Chapter 21

Kurjien, ylen täyteen ahdettujen asuntojen mustista ovista ja ikkunoista kummaltakin puolelta katua virtasi ilkeä haju. Kadut ja kujat olivat täynnä samanlaista haisevaa saastaa, kuin orjalaivojen välikannet. Ohitse kulkiessani näin ikkunoista vilahdukselta kalpeita pienokaisia, jotka kituivat turmeltuneessa ilmassa ja haisevissa ryysyissä, sekä naisia, joiden kasvoilta viimeinenkin toivon säde oli kadonnut. Alituinen raataminen oli rumentanut heidän ruumiinsa siinä määrässä, ettei heissä ollut naisesta jälellä muuta kuin heikkous. Muutamista ikkunoista kurkisteli röyhkeäkatseisia tyttöjä, joiden kasvoille siveettömyys oli lyönyt leimansa. Pihoja peittävän lian ja töryn keskellä rypöi ja temmelsi eläimellisiksi muuttuneita lapsilaumoja, jotka kirkuivat, kiroilivat ja pitivät sellaista elämää, että muistui mieleen turkkilaisten kaupunkien kodittomat koirajoukot, jotka ahdistavat kaduilla kulkevaa vaeltajaa.

Kaiken tämän tunsin jo vanhastaan, olin tuntenut aikoja sitte. Usein olin kulkenut tämän kaupunginosan lävitse ja katsellut siellä esiintyviä ilmiöitä vastenmielisyydentunteella, johon sekottui jonkunlaista filosoofista ihmettelyä siitä äärimmäisestä kurjuudesta, mitä kuolevaiset voivat kärsiä, etsimättä vapaaehtoisesti kuolemaa. Mutta nähtyäni tuon tulevaa vuosisataa koskevan unikuvan olivat suomukset pudonneet silmistäni, joten näin nyt sekä tämän aikakauden taloudellisen mielettömyyden että myöskin sen siveellisen kurjuuden. Nyt en enää katsellut tunteettoman uteliaasti näitä maan päällä olevan helvetin asukkaita, joita ennen olin tuskin pitänyt ihmisinä. Näin heissä omia veljiäni ja sisariani, omia vanhempiani ja lapsiani, lihaa lihastani, verta verestäni. Täällä havaitsemani inhimillisen kurjuuden mätä ei loukannut enää ainoastaan tunteitani, vaan synnytti minussa sellaisen sieluntuskan, että minun täytyi huokailla ja valittaa. En ainoastaan katsellut, vaan tunsin ruumiillistakin tuskaa kaikesta, mitä näin.

Kun lähemmin tarkastelin noita ympärilläni liikkuvia onnettomia olentoja, huomasin äkkiä, että he olivatkin kaikki kuolleita. Heidän ruumiinsa olivat eläviä hautoja. Joka ainoan eläimelliselle otsalle oli selvästi kirjoitettu: tässä lepää kuollut sielu.

Kun katselin kauhun valtaamana noiden elävien vainajien kasvoja, jouduin omituisen harhanäyn valtaan. Näin heidän eläimellisten kasvojensa edessä häälyvät, läpinäkyvät henkiset kasvot, ihanteen, mahdollisen ulkomuodon, jonka näköisiksi he olisivat voineet tulla, jos henki olisi elänyt, jos sielu ei olisi sortunut taakan painosta. Vasta sitte, kun huomasin nämä kummituksen kaltaiset henkiset kasvot ja näin niiden silmissä nuhtelevan ilmeen, johon en voinut mitään vastata, vasta sitte huomasin, kuinka sydäntä vihlovaa tapahtunut hävitys oli. Jouduin syvimmän tuskan ja masennuksen valtaan, sillä olinhan minäkin ollut yksi niitä, jotka olivat vaieten katselleet hävitystä. Olin ollut yksi niitä, jotka kyllä hyvin tiesivät, että hävitys tapahtui, mutta eivät viitsineet ajatella sitä eivätkä tahtoneet kuulla siitä puhuttavankaan, vaan riensivät ohitse kuten ei olisi mitään tapahtunutkaan, ja etsivät vain omia etujaan, omia nautintojaan ja onneaan. Sentähden tuntui minusta nyt, että minunkin vaatteissani oli näiden suurissa joukoissa murhattujen sielujen veritäpliä. Heidän verensä ääni huusi maasta syytöksiä minua vastaan. Jokainen likaisen katukäytävän kivi, jokainen noiden ruttopesien seinässä oleva tiili huusi minulle, kun kiirehdin niitä pakoon: »Mitä olet tehnyt veljellesi Abelille?»

En muista enää, mitä sitte tapahtui, ennenkuin huomasin joutuneeni morsiameni upean kodin komeille, leikkauksilla kaunistetuille kivirappusille Commonwealth-Avenuen varrella. Tuskin oli muistanutkaan häntä koko tänä päivänä, jolloin mieleni oli alituisessa kiihoituksessa. Mutta nyt olivat jalkani sisällistä vaistoa seuraten kuljettaneet minut hänen asuntonsa ovelle. Minulle ilmoitettiin, että perhe oli aterialla, mutta minuakin oli pyydetty syömään sen seurassa. Astuttuani sisään huomasin, että siellä oli paljon vieraita, jotka kaikki tunsin. Pöydällä välkkyi hopea-astioita ja kallisarvoista porsliinia. Naiset olivat komeissa puvuissa, yllään jalokiviä kuten kuningattarilla. Edessäni oleva kuva osotti kaikkein hienointa loistoa ja tuhlaavinta ylellisyyttä. Seurue oli mitä parhaimmalla tuulella. Sukkeloita, sattuvia kokkapuheita seurasi sydämelliset naurunpuuskaukset.

Minusta tuntui kuin olisin tullut teloituspaikalta, jonka kauhut olivat muuttaneet kyyneleeni vereksi, täyttäneet mieleni synkällä surulla, säälillä ja epätoivolla, ja olisin äkkiä eräässä läheisessä metsän aukeamassa tavannut joukon iloisia räyhääjöitä. Istuin äänetönnä paikoillani, kunnes Edit alkoi laskea leikkiä synkästä ulkomuodostani. Mikä minua oikeastaan vaivasi? -- Toiset yhtyivät heti näihin vallattomiin hyökkäyksiin, ja minä jouduin heidän leikkinsä sekä pistopuheittensa esineeksi. Missä olin ollut ja mitä olin nähnyt, kun minusta oli tullut niin ikävä seuratoveri?

»Olen ollut Golgatalla», vastasin vihdoin, »ja nähnyt ihmiskunnan ristiinnaulittuna. Eikö ainoakaan teistä tiedä, minkälaista näytelmää aurinko ja tähdet valaisevat tässä kaupungissa, koska voitte vielä puhua muusta, ajatella muita asioita? Ettekö tiedä, että summattomat joukot miehiä sekä naisia, samaa lihaa ja verta kuin tekin, viettävät ihan ovienne edessä elämää, joka on kehdosta hautaan saakka yhtä ainoata lakkaamatonta _kuolintaistelua_? Kuunnelkaa! Heidän asuntonsa ovat niin lähellä, että jos maltatte olla nauramatta, kuulette heidän äänensä, -- kuulette pienokaisten sydäntäsärkevää valitusta, joiden täytyy imeä kurjuuden kuihtunutta rintaa, kuulette puutteen käsissä eläimiksi muuttuneiden miesten käheitä kirouksia, kuulette naisjoukon rähinää, jonka täytyy myydä itsensä leivän tähden. Mitä olette tukkineet korviinne, kun ette kuule näitä valitushuutoja? Minä en enää kuulekkaan mitään muuta».

Sanojani seurasi syvä äänettömyys. Puhuessani oli lämmin myötätuntoisuus vallannut minut. Mutta kun katselin ympärilläni olevaa seuraa, huomasin, että heidän kasvojensa ilmeet eivät suinkaan osottaneet liikutusta, joka minut oli vallannut, vaan kylmää, ylpeätä kummastelemista. Edit näytti sen lisäksi loukkaantuneelta, hänen isänsä suuttuneelta. Naiset vaihtoivat loukattua viattomuutta osottavia silmäyksiä, ja eräs herroista asetti silmälasit paremmin nenälleen, katsellen minua jonkinlaisella tieteellisellä uteliaisuudella. Kun huomasin, että olot, jotka minusta tuntuivat aivan sietämättömiltä, eivät näyttäneet laisinkaan vaikuttavan heihin, ja että sanani, jotka liikuttivat sydäntäni siinä määrässä, että en tahtonut voida niitä lausua, kiihottivat heitä vain nousemaan minua vastaan, jouduin ensin hämilleni ja sitten minut valtasi syvä epätoivon ja voimattomuuden tunne. Mitäpä voivat nuo onnettomat, kurjuuteen vaipuneet ihmiset toivoa, kun heidän onnettomuutensa ei rahtuistakaan liikuttanut näitä ajattelevia miehiä ja helläsydämisiä naisia! Silloin johtui mieleeni, että vika on varmaankin minussa. En ole osannut puhua oikealla tavalla. Epäilemättä olen esittänyt asian huonosti. He suuttuivat ehkä sentähden, että he luulivat minun tahtovan syyttää heitä, vaikka olin vain, sen Jumala tietää, ajatellut yksinomaan tosiolojen kauheutta, koettamatta millään tavalla etsiä ketään syyllistä.

Hillitsin kiihkeän liikutukseni ja koetin puhua maltillisesti sekä johdonmukaisesti, poistaakseni äskeisten sanojeni vaikutusta. Sanoin heille, että en suinkaan ollut aikonut syyttää heitä enkä vetää heitä yhtä vähän kuin rikkaita yleensä edesvastaukseen maailman kurjuudesta, vaikka kyllä olikin totta, että se, mitä he tuhlasivat ylellisyyteen, olisi toisin käytettynä voinut poistaa paljon katkeroita kärsimyksiä. Nuo harvinaiset herkut, nuo kalliit viinit, hienot kankaat ja säihkyvät jalokivet riittäisivät jo monen ihmiselämän lunastushinnaksi. Hekin ovat siis tosin tavallaan syypäitä, samoin kuin henkilöt, jotka elävät tuhlaavaa, ylellistä elämää maassa, minkä asukkaat kärsivät nälkää. Mutta vaikka säästettäisiinkin kaikki se omaisuus, mitä rikkaat tuhlaavat, ei se suinkaan voisi läheskään poistaa köyhyyttä maailmasta. Varallisuutemme on niin vähäinen, että vaikka rikkaat suostuisivatkin jakamaan kaiken omaisuutensa köyhien kanssa, saisi jokainen ainoastaan niukan toimeentulon, jota kuitenkin maustaisi veljellinen rakkaus.

Maailman köyhyyden varsinaisena syynä ei ole ihmisten sydämmettömyys, vaan heidän mielettömyytensä. Ihmiskunnan kurjuus ei johdu yksityisen henkilön eikä kokonaisen luokankaan rikoksellisista töistä, vaan kauheasta, julmasta erehdyksestä, summattomasta, koko maailmaa pimentävästä sokeudesta.

Sitte osotin heille, kuinka nykyjään tuhlataan neljä viidesosaa ihmisten työvoimasta keskinäiseen kilpailuun, kun ei tuottajain välillä ole samaa päämäärää tavottelevaa keskinäistä yhteistoimintaa. Valaistakseni asiaa paremmin, mainitsin esimerkkinä kuivuutta kärsivän maan, joka voi tuottaa asukasten elintarpeet ainoastaan siinä tapauksessa, että saatavissa oleva vesi käytetään mahdollisimman tarkkaan. Huomautin, kuinka sellaisen maan hallituksen tärkeimpänä tehtävänä on pitää huolta siitä, että eivät yksityiset saa joko itsekkäisyydessään tai taitamattomuudessaan tuhlata vettä turhaan, koska siitä olisi seurauksena nälänhätä. Siitä syystä täytyy veden käyttäminen järjestää aivan tarkasti, joten ei yksityisten sallita mielensä mukaan ohjata sitä pois tai sulkea sen juoksua, tai muulla tavalla käyttää sitä väärin.

Ihmistyö on, selitin minä, hedelmällisyyttä synnyttävä virta. Se yksin tekee maapallon asuttavaksi. Mutta parhaassakin tapauksessa on tuossa virrassa vähän vettä, jonka tähden täytyy sen käyttämistä varten luoda erityinen järjestelmä, minkä avulla joka ainoa pisara voidaan tarkkaan käyttää. Siinä tapauksessa saavat koko maailman asukkaat runsaan toimeentulon.

Mutta kuinka tykkänään toisella tavalla menetellään käytännössä! Jokainen käyttää tuota kallisarvoista tavaraa aivan mielensä mukaan. Hänen toimiansa ohjaa ainoastaan kaksi yhtä voimakasta vaikutinta. Hän koettaa pelastaa oman satonsa ja turmella naapurinsa kylvön, saadakseen omasta viljastaan korkeamman hinnan. Tämän itsekkäisyyden ja vihamielisyyden seurauksena on, että toiset vainiot ovat tykkänään veden vallassa, kun taas toiset kärsivät kuivuutta, ja puolet vedestä menee tykkänään hukkaan. Sellaisessa maassa voivat kyllä jotkut yksityiset hankkia väkivallalla tai viekkaudella itselleen varoja ylelliseenkin elämään, mutta kansan suuren enemmistön täytyy pakostakin jäädä kurjuuteen. Heikoimpia ja vähätietoisempia yhteiskunnan jäseniä kalvaa katkera puute, alituinen nälänhätä.

Mutta jos tuo nälänhädän ahdistama kansa ottaisi täyttääkseen sen, mitä ennen on lyöty laimin, ja ryhtyisi järjestämään elämää synnyttävän virran juoksun, päämääränään ainoastaan yhteinen hyöty, niin maa kukoistaisi kuin puutarha eikä ainoankaan sen lapsen tarvitsisi kärsiä minkäänlaista puutetta.

Kuvailin sitte heille lähemmin tästä johtuvaa yleistä aineellista hyvinvointia, henkistä valistusta ja siveellisyyden kohoamista, joka ilmestyisi kaikkien ihmisten elämässä. Puhuin innostuneena uudesta maailmasta, jossa oli jokaiselle kyllin kaikkia tarpeita, sen siunauksesta, puhtaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, sen onnea synnyttävästä veljellisestä rakkaudesta -- sanalla sanoen maailmasta, jonka tosin olin nähnyt ainoastaan unessa, mutta jonka olisi voinut niin helposti toteuttaa.

Olin varmasti odottanut, että nyt luonnollisesti kaikkien ympärilläni olevain kasvot kirkastuvat ja kuvastavat samoja tunteita, kuin minunkin sielussani liikkui. Mutta ne kävivät päin vastoin yhä synkemmiksi, suuttuneemmiksi ja ivallisemmiksi. Innostuksen asemasta osottivat naiset inhoa sekä pelkoa, ja miehet puhkesivat vastenmielisyyttä sekä halveksimista osottaviin huutoihin. »Mieletön!» »Narri!» »Haaveilija!» »Yhteiskunnan vihollinen!» kirkuivat he. Ja se, joka oli tarkasti katsellut minua silmälasiensa lävitse, huusi:

»Hän sanoo, ettei meillä enää saisi olla ketään köyhiä -- -- ha ha ha!»

»Heittäkää ulos se mies!» ärjäsi morsiameni isä, ja silloin hyökkäsivät herrat tuoleiltaan ja karkasivat minua kohti.

Luulin sydämeni pakahtuvan tuskasta, kun huomasin kuinka mielettömältä ja vähäpätöiseltä heistä tuntui kaikki, mikä minusta oli niin selvää ja tärkeää. Käsitin, että en voi muuttaa heidän mieltänsä. Sydämeni oli tuntunut äsken niin lämpimältä, että olin luullut voivani sulattaa sen hehkulla vaikka jäävuoria, mutta nyt tunsin, että ympäristöstäni huokuva jäätävä kylmyys alkoi levetä minuunkin. En tuntenut pienintäkään vihaa noita miehiä kohtaan, jotka olivat valmiit hyökkäämään kimppuuni. Säälin vain heitä ja koko maailmaa.

Vaikka olinkin epätoivon partaalla, en tahtonut vielä luopua asiastani. Koetin heitä yhä saada vakuutetuiksi. Liikutukselta en voinut enää puhua selvästi. Rintani huokui, nyyhkytykset ja huokaukset katkasivat ääneni. -- Silmänräpäystä myöhemmin huomasin istuvani vuoteellani tohtori Leeten asunnossa olevassa huoneessani. Kirkas aamuaurinko paistoi ikkunasta sisälle. Vedin syvään henkeäni. Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani ja jokainen hermoni vapisi.

* * * * *

Kuten on pakenevan rangaistusvangin mieli, joka on nähnyt unta, että hän on uudelleen saatu kiinni ja suljettu pimeään, kosteaan koppiinsa, mutta herääkin ja näkee silmänsä avattuaan yllänsä avaran, kirkkaan taivaan, siten oli minunkin mieleni huomatessani, että palaamiseni yhdeksännelletoista vuosisadalle olikin vain unta ja elämäni kahdennellakymmenennellä vuosisadalla todellisuutta.

Nuo kauheat, tärisyttävät kohtaukset, joita olin nähnyt unissani ja jotka niin hyvin sopivat yhteen aikaisemman kokemukseni kanssa, olivatkin Jumalan kiitos, nyt jo ohitse, vaikka ne kerran olivat olleet todellisia, ja voivat kautta aikojen, kun vain katselemme oloja taaksepäin, nostaa silmiimme säälin kyyneleitä. Jo aikoja sitte olivat sortajat ja sorretut, profeetat ja pilkkaajat olleet tomuna. »Rikas» ja »köyhä» ovat jo monta miespolvea olleet unhotuksiin joutuneita, merkityksensä menettäneitä sanoja.

Mutta kun vielä sanomattoman kiitollisuuden valtaamana ihailin suuremmoista maailman vapauttamista ja ylistelin onnea, joka oli sallinut minun nähdä se, valtasi minut äkkiä, kuten puukonpisto häpeän, omantunnon vaivojen ja tuskallisten itsesyytösten tunne, joka painoi pääni alas ja sai minut toivomaan, että hauta olisi kätkenyt helmaansa minut samoin kuin muutkin aikalaiseni. Sillä olinhan minäkin ollut tuon kurjan aikakauden jäsen. Mitä olin tehnyt, jouduttaakseni sitä vapautusta, josta nyt rohkenin iloita? Mitä olin minä, joka olin elänyt noina julmuuden ja mielettömyyden aikoina, tehnyt saadakseni kurjat olot hävitetyksi? Olin katsellut yhtä välinpitämättömästi veljieni kurjuutta, epäillyt yhtä kyynillisesti parempain olojen mahdollisuutta, ihaillut vallitsevaa sekasortoa ja pimeyttä yhtä innokkaasti, kuin kuka muu aikalaiseni tahansa. Persoonallista vaikutusvaltaani käyttäen olin pikemmin koettanut estää kuin edistää sitä ihmiskunnan vapauttamista, jota silloin jo valmisteltiin. Mitä oikeutta oli minulla riemuita pelastuksesta, joka oli minun syyttäjänäni, mitä oikeutta oli minulla nauttia päivän onnea, jonka sarastusta olin pilkannut?

»Parempi olisi ollut sinulle, paljoa parempi olisi ollut», kaikui ääni sielussani, »jos tuo ilkeä uni olisi todellisuutta ja tämä kaunis todellisuus unta! Kauniimpaa olisi ollut puolustaa ristiinnaulitun ihmiskunnan asiaa pilkallista sukupolvea vastaan, kuin juoda täällä lähteistä, joita et ole ollut avaamassa, ja syödä hedelmiä puista, joiden hoitajia olet muinoin ollut kivittämässä!»

Ja sieluni vastasi: »Parempi tosiaankin!»

Kun vihdoin kohotin pääni ja loin katseeni ulos ikkunasta, astui Edit raittiina kuin aamu puutarhaan ja alkoi poimia kukkia. Nopeasti riensin hänen luoksensa. Polvistuin hänen eteensä ja tunnustin kyynelten vuotaessa, kuinka arvoton olin hengittämään tämän kultaisen aikakauden ilmaa ja vielä arvottomampi sulkemaan syliini sen ihaninta kukkaa.

Onnellinen se, joka tällaisen epätoivon hetkellä löytää yhtä lempeän tuomarin, kuin minä!