Chapter 16

Olin puhunut totta sanoessani, että en ollut varma, oliko keskustelu, jonka luulin kuulleeni, ollutkin ainoastaan unta, niin uskomattomalta minusta tuntui, että nämä ihmiset voisivat tietää minusta -- heidän esi-isäinsä aikalaisesta -- mitään sellaista, jota en itse tietäisi. Mutta kun näin, mitä sanani vaikuttivat Editiin, käsitin heti, että tapahtuma ei ollut unta, vaan uusi salaisuus -- vielä hämärämpi, kuin kaikki entiset. Sillä heti kun Edit huomasi, mitä kysymykseni tarkoitti, joutui hän peräti hämilleen. Hän, joka aina ennen oli niin vapaasti ja avonaisesti katsellut minua suoraan silmiin, loi katseensa alas ja punastui otsaa myöten.

»Suokaa anteeksi», sanoin heti, kun selvisin hämmästyksestä, mihin sanojeni omituinen vaikutus oli minut saattanut. »Kuulemani keskustelu ei siis ollutkaan unta. Te tiedätte jonkun minua koskevan asian, jota salaatte minulta. Eikö ole mielestänne hiukan kovaa, kun ei minun asemassani oleva henkilö saa tietää kaikkea, mikä koskee häntä itseään».

»Se ei koske teitä -- tarkoitan ei suorastaan teitä. Ei todellakaan», vastasi hän niin hiljaa, että sitä tuskin voi kuulla.

»Mutta koskeehan se minua ainakin jollakin tavalla», väitin. »Asia varmaankin huvittaisi minua».

»Enpä usko edes sitä», vastasi hän punastuen ja luoden hätäisen katseen minuun. Lumoava hymy leikki hänen huulillaan, osottaen että hän kiusallisesta hämmästyksestään huolimatta huomasi asemassamme jonkun naurettavan puolen. »En tiedä varmaan, voiko asia edes huvittaakkaan teitä».

»Isännehän olisi sanonut sen minulle», sanoin houkutellen. »Te hänet siitä estitte. Isänne mielestä minun siis olisi tullut saada tietää se».

Hän ei vastannut. Hän oli niin hurmaava hämmästyksessään, että halusin yhtä paljon jatkaa tätä tilaa, kuin saada selville asiaa. Sentähden kysyin vielä:

»Enkö saa sitä koskaan tietää? Ettekö aio koskaan sanoa sitä minulle?»

»Se riippuu eräästä asiasta», vastasi hän pitkän vaitiolon perästä.

»Mistä sitte?» utelin.

»Kysytte liian paljon», vastasi hän.

Sitte hän kääntyi minuun ja hänen selittämätön katseensa, punastuvat poskensa ja hymyilevät huulensa vaikuttivat aivan hurmaavasti, kun hän jatkoi:

»Mitä arvelette, jos sanon, että asia riippuu -- teistä itsestänne?»

»Minustako?» kysyin ihmeissäni. »Kuinka se on mahdollista?»

»Herra West, nyt menee kaunis kappale hukkaan». Se oli hänen ainoa vastauksensa. Hän astui telefoonin ääreen koskettaen sitä, ja kauniin adagion säveleet täyttivät huoneen. Sitte hän varoi, ettei väliaikaa päässyt syntymään. Hän ei katsonut minuun, vaan näytti tarkasti kuuntelevan soittoa. Hänen poskillansa vaihteleva syvä puna osotti kuitenkin, että hänen ajatuksensa liitelivät muualla.

Vihdoin hän virkkoi, että olin luultavasti kuullut kylliksi musiikkia siksi kerraksi. Kun nousimme ylös lähteäksemme pois, astui hän luokseni ja sanoi yhä katsoen laattiaan:

»Herra West, te sanotte, että olen osottanut teille hyvyyttä. Sitä en tiedä erityisesti tehneeni, mutta jos te todella luulette niin, niin pyydän, luvatkaa minulle, että ette enää koskaan kysy minulta asiaa, josta tänään puhuitte, ettekä koeta kysellä sitä keneltäkään muiltakaan -- esimerkiksi isältäni tai äidiltäni».

Tällaiseen pyyntöön voi tietysti vastata ainoastaan yhdellä tavalla.

»Suokaa anteeksi, että olen pahoittanut mielenne», sanoin. »Luonnollisesti lupaan täyttää pyyntönne. Jos olisin tiennyt, että kysymykseni on teille kiusallinen, en olisi puhunut koko asiasta mitään. Pahastuitteko todellakin, kun olin utelias?»

»En ensinkään».

»Ja kun en kysele teiltä tätä asiaa», jatkoin, »niin sanotte sen minulle joskus vapaaehtoisesti. Rohkenenko toivoa sitä?»

»Ehkä», kuiskasi hän.

»Eikö sen varmempaa?»

Hän loi syvän, tutkivan katseen minuun.

»Luultavasti sanon sen teille -- joskus».

Siihen loppui keskustelumme, sillä hän ei antanut minun jatkaa enää.

Sinä iltana ei luullakseni itse tohtori Pillsburykään olisi saanut minua nukkumaan, ei ainakaan ennen kuin aamupuolella. Arvoituksia oli tosin sattunut ratkaistavakseni joka päivä, mutta ei mikään ollut niin salaperäinen ja samalla viehättävä, kuin tämä, jonka selitystä Edit Leete oli kieltänyt minut kyselemästä. Se oli kaksinkertainen arvoitus. Mitenkä hän ensiksikin voi tietää jotakin minusta, tykkänään toisen aikakauden muukalaisesta? Ja jos hän tiesikin jotakin, niin miten tämä tieto voi niin syvästi liikuttaa häntä? On arvoituksia, jotka ovat niin vaikeita, että ei selitystä voi aavistaakkaan, ja tämä näytti olevan sellainen. Olen liian käytännöllinen luonteeltani tuhlatakseni arvoitusten tapaisiin hullutuksiin aikaani, mutta kun arvoitus pukeutuu elävän ja kauniin tytön muotoon, on sen selville saaminen sitä jännittävämpää, kuta vaikeammalta se näyttää. Yleensä voidaan tosin jotenkin varmasti väittää, että nuoren tytön punastuminen kertoo kaikkina aikoina ja joka kansan keskuudessa nuorelle miehelle saman tarun, mutta peräti mahdottomalta tuntui selittää Editin punastuvat posket täten. Olinhan minä sellaisessa asemassa ja tuttavuutemme vasta niin lyhyt, että tuollainen otaksuminen olisi ollut sulaa mielettömyyttä. Salaisuus oli sitäpaitse vanhempi, kuin tuttavuutemme. Mutta Edit oli kaikissa tapauksissa enkeli, ja minä liian nuori, joten ei ymmärrys eivätkä järkisyyt voineet sinä yönä tykkänään karkoittaa ruusunhohtavia unelmia vuoteeltani.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Aamulla menin varhain alas toivoen tapaavani Editin yksinään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kun en löytänyt häntä sisältä, menin puutarhaan, mutta ei hän ollut sielläkään. Tällä matkalla pistäysin maanalaisessa kammiossani ja istahdin sinne hetkeksi lepäämään. Kirjoituspöydälläni oli useita sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Arvelin, että tohtori Leeteä ehkä huvittaisi nähdä Bostonin lehti vuodelta 1887, ja otin sentähden sen mukaani, kun menin sisälle.

Aamiaisella kohtasin Editin. Hän punastui tervehtiessään minua, mutta oli muuten aivan levollinen. Aamiaista syödessämme silmäili tohtori Leete sanomalehteä, jonka olin hänelle antanut. Samoin kuin kaikissa muissakin sen aikuisissa lehdissä oli siinäkin joukko uutisia työväenliikkeestä, työlakoista ja -suluista, työväenpuolueiden ohjelmista ja anarkistien hurjista uhkauksista.

Kun tohtori Leete luki meille muutamia näitä uutisia, kysyin:

»Minkä verran ovat anarkistit ottaneet osaa uusien olojen luomiseen? He pitivät aikoinaan tavatonta melua, ainoastaan sen tiedän heistä».

»He eivät ole luonnollisesti ottaneet siihen laisinkaan osaa, vaan päinvastoin estäneet sitä», vastasi tohtori Leete. »Sen he tekivätkin sangen tarmokkaasti, niin kauan kuin heitä oli, sillä heidän jyrkät vaatimuksensa vaikuttivat, ettei tahdottu kuulla maltillisiakaan yhteiskunnallisia parannusehdotuksia. Näiden hurjapäiden kannattaminen olikin parannusten vastustajain viekkaimpia keinoja».

»Kannattivatko he anarkisteja?» kysyin kummastuneena.

»Kyllä», vastasi tohtori Leete. »Ei ainoakaan historiantutkija epäile enää, että kapitalistit maksoivat anarkisteille, jotta he liehuttaisivat kapinan veristä lippua ja saarnaisivat murhaa, ryöstöä ja murhapolttoa sekä pelottaisivat siten heikkoja, jotta kaikki todelliset parannusyritykset tukahdutettaisiin. Onpa ihmeellistä, että te annoitte niin täydellisesti pettää itsenne!»

»Mitä syytä teillä on luulla, että anarkistit saivat kapitalisteilta kannatusta?» kysyin.

»Syyt ovat aivan selvät», vastasi tohtori Leete. »Täytyyhän kaikkien huomata, että anarkistien menettely oli omiaan hankkimaan heidän ajamalleen asialle tuhat vihollista samalla kuin yhden ystävän. Jos ei otaksuta, että he olivat palkatuita, täytyisi heitä pitää rutihulluina.[1] Ei kai ainakaan Yhdysvalloissa voinut mikään puolue järkisyiden nojalla otaksua pääsevänsä päämääräänsä, ellei se saanut kansan enemmistöä aatteittensa puolustajaksi, kuten sittemmin kansanpuolue».

[1] Myönnän, että anarkistien menettelyä on vaikea selittää muuten, kuin otaksumalla heidän olleen kapitalistien palkkaamia, mutta siitä huolimatta on tämä otaksuminen aivan väärä. Eikä sitä minun aikakaudellani uskottukaan, vaikka se nyt loitolta katsoen näyttää niin luonnolliselta.

»Kansanpuolue, mikä se on?» kysyin. »Se lienee syntynyt vasta myöhemmin. Oliko se joku työväenpuolue?»

»Ei», vastasi tohtori. »Työväenpuolueet eivät olisi yksinään voineet saada laajempia ja pysyväisiä muutoksia aikaan. Ne olivat luokkajärjestöjä, ja siis liian ahtaalle pohjalle rakennettuja voidaksensa saavuttaa koko kansaa tarkoittavan päämäärän. Vasta sitte kun tunnustettiin, että talous- ja yhteiskuntajärjestelmän uudestaan rakentaminen jalommille siveellisille periaatteille ja yhteishyvä, yleinen varallisuus päämääränä; ei ollut ainoastaan yhden, vaan kaikkien luokkien, sekä rikasten että köyhien, sivistyneitten ja sivistymättömäin, vanhojen ja nuorien, heikkojen ja vahvojen, miesten sekä naisten parasta tarkoittava yritys, vasta sitte voitiin menestyksellä ryhtyä aatetta toteuttamaan. Syntyi kansanpuolue, joka toteutti sen valtiollista tietä. Puolue omisti tämän nimen luultavasti siitä syystä, että sen tarkoituksena oli saada sekä tuotannon eri haarat että tavarain jakaminen kansan käsiin. Itse asiassa se ei olisi voinut löytääkkään kuvaavampaa nimeä, sillä koettihan se saada kansan aatteen toteutumaan laajemmassa ja täydellisemmässä merkityksessä, kuin sitä koskaan ennen oli käsitetty. Kansaa ei enää katsottu vain ihmisjoukoksi, joka on liittynyt yhteen ainoastaan määrättyjä valtiollisia tarkoituksia varten, mitkä vaikuttavat yksilön onneen ainoastaan sangen kaukaa ja pintapuolisesti. Kansan tuli olla yksi perhe, yksi sisällinen kokonaisuus, sen tuli olla kuten korkealle taivasta kohti kohoava mahtava puu, jonka lehdet ovat kansalaisia ja saavat ravintonsa puun nesteistä, mutta samalla ravitsevat vuorostaan puuta. Kansanpuolue oli isänmaallisin kaikista puolueista, sillä se koetti jalostaa isänmaanrakkautta, kohottaa sen vaiston kannalta todelliseksi, itsetietoiseksi tunteeksi, siten että se teki isänmaan todelliseksi isänmaaksi, isäksi, joka antaa lapsilleen kaikki, mitä he tarvitsevat elämän ylläpitoon ja mukavuuteen, eikä ole ainoastaan epäjumala, joka vaatii, että hänen puolestaan on vastustelematta käytävä kuolemaan».

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Edit Leete oli luonnollisesti tehnyt minuun syvän vaikutuksen aina siitä hetkestä saakka, jolloin olin niin omituisella tavalla joutunut vieraaksi hänen vanhempiensa kotiin. Oli selvää, että eilis-illan tapahtumat kiinnittivät ajatuksiani yhä enemmän häneen. Alusta alkaen oli minua miellyttänyt hänen iloinen avomielisyytensä ja teeskentelemätön suoruutensa, joka enemmän muistutti jaloa viatonta poikaa kuin ainoatakaan tuntemaani tyttöä. Halusin saada selville, oliko tämä miellyttävä piirre hänelle omituinen, vai johtuiko se mahdollisesti niistä naisten asemaa koskevista yhteiskunnallisista muutoksista, mitä epäilemättä oli tapahtunut sitte minun aikakauteni. Kun satuin samana päivänä olemaan kahden tohtori Leeten kanssa, käytin tilaisuutta hyväkseni ja johdin keskustelun tähän asiaan.

»Kun naisilla ei enää ole taloudenhoidosta johtuvaa taakkaa kannettavanaan», sanoin, »ei heillä liene nykyjään muuta tointa, kuin hoidella kauneuttaan ja kehittää luonnonlahjojaan».

»Meidän miesten mielestä», vastasi tohtori Leete, »ansaitsivat he täydellisesti toimeentulonsa, käyttääkseni teidän aikakautenne puheenpartta, vaikka eivät tekisikään mitään muuta. Mutta olkaa vakuutettu, että he ovat liian ylpeitä suostuaksensa ottamaan almuja yhteiskunnalta, vaikkapa ne annettaisiinkin maksuksi siitä, että he ovat yhteiskunnan koristuksena. Taloustoimista vapautuminen oli heille tosin mieluista, koska ne eivät ainoastaan olleet tavattoman raskaita, vaan myöskin summatonta voimien tuhlausta yhteistoimintaan verraten. Mutta he halusivatkin vapautua taloudenpidosta ainoastaan voidakseen sitä tehokkaammin edistää yhteistä hyvää toisella, mukavammalla ja tarkoituksenmukaisemmalla tavalla. Naiset ovat samoin kuin miehetkin työarmeijan jäseniä ja luopuvat siitä ainoastaan silloin, kuin äidin velvollisuudet vaativat. Useimmat naiset ovatkin joko nuorempina tai vanhempina olleet tuotannon palveluksessa mikä viisi, mikä kymmenen tai viisitoista vuotta, ja lapsettomat naiset koko palveluskauden».

»Naisen, joka joutuu naimisiin, ei siis tarvitse luopua tuotannon, palveluksesta»? kysyin minä.

»Ei paremmin kuin miehenkään», vastasi tohtori. »Minkätähden he siitä luopuisivat? Naimisissa olevalla naisella ei ole enää nykyaikana taloustoimia, kuten jo kuulitte, eikä suinkaan aviomies liene pieni lapsi, joka tarvitsee hoitoa».

»Meidän aikanamme pidettiin surkuteltavana epäkohtana sitä, että naisten täytyi tehdä niin paljon työtä, mutta minusta näyttää, että he tekevät täällä enemmän työtä kuin meillä», huomautin minä.

Tohtori Leete nauroi.

»Aivan niin onkin asia», sanoi hän. »Naiset työskentelevät nykyjään samoin kuin miehetkin. Mutta siitä huolimatta ovat he paljoa onnellisempia, kuin yhdeksännentoista vuosisadan naiset, jotka olivat, jos voi luottaa aikalaistenne kirjoituksiin, sangen onnettomia. Naisemme voivat nykyjään paljoa tehokkaammin kuin teidän aikananne auttaa miehiä ja ovat siitä huolimatta paljoa onnellisempia siitä syystä, että me seuraamme heidän samoin kuin miestenkin työn suhteen periaatetta, että jokaisen tulee päästä alalle, mihin hänellä on paras taipumus. Koska naiset ovat heikkovoimaisempia kuin miehet ja muistakin syistä sopimattomia eräille tuotannonaloille, ovat heidän työalansa ja ne ehdot, joita on noudatettava työtä tehdessä, järjestetyt näitä tosiasioita silmällä pitäen. Kaikkialla ovat raskaimmat työt miesten ja ainoastaan kevyemmät naisten suoritettavina. Naisten ei sallita missään tapauksessa antautua toimeen, joka ei niinhyvin työn kovuuteen kuin sen laatuunkin nähden ole täysin sopivaa hänen sukupuolelleen. Sitäpaitse on naisten työpäivä tuntuvasti lyhempi kuin miesten, he saavat useammin lomaa ja sen lisäksi on pidetty huolta siitä, että he voivat levätä, jos he lepoa tarvitsevat. Nykyajan miehet käsittävät aivan hyvin, että naisten kauneus ja sulous on elämän suurin nautinto ja tehokkain kiihotin voimain ponnistukseen. Käsittäen tämän ja tietäessämme, että kohtuullinen ja säännöllinen, kyvyn mukaan sovitettu työ on ruumiinvoimain parhaallaan ollessa erittäin terveellistä sekä ruumiille että sielulle, sallimme naisten ottaa osaa tuotantoon. Olemme vakuutettuja, että naistemme kukoistava terveys, joka on täydellisenä vastakohtana teidän aikanne yleiselle kivuloisuudelle naisten keskuudessa, johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että kaikilla on samanlaista terveellistä ja virkistävää työtä».

»Sanoitte naistenkin kuuluvan »työarmeijaan», sanoin. »Kuinka he voivat olla saman johdon ja järjestelmän alaisia kuin miehet, kun heidän työehtonsa ovat aivan erilaiset?»

»Heillä onkin oma johtonsa», vastasi tohtori Leete. »He ovat pikemmin työarmeijan apujoukkona kuin sen varsinaisena osana. Heidän ylipäällikkönään on nainen ja muutenkin on johto heidän keskuudessaan yksinomaan naisten käsissä. Päällikön samoin kuin ylemmät viranomaisetkin valitsevat ne naiset, jotka ovat suorittaneet palveluskautensa. Tässä menetellään siis aivan samoin, kuin miesten päällikköä tai johtajia valittaessa. Naisten järjestön johtaja on jäsenenä presidentin neuvostossa ja hänellä on kielto-oikeus naisten työtä koskevien määräyksien suhteen, kunnes kongressi ratkaisee kysymyksen. Oikeuslaitoksistamme puhuessani en muistanut sanoa että meillä on sekä miehiä että myöskin naisia tuomareina. Naisten johtaja nimittää naispuoliset tuomarit toimeensa. Jutuissa, joissa molemmat riitapuolet ovat naisia, on nainen tuomarina. Jos riitapuolina on mies ja nainen, tuomitsee silloin sekä mies- että naistuomari, joiden päätöksen tulee olla yksimielinen».

»Naiset näkyvät siis täällä muodostavan niin sanoakseni valtion valtiossa», huomautin.

»Niinpä kyllä, ainakin jossakin määrässä», vastasi tohtori Leete. »Mutta tämä »valtio» ei käy vaaralliseksi kansan kokonaisuudelle, kuten tulette huomaamaan. Eräs teidän yhteiskuntajärjestelmänne lukemattomia virheitä oli juuri se, että te ette tunnustaneet eri sukupuolten erilaista yksilöllistä luonnetta. Miesten ja naisten välinen kiihkoisa taipumus toisiinsa on liian usein estänyt ihmisiä käsittämästä ja huomaamasta sitä syvää eroavaisuutta, joka monessa suhteessa tekee eri sukupuolet vieraiksi toisilleen ja kykenemättömiksi käsittämään toisiansa yhtä hyvin, kuin samaan sukupuoleen kuuluvat henkilöt. Sen sijaan kuin eräät teidän aikakautenne parannustenharrastajat nähtävästi koettivat tukahduttaa eri sukupuolien väliset eroavaisuudet, olemme me antaneet niiden vapaasti kehittyä, ja siten on sekä kummankin sukupuolen erityistunteet että myöskin eri sukupuolten välinen tunne-elämä vain syventynyt ja vahvistunut. Teidän aikananne ei naisilla ollut ainoatakaan sellaista toimialaa, missä he eivät olisi joutuneet luonnottomaan kilpailuun miesten kanssa. Me olemme avanneet heille oman maailmansa omine elämäntehtävineen, pyrintöineen ja kunnianhimoineen, ja, vakuutan teille, että naisemme ovat näihin oloihin sangen tyytyväiset ja tuntevat olevansa onnelliset. Meistä tuntuu, että naiset joutuivat teidän aikakaudellanne sivistyksenne uhreiksi suuremmassa määrässä, kuin mikään muu kansanluokka. Huolimatta pitkästä ajasta, joka siitä saakka on jo kulunut, tuntuu vielä nytkin mieltäliikuttavalta ajatella heidän yksitoikkoista, kehittymätöntä elämäänsä, joka supistui avioliitossa yhä ahtaammalle, heidän ahdasta näköpiiriänsä, joka useimmiten ei ulottunut kodin neljää seinää sekä pienten persoonallisten harrastusten piiriä ulommaksi. Minä en puhu nyt ainoastaan varattomain kansankerrosten naisista, joiden tavallisesti täytyi työssä raataa itsensä kuoliaiksi, vaan varakkaista ja rikkaista. Naiset eivät voineet astua elämän suurten surujen tai pienten vastuksien piiristä ulos ihmiskunnan yleisten asiain raittiiseen ilmakehään, he eivät voineet harrastaa muita asioita, kuin perheellisiä. Sellainen elämä olisi tehnyt miehen tylsäjärkiseksi tai mielipuoleksi. Nyt on kaikki toisin tässäkin suhteessa. Ei kuule enää kenenkään naisen toivovan, että hän olisi mies, eikä myöskään kenenkään vanhemman haluavan lapsistaan mieluummin poikia kuin tyttöjä. Tyttäremme ovat elämänuransa suhteen yhtä kunnianhimoisia kuin pojatkin. Avioliitto ei ole enää heille kahle eikä se vieroita heitä vähimmässäkään määrässä suurista yhteiskunnallisista harrastuksista tai kuohuvasta ulkomaailman elämästä. Ainoastaan silloin, kuin äitiys täyttää naisen sielun uusilla tunteilla ja harrastuksilla, vetäytyy hän joksikin aikaa pois ulkomaailmasta. Myöhemmin hän voi milloin tahansa astua entiselle paikalleen toveriensa keskuuteen eikä hänen tarvitse koskaan katkaista yhteyttä heidän kanssansa. Naiset ovat nykyjään sangen onnellisia olentoja, jos vertaamme heidän asemaansa minkä tahansa entisen aikakauden naisten asemaan. Ja samassa määrässä ovat he kehittyneet yhä kykenevämmiksi luomaan myöskin miehen onnen.

»Mutta eivätkö tyttöjen monet harrastukset», kysyin, »ole omiaan vierottamaan heitä avioliitosta? Nythän he työskentelevät innolla työarmeijassa ja pyrkivät ehdokkaina siellä saavutettaviin luottamustoimiin, joka kiinnittänee kokonaan heidän mielensä».

Tohtori Leete nauroi.

»Sitä teidän ei tarvitse pelätä, herra West», vastasi hän. »Luoja on pitänyt tästä asiasta niin hyvää huolta, että mitä muutoksia naisten ja miesten välisissä suhteissa tapahtuneekin, pysyy se vetovoima, mikä heillä on toisiinsa, aina muuttumatta. Sitä todistaa jo sekin, että avioliittoja solmittiin yksin teidän aikakaudellannekin, jolloin olemassaolon taistelu ihmisten kesken syrjäytti melkein kaikki muut ajatukset, paitse elantohuolia, ja jolloin tulevaisuus oli niin epävarmaa, että näytti melkein rikokselliselta uhkarohkeudelta ottaa kantaakseen vanhempain edesvastuuta. Mitä nykyiseen rakkauteen tulee, sanoo siitä eräs kirjailijamme, että tämä tunne nyt täyttää miesten sekä naisten sieluissa koko sen tyhjän tilan, mikä syntyi, kun elantohuolet loppuivat. Tämä on kuitenkin liiottelua, kuten käsitätte. Mutta yleensä ei avioliitto laisinkaan häiritse naisen elämän tehtävää. Päinvastoin asetetaan naispuolisen työarmeijan tärkeimpiin toimiin ainoastaan sellaisia naisia, jotka ovat olleet sekä aviopuolisoina että äiteinä, koska he vasta silloin kykenevät täydellisesti edustamaan sukupuoltansa».

»Annetaanko naisille samanlaiset luottokortit kuin miehillekin?» kysyin.

»Tietysti».

»Mutta naisille kai myönnetään käytettäväksi pienempi summa kuin miehille, koska perheenäidin velvollisuudet usein keskeyttävät heidän työnsä».

»Pienempi summako!» huudahti tohtori Leete. »Ei suinkaan! Kaikki kansalaisemme saavat samanlaisen ylläpidon. Tästä säännöstä ei ole ainoatakaan poikkeusta, ja jos niin olisikin, vaikuttaisivat mainitsemanne keskeytykset luonnollisesti, että naisille myönnetty summa kasvaisi eikä pienenisi, kuten näytte otaksuvan. Voiko olla mitään palvelusta, josta kansa olisi suuremmassa kiitollisuudenvelassa sen suorittajalle, kuin lasten synnyttäminen ja kasvattaminen kansalle? Meidän mielestämme ei kukaan maailmassa ole ansiokkaampi kuin hyvät vanhemmat. Ei löydy toista yhtä itsekkäisyydestä vapaata, yhtä vähän korvausta itsellensä vaativaa tointa -- vaikka sydän sitä tehdessä saakin täyden palkinnon -- kuin lasten kasvatus ja hoito, sillä lapsethan muodostavat maailman, kun meitä ei enää ole».

»Puheestanne päättäen eivät naiset siis toimeentuloonsa nähden riipu vähintäkään miehistään».

»Eivät tietysti!» vastasi tohtori Leete. »Ja yhtä vähän riippuvat lapset vanhemmistaan, kun heidän ylläpidostansa on kysymys, vaan kyllä lempeään hoitoon nähden. Kun lapsi on kasvanut, lisää hänen työnsä yhteisomaisuutta eikä hänen vanhempainsa varallisuutta, jotka ehkä silloin jo ovat kuolleet. Sentähden on luonnollista, että myöskin lapset ylläpidetään kansan varoilla. Jokainen kansalainen, olkoonpa hän mies, vaimo tai lapsi, saa aina ylläpidon suoraan kansalta, ilman välikäsiä, vaikka vanhemmat luonnollisesti toimivat jossakin määrässä lastensa holhojina. Yksilön suhde kansaan, hänen jäsenyytensä siinä oikeuttaa hänet myöskin saamaan ylläpitonsa kansalta, eikä tämä oikeus riipu millään tavalla hänen suhteestansa muihin yksilöihin, jotka ovat samoin kuin hänkin kansan jäseniä. Jos jonkun henkilön aineellinen toimeentulo riippuisi jostakin toisesta henkilöstä, loukkaisi se meidän siveellisiä tunteitamme, eikä sellaista menettelyä sitäpaitse voisi puolustaa minkään järkevän yhteiskuntateoriian kannalta. Mitenkä kävisi persoonallisen vapauden ja arvon sellaisten olojen vallitessa? Tiedän kyllä, että te kutsuitte itseänne vapaiksi jo yhdeksännellätoista vuosisadalla. Mutta tämä sana ei voinut silloin merkitä samaa kuin se nyt merkitsee. Sillä silloin ette varmaankaan olisi käyttäneet sitä yhteiskunnasta, jonka melkeinpä jokaisen jäsenen aineellinen toimeentulo tykkänään riippui toisista henkilöistä: köyhät rikkaista, työntekijät työnantajista, vaimot miehistä ja lapset vanhemmista. Sen sijaan että kansa olisi jakanut tuotantonsa tulokset suoraan jäsenillensä, joka olisi ollut suorin ja yksinkertaisin menettelytapa, näyttää siltä, että te pinnistitte ajatuskykyänne keksiäksenne mahdollisimman monimutkaisen kädestä käteen jakamisjärjestelmän, joka toi mukanaan mahdollisimman syvää persoonallista nöyryytystä kaikille vastaanottaville luokille.