Part 2

JANNE (Repäisevästi): Sanon ja sanon heti: minä vietän sen mustalaistytön kanssa tässä häitä tuossa paikassa, jos se tänne tulee, -- kyllä maar' se sitte lakkaa meidän aivoissamme kummittelemasta, vai?!

JUSTIINA (Hätkähtäen): Herran Kiesus! (Sylkäisee): Tpfyi sinuas!

JANNE (Jälleen leikkisästi): Ihan totta. Siitä on leikki kaukana, kun teistä tulee mustalaistytön anoppi!

JUSTIINA (Lähtee, pelokkaasti ja epäröiden tuon tuostakin vilkaisten Janneen, astumaan sisään): Ihan minä... En minä todellakaan tiedä... Tottako sinä? Vai leikkiä lasket?... Ihan minä jo pelkään sinua, Janne...

JANNE: Olkaa jo joutavia! Menkää nyt vain ja laittakaa kaikki valmiiksi! Sittepähän nähdään, tuleeko pidoista häät vai hautajaiset.

JUSTIINA: Menenhän minä, menen. Vaan joudu sitte sinäkin takaisin! (Menee sisään.)

JANNE (Huiskauttaa äidilleen kättään): Minä kyllä vieraista huolen pidän. (Aikoo rientää perälle, kun samassa MANJA tulee juosten oikealta ja pysähtyy, kuin naulattuna, teeskennellyn ujosti ja kiehtovana hänen eteensä. Molemmat seisovat kotvan, sanaakaan sanomatta, vastatusten, katsellen toisiaan silmiin.)

JANNE (Sanoo vihdoin äänenpainolla, josta kaikuu sekä kummastusta että ihastusta): Ooo-hoh!

MANJA (Ikäänkuin hämmentyen, kuiskaten): Minä tahdoin... Minä tulin... Anteeksi, jos... Ehkä minä...

JANNE (Katselee häntä pitkään): Mutta siinähän on, toden perään...

MANJA: Manja, niin. Tunnet, muistat siis vielä?

JANNE: Minäkö?!... Mutta sinä?

MANJA: Muistan -- hyvinkin. Sainhan sinulta suuren hopearahan -- laulusta, jonka sinulle opetin.

JANNE: Senkö tähden siis vain?

MANJA: Kyllä -- muutenkin. Ethän minulle mitään pahaa tehnyt ole.

JANNE: Ehkäpä olisit enemmän muistanut, jos olisin tehnyt. Sehän on teikäläisten tapa.

MANJA: Miks'et tehnyt? Kadutko?

JANNE: Kadun, Manja, todellakin. Suuret, mustat silmäsi ovat vainonneet minua, kuin helvetin kekäleet, lakkaamatta. Ellei olisi veljesi sinua niin vartioinut, niin kuka sen tietää, mitä olisi tapahtunut.

MANJA: Veljeni?

JANNE: Tuo Niki, niin. Hänkin vast'ikään kävi täällä.

MANJA: Ei hän veljeni ole.

JANNE: Kuinka? Eikö ole? Siksipä häntä syksyllä sanoit.

MANJA: Muuten vain sanoin. Olin hänen kasvattisisarensa. Nyt olen hänen naisensa.

JANNE: Vai on se sillä lailla?! (Kotvan äänettömyys): Sinä olet nyt siis naimisissa, Manja?

MANJA: Niin -- olen. Hiljan vasta yhteen mentiin. Entäs sinä? Oletko sinäkin jo kasvattisisaresi ottanut?

JANNE: En -- ole -- vielä.

MANJA: Miks'et?

JANNE: Enpä tietänyt, että olit minut jo ehtinyt unhottaa.

MANJA (Painautuu syrjittäin Jannen rintaa vasten ja luo katseensa maahan, kuiskaten): En ole unhottanut, en. Aina muistan...

JANNE (Kiertää toisen käsivartensa Manjan olkapäiden ympäri ja nostaa toisella leuan alta hänen kasvojaan ylös): Näytäppäs silmäsi!

MANJA (Luo häneen katseensa ja heittää molemmat kätensä hänen olkapäilleen): Tuossa!

JANNE (Katsottuaan pitkän aikaa, ääneti, Manjaa silmiin): Olit sinä silloin jo kaunis, mutta nyt olet vielä monta vertaa kauniimpi! -- Sanoppas! Miksi menit tuolle Nikille? (Sysää Manjan luotaan kuin suutuksissaan, vaan kuitenkin hellästi.)

MANJA (Väistyen etemmäksi, kääntyen selin Janneen ja luoden taas kiemaillen katseensa maahan): Täytyi. (Kotvan äänettömyys.) Niin, minun täytyi. (Kääntyen yhtäkkiä Janneen päin.) Miks'et sinä silloin ottanut minua, sinä?

JANNE: Mitä sitä kysyt? Tiedäthän sen.

MANJA: Tämmöisen mustalaislikan, -- phyh!

JANNE: Mitä sinä tarkoitat? Etkö sen enempää arvoa itsellesi anna? Minäpä vain en sillä lailla sinua kohdella tahtonut, vaikka mustalainenkin olet. En pienintäkään pahaa tehdä tahtonut, saatikka sitte kokonaan pilata. Vai oliko se sinusta pahasti tehty, häh?

MANJA: En minä tiedä. Kun minä rakastan, niin en minä ajattele mitään. Et taitanut sitte kuitenkaan minua oikein rakastaa.

JANNE: Niinkö? Vai sillä lailla -- ajattelematta -- sinä sitte Nikille jouduit?!

MANJA (Tulisesti): Niin!! (Yht'äkkiä vienosti): Mutta kuule! Vieläkö sinä osaat sen laulun, jonka sinulle opetin?

JANNE: Kyl-lä. Mutta nyt on minulla toinen laulu, joka sopii sinulle paremmin. Sen tahdon sinulle laulaa. (Laulaa laulun N:o 7):

Olen uskonut, toivonut, lempinyt, Kaikk' uhrannut lempeni tähden, Sen edestä elää en empinyt Ja kuoloonkin kernaasti lähden.

En ma luullut, että ois pettänyt Oman armaansa parhain kulta, Elon ihanin päivä jo että nyt Näin sammuisi varhain multa.

Ja se sammuu, kuin syysilta ruskoton Noilla synkillä sydänmailla. Mit' on elo, kun ystäv' on uskoton, Sydän tyhjänä, lempeä vailla?!

Semmoinen se oli. -- Tiedätkös kelle se laulu on tehty?

MANJA: No? Kelle?

JANNE: "Uskottomalle."

JUSTIINA (Tulee portaikolle): Sinäkö täällä -- vielä? -- -- Kah!!

JANNE: En kerinnyt vielä lähteä muita hakemaan, kun tänne jo yksi vieras tuli, -- tämä tässä...!

MANJA (Juoksee Justiinaa vastaan, tahtoen häntä kädestä ottaa): Hyvää iltaa, hyvä emäntä! Kiitoksia, että tahdotte kestitä... kutsutitte...

JUSTIINA (Tyytymättömänä, väistellen): Noh, noh! Antaahan olla! (Janneen päin): Vai tämä se on täällä sittenkin? Tunnenhan minä. Olisivat saaneet olla pidot pitämättä, näen mä.

MANJA (Joutuu hämille ja vetäytyy syrjään): Lähden pois. Ei sitte tulla... kukaan.

JANNE (Ottaen Manjaa käsivarresta): Odotahan! Mitä tuossa! (Justiinalle): Kuulkaahan nyt ensin, äiti, ennenkuin tässä pidot pilaatte! Ei tämä nyt sen kummempi ole, kuin sen äskeisen Nikin vaimo, niinkuin meidän oloissamme sanottaisiin. Sen hän tässä juuri itse ilmoitti eikä teidän siis ole syytä pelätä paholaisen enää saunaa lämmittävän, -- siitä kyllä Niki huolen pitää.

JUSTIINA (Epäillen katsellen Manjaa): Kukapa sen riettaan juoniin voi uskoa: tekeytyy milloin miksikin?! Eipä taida papinkirjaakaan olla muassa?

MANJA (Lehahtaen vihasta): On. Mutta ei sitä joka talossa näytetä, vaikka mustalaisiakin ollaan.

JANNE (Lepytellen): Maltahan! Maltahan! Manja!

JUSTIINA: Kas, kas! Onpas siinä pippuria!

MANJA (Syrjään, tyyntyen): On vielä turkkilaistakin, jos tarvitaan.

JANNE (Justiinalle): Mitä sitä nyt syyttä loukkaa! Ihmisiähän ne ovat, nekin. Ja tänne kutsumiamme päälle päätteeksi -- vieraiksi. Aikansa ovat ja lähtevät maailmaa kiertämään taaskin, kun ovat saaneet vatsansa täyteen. Johan se oli päätetty, että kuunnellaan heidän lauluaan ja katsellaan heidän tanssiaan ja sillä hyvä. Tälläkin tässä (ottaa Manjaa käsipuolesta) on taitoa sekä kurkussa että varpaissa. Hän laulaa teille nyt kauneimman laulunsa sillä aikaa, kuin juoksen meidän joukkoamme hakemassa. Eikö niin?

JUSTIINA: Jopa nuo näkyvät tulevan hakemattasikin, -- minkä taannoin ikkunasta huomasin.

JANNE: No, sitä parempi. -- Laula sitte, Manja, meille molemmille. Lepytä äiti! Laula sydämeen! Ei hän ole niin ankara, kuin miltä näyttää.

JUSTIINA: Kuulen kai tuon sisäänkin... -- tämän satakielen laulun. (Aikoo mennä, vaan palaa sanomaan Jannelle puolikovaan.) Vielä kerran sinulle sanon: ole varoillasi, Janne! (Menee sisään.)

JANNE (kohauttaa kummastellen vain olkapäitään).

MANJA (Juoksee Justiinan poistuttua Jannen luo): Mitä äitisi sanoi sinulle?

JANNE: Mene, tiedä, mitä se joutaviaan höpisee!

MANJA (Kuiskaten): Kuule, Janne! Ainoastaan sinun pyynnöstäsi tyynnyin. (Polkien jalkaansa ja välähyttäen silmiään): Muuten, saamari vie, olisin näyttänyt, kuka olen.

JANNE (Hyväellen Manjaa): Elä ole milläsikään! Istu tuohon kiikkulaudalle! Minä en salli kenenkään sinua loukata.

MANJA (istuutuu): Mutta istu viereeni! Muuten en uskalla olla täällä. Vielä pilkkaa tekevät kyläläisesi, kun tulevat.

JANNE (Väistellen): Hah hah hah! Oletpa sinä mokoma!

MANJA: Etpäs uskalla sittenkään. En minäkään sitte yksin... (Nousee.)

JANNE (Istuutuu): Koko peijuoni! Istunhan minä, kah! Istu nyt sitte sinäkin! (Vetää Manjan viereensä.)

MANJA (Istuutuu ja painautuu ihan Jannen viereen): Kas näin! Ei muuten -- sitte.

JANNE: Entäs se laulusi? Laula, laula se nyt minulle, ennenkuin muut tulevat... se minun lauluni, muistathan?

MANJA (Kiertää käsivartensa Jannen kaulaan ja taputtaa häntä poskelle): Muistan! Laulan! Sinulle! (Laulaa laulun N:o 8):

"Mun silmäin kyynel peittää"...

Mun silmäin kyynel peittää, Kun sua muistan vain', Meit' onnemmeko heittää, Näin inhast' erottain? Minäkö unhottaisin Katseesi loistehen? Sydämmin hehkuvaisin Ma aina muistan sen. Voi, näinkö varhain Jo haihtui rakkaus Ja onni parhain? Oi, sallimus! Ei! Tuntee sielu: Et voi sa pettää; Ei ajan nielu Oo ikuisuus! Taas mulle kätes tarjoo Ja katse hellä suo! Pois poista murheen varjo Ja rauha jälleen tuo! Mun taas suo lempes juoda Hunajaa hurmaavaa, -- Sen taas suo mulle luoda Mont' ihmeunelmaa! Voi, näinkö varhain Jo haihtuu rakkaus Ja onni parhain? Oi, sallimus! Ei! Tuntee sielu: Et voi sa pettää; Ei ajan nielu Oo ikuisuus!

(Kun Manja on laulanut laulunsa loppuun, tulevat perältä, vasemmaltapäin, nuoret, iloisesti touhuten, esille, MIILI etunenässä, ja aitan eteen ilmestyy, kuin taivaasta pudonneena, NIKI, joka tuimasti iskee katseensa Janneen ja Manjaan. Nämä huomattuaan pysähtyvät ja vaikenevat kaikki nuoret.)

MIILI (Saa vain sanotuksi): Tulimme ilmoittamaan... Mutta nehän ovatkin -- mustalaiset -- jo täällä -- vieraina!

JANNE (Nousee samalla paikaltaan ja lausuu reippaasti): Niin. Eivätkä tässä vielä kaikki ole. Äiti ja minä olemme pyytäneet koko leirin tänne ja minä aioin juuri tulla teitäkin hakemaan -- yhdessä huvittelemaan mustalaisten kanssa. Terve tuloa siis! Toivon, ettette näistä muista loukkaannu (osoittaa Manjaan ja Nikiin), vaikk'ei niillä maassamme olekaan muuta äänioikeutta, kuin laulamiseen.

ÄÄNIÄ NUORTEN JOUKOSTA: "Eipä suinkaan", "kiitoksia vain", "kernaasti meidän puolestamme", "siitäpä hauska tulee" y.m.s.

JANNE (Nikille): A muut? Lääväänkö ne sitte jäivätkin? (Naurua.)

NIKI: Täällä ovat jo kaikki aitan takana. Tännekö tullaan -- pihaan?

JANNE: Tänne, tänne. (Viittaa mustalaisia tulemaan): Tulkaa, tulkaa, hyvät vieraat, kauniit ja kierot, vanhat ja nuoret, väärät ja suorat! Kaikki olette tervetulleet, senhän olette kuulleet.

MIIHKA, NASTJA ja muut mustalaiset (tulla lappavat perätysten pihaan.)

MIIHKA (Tervehtien): Kiitämme nöyrimmästi! Hyvää peltovuotta, syvää kalanuottaa!

NASTJA (Samoin): Kaikkea, mikä paljon rahaa tuottaa eikä vaivaa suuta suotta, -- sitä taloon toivotamme.

JANNE: Kiitos, kiitos! Käykää puulle! Ja missä ei ole puuta, painakaa pehmeälle! Minä autan sillä välin äitiä tuomaan rokkavadit tänne. Tule, Miili, sinäkin, että pikemmin saadaan ilot ylimmilleen. (Juoksee vasemmalle sisään.)

MIILI (joka kummastellen on seurannut Jannen puuhaa ja tuon tuostakin tutkivasti katsellut Manjaan, joka yksin, pelkoa teeskennellen, on jäänyt kiikkulaudalle istumaan, aikoo epäröiden mennä sisään, kun)

NIKI (äkkiä asettuu hänen eteensä ja ojentaa hänelle kätensä): Pyydän anteeksi: en ole vielä tervehtinyt nuorta emäntää! Hyvää iltaa, onnellista elämää nuorelle emännälle!

MIILI (Vastahakoisesti tervehtien): En ole emäntä enkä sitä sukua, josta tähän taloon emäntä otettanee.

NIKI: Kyllä, kyllä! Näytäppäs emolle kätesi -- anna hänen katsoa! Hän sinulle toden sanoo.

NASTJA (Tullen luo): Näytä, kaunokaiseni, näytä! (Ottaa Miiliä kädestä.) Pane kämmenellesi hopearaha, niin saat kohtalosi kuulla! Joka ikinen sana on tosi...

MIILI (Vihjaten Nikille): Taisivatpa sen toden jo kaikki muut nähdä paitsi -- pesemättömät silmät.

NIKI (Siitä välittämättä, Nastjalle): Katso, katso, äiti, vain! Kyllä hän sinulle onnensa perästäpäinkin palkitsee vaikka kullalla!

NASTJA (Miilille): Tule, kultaseni, tule! Elä pelkää, elä! Ei sinua kova onni kohtaa, sen jo peukalostasikin tunnen. (Vetää Miilin mustalaisjoukon keskelle, nuorten kerääntyessä heidän ympärilleen.)

NIKI (menee samassa Manjan luo ja ottaa hänet syrjään näyttämön etualalle, salaperäisesti kuiskaten): Tallin ovi on auki -- ori irti -- puoliksi käsissäni jo.

MANJA (Samoin puolikovaan): Ja isäntä minun, -- niinkuin näit.

NIKI (Kuin äsken): Pidä kiinni -- elä päästä kynsistäsi!

MANJA (Samoin): Ole huoleti minusta, -- (pään nykäyksellä Miiliin päin) kunpa vain ei tuo tyttö vihiä saisi.

NIKI (Vilkaistuaan Miiliin ja huomattuaan hänen syrjäsilmällä hellittämättä seuranneen heidän keskusteluaan, sysää teeskennellen vihaa Manjan luotaan): Öh, senkin luuska!

MANJA (Teeskennellen loukattua): Mitä siinä syyttä haukut, vanha koni, -- paistikas?! (Yleinen naurun rähäkkä sekä Manjan ja Nikin kohtaukselle että Nastjan ennustuksille).

NASTJA: -- -- Kuuntele minua tarkkaan, kaunokaiseni, kuuntele! -- Sinä olet ollut kovin, kovin onneton elämässäsi -- -- paljon, paljon sydämesi tähden -- -- ja tuo viiva tuossa, joka tännepäin käännäkse, sekin vielä vastatuulta tietää, mutta tuossa se liitäkse tähän toiseen, leveämpään ja syvempään, ja siinä, näetsen, onnesi tie alkaa, -- saat sen, jota toivot, omaksesi halaat, saat, saat vissistikin. Joudut, näetsen, kultaseni, rakkaan ja rikkaan miehen mutsuksi, hyvän pohatan kanaseksi kainaloiseksi, ja seitsemän, niin justiinsa, seitsemän lasta saat, elät kauan, kauan, lastenlapsesi lapsetkin nähdä saat -- -- (Naurua.)

ÄÄNI NUORTEN JOUKOSTA: Se oli valehtijan määrä.

MIILI (Tempaa irti kätensä): Ja valetta kaikki tyyni alusta loppuun.

NASTJA: Ei ole valetta, ei, -- totta kaikki.

MIIHKA: Ei ole meidän muori koskaan vielä väärin käteen katsonut.

NIKI (Miilin edessä rehennellen): Paikkansa se pitää. Ja minkä sanoin, sanon vieläkin, että onnea vain nuorelle emännälle ja lykkyä tykö!

MIILI (Uhotellen): "Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet, ei katehen kainalossa, pahansuovan sormenpäissä." (Rähähtää iloiseen nauruun vasten Nikin silmiä.) Ha-ha-ha-ha-ha-haa!

NIKI (Hieman hämillään): Miksi naurat, sano?! Minulleko naurat? (Katsahtaa Manjaan.)

MIILI (Nauraa edelleen): Muuten vain lystikseni. -- Kuule! Miksi tuolla lailla äsken tyttöä loukkasit, sano?!

NIKI (Suuttuneena): Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. (Poistuu muitten mustalaisten joukkoon.)

MIILI (Manjalle): Näetsen, ei ne kukot tykkää siitä, että kanat joskus laulavat. Mutta ei olla millämmekään! Lauletaan pois vain -- uhallammekin!

ÄÄNIÄ JOUKOSTA: Laulakaa! Laulakaa!

MANJA (ei vastaa mitään, vaan vetäytyy, Miiliin pitkään silmäten, joukon taa).

JUSTIINA ja JANNE (palaavat, kantaen ruokavateja ja juomahaarikoita).

JANNE: Miili, hoi! Minnekäs sinä jäit?!

MIILI: Tulen, tulen. (Juoksee vastaan ja rupee myöskin kantamaan syötävää mustalaisille.)

JANNE: Kas niin! Annetaan näitten kaukaisten vieraitten ensin panna vähän suuhunsa ja lauletaan me heille sillä välin, lauletaan ja polskaksi pistetään, eikö niin, kyläläiset?!

NUORTEN ÄÄNIÄ: No, niin! Tehdään sillä lailla.

JANNE: Sitte saamme me heidän taitoaan ihaella. Vuoroin vieraissa!...

(Mustalaiset ryhmittyvät syömään. Nuoret laulavat ja tanssivat. Sillä välin alkaa päivä painua mailleen ja taivas punottaa.)

MIILIN ja JANNEN (välillä tapahtuu, etualalla, tanssin alkaessa mykkä kohtaus, josta käy ilmi, että MIILI soimaa Jannea hänen käytöksestään Manjan kanssa, JANNE puolustautuu ja ikäänkuin pyytää anteeksi, vaan MIILI osoittaa hänelle Manjaa ja yllyttää edelleen vain pysymään hänen luonaan. Lopulta MIILI katoaa tanssivien taa perälle ja JANNE, kohauttaen välinpitämättömästi olkapäitään, menee mustalaisten joukkoon).

JANNE (Tanssin lakattua): No niin! Nyt siis alkaa ohjelman toinen osa, joka on yhtä hyvä kuin edellinenkin -- ainakin. (Mustalaisille.) Tehkää niin hyvin! (Nuorille.) Ja me, omat, käydään nyt istumaan, suu kolmantena silmänä. (Istuutuu Justiinan kanssa kiikkulaudalle, nuoret portaille ja seinustalle.)

(NIKI laulaa ensin laulun N:o 9, mustalaiskuoron kerratessa hänen jälkeensä joka värsyn):

"Vähät mä vaikka kiroo, soimaa."

Vähät mä, vaikka kiroo, soimaa Mua pahat kielet maailman, Ken tuntenut on lemmen voimaa, Ei suotta soimaa milloinkaan.

Kaikk' oothan maailmassa mulle, Muu kaikki arvotonta ain', Hetkelle tälle kaivatulle Suo lempes leima muistoks vain!

Sä lähdet pois ja, ällös kiellä, Et palaa koskaan, armahin, Mut saman vannon lemmen vielä Sinulle aina sittenkin.

Petosta olkoon muu, sen verran Tok' itseäin en pettänyt, Sua, tunnustan sen eessä Herran, Kuin hullu lemmin vielä nyt.

Ja sitten MANJA, kuoron säestäessä loppusäestöä, laulun N:o 10:

"Kautta hempesi hurmaavan tai'an."

Kautta hempesi hurmaavan tai'an Eloon elpyvi poveni paas', Herää unelmat entisen ai'an, Tahdon lempiä, kärsiä taas. Suudellen suo unhotusta, Tasaa syämmen tuskain tie, Poista luotain mieli musta, Hyväellen henki vie!

Joskin järkeni jäyhästi väittää, Että kylmenet, hylkäät sä mun, En voi hempesi kahleita heittää, Olen orjana tenhosi sun. Suudellen suo j.n.e.

Tahdon sakkahan saakka ma juoda Himon hehkuvan maljani tään, Vaikka hurmion tuokio tuoda Voisi haudankin palkaksi pään. Suudellen suo j.n.e.

(Laulun kuluessa joku vuoron perään tanssii mustalaisten hartiain nytkähyttelemis- ja permantoa pitkin liitelemistanssia. Kuoron laulaessa kuiskaa MANJA jotakin NIKILLE, joka, levottomasti vilkkuen ympärilleen, pujahtaa aitan taa oikealle.)

MANJA (Tanssin loputtua): Mutta nytpä pitää meidän saada kuulla talon nuoren emännän laulavan. Hänellähän kuuluu olevan niin ihana ääni.

JANNE: Kuuletteko, äiti? Talon nuori emäntä. Ylös laulamaan!

JUSTIINA: Vai minä? Kyllä se tiesi, ketä tarkoitti! Miiliähän se...

MANJA: Häntä, häntä juuri.

JUSTIINA: Miili! Missä Miili on? Miili, hoi!

JANNE: Ehkä hän on sisällä. -- Miili!

(Nuoret huutelevat myöskin "Miiliä", joku käy sisälläkin katsomassa, vaan palaa ilmoittamaan: "ei häntä näy sielläkään.")

JUSTIINA: Minnekäs ihmeellä hän on mennyt?

JANNE: Kylläpähän kohta tulee! (Mustalaisille.) Laulakaa sitte sillä välin vielä te! Niki esimerkiksi, -- vuorostaan taas... Vaan, kah! Missäs hän on?

MANJA (Tahtoen sekoittaa asian): Ei, laula sinä! Nyt on sinun vuorosi! Nyt tahdomme sinua kuulla.

JANNE (Katsellen, etsien): Kyllä, kyllä! Mutta minnekäs hänkin, Nikisi, on joutunut?

JUSTIINA: Toden perään! Minnekäs hänkin on kadonnut? Ja molemmat -- Miili ja Niki -- molemmat poissa! (Yleistä puheen solinaa, hälinää ja hakemista molemmissa ryhmissä.)

MANJA (Kuin äsken): Mitäs hänestä! Kylläpähän taas ilmestyy!

JANNE (Justiinalle): Mitäs kummaa tämä...?!

JUSTIINA (Hätääntyen): Enkös minä sanonut?! Siinä sen nyt sait! -- Hyvänen aika tokiinsa, mitä tämä nyt merkitsee?! (Rientäen perälle.)

MANJA (Juoksee samalla Jannen eteen, joka myös aikoo mennä perälle): Elä ole milläsikään, Janne! Tyttö on mustasukkainen... taisi suuttua minuun ja lähti piiloon. Vaan elä välitä siitä, -- me kyllä lauletaan ja tanssitaan teille! -- Isä, äiti, muut, -- laulakaa, laulakaa!

(Mustalaiset alkavat puolikovaan laulaa viimeksimainitun laulun kuoroa.)

JANNE (Yhä enemmän epäluuloisena): Mutta missä miehesi on, sano?! Minnekä hän on mennyt?

MANJA: Mistä minä tiedän. Vähät hänestä! Olkoon omilla teillään! (Alkaa myös laulaa kuoron mukana, mutta yhä pidätellen Jannea.)

JANNE: Mitä tämä on? Miksi pidätät minua? Laske! Kah! (Yrittää perälle.)

MANJA: Elä mene! Niki on mustasukkainen, hänkin. Vielä tappaa sinut... Pysy täällä, pysy täällä, Janne!!

JUSTIINA (Kauhistuneena juosten perältä): Janne, Janne! Oriisi on poissa! "Vihuri" on varastettu!

JANNE (Tulistuen): Jumalani! -- Nyt sinut ymmärrän, käärme! (Paiskaa Manjan pitkäkseen maahan.)

(Mustalaisten laulu lakkaa rutosti.)

ÄÄNIÄ NUORTEN JOUKOSTA: "Hevonen on varastettu!" "Niki sen on varastanut!" "Mustalaiset ovat yksissä tuumin!" "Mustalaiset! Mustalaiset!"

ÄÄNIÄ MUSTALAISTEN JOUKOSTA: "S'ei ole totta." "Solvaavat." "Ei olla mitään tehty." "Ei mitään varastettu." (Osa nuorista miehistä on lähtenyt Jannen perässä juoksemaan, huutaen: "etsimään! kiinni ottamaan.")

MANJA (On noussut ylös ja liittynyt muuhun mustalaisjoukkoon): Sillä lailla! Suotta syyttää! Loukkaa! -- Lähtään pois, lähtään pois!! (Osa mustalaisnaisista lapsineen livistää pakoon aitan taa.)

JUSTIINA (Tarttuen Manjaa kädestä, vetää hänet etualalle): Etpäs lähdekään, senkin kavala otus! -- Pojat, pitäkää kiinni hänet, kunnes hevonen on takaisin saatu! Ne ovat keskenään liitossa kaikki. Teljetkää aittaan hänet -- lunnaiksi!

NUORET POJAT (Tarttuen kiinni Manjaan): Pannaan aittaan! Pannaan aittaan!

MANJA: Ette saa! Ette saa! Minä en ole teille mitään tehnyt.

NASTJA ja MIIHKA (Puolustaen Manjaa): Ette saa! Ette saa! Ei olla mitään tehty, ei.

JUSTIINA: Vallesmannia hakemaan, vallesmannia! Sittepähän nähdään, kuka on varastanut. Pannaan kaikki kiinni! (Nuoret saavat MANJAN teljetyksi aittaan. Muut mustalaiset lähtevät karkuun, voivottaen, huutaen: "Vallesmanni! Vallesmanni!")

JUSTIINA (Aitan ovella): Kas niin! Laula siellä nyt liverryksiäsi, senkin ilolintu!

MUUAN NUORISTA (Palaa juosten perältä): "Vihuri" on löydetty, "Vihuri" on löydetty! Tulkaa katsomaan! Tuolla se tulla pyyhkäisee kotia päin. (Kaikki vetäytyvät, ihmetellen, perälle katsomaan.)

JUSTIINA (Ihastuneena): Totta toisen kerran! Se se on! No, hyvänen aika! Hyvänen aika! Vaan kukas... kukas sen selässä on? Eikös...? Miilihän se on, Miili!

NUORTEN ÄÄNIÄ: Miili, Miili se on!!

JUSTIINA: Sekös on tyttö! Ja kuinka se laskettaa! Koht'sillään on kotona. Tuota!

NUORTEN ÄÄNIÄ: Reipas tyttö! Reipas tyttö!!

JUSTIINA: Kas tuollahan Jannekin on -- vastassa! Totta toisen kerran! Juoksee kuin hullu talliin päin kilvan -- "Vihurin" kanssa!

NUORTEN ÄÄNIÄ: Hyvä! Hyvä!! Hyvä!!! (Kätten taputuksia ja huutoa näyttämöllä ja näyttämön takana.)

JUSTIINA: Sillä lailla! Suoraa päätä talliin sisään! Muistipas Miili vielä kumartua, ettei päätään kamanaan puhkaissut! Koko tyttö!

JANNEN ÄÄNI: "Vihuri" tallissa taas! -- -- "Vihurini"! "Vihurini"!

JUSTIINA: Ja tallin ovi kiinni! No nyt!... Kas niin! Syliin koppasi Miilin ja kantaa tänne!...

NUORTEN ÄÄNIÄ: Eläköön! Eläköön!! Eläköön!!! (Kätten taputuksia jälleen.)

JANNE (kantaa MIILIN pihaan, nuorten heitä iloisesti seuratessa).

JUSTIINA (juoksee heitä vastaan ja sulkee molemmat syliinsä). Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!!

JANNE (Laskee Miilin maahan): Ja nyt, Miili, kerro, kerro kaikki!!

JUSTIINA: Niin! Kuinka se kävi? Kuinka pääsit perille asiasta? Kuinka sait kiinni tuon rosvon?

MIILI (Hengästyneenä): Huh! Jahka tästä sydän asettuu! En ole saada henkeäni käymään.

JUSTIINA (Ihastuneena): Arvaahan sen, kultaseni!

JANNE (Pojille): Eikös ole, pojat, siinä tyttöä, joka mustalaisestakin voiton vei?!

POJAT: Vielä häntä kysyy?! -- No jo! -- Onpa on!

MUUAN ÄÄNI: Kelpaa vaikka poliisimestariksi Helsinkiin. (Naurun rähäkkä.)

MIILI: No, istukaa nyt ja kuulkaa!

JUSTIINA: Istutaan, kuunnellaan. (Istuutuu Miilin viereen, Janne toiselle puolelle, kaikki muut ryhmittyvät sinne tänne.)

MIILI (Kertoo innostuneesti): Nähkääs: minä huomasin paikalla, että nyt on jotakin juuttaalla tekeillä.

JANNE: Mitenkä? Mistä?

MIILI: Kun tallissa olit, niin joku täällä salassa liikkui ja katosi sitte äkkiä -- kuin kippa kaivoon.

JUSTIINA: No, nyt minä... Se se oli.

MIILI: Se. Ja kun sitte taas äkkiä näin mustalaiset täällä, sen tytön juonet sinun kanssasi, Janne...

JANNE: Koko piru onkin!

JUSTIINA: Näet sen nyt! Näet sen nyt!!

MIILI: ... Ja sen salaiset kuiskeet ja kavalan pelin sen rosmon kanssa tässä...

JUSTIINA: Milloinka?

MIILI: Kun sisällä olitte, -- heille ruokaa toimititte.

JANNE: Olipas se hyvä, että tänne jäit.

MIILI: Niin silloin arvasin, että nyt on hevosvarkailla "Vihuri" mielessä.

JANNE (Kynsii päätään): Saamari!

JUSTIINA: Kynsi, kynsi, hevosmies, vain mieltä päähäsi nyt! (Naurua.)

MIILI: Ei muuta kuin talliin katsomaan, niin pian kuin vain huomaamatta kadota voin. Näin, että ovi on auki -- "Vihuri" poissa! Sillä lailla! Sydän oli siihen paikkaan seisattua!

JANNE (Hellästi): Miili hyvä!

JUSTIINA: Siinä! "Vihuri" on, näköjään, sille yhtä rakas kuin Jannellekin!