, joka sulatti itseensä kaikki pienemmät ryhmät. Siitä tuli yksi ainoa kapitalisti entisten monien sijaan, yksi ainoa etuoikeutettu työnantaja, joka hävitti kaikki entiset pienemmät etuoikeudet, ja jonka voitot tulivat kaikkien hyväksi. Renkaitten aikakauden lopputuloksena oli yksi ainoa suuri rengas. Sanalla sanoen: Yhdysvaltojen kansa päätti ottaa koko liike-elämänsä johdon omiin käsiinsä aivan samoin kuin se oli sata vuotta sitte ottanut käsiinsä maansa hallinnon. Se järjesti nyt liike-elämänsä samojen perusteiden mukaan, kuin se oli ennen järjestänyt valtiollisen elämänsä. Ja vihdoinkin, vaikka omituisen myöhään, huomattiin tuo ilmeinen tosiasia, ettei mikään ala ole niin omiaan valtion hoidettavaksi, kuin kauppa ja teollisuus, joista koko kansan olemassaolo riippuu. Huomattiin, että näiden jättäminen yksityisten, ainoastaan omia etujansa valvovien kansalaisten käsiin on yhtä mieletöntä, kuin valtiollisten asiain johdon jättäminen yksityisten henkilöitten tai luokkien käsiin, jotka käyttävät sitä omaksi edukseen».

»Tuollainen sanomaton mullistus, josta kerrotte, ei tietysti voinut tapahtua ilman suuria väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta?» huomautin.

»Päinvastoin», vastasi tohtori Leete, »se tapahtui tykkänään ilman väkivaltaa. Muutoksen tarpeellisuus oli huomattu jo aikoja ennen. Yleinen mielipide oli kypsynyt ottamaan sitä vastaan, ja sen puolustajana oli kansan suuri enemmistö. Oli yhtä mahdotonta vastustaa sitä asevoimalla kuin todisteluillakin. Toiselta puolelta ei kansa enää tuntenut katkeruutta suuria renkaita eikä niiden johtajia kohtaan, huomattuaan ne välttämättömiksi väliasteiksi taloudellisessa kehityksessä. Suurten, etuoikeuksilla varustettujen yhtiöitten kiivaimpain vastustajain täytyi myöntää, että niillä oli ollut välttämätön ja peräti tärkeä tehtävä suoritettavanaan, kasvattaessansa kansaa kykeneväksi ottamaan liike-elämän johdon omiin käsiinsä. Viisikymmentä vuotta ennen olisi maan teollisuuden siirtäminen valtion käsiin ollut rohkeimmankin mielestä uhkarohkea yritys. Mutta suuret yhtiöt ja renkaat olivat käytännöllisesti opettaneet kansalle uusia katsantotapoja tässä suhteessa. Vuosien kuluessa oli rengasten nähty käsittelevän tuloja, jotka olivat paljoa suuremmat, kuin valtion tulot, sekä johtavan satoja tuhansia työntekijöitä sellaisella menestyksellä ja taloudellisella säästäväisyydellä, joka olisi ollut mahdotonta pienissä oloissa. Huomattiin, että kuta suurempi liike on, sitä yksinkertaisempain periaatetten mukaan sitä on johdettava. Samoin kuin kone työskentelee varmemmin kuin käsi, samoin tuottaa suuren yhtiön johdossa käytettävä järjestelmä paremmat tulokset, kuin isännän silmä pienissä liikkeissä. Täten vaikutti kehitys sen, että kun ehdotettiin liike-elämää otettavaksi valtion huostaan, ei kukaan enää pitänyt ehdotuksen toteuttamista mahdottomana. Se oli tietysti pitempi edistysaskel kuin mikään entisistä, mutta tiedettiin, että kun koko kansa on ainoa liikkeen omistaja, poistuu monta vaikeutta, joita vastaan yksityisten liiketten on täytynyt taistella».

KUUDES LUKU.

Tohtori Leete herkesi puhumasta ja minäkin olin vaiti koettaessani luoda yleistä käsitystä niistä suunnattomista yhteiskunnallista järjestelmää kohdanneista muutoksista, joita noin valtavan mullistuksen täytyi tuoda mukanaan.

Vihdoin lausuin: »Hallinnon toiminta-alan laajentaminen noin suuressa määrässä on lievimmin sanoen valtava yritys».

»Laajentaminenko? Mikä laajentaminen?»

»Minun aikakaudellani pidettiin turvallisuuden säilyttämistä ja kansan puolustamista ulkonaisia vihollisia vastaan, siis sotilas- ja poliisivallan käyttämistä hallitusten varsinaisena tehtävänä».

»Mitkä herran nimessä ovat sitte kansan viholliset?» huudahti tohtori Leete. »Ranska, Englanti ja Saksako, vaiko nälkä, vilu ja alastomuus? Teidän aikakaudellanne oli hallitusten tapana pientenkin kansainvälisten selkkausten sattuessa ottaa haltuunsa kansalaiset ja laittaa satojatuhansia heistä surmatuiksi tai raajarikoiksi sekä tuhlata kansan varallisuutta kuin vettä, ilman että uhreille oli tästä vähintäkään ajateltavaa hyötyä. Nykyjään ei ole sotia eikä hallituksellamme sotaväkeä, mutta sen sijaan se ottaa muutamiksi vuosiksi johtaakseen jokaisen kansalaisen työtä, suojellaksensa heidät kylmää, nälkää sekä alastomuutta vastaan ja voidaksensa pitää huolta kaikista heidän henkisistä sekä ruumiillisista tarpeistaan. Olen vakuutettu, herra West, että jos tarkemmin ajattelette asiaa, myönnätte varmaan, että teidän aikuistenne hallitusten toimialaa oli luonnottomasti laajennettu, vaan ei meidän. Vaikka olisi kysymyksessä mitä parhaimmat tarkoitusperät, eivät nykyiset ihmiset antaisi hallituksillensa sitä valtaa, joka niille ennen myönnettiin mitä huonoimpiin tarkoituksiin».

Minä vastasin: »Tahtomatta ryhtyä vertailuihin, huomautan vain, että meidän aikakauden valtiomiesten vallanhimo ja lahjojen otto olisi tehnyt teollisuuden hoitamisen valtion kautta aivan mahdottomaksi. Meidän mielestämme olisi tuskin voinut tehdä huonompaa tekoa, kuin luovuttaa rikkauden luojana olevain tuotannon välikappalten johto politiikkojen käsiin. Aineelliset edut olivat silloisissa oloissa jo muutenkin liian usein puolueitten leikkikaluna».

»Epäilemättä olette oikeassa», vastasi tohtori Leete, »mutta nykyjään elämme aivan toisissa oloissa. Meillä ei ole puolueita eikä politikoitsijoita, ja vallanhimo sekä lahjojen otto ovat sanoja, joilla on nykyjään vain historiallinen merkitys».

»Siinä tapauksessa on ihmisluonteen täytynyt suuresti muuttua», sanoin.

»Ei laisinkaan», väitti tohtori Leete, »vaan ihmisten elantosuhteet ovat muuttuneet, ja niiden mukana heidän toimintansa vaikuttimet. Teidän aikananne oli yhteiskunta järjestetty siten, että viranomaiset joutuivat alituisesti kiusaukseen käyttää valtaansa väärin joko omaksi tai jonkun toisen eduksi. Kun olot olivat sellaiset, näyttää ihmeelliseltä, että voitte ensinkään uskoa asioittenne johtoa heidän käsiinsä. Nyt sitävastoin on valtio järjestetty siten, ettei virkamies voi, vaikka haluaisikin, hankkia itselleen eikä muille etua käyttämällä virkavaltaansa väärin. Olkoonpa hän vaikka kuinka huono, ei häntä voi lahjoa, sillä hänelle ei ole siitä mitään hyötyä. Meidän yhteiskuntamme ei tunne palkintoja epärehellisyydestä. Nämä seikat voitte käsittää, täydellisesti vasta sitte, kun opitte vähitellen lähemmin tuntemaan olojamme».

»Mutta ettehän ole vielä vastannut minulle, miten olette ratkaisseet työväenkysymyksen», huomautin minä. »Tähän saakka on ollut puhetta vain pääomasta. Kun kansa oli ottanut käsiinsä tehdasten, konevoiman, rautateiden, maanviljelyksen ja vuorityön johdon, siis yleensä koko maan kapitaalin, jäi työväenkysymys vielä ratkaisematta. Ottaessaan kapitaalin tehtävät huoleksensa, sai se samalla tietysti myöskin kapitalistien vaikeudet kannettavikseen».

»Nämä vaikeudet katosivat samalla, kuin kansa otti pääomat haltuunsa», vastasi tohtori Leete. »Kun työ järjestettiin yhden ainoan johdon alle, ratkesi työväenkysymys itsestään, vaikka se teidän aikakaudellanne ja silloisen järjestelmän vallitessa todellakin näytti mahdottomalta ratkaista. Kun kansa oli ainoa työnantaja, muuttuivat kaikki kansalaiset kansalaisoikeuksiensa perusteella työntekijöiksi, jotka jaettiin eri toimiin teollisuuden tarpeen mukaan».

»Olette siis yksinkertaisesti käyttäneet yleisen asevelvollisuuden periaatetta sellaisena kuin se meidän aikakaudellamme oli, ratkaistaksenne työväenkysymyksen».

»Niinpä kyllä», vastasi tohtori Leete, »se seurasi itsestään, kun kansa tuli ainoaksi kapitalistiksi. Kansaan oli jo juurtunut se käsitys, että maan puolustamista tarkoittavaan asevelvollisuuteen on jokaisen terveen kansalaisen otettava ehdottomasti ja samalla tavalla osaa. Helppoa oli silloin huomata, että samoin oli jokaisen kansalaisen velvollisuus suorittaa osansa kansan ylläpidoksi tarvittavaa ruumiillista tai henkistä työtä, vaikka kansalaiset voivat suorittaa tämän tehtävän jossakin määrin tasan jaettuna kunkin osalle vasta sitte, kun valtio oli tullut ainoaksi työnantajaksi. Työn järjestäminen oli peräti mahdotonta niin kauan kuin työnantajina oli satoja tai tuhansia yksilöitä sekä yhtiöitä, joiden välillä ei minkäänlaista yhteisvaikutusta koetettu eikä olisi voitukaan saada aikaan. Sentähden sattuikin usein, että suuret joukot henkilöitä, jotka olisivat mielellään halunneet tehdä työtä, eivät sitä löytäneet, kun taas toisaalta ne, jotka tahtoivat joko kokonaan tai osaksi laiminlyödä tämän velvollisuutensa, voivat sen helposti tehdä».

»Tuleeko nyt siis jokaisen pakollisesti ottaa osaa valtion järjestämään työhön?» kysyin.

»Osanotto työhön on niin selvä ja luonnollinen asia, ettei siihen tarvitse ketään pakottaa», vastasi tohtori Leete. »Sitä pidetään niin luonnollisena, etteivät ihmiset enää osaa ajatellakkaan sitä pakoksi. Henkilö, jota tässä tapauksessa pitäisi pakottaa, joutuisi tavattoman halveksimisen alaiseksi. Mutta toisaalta on tämä työ niin ehdottomasti välttämätöntä, että siinä suhteessa on liian lievää sanoa sitä pakolliseksi. Koko yhteiskuntamme nojautuu niin täydellisesti sille perustukselle, että jos voisi otaksua jonkun henkilön vetäytyvän pois tämän velvollisuutensa täyttämisestä, niin hänellä ei olisi vähintäkään mahdollisuutta pitää huolta toimeentulostaan. Hän sulkisi itsensä siten ulos maailmasta, pois kansalaistensa joukosta, sanalla sanoen: surmaisi itsensä».

»Onko palvelusaika tässä teollisuusarmeijassa elinkautinen?»

»Ei suinkaan! Se alkaa myöhemmin ja loppuu varemmin kuin keskimäärin teidän aikakaudellanne. Teidän tehtaanne olivat täynnä lapsia ja vanhuksia, mutta meillä on nuoruuden aika omistettu kasvatukselle, ja täyden kypsyyden aika, josta lähtien ruumiinvoimat alkavat vähetä, käytetään lepoon ja virkistäviin huvitteluihin. Työaika alkaa kasvatuksen päätyttyä yhdennestäkolmatta ikävuodesta ja kestää kaksikymmentäneljä vuotta, loppuen siis 45 ikävuoteen. Vaikka yleinen työvelvollisuus loppuu 45 vanhana, voidaan sitä vanhemmatkin kansalaiset hätätilassa, kuin on puute työntekijöistä, kutsua palvelukseen, kunnes he ovat täyttäneet 55 vuotta. Tämä tapahtuu peräti harvoin, oikeastaan tuskin koskaan. Joka vuosi lokakuun 15 päivänä on tarkastuspäivä, jolloin yhdenkolmatta vuoden vanhat kutsutaan työhön ja kaikki neljäkolmatta vuotta palvelleet 45 vuotiaat lasketaan juhlallisesti vapaiksi. Tämä on meillä juhlapäivä, josta laskemme kaikki tapahtumat. Se on meidän olympiaadi, vaikka se uudistuu joka vuosi.

SEITSEMÄS LUKU.

»Minun luullakseni», huomautin, »alkavat menettelytapanne pahimmat vaikeudet vasta sitte, kun olette kutsuneet kansalaiset suorittamaan työvelvollisuuttansa, sillä siihen loppuu yhdenkaltaisuus sotajoukon kanssa. Sotilailla on kaikilla sama, vieläpä sangen yksinkertainen tehtävä suoritettavana. Heidän tulee vain oppia käyttämään aseita, marssimaan ja tekemään vahtipalvelusta. Mutta työn armeijan täytyy oppia pari kolmesataa eri ammattia ja kyetä ne suorittamaan. Mikä johtajanero hallinnossa kykenisikään viisaasti ratkaisemaan, mille alalle suuren kansan kunkin yksityisen jäsenen tulee antautua, mitä ammattia ruveta harjoittamaan?»

»Hallinnolla ei ole sen ratkaisun kanssa mitään tekemistä».

»Kuka sen sitte ratkaisee?»

»Jokainen omasta puolestaan, seuraten luonteensa taipumuksia. Ei kammota mitään vaivoja, kun koetetaan saada kukin yksilö kykeneväksi huomaamaan luonnollisia taipumuksiansa. Meidän teollisuusarmeijamme on järjestetty sen periaatteen nojalle, että ihmisen luonnolliset taipumukset, sekä henkiset että ruumiilliset, määräävät varmimmin, millä alalla hänen työnsä tuottaa suurimman hyödyn yhteiskunnalle ja enimmän tyydytystä hänelle itsellensä. Vaikka kukaan ei voi vetäytyä suorittamasta yleistä työvelvollisuuttaan muodossa tai toisessa, saa jokainen yksityinen vapaaehtoisesti valita -- muutamia tarpeellisia määräyksiä noudattaen -- millä alalla hän tahtoo suorittaa työvelvollisuutensa. Kun yksilön tyytyväisyys ja onnellisuudentunne palvelusajan kuluessa riippuu siitä, että hän saa tehdä työtä, johon hänellä on taipumusta, tarkastelevat vanhemmat ja opettajat jo aikaisimmista ikävuosista alkaen ilmestyviä merkkejä lasten taipumuksista. Kasvatuksessamme on annettu tärkeä sija kansallisen teollisuusjärjestelmän ja sen kehityshistorian tutkimiselle samoin kuin kaikkien tärkeimpien ammattien alkuperusteille. Vaikka ei tämä käytännöllinen opetus saakkaan supistaa koulujemme päämääränä olevan yleisen hengenviljelyksen opetusaikaa, ehditään siellä kuitenkin opettaa nuorisoamme sekä tarkkaan tuntemaan kansallisen teollisuutemme järjestelmä että myöskin harjoittamaan heitä jossakin määrässä tutustumaan työkaluihin ja niiden käyttämiseen. Koulumme oppilaat käyvät opettajiensa johdolla usein työpajoissa, ja usein tehdään pitempiäkin retkeilyjä, jotta he oppisivat tuntemaan eri teollisuusaloja. Teidän aikakaudellanne ei kenenkään tarvinnut hävetä sitä, ettei hän laisinkaan tuntenut oman alansa ulkopuolella olevia ammatteja, mutta nykyjään olisi tällainen tietämättömyys voittamattomana esteenä sen meillä vallitsevan aatteen toteuttamisessa, että jokaisen tulee kyetä avoimin silmin valitsemaan itsellensä toimialan, joka parhaiten vastaa hänen kykyänsä ja taipumuksiansa. Tavallisesti on nuorukainen jo paljoa ennen työhön astumistaan tullut selville, mille alalle hän antautuu, jopa hankkinut jonkun verran ammattitaitoakin, ja odottaa vain kärsimättömästi aikaa, jolloin hän saa astua riveihin».

Minä huomautin: »Tuskinpa voinee sattua niin, että niiden lukumäärä, jotka haluavat ryhtyä harjoittamaan jotakin ammattia, vastaisi sillä alalla tarvittavain työntekijäin lukua. Tavallisesti lienee ilmoittautujia joko enemmän tai vähemmän».

»Vapaaehtoisten lukumäärä vastaa jokseenkin tarvetta», vastasi tohtori Leete. »Hallinnon tulee valvoa, että näin käy. Pidetään tarkkaa lukua siitä, kuinka monta vapaaehtoista kullekin alalle tarjoutuu. Jos heidän lukumääränsä jollakin alalla on tuntuvasti suurempi tarvetta, päätetään sen johdosta, että kysymyksenalainen ammatti on muita miellyttävämpi. Jos taas toiselta puolelta tarjoutuvain vapaaehtoisten joukko alkaa vähetä tarvittavaa määrää alemmaksi, todistaa se, että ammattia pidetään liian rasittavana. Hallituksen huolena on valvoa, että kaikkien ammattien viehätysvoima, mikäli se riippuu työehdoista, pysyy yhtäsuurena, toimet yhtä rasittavina henkilöille, joiden taipumuksia ne vastaavat. Tämä tapahtuu siten, että työaika järjestetään eri aloilla eri pitkäksi työn vaikeuden mukaan. Huokeammissa, miellyttävissä olosuhteissa suoritettavassa työssä on pitempi työaika, mutta vaikeissa ammateissa, kuten kaivostöissä, on työaika lyhin. Ei ole minkäänlaista edeltäpäin määrättyä teoreettista sääntöä, jonka mukaan työn rasittavaisuus päätettäisiin. Kun hallinto vähentää työtaakkaa joiltakin työväenryhmiltä ja lisää sitä toisille, noudattaa se työväestön omaa mielipidettä, joka ilmestyy vapaaehtoisten lukumäärässä. Periaatteena on, ettei kenenkään työ saa yleensä olla suorittajalleen vaikeampaa kuin jonkun toisen työ. Tässä tulee työntekijäin itsensä olla ratkaisijana. Ei mikään rajoita tämän periaatteen sovittamista käytäntöön. Jos joku erityinen toimi on niin vaikeaa tai vastenmielistä, ettei siihen ilmoittaudu kylliksi vapaaehtoisia, ellei työaikaa lyhennetä kymmeneen minuuttiin, niin tämä tehdään. Jos ei silloinkaan ketään ilmoittaudu, jätetään koko ammatti. Mutta todellisuudessa riittää jo pienempikin työajan lyhennys tai jotkut muut siihen yhdistetyt edut takaamaan tarpeellisen määrän halukkaita työntekijöitä jokaiselle yhteiskuntaa hyödyttävälle työalalle. Mutta jos todellakin tällaiseen yhteiskunnalle hyödylliseen työhön välttämättömästi liittyvät vaikeudet ja vaarat olisivat niin suuria, etteivät myönnetyt edut riittäisi voittamaan ihmisten vastenmielisyyttä kysymyksenalaista työtä kohtaan, tarvitsisi hallinnon vain siirtää se tavallisten toimialojen ulkopuolelle, selittämällä, että sen suorittamiseen tarvitaan »erityistä rohkeutta», ja että ne, jotka työhön ryhtyvät, ansaitsevat kansan erityistä kiitollisuutta. Silloin tarjoutuu vapaaehtoisia kylliksi. Meidän nuoret miehemme ovat sangen kunnianhimoisia eivätkä he jätä sellaista tilaisuutta käyttämättä. Käsitätte tietysti, että kun teollisuuden suorittaminen riippuu vapaaehtoisista, on kaikilta aloilta koetettu täydellisesti poistaa epäterveelliset tai hengenvaaralliset työehdot. Terveys ja turvallisuus on joka ammatissa taattu. Kansa ei raatele eikä teurasta satojatuhansia työntekijöitään, kuten yksityiset kapitalistit ja yhtiöt tekivät teidän aikakaudellanne».

»Mutta miten menettelette», kysyin minä, »jos näin ollen johonkin ammattiin ilmoittautuu useampia vapaaehtoisia kuin tarvitaan?»

»Silloin on niillä etuoikeus, jotka ovat hankkineet laajimmat tiedot haluamastaan ammatista. Mutta ei kenenkään, joka pitemmän aikaa haluaa päästä jollekin ammattialalle, tarvitse jäädä siitä pois. Jos joku ei voi päästä haluamaansa toimeen, on hänellä tavallisesti pari muuta, edellisen kaltaista ammattia, jotka jossakin määrässä viehättävät häntä. Jokaisen tulee kehittää taipumuksiansa niin, että hänellä on halua toiseen tai kolmanteen työhön, ellei hän ensiksi haluamaansa saa, tapahtukoonpa tämä sitte joko työhön ryhdyttäessä tai myöhemmin, kun joku uusi keksintö tai muuttuneet vaatimukset tekevät hänet ensimäiseen toimeensa kykenemättömäksi. Silloin hän voi aina löytää uuden, suhteellisesti miellyttävän toiminta-alan. Tämä paikan vaihtoa koskeva periaate on sangen tärkeä järjestelmässämme. On vielä lisäksi huomattava, että jos jossakin ammatissa yhtäkkiä syntyisi työntekijöiden puutetta täi tuotantoa pitäisi äkkiä korottaa, koetetaan asia tosin ennen muuta järjestää vapaaehtoisuuden tietä. Mutta hallitus voi hätätilassa myöskin ilmoittaa tarvittavan ylimääräisiä tai ottaa tarvittavat työvoimat joltakin toiselta alalta. Nämä voidaan kuitenkin ottaa ainoastaan ammattitaidottomain tai tavallisten työntekijäin luokasta».

»Miten siihen luokkaan saadaan työntekijöitä?» tiedustelin häneltä. »Siihen kai ei kukaan ruvenne vapaaehtoisesti?»

»Ammattitaidottomain luokkaan luetaan kaikki kolmen ensimäisen vuoden työntekijät. Vasta tämän ajan kuluttua saa nuorukainen, jota siihen saakka voidaan käyttää mihin työhön tahansa johtajain määräyksen mukaan, valita erityisen toimialan. Ei kukaan pääse vapaaksi näistä kolmesta ensimäisestä työvuodesta, joiden kuluessa kaikkien täytyy tottua tarkkaan järjestykseen. Nuoret miehemme ovatkin hyvin iloissaan, saadessaan vaihtaa tämän ankaran koulun ammattialoilla vallitsevaan suhteellisesti suurempaan vapauteen. Jos joku on niin kykenemätön, ettei hän ole voinut huomata itsessään taipumusta mihinkään erityiseen ammattiin eikä siis kykene valitsemaan omaa toimialaa, saa hän jäädä tavalliseksi työntekijäksi. Mutta sellaiset tapaukset ovat luonnollisesti, kuten ymmärtänette, hyvin harvinaisia».

»Kun joku on valinnut ammatin itsellensä», huomautin, »niin täytyy hänen luonnollisesti pysyä siinä koko työaikansa».