Chapter 11

»Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Otaksukaamme, että muutamat naapurini ja minä haluamme saada aikaan lehden, joka julkaisee ja valvoo paikkakuntamme, ammattimme tai toimialamme etuja ja harrastuksia. Silloin keräämme allekirjoituksia kunnes saamme niin monta, että vuosimaksut riittävät kustannuksiin. Maksut tulevat luonnollisesti suuremmiksi tai pienemmiksi osanottajain lukumäärän mukaan. Jokaisen vuosimaksu leimataan luottokortista, joten ei kansa voi koskaan joutua kärsimään tappiota sanomalehdestä. Kansa on vain kustantaja, joka ei voi kieltäytyä suorittamasta pyydettyä työtä. Lehden tilaajat valitsevat sitte jonkun toimittajaksi. Jos valittu suostuu toimeen, pääsee hän vapaaksi muista töistänsä niin kauaksi aikaa, kun hän on toimittajana. Hänelle ei makseta palkkaa, kuten teidän aikananne, mutta sen sijaan maksavat tilaajat kansalle hänen ylläpitonsa suuruisen summan korvaukseksi siitä, että hän on riistetty muista yleisistä toimista. Hän johtaa lehden aivan samoin kuin teidän aikakautenne toimittajat, mutta hänen ei tarvitse ottaa huomioon rahallisia näkökohtia eikä puolustaa yksityispääoman etuja vastoin yleistä hyvää. Ensi vuoden kuluttua valitsevat tilaajat uudelleen joko entisen toimittajan seuraavaksikin vuodeksi, tai kutsuvat toimittajaksi toisen henkilön. Kunnollinen toimittaja pysyy luonnollisesti edelleenkin toimessaan. Jos lukijamäärä lisäytyy ja sanomalehden tulot siis kohoavat, parannetaan lehteäkin siten, että hankitaan lisää toimitusvoimia, siis aivan samoin kuin teidän aikanannekin».

»Kuinka suoritatte korvauksen avustajille, kun ei teillä ole rahoja?» kysyin.

»Toimittaja sopii heidän kanssansa kirjoitusten hinnasta», vastasi tohtori Leete. »Tämä summa siirretään sanomalehden tuloista heidän yksityiselle luottokortilleen, ja avustajille myönnetään tätä summaa vastaava vapaa-aika aivan samoin kuin muillekin kirjailijoille. Aikakauskirjoja toimitettaessa noudatetaan samaa menettelyä. Ne henkilöt, jotka haluavat suunniteltua julkaisua, merkitsevät yhteensä niin suuren summan, että sanomalehteä voidaan julkaista yksi vuosi, valitsevat toimittajan, joka määrää korvauksen avustajille aivan samoin kuin sanomalehdissäkin, ja valtion kirjapainojen tulee luonnollisesti pitää huoli julkaisusta siihen tarvittavine töineen ja aineineen. Jos ei toimittajaa enää tahdota pitää palveluksessa eikä hän ole voinut muilla kirjallisilla töillä hankkia itsellensä oikeutta käyttää aikaansa vapaasti, palaa hän yksinkertaisesti takaisin teollisuusarmeijaan. Tahdon vielä lisätä, että vaikka toimittaja tavallisesti valitaan vuodeksi ja pysyy virassaan useita vuosia peräkkäin, on kuitenkin pidetty huoli siitäkin, että lukijat voivat äänestyksen kautta erottaa hänet toimestaan milloin tahansa, jos hän muuttaa sanomalehden suuntaa tai ei johdata toimitusta tilaajain mielen mukaan».

»Jos olen käsittänyt asian oikein», huomautin minä, »ei innokkainkaan lukemis- tai tutkimisvapauden halu voi vapauttaa ketään täyttämästä velvollisuuksiansa teollisuusarmeijassa, ellei hän noudata äsken kuvailemaanne menettelyä. Jokaisen täytyy kirjallisuuden, taiteen tai keksintöjen alalla suorittamansa hedelmällisen työn kautta korvata kansalle palveluksensa teollisuusarmeijassa tai hankkia kyllin suuri luku henkilöitä, jotka sitoutuvat suorittamaan hänen ylläpitonsa».

»On varma», vastasi tohtori Leete, »ettei kukaan työkykyinen mies voi nykyaikana enää vetäytyä suorittamasta työosaansa eikä elää toisten kustannuksella, kutsukoonpa hän sitte itseään oppineeksi tai tunnustakoon suoraan, että hän on laiska. Mutta sen ohella on yhteiskuntajärjestelmämme kyllin joustava antaaksensa jokaisen inhimillisen kyvyn vapaasti kehittyä, kunhan ei vain pyritä riistämään toisia tai elämään toisten työn kustannuksella. Paitse äsken mainitulla tavalla päästään teollisuusarmeijasta vapaaksi myöskin siten, että noudatetaan hiukan itsekieltäymystä. Kuka tahansa voi kolmenkymmenen kahden vuoden vanhana, kun puolet palvelusajasta on kulunut, saada eron teollisuusarmeijasta sillä ehdolla, että hän tyytyy loppuikänsä puoleen siitä ylläpidosta, minkä muut kansalaiset saavat. Tämä riittää aivan hyvin elämiseen, vaikka silloin täytyykin luopua loistosta ja ylellisyydestä, ehkäpä hiukan mukavuuksistakin».

Kun naiset illalla poistuivat mennäksensä levolle, toi Edit minulle erään kirjan lausuen:

»Jos ette maata mentyänne voi heti nukkua, herra West, huvittanee teitä ehkä silmäillä tätä Berrianin kertomusta. Sitä pidetään hänen parhaana teoksenaan ja siitä saanette jonkunlaisen käsityksen siitä, minkälaisia nykyaikaiset kertomukset ovat».

Istuin valveilla huoneessani, kunnes aamu alkoi sarastaa ja luin »Penthesileaa», voimatta laskea kirjaa kädestäni ennenkuin se oli lopussa. Älköön kukaan kahdennenkymmenennen vuosisadan suurten kaunokirjailijain ihailija panko pahaksensa, kun sanon, että kirjaa ensi kertaa lukiessani vaikutti minuun syvemmin kaikki se, mikä oli jätetty pois, kuin se, mitä kirjassa oli mainittu. Minun aikuiseni kirjailijat olisivat mieluummin ryhtyneet polttamaan tiiliä ilman polttoaineita kuin suostuneet kirjoittamaan romaania, josta on karsittu pois kaikki ne kiihotuskeinot, jotka johtuvat rikkauden ja köyhyyden, sivistyksen ja tietämättömyyden, raakuuden ja hienouden, ylhäisen ja alhaisen sukuperän välisistä vastakohdista, sekä kaikki yhteiskunnallisesta ylpeydestä tai kunnianhimosta, rikastumisen halusta tai köyhtymisen pelosta ja omaa sekä muiden elämää koskevasta huolenpidosta johtuvat vaikuttimet -- kirjoittamaan romaania, jossa tosin olisi rakkautta yllin kyllin, mutta ei luonnottomain esteitten tai sääty- ja omaisuussuhteitten kahlehtimaa, vaan ainoastaan sydämen ääntä noudattavaa. Lukiessani »Penthesileaa» sai paremman yleiskäsityksen kahdennenkymmenennen vuosisadan yhteiskunnallisista oloista, kuin olisin voinut saada pisimmistäkään selityksistä. Tohtori Leeten kertomukset tosin olivat, mitä itse tosiasioihin tulee, sangen syvällisiä ja valaisevia, mutta ne olivat täyttäneet mieleni vain hajallisilla vaikutelmilla, joiden kokoonliittäminen oli minulle onnistunut sangen huonosti. Berrian liitti kuvat havaannolliseksi kokonaisuudeksi.

KUUDESTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna nousin ylös vähää ennen aamiaista. Astuessani alas portaita tuli Editkin eteiseen samasta huoneesta, missä olimme kohdanneet toisemme eräänä edellisenä aamuna, kuten olen kertonut.

»Kas vain!» huudahti hän, silmissään lumoavan veitikkamainen ilme. »Aiottehan taas hiipiä salaa samanlaiselle yksinäiselle aamukävelylle, joka vaikuttaa teihin niin erinomaisesti. Mutta tänäänpä minä olinkin teitä valppaampi! Nyt olette joutunut kiinni!»

»Osotatte epäilevänne oman lääkitystapanne tehokkaisuutta, jos luulette, että kävelyretkestä nyt olisi samat ikävät seuraukset kuin silloin», sanoin minä.

»Sitäpä puhetta on hauska kuulla», sanoi hän. »Olin tuolla sisällä sitomassa kukkakimppua aamiaispöydälle, kun kuulin askeleenne ja luulin huomaavani, että hiivitte salaa alas».

»Olette aivan erehtynyt», vastasin. »En edes aikonutkaan mennä ulos».

Vaikka hän koettikin uskotella minulle, että kohtauksemme oli satunnainen, aloin kuitenkin epäillä -- ja huomasin myöhemmin olleeni aivan oikeassa -- että tuo lempeä olento oli noussut parina kolmena viime päivänä tavattoman varhain täyttääksensä itse omistamansa hoitajavelvollisuuden ja estääksensä minut pääsemästä yksin ulos, jos nimittäin sattuisin joutumaan samaan mielentilaan, kuin kerta ennen. Kun hän hyväksyi minut apulaisekseen kukkakimpun teossa, menimme huoneeseen, mistä hän oli tullut.

»Tiedättekö aivan varmaan», kysyi hän, »että olette nyt päässyt tykkänään vapaaksi niistä kauheista tunteista, joiden alaisena olitte eräänä aamuna?»

»En voi kieltää, että minusta vieläkin väliin tuntuu hyvin kummalliselta», vastasin. »Joskus täytyy minun vieläkin kummastellen kysyä itseltäni, kuka oikeastaan olen. Olisi kai liikaa odottaakin, ettei kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut asianlaita olisi näin. Mutta luullakseni on varmaa, etteivät tuollaiset tunteet enää saa minua pois suunniltani, kuten silloin melkein oli käydä».

»En koskaan unhoita, kuin onnettomalta silloin näytitte», sanoi hän.

»Jos olisitte pelastanut ainoastaan elämäni», jatkoin minä, »voisin ehkä löytää sanoja, joihin pukisin kiitollisuuteni, mutta kun pelastitte järkeni, eivät sanat enää riitä kyllin selvästi ilmaisemaan, missä kiitollisuudenvelassa olen».

Puhuin liikutuksen valtaamana, ja hänenkin silmiinsä kohosi kyyneleitä.

»Olisi liikaa uskoa kaikkea tuota», virkkoi hän. »Mutta sangen hauskaa on kuulla teidän puhuvan noin. Minähän tein itse asiassa sangen vähän. Olin sangen huolissani teidän tähtenne, sen tiedän. Isäni kyllä sanoo, ettei meidän pidä hämmästyä mitään, minkä voi tieteellisesti selittää, ja luullakseni on teidänkin pitkän unenne laita siten. Mutta kun vain ajattelenkin, miltä tuntuisi olla teidän asemassanne, alkaa minua pyörryttää. Tiedän varmaan, että en voisi kestää sitä».

»Kyllä sitte», vastasin, »jos enkeli tulisi ratkaisevalla hetkellä tukemaan ja lohduttamaan teitä myötätuntoisuudellaan, kuten minun luokseni saapui».

Jos kasvoni koskaan lienevät kuvastaneet, mitä luonnollisesti tunsin tätä lempeätä, nuorta, rakastettavaa tyttöä kohtaan, joka oli suorittanut sellaisen enkelin tehtävän elämässäni, kuvastivat ne sillä hetkellä varmaan ylevää ihailuani ja kunnioitustani. Tämä kasvojenilme tai sanat tai molemmat yhdessä vaikuttivat, että hän loi silmänsä alas lumoavasti punehtuen.

»Pysyäksemme asiassa», jatkoin, »täytyy minun sanoa, että vaikka eivät teidän tunteenne olisikaan olleet yhtä tärisyttäviä kuin minun, mahtoi kuitenkin tuntua hyvin kummalliselta, että mies, joka kuuluu toiseen vuosisataan ja on jo satasen vuotta ollut näköjään kuollut, virvotetaan jälleen elämään».

»Se tuntui tosiaankin käsittämättömän kummalliselta alussa», sanoi hän. »Mutta kun aloimme kuvitella itseämme teidän asemassanne oleviksi ja ajattelimme, kuinka paljoa kummallisemmalta teistä mahtoi kaikki tuntua, unhotimme luullakseni jokainen omat tunteemme. Niin ainakin minulle kävi. Asia näyttikin sitten pikemmin käsittämättömän jännittävältä ja liikuttavalta, kuin kummalliselta, näytti sellaiselta, minkä vertaista ei koskaan ennen oltu kuultu eikä nähty».

»Mutta eikö teistä tunnu kummalliselta istua minun kanssani saman pöydän ääressä, kun tiedätte, kuka olen?»

»Teidän on muistettava», vastasi hän, »että te ette näytä meistä yhtä vieraalta, kuin me teistä. Me kuulumme tulevaisuuteen, josta teillä ei ole voinut olla aavistustakaan, sukupolveen, josta ette tiennyt mitään, ennenkuin näitte meidät. Te taas olette saman sukupolven jäsen, kuin esivanhempammekin. Me tunnemme heidät, mainitsemme alituisesti useiden teidän aikalaistenne nimiä. Olemme tutkineet teidän ajatus- ja elantotapojanne. Se, mitä te sanotte ja teette, ei oikeastaan kummastuta meitä, kun taas me emme voi sanoa emmekä tehdä mitään, mikä ei teistä ole vierasta. Näette siis, herra West, että jos te luulette voivanne ajanoloon tottua meihin, ei teidän tarvitse ihmetellä, että te ette tuntunut meille aivan oudolta ensi hetkenäkään».

»Siltä kannalta en ole vielä katsellutkaan asiaa», vastasin. »Puheessanne on tosiaankin paljon huomioonotettavaa. Onhan paljoa helpompi nähdä tuhat vuotta taaksepäin, kuin viisikymmentä vuotta eteenpäin. Taaksepäin katsoen ei vuosisata olekkaan pitkä aika. Olisin voinut aivan hyvin tuntea teidän esivanhempanne. Ehkäpä todellakin tunsin heidät. Asuivatko he Bostonissa?»

»Luulen, että he asuivat».

»Ettekö siis tiedä sitä varmaan?»

»Kyllä», vastasi hän. »He lienevät asuneet täällä».

»Minulla oli suuri tuttavapiiri kaupungissa», sanoin. »On hyvin luultavaa, että tunsin heidät tai että olen ainakin kuullut jotakin heistä. Ehkäpä olen ollut hyväkin tuttava heidän kanssansa. Eikö teistä olisi hauskaa, jos sattumalta voisin ilmoittaa teille kaikkein tarkimmat tiedot esivanhemmistanne?»

»Olisihan se hyvin hauskaa».

»Ettekö tunne perheenne historiaa niin paljon, että voisitte sanoa minulle, kutka esi-isistänne elivät Bostonissa minun aikakaudellani?»

»Kyllä tunnen!»

»No mainitkaapa jonkun nimi?»

Hän oli parhaallaan pistämässä itsepäistä oksaa kukkakimppuun eikä vastannut heti. Portailta kuuluvat askeleet ilmaisivat, että muut perheen jäsenet saapuivat luoksemme.

»Ehkä joskus toiste», sanoi hän.

Aamiaisen jälkeen ehdotteli tohtori Leete, että tulisin hänen kanssansa katsomaan tavara-keskusvarastoa ja jakamislaitoksia, joista Edit oli minulle kertonut. Matkalla sanoin:

»Olen jo monta vuorokautta ollut teidän perheessänne sangen omituisessa asemassa, tai oikeastaan minulla ei ole siellä mitään asemaa. En ole ennen kajonnut tähän seikkaan tältä kannalta, koska olen ollut niin useiden erilaisten vaikutusten alaisena. Mutta nyt alan jo tuntea hiukan kiinteämpää pohjaa jalkojeni alla ja minulle alkaa selvetä, että mitenkä keskuuteenne lienen joutunutkin, olen nyt kaikissa tapauksissa täällä, ja minun on siis koeteltava mukautua oloihin niin hyvin kuin voin. Sentähden haluaisin nyt puhua kanssanne hiukan asemastani».

»Älkää suinkaan olko huolissanne siitä, että olette vieraanani perheessäni», vastasi tohtori Leete. »Minä aion pitää teidät luonani vielä kauan. Teidän kaltaistanne vierasta ei tavatakkaan joka päivä, ja kainoudestanne huolimatta ymmärrätte, ettei sellaista harvinaista olentoa hevillä lasketa pois».

»Kiitos, tohtori», sanoin. »Olisi naurettavaa, jos koettaisin osotella äärimmäistä kainoutta ja kieltäytyisin vierasvaraisuudestanne, kun minun kuitenkin on yksistään teitä kiittäminen siitä, että en enää makaa elävänä haudattuna odottamassa maailmanloppua. Mutta en voi missään tapauksessa kauan käyttää hyväkseni ystävällistä tarjoustanne, sillä jos aion tulla tämän vuosisadan kansalaiseksi, täytyy minulla olla määrätty tehtävä täytettävänäni. Minun aikanani ei olisi tosin suuressa, sekasortoisessa ihmismeressä laisinkaan huomannut yhtä henkilöä, olkoonpa hän tullut maailmaan millä tavalla tahansa. Hän olisi voinut raivata itsellensä alan, missä olisi halunnut edellyttäen, että hän olisi ollut kyllin voimakas. Mutta nykyjään on toisin. Jokainen on järjestetyn kokonaisuuden osa, jolla on määrätty paikka täytettävänä, määrätty tehtävä suoritettavana. Minä yksin olen järjestelmän ulkopuolella enkä käsitä, miten voin päästäkkään siitä osalliseksi. Nykyisessä yhteiskunnassa ei näytä olevan paikkaa muille kuin niille henkilöille, jotka ovat siinä syntyneet tai siihen muuttaneet toisesta samanlaisesta yhteiskunnasta».

Tohtori Leete nauroi sydämellisesti.

»Myönnän», sanoi hän, »että yhteiskuntajärjestelmämme on siinä suhteessa puutteellinen, ettei meillä ole mitään säädöstä sellaisten tapausten varalle, kuin teidän kohtalonne on. Mutta käsitättehän, ettei kukaan ole tullut ajatelleeksi, että väestö voisi lisäytyä muullakin kuin luonnollisella tavalla. Teidän ei kuitenkaan tarvitse luulla että emme voi hankkia teillekin paikkaa ja sopivaa tointa. Olette tähän saakka joutunut yhteyteen ainoastaan minun perheeni kanssa, mutta älkää silti luulko, että olen pitänyt salassa teidän olemassa-oloanne. Päinvastoin herätti kohtalonne jo ennen heräämistänne yleistä mielenkiintoa, joka sittemmin on yhä kasvanut. Sen johdosta, että tarvitsette lepoa, pidimme parhaana että minä otan teidät aluksi yksinomaisesti huostaani ja että minä ja perheeni koetamme tutustuttaa teitä sen maailman pääpiirteisiin, mihin nyt olette joutunut, ennenkuin ryhdytte tekemään tuttavuutta muiden kansalaisten kanssa. Toimialanne nykyisessä yhteiskunnassa on ollut meille selvillä ensi hetkestä saakka. Ainoastaan harvat meistä kykenevätkään tekemään kansalle niin suuria palveluksia kuin te, jahka kerran jätätte taloni, jota ette kuitenkaan saa vielä pitkiin aikoihin ajatella».

»Mitäpä minä voisin tehdä!» huudahdin. »Luuletteko ehkä, että osaisin jotakin ammattia tai taidetta, tai olisin yleensä kykenevä johonkin! Vakuutan, että niin ei ole laita. En ole eläissäni ansainnut dollariakaan, en ole tehnyt tuntiakaan työtä. Olen vahva, ja minusta voisi ehkä tulla tavallinen työmies, mutta muuta ei!»

»Vaikka se olisikin suurin palvelus, mitä voisitte kansalle tehdä, huomaisitte ennen pitkää, että sitä toimialaa pidetään yhtä kunniakkaana, kuin mitä muuta tahansa», vastasi tohtori Leete. »Mutta te kykenette vielä paremmin erääseen toiseen toimeen. Tunnette paljoa paremmin kuin paraskaan historiantutkijamme kaikki yhteiskunnalliset olot yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, siis aikakaudelta, joka on mielestämme historiallisesti huvittavin. Kun olette kyllin tutustunut oloihimme ja haluatte ryhtyä selittämään meille aikakautenne elämää, on teille professorin toimi avoinna jossakin yliopistossamme».

»Mainiota, todella erinomaista!» sanoin ja helpotuksen huokaus kohosi rinnastani, sillä tämä näin käytännöllisesti järjestynyt seikka oli jo alkanut huolettaa minua.

»Jos todellakin erityisesti haluatte tutustua yhdeksännentoista vuosisadan oloihin», jatkoin, »sopii toimi ihan erinomaisesti minulle, on aivan kuin minua varten luotu. En usko, että voisitte keksiäkkään toista alaa, missä voisin ansaita leipäni, mutta tästä voin itseäni kehumatta sanoa, että olen toimeen erityisesti kykenevä».

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Työ keskusvarastossa oli niin huvittavaa kuin Editin kertomuksen nojalla olin odottanutkin. Jouduin ihan innostuksen valtaan nähdessäni niin monta ja erinomaista esimerkkiä siitä, kuinka monikertaiset tulokset järjestetty työ tuottaa. -- Tavaravarasto oli mielestäni kuin jättiläismylly, jonka tuuttiin heitettiin alituisesti kokonaisia juna-ja laivalasteja tavaroita. Ne purkautuivat toisesta päästä ulos muutamia kiloja tai grammoja, muutamia metrejä, senttimetrejä tai litroja sisältävinä kääröinä, vastaten puolen miljoonan ihmisen tarpeita. Kerroin tohtori Leetelle, miten kauppa kävi minun aikakaudellani, ja hän laski ilmoitusteni perusteella, kuinka summattomasti uusi järjestelmä säästi työvoimia.

Kotimatkalla sanoin hänelle:

»Kun yhdistän teidän aikaisempiin kertomuksiinne ja neiti Leeten mallivarastossa antamiin selityksiin kaiken sen, mitä tällä matkalla näin, luulen olevani jotenkin selvillä siitä, miten tavarain jakaminen täällä tapahtuu, ja käsitän hyvin, että kaikki välittäjät samoin kuin rahatkin käyvät järjestelmänne kautta tarpeettomiksi. Mutta haluaisin mielelläni saada myöskin lähemmin selkoa siitä, miten tavarain tuotanto on järjestetty. Olette jo pääpiirteissään kertonut minulle, miten työarmeija on koottu ja järjestetty, mutta kuka varsinaisesti järjestää tuotannon? Kuka määrää lopullisesti, mitä missäkin osastossa on tehtävä, jotta kaikkialla valmistuu tarpeeksi paljon tuotteita, eikä työtä tuhlata. Tämä näyttää minusta peräti monimutkaiselta ja vaikealta tehtävältä, jota ratkaisemaan tarvitaan aivan erityistä kykyä».

»Luuletteko todellakin niin?» kummasteli tohtori Leete. »Vakuutan, että niin ei ole laita. Järjestelmä on päinvastoin niin yksinkertainen ja nojautuu niin selviin sekä johdonmukaisiin periaatteisiin, että sen hoitajiksi Washingtonissa tarvitaan keskinkertaisia kykyjä, ja he voivat suorittaa työn yleiseksi tyytyväisyydeksi. Koneisto, jota he hoitavat, on tosin summattoman suuri, mutta se on niin johdonmukainen, selvä ja yksinkertaisesti työskentelevä, että se käy melkein itsestänsä. Ainoastaan mielipuolen menettely voisi synnyttää sen toiminnassa häiriöitä. Te myönnätte asian todeksi, jahka selitän hiukan. Alkakaamme tavarain jaosta, koska tunnette sen jo jotenkin hyvin. Jo teidän aikakaudellanne voitiin tilaston avulla laskea, kuinka monta metriä samettia, puuvilla- tai villakangasta, kuinka monta hehtoa jauhoja tai perunoita, kuinka monta kiloa voita, kuinka monta kenkäparia, hattua tai päivänvarjoa kansa kulutti vuodessa. Kun tuotanto oli yksityisten käsissä eikä mitenkään voitu saada tilastoa todellisesta kulutuksesta, eivät luvut tosin olleet aivan tarkkoja, mutta kaikissa tapauksissa jotenkin oikeita. Mutta nyt, jolloin jokainen kansan varastoista ulos annettava nuppineula merkitään kirjoihin, ovat ne luvut, jotka osottavat, kuinka paljon kutakin tavaraa käytetään viikossa, kuukaudessa tai vuodessa, aivan tarkat. Näiden nojalla lasketaan seuraavan vuoden tarpeet, tietysti ottaen lukuun kaikki kysyntään mahdollisesti vaikuttavat seikat, jotka lisäävät tai vähentävät kulutusta. Kun hallitus on hyväksynyt tämän ehdotuksen, joka varmuuden vuoksi asetetaan hiukan korkeammaksi, kuin numerot osottavat, lakkaa jakamisviraston vastuunalaisuus siksi kunnes tavarat taas tuodaan sen jaettaviksi. Mainitsin äsken, että kulutusarvio tehdään aina seuraavaksi vuodeksi. Todellisuudessa menetellään täten kuitenkin ainoastaan niiden välttämättömien tavarain suhteen, joiden kysyntä on tasainen ja varma. Useiden pienempäin tuotteiden kysyntä on hyvin vaihteleva, milloin halutaan yhtä laatua, milloin taas toista. Näitä tavaroita valmistetaan ainoastaan kulloinkin vallitsevan tarpeen ja muodin mukaan. Jakamisvirasto valmistaa sellaisessa tapauksessa aina uudet tilaukset edellisen viikon numeroiden perusteella.

Koko teollisuusala jakautuu kymmeneen hallintopiiriin, joista jokainen käsittää läheisiä ammatteja. Kutakin yksityistä ammattia edustaa erityinen toimisto, joka pitää tarkan huolen alastaan, sillä työskentelevistä henkilöistä, tuotannosta ja keinoista, joiden avulla sitä voidaan kohottaa. Jakamisvirasto lähettää hallinnon hyväksymät luettelot valmistettavista tavaroista noille kymmenelle teollisuusalojen hallintopiirille, jotka jakavat ne vuorostaan eri ammattien toimistoille. Nämä antavat tilaukset väestönsä suoritettaviksi. Jokainen toimisto on vastuunalainen sen osaksi tulleesta työstä, jota asianomainen piirihallinto ja hallitus valvovat. Sitä paitse eivät jakotoimistot ota vastaan tavaraa, ennenkuin ovat sen koetelleet. Ja vaikkapa tuotteen virheellisyys tai huonous huomattaisiinkin vasta kuluttajan käsissä, voidaan syyllistä nykyisen tuotantojärjestelmän vallitessa etsiä aina siihen työntekijään saakka, joka on valmistanut tuotteen erikoisosia. Kansan käyttämien teollisuustuotteiden valmistus ei kuitenkaan vaadi läheskään koko työvoimaa. Kun eri teollisuusalat ovat saaneet tarpeellisen väestönsä, käytetään jälelle jääneet työvoimat uuden pääoman luomiseen, kuten rakennusten, uusien teollisuuslaitosten ja koneiden valmistukseen».

»Yksi seikka tässä järjestelmässänne voi luullakseni olla tyytymättömyyden aiheena», huomautin. »Kun ei yksityisiä liikeyrityksiä enää ole, niin kuinka voidaan olla varmat siitä, että tuotannon alalla tulee otetuksi huomioon pienet vähemmistötkin, jotka ovat tottuneet yhteen tai toiseen tuotteeseen, mitä eivät muut enää kysy? Virallinen määräys voi milloin tahansa riistää heiltä mahdollisuuden tyydyttää tällaista yksilöllistä tarvettansa, ja he joutuvat kärsimään yksistään sentähden, että enemmistön maku on toisenlainen kuin heidän».