Part 9

Kostaa hän aikoi. Hän tahtoi kyllä pitää lupauksensa Sepälle, mutta hän koettaisi saattaa samalla hänet ja Vornan yhteen, toivoen heidän tasaväkisyytensä vuoksi tuhoavan toisensa. Kun Lailaa ei uhkaisi vaara kummankaan puolelta, olisi hyvin luultavaa, että hän pääsisi tästä tuloksesta huolimatta Aslakin avulla pelastumaan. Mutta tehtävänsä vaikeuden hän tunsi tarkoin ja halusi saada itselleen liittolaisen, jolla olisivat samansuuntaiset suunnitelmat hoidettavina.

Lailan omituisesta kysymyksestä, kuinka hän voi pettää veljeään, oli hän käynyt hiukan araksi, mitä häneen tulee; joku selittämätön ennakkotunne kielsi häntä päästämään Lailaa kokonaan puuhiensa perille. Mutta hän oli Vornan ja Lailan puheista ymmärtänyt, että se, jolla oli hänen kanssaan tässä asiassa oikeastaan enimmän yhteistä, oli Aslak. Molemmat tahtoivat he pelastaa Lailan, mutta molemmilla oli myös sama halu saada kostaa Vornalle ja Sepälle. He olivat siis luonnollisimmat liittolaiset ja sille pohjalle rupesi Aino suunnitelmiansa rakentamaan.

Hän osoitti siinä todellista terävänäköisyyttä ja viekkautta. Kosto-aikeistaan veljeään kohtaan hän ei puhunut mitään, mutta sai pian Aslakin ymmärtämään ja uskomaan, että hän halusi todella pelastaa Lailan ja kostaa Sepälle, mikä ajatus oli hunajaa lappalaisen sydämelle. Heittäytyen huolettomaksi ja iloiseksi alkoi tyttö seurustella hänen ja Lailan kanssa yhä avoimemmin, vieden usein lappalaisen mukaansa milloin hiihtämään, milloin pienelle porolla-ajolle. Kun Laila säännöllisesti jätettiin näiltä retkiltä kotiin, ei Vorna pannut niihin mitään huomiota, korkeintaan vain nähden mielellään, että hänen sisarensa siten koetti unohtaa suruansa. Näin totutti Aino muutamassa päivässä kyläläisensä näkemään hänet Aslakin seuraamana ja palvelemana liikkeellä myöhään ja varhain, kaikkialla kylän ympäristössä. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä hän ei välittänyt selittää Aslakillekaan, johdonmukaisesti vain toteuttaen omaa suunnitelmaansa.

Hänen päätöksensä oli kärsivällisesti odottaa sopivaa tilaisuutta, vaikka kauemminkin, mutta sellainen tulikin pikemmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Vanha Vornatar ilmoitti eräänä päivänä, että välttämättä oli käytävä naapurikylällä, ja läsnä ollut Aino ymmärsi heti, että nyt oli tullut hänen hetkensä. Hän tarjoutui menemään sinne ehdolla, että sai ottaa lappalaisen mukaansa poroja katsomaan ja seuraksensa. Aamuhämärissä oli lähdettävä, että jouduttaisiin ajoissa perille.

Ilta hämärsi jo, kun hän meni Vornan tuvalle asiasta Aslakille ilmoittamaan. Pihalla kohtasi hän veljensä, joka kysyi:

-- Minne menet, sisko?

-- Lailaa käyn katsomassa.

-- Olet ruvennut paljo lappalaiselle seuraa pitämään?

-- Minkä sinä sisarelle, sen minä veljelle.

Ainon ääni oli ivallinen. Vorna rypisti kulmiaan, mutta ei vastannut suoraan, varoittaen vain:

-- Kun menette aamulla, niin olkaa varoillanne. Kävin päivällä kylää kiertämässä ja näin outoja suksien latuja ympäristöllä. Kuka lienee ollut hiihtämässä, hyvillä asioilla ei ole ollut, koska ei tullut kylään. Parasta olisi, että siirtäisitte käyntinne.

-- Äitipä tuota niin tahtoo...

-- Menkää sitten, mutta olkaa varoillanne sekä ottakaa tiuvut pois poroilta. Panisin sinulle paremman saattajan kuin tuo Aslak, ellen haluaisi nyt pitää vahtia ja kaikkia miehiä koolla. Mutta uskon, ettei olekaan mitään vaaraa. Hyvästi Aino. Ehkäpä tulen aamulla lähtöänne katsomaan.

Hän ojensi siskolleen kätensä katsoen häneen lämpimästi ja vakavasti. Tyttö sanoi hiljaa ja vierastavasti:

-- Hyvästi, veljeni. Rakastin sinua paljon ennen, nyt vihaan sinua.

Vorna heitti käden ja jäi vaiti ollen katsomaan, kun hän pyörähti sivutse pirttiin. Hänen korvissaan soivat oudosti nuo siskon sanat, laskeutuen raskaana taakkana hänen sielulleen. Hän alistui niiden leppymättömään tuomioon, sillä hänen omatuntonsa oli moittinut häntä Onton kuolemasta. Mutta sellaistahan ei ollut osannut aavistaakaan. Koko asia oli tuntunut hänestä alussa niin vähäpätöiseltä, pieneltä leikiltä ja levähdykseltä sotaretken varrella, iloiselta seikkailulta, jollaisia hän oli ennenkin vahingotta suorittanut. Mistä johtui, että se kuitenkin oli jo heti saanut aivan erikoisen värin ja niin painostavan leiman? Miksi oli tuo tyttö tuolla niin erikoinen? Miksi hän ei ollut heittänyt häntä rauhaan, vaikka oma aavistus ja tytön varoitukset olivat monta kertaa niin käskeneet? Miksi oli vanha seppä hänen tultuaan ruvennut äkkiä hourimaan kostajista ja lähestymässä olevasta tuhosta, pelottaen pian kaikki miehetkin kerrassaan? Sadatkin kysymykset vaivasivat Vornan mieltä ja huoli laskeutui hänen otsalleen synkkinä ryppyinä.

Hänen ajatuksensa palautuivat taas Lailaan ja kaikesta huolimatta tunsi hän sydämessään viehätystä ja iloa. Hän oli viime päivinä välttänyt tytön seuraa, sillä hän oli halunnut antaa hänen rauhoittua kokonaan. Ja usein oli hänellä herännyt ajatus päästää hänet kotiin ja luopua taistelusta, vaikka samalla nöyryytyksen pisto oli sen tukahduttanut. Nyt kun Aslak menisi pois joiksikin päiviksi, tahtoi hän tavata Lailaa, puhua hänen kanssaan, olla hänen seurassaan. Ehkä tyttö tottuisi häneen, viehättyisi ja taipuisi kohtaloonsa? Eihän oltu ennen kuultu, että lappalaistyttö oli niin uskollinen tunteilleen.

Hän makasi hiljaa lavitsallaan ja mietti. Tupa oli pimeässä paitsi pientä pärevalkeaa, jonka ääressä istui vanha valkoparta seppä, hiljaa sivellen sormillaan viisikielistään. Vorna katsoi häntä uteliaasti pimeästä nurkastaan. Hänen rakkaimpia muistojaan olivat tällaiset yksinäiset talvi-illat, jolloin kerrankin rauha sai vallan hänenkin mielessään ja levottomuus oli hävinnyt hetkeksi sekä mieli painunut tyyneksi ja kirkkaaksi. Mistä saattoi tulla aivan äkkiä tuollainen tyytymys kaikkeen siihen, mikä oli ja miten oli? Hän ei voinut ymmärtää sitä, mutta piti sitä pohjaltaan samana mielen vaihteena kuin hourion tapaista kuumaa raivoa, joka hänet taistelun keskellä saattoi vallata. Sekin oli omituista. Hän tiesi, ettei hänen silmänsä ollut koskaan niin varma ja kätensä niin väkevä kuin juuri silloin, vaikka ohimoissa jyskytti ja keuhkot tuntuivat aivan halkeavan.

Viisikielinen helisi vienosti ukon sormien alla. Mitä mahtoi vanhus sen helinästä kuulla, mitä muistoja mahtoi se herättää? Vorna katseli heimonsa vanhaa tietäjää ja laulajaa ikäänkuin aivan uudella mielenkiinnolla. Hän tunsi ymmärtävänsä ukon innostuksen soittoon ja lauluun, sillä usein oli hänellä itselläänkin herännyt halu laululla ja kanteleella esittää jotakin valtavaksi ja voimakkaaksi paisunutta tunnetta. Usein oli hän ajatellut vanhoja runoja kuullessaan, että hänen heimonsa elämä olikin omiaan tällaista halua ja laulun rakkautta yllä pitämään, sillä sotaretket ja voimanmittelöt kannustivat siihen aivan luonnostaan paljoa enemmän kuin maata viljelevän kansan elämä. Niinpä olikin laulaminen suurten urhojen ylpeitä taitoja.

Hän kuuli ulkoa askelten narinaa pakastuneella tantereella ja arvasi, että Aino palasi Lailan luota. Haluten taas tavata sisartaan pistäysi hän kiireesti ulos, mutta ehti näkemään vain sisarensa päresoihdun, jota hän heilutti kulkiessaan, niin että säkenet säihkyivät pimeään ilmaan. Vornasta oli tuo soihtu tällaisena puolivaloisena iltana ja kotipihalla vallan tarpeeton, mutta enempää hän ei kuitenkaan ruvennut etsimään syytä siihen, miksi Aino oli tuota soihtua nyt tarvinnut. Hän seisahtui siihen yörauhaiselle kujalle ja jäi mietteissään katselemaan vaikenevaa tienoota. Kaukaa kuului putouksen kumea pauhu kuin ikuinen voiman ja mahtavuuden ilmaus, ja samalta taholta häämötti pimeänä seinänä kosken komea harju. Kotikylä uinui niin rauhallisena ja mieluisena hänen ympärillään, kaksin verroin kalliimpana, kun muisti, mitä merkitsi hävityksen kauhistus.

Hän kuunteli. Vanhan sepän varoitusten johdosta oli hänellä muutamia miehiä hiihtelemässä kylän ympäristössä, vaikka mitään ei ollut näkynytkään. Paljo hiihdettiin kylän ympäristössä ansoillakin, niin ettei tiennyt kaikkia jälkiä epäilläkään. Mutta siltikään ei ollut luottamista, sen tiesi Vorna omasta kokemuksestaan. Kuten hän itse oli miehineen tehnyt, tekisi vihollinenkin, sillä samat keinot olivat tarjona sillekin. Salaa, äkkiä yllättämällä aina haluttiin toistensa kimppuun päästä, sillä miehiä ja voimia mielittiin säästää niin paljon kuin suinkin.

Siinä tähtien ja hiljaa leimuavien revontulten alla valtasi Vornan silloin selittämätön viileän rauhan ja kohtaloonsa alistumisen tunne. Oli kuin olisi jostain kaukaa laskeutunut hänen sydämeensä voima, jonka avulla hän äkkiä saattoi tarkastella asioitaan aivan uudelta kannalta. Ja kuin äkkiä kypsyneenä päätöksenä kuului hiljaa ja tyynesti hänen huuliltaan puoliääneen:

-- Aamulla pääsköön tyttö rauhassa lähtemään.

Hän astui tupaansa takaisin. Vanha seppä oli pannut pois kanteleensa, mutta arpoi nyt sitä innokkaammin. Vorna astui hänen luokseen ja sanoi:

-- Luovu, taatto, turhista puuhistasi. Mitä tapahtuneekin, sitä emme voi toiseksi muuttaa, vaan miesten tavoin otamme kaikki vastaan. Se on jumalille mieluisinta. Jos vainolainen saapuu, niin tulee hän kontion pesälle, jossa mesikämmen on valveillaan. Ulkona on kaikki rauhallista. Käykäämme levolle.

Vanha Seppä kääntyi äkkiä häneen ja sanoi vakavasti ja painolla:

-- Vorna. Huomissa aamuna päästä pois lappalais-tyttö, sillä hänen viattomuudellaan ei sinun ainakaan sovi syytäsi lisätä. Paha oli, että hänet tänne toitkaan.

-- Muutenkin jo päätin hänet kotiinsa lähettää, niin että turha oli sanomasi. Mieleni on omituisesti muuttunut. Heti aamulla menen siitä hänelle sanomaan.

Näytti kuin olisi vanhus huokaissut keventyneenä. Hän pani vaarnalle kannuksen ja kanteleensa, joka helisi hyvin hiljaa, kun sitä liikutettiin. Sitten hän painui levolle sanaakaan enää nuoremmalleen virkkamatta.

XVI.

Vornan yö oli levoton. Yhä uudelleen syventyi hän miettimään äskeistä päätöstään ja sitä, mikä oli hänet saanut siihen. Sitä hän ei voinut selittää, mutta hän tunsi, että hänen oli sen johdosta hyvä olla. Hän tulisi kyllä ikävöimään Lailaa, mutta siitä huolimatta olisi hänellä päätöksensä toimeenpanosta suurta tunnon huojennusta. Tunnon? Niin. Sen juuri, josta isä oli varoittanut, sanoen sen tuottamia tuskia soturille vaikeimmiksi. Olkoonpa miten hyvänsä. Aikapa tässä ruveta kaikkia asioita niin tutkimaan. Mutta tytön hän päästää pois, menee ennenkuin Aslak ja Aino ovat ehtineet lähteä, että saavat heti suoriutua taipaleelle. Saakoot hyvät eväät ja saattomiehet. Mitäpä naisten naurusta ja ilkamoimisista, että lappalaiselta sai rukkaset. Ne on helppo kestää hänenlaisensa miehen.

Kun hän heräsi, oli vielä hyvin varhainen. Hän meni ulos. Taivas oli mennyt pilveen, joten synkkä pimeys vallitsi. Mutta kaukaa kujalta kuuli hän naisen äänen, tunsi Ainoksi ja arvasi heidän jo menneen. Aluksi teki mieli huutaa heidät takaisin, mutta sitten ei viitsinytkään, kun olisivat kaikki siitä voineet säikähtää. Mutta illallisen päätöksensä mukaan lähti hän Lailan tuvalle.

Kun hän tuli eteiseen, kuuli hän sisästä hätäisiä askeleita, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Laila on ollut hereillään, kun toiset lähtivät, ajatteli hän ja koetti aukaista ovea. Se oli kuitenkin salvassa. Hän hymähti ja arveli tytön nyt yksin jäätyään kovasti pelkäävän. Hän koputti ja sanoi hiljaa:

-- Aukaise Laila, äläkä pelkää. Tuon sinulle iloisia uutisia.

Mitään ei kuulunut vastaukseksi.

Vorna koputti uudelleen ja pyysi rauhallisesti avaamaan, mutta yhäkin turhaan. Silloin hänen kiivautensa alkoi herätä ja hän koputti vaativammin pyytäen tiukasti avaamaan. Yhäkin vain kaikki hiljaa. Jo loppui kärsivällisyys ja yhdellä voimakkaalla tempaisulla riipaisi hän oven auki.

Tupa oli sysipimeä. Mitään ääntä tai elonmerkkiä ei kuulunut. Vorna kutsui Lailaa, mutta vastausta saamatta, ja käveli harmistuneena kiukaan ääreen ottaakseen hiiloksesta tulta päretikkuun. Hän sai kaivaa tuhkaa kauan, ennenkuin löysi hehkuvan kipinän ja sai tulta. Uteliaana katseli hän ympärilleen, missä Laila olisi.

Tuolla hänen vuoteellaan makasi lappalainen, seinään päin kääntyneenä, aivan hievahtamatta. Vorna meni hänen luokseen ja kosketti häntä hartioihin kuin herättääkseen. Mutta silloin samassa kavahtikin makaaja pystöön kuin salama ja törmäsi puukko kädessä hänen päälleen tavoittaen häntä rintaan.

Vornan ällistys oli sanoin kuvaamaton. Töin tuskin kerkesi hän ojentaa jalkansa suistaakseen päältään hyökkääjän, kun puukko jo välähti ilmassa. Mutta nopealla liikkeellä Vorna sai tartutuksi lyöjää ranteesta kiinni ja silloin alkoi lyhyt, mutta kiivas painiskelu. Päre putosi lattialle ja sammui, synkkä pimeys peitti molemmat. Hetken kuluttua kuului kuitenkin Vornan tyyni ja rauhallinen ääni:

-- Menikö Laila Ainon mukana?

-- Meni.

Vastaus oli uhkamielinen ja vastaaja oli Aslak.

-- No miksi salaa lähti, sillä sinunhan piti mennä Ainon toveriksi?

-- Niin piti, mutta Laila sinne nyt kuitenkin meni. Aslakin äänessä oli jotakin ilkkuvaa ja hän sanoikin vahingoniloisesti:

-- Eikä taida takaisin tullakaan, sillä hyvätpä kuuluvat olevan lähistöllä vastaanottajat.

Vorna tunsi, kuinka hänellä tämän tiedon johdosta, jolla arvasi tarkoitettavan sitä, että Seppä apureineen oli sittenkin jossakin saapuvilla, maailma musteni silmissä ja kumea raivo rupesi kuohumaan sydämessä. Puoleksi tietämättään alkoi hän puristaa hentoa vastustajaansa kourissaan, niin että tämä vihdoin vihlovalla parkaisulla herätti hänet tietoisuuteen. Inholla heitti Vorna hänet luotaan.

-- Räähkä tulisi, jos lappalaisen verellä käteni tahraisin, sanoi hän.

Hän painoi päätään käsiinsä ja suuttumus oli hänet tukahduttaa.

-- Minä narri ja naisten petettävä. Houkko, joka lepyn kyyneleistä ja teen hempeitä päätöksiä. Voi Laila! Mutta vähät sinusta. Sisartani enemmän suren. Kostaa tahtoi veljelleen. Mikä teidät nyt perii? Ei. Takaa-ajoon ja kiireesti. Pitkälti eivät ole ehtineet. Vaikka olisi montakin Seppää, niin sisareni riistän pois.

Hän hyppäsi ovelle, mutta jäi siihen kuin jähmettyneenä seisomaan.

Oli kuin olisivat helvetin henget päässeet irti. Raivoisa kiljunta ja ärjyminen, hätäiset huudot, pakenevien ja juoksevien askelten jytinä, keihästen ja kirveitten kalske täytti äkkiä pimeän yön. Kuin salaman isku valkeni Vornalle koko totuus:

Pohjalaisten kostajat!

Yhdellä hyppäyksellä oli hän vuoteensa ääressä ja puki voimakkaalla kiireellä ylleen sotavarustuksiaan. Hetkessä oli vyöllä leveä vyö olkahihnoineen, raudoitetut kinttaat ja lakki sekä sukumiekka kädessä. Hän hymähti muistaessaan vanhan sepän ennustusta ja syöksyessään ulos kujalle, jossa kävi kamala temmellys.

-- Vorna, Vorna! tervehtivät häntä miesten huudot, kun hän ehti kujan suuhun, jossa hänen illalla metsään lähettämänsä vartiat pitivät voimakkaasti puoliaan. Heidän johtajanansa oli tuo sama muhoileva äijä, joka niin rehevästi oli oluttuoppineen hänen eteensä astahtanut. Tukevasti hän nytkin käytteli kirvestään häätäen kiivaasti kujalle tunkevia suomalaisia. Kun Vornan leveä vartalo ilmestyi hänen rinnalleen, sanoi ukko mieluiseen tapaansa:

-- Niin hiljaa ja nopeasti tulivat, että ihan yllättää aikoivat. Seisomme Jänisaution reunassa tiellä, jonne juuri olemme saapuneet kylää kiertämästä, kun kuuluu äkkiä suksien kahinaa ja metsän reunasta ampuu esille miestä kuin sääskeä. Me nuolena kotia kohti, hiljaa ja ääntä päästämättä, sillä siellä emme mielineet tappeluun ryhtyä, mutta tässä kujallapa teimme tenän. Siinä päästimme varoituskiljunnan, niin että olisi luullut tuon ruotsinkin heräävän, jonka tuohon heti alussa kerkesin keikauttaa. Ei tässä hätää, kun eivät yllättämään päässeet, mutta muutenpa tekivät pian lihaa koko kylästä. Nykyriä kuulin huudettavan, joten saattavat olla Oulujoen miehiä. Vuoroin vieraissa. Tulehan, perkele, lähemmäksi. Varo, Vorna, jousella ampuvat. Kyyristy piiloon. Ka, tuonne tarttui seinään. Ei, suojaan tässä täytyy päästä, koska rupeaa ihan satamaan teräskärkiä.

-- Arhippa, taattoni, puheli Vorna. Mene miehinesi kiireesti kylään ja järjestä siellä kaikki puolustusta varten. Kokoa kaikki muona ja tavara sisäpihoille, paon varalta valmiiksi ahkioihin, ja hae naisillekin jouset sekä pane vanha seppä heitä valvomaan. Toimita kaikki kiireesti ja hyvin, sillä pian kysytään, kuka kestää. Minä kyllä yksinkin tässä kapealla kujalla toistaiseksi puoleni pitelen. Kun annatte sieltä merkin, tulen minäkin sisäpihalle, sillä sitä on helpompi puolustaa. Katsokaa, onko kaivossa tarpeeksi vettä. Ellei ole, niin kiireesti kaikki astiat täyteen. Jos voitte, niin varatkaa eläinten ruokaa, ennenkuin ehtivät kiertää kylän.

Vorna puhui kiireesti ja käskevällä äänellä. Odottamatta enempää katosi Arhippa ja Vorna jäi yksin. Kun vesakon reunassa parveilevat suomalaiset näkivät kujan aukolta miesten poistuneen, kävivät he uudelleen ryntäämään. Mutta kun Vorna puolestaan huomasi heidän tulleen niin lähelle, ettei jousta voitu siinä ahdingossa käyttää, astui hän esiin suojelevan nurkkansa takaa ja rupesi heiluttelemaan raskasta miekkaansa pelottavalla taidolla ja voimalla. Missä ikinä keihäs ojentui häntä kohti, siellä se nauskahti poikki muuttuen tehottomaksi tyngäksi, ja milloin vain sotakirveen kiiltävä terä kohosi hänen päänsä varalle, silloin sen kantaja äkisti väistyi tuon salamana suhisevan säilän tieltä. Vornan veret, jotka äsken tuvassa olivat saaneet epämieluisen ja pettymystä tuottavan sysäyksen, vierivät jo hurjaa vauhtia; hänen sieraimensa laajenivat ja hän veti ilmaa keuhkoihinsa kuin ori, joka himoaa tappelua. Kirouksia ja kummastuksen huudahduksia kuului suomalaisten joukosta, jotka vihan vimmoissaan siitä, että heidän yllätyksensä oli mennyt tyhjään, raivokkaasti ja kiinteästi tunkivat päälle. Mutta se oli turhaa. Hetkessä he sen huomasivat ja väistyivät uudelleen kauemmaksi, jolloin Vorna varovaisesti peräytyi piiloon.

Samalla kuin ensimäinen huuto oli kujalla kajahtanut, oli kylässä herännyt mitä hirvein meteli. Naisten kirkuna ja hätäiset, kuolemanpelkoiset huudot sekautuivat lasten itkuun ja eläinten ammumiseen. Koirain kiukkuinen rähinä kuului kylän ulkolaidoilta. Pian kuitenkin vaaraan tottuneet miehet saivat aikaan hiukan järjestystä pukeutuen kuumeisella kiireellä sotavarustuksiinsa ja rientäen vartioimaan kujain päitä ja rakennusten välisiä solia. Ainoa naisista, joka koko ajan säilytti tyyneytensä, oli vanha Vornatar, joka pihallaan parhaillaan oli toimittamassa sepän avulla sitä samaa, jota siihen kohta saapui Arhippakin tekemään.

-- Oikein emäntä, huusi tämä reippaasti. Niin se Vornatar ottaa oulujokiset vastaan. Naiset, katsokaa tänne. Jousi jokaisen käteen ja vekara vyölle, sillä Vornat purevat vihaisesti.

Vornatar antoi määräyksensä hätäilemättä, mutta lujasti, ja pian selvisivät naiset säikähdyksistään hänen määräyksiään tottelemaan. Tulisella kiireellä nyt tyhjennettiin ne aitat, jotka vihollinen saattoi päästä metsän puolelta sytyttämään, ja samoin ne navetat, joita uhkasi sama vaara. Parhaiten suojeltuun tupaan koottiin kaikki lapset ja vanhukset, muonaa ja kalleuksia. Äidit syleilivät lapsiaan kalpeina ja kuin viimeisen kerran, ja kallistuivat hervottomina miehensä kaulaan tämän kiiruhtaessa kaikkia puolustukseen. Tarpeen se olikin.

Kiiluvin silmin kanteli vanha seppä nuolikimppuja joka solalle miesten saataville. Jokaisesta aitan aukosta ja kujanteesta, jotka oli hetkessä tukittu renkuilla ja mitä vain esillä oli, lenteli niitä kuin rakeita, eikä miehen koskaan tarvinnut joustansa virittää, koska yhden laukaistuaan hän takaansa sai jo toisen valmiina ammuttavaksi. Huudot ja kiroukset täyttivät ilman ja säikähtyneet elukat törmäilivät pihallaan yhtenä rykelmänä. Arhippa ukko kiiruhti puolustuspaikalta toiselle, tarkasteli kaikkea tottuneen soturin silmällä, antoi neuvon ja kehoittavan, muhoilevan sanan, sivalsi suonikkaalla kädellään iskun siinä, missä sitä parhaiten tarvittiin, ja oli kohta taas toisessa paikassa. Tämä kaikki oli hänen ammattiansa, jota hän rakasti, vaikka ei olisi koskaan suonut sen oman kylän kohdalle sattuvan.

Hän oli juuri kiiruhtamassa sinne, missä tiesi rakkaan Vorna-poikansa kestelevän aamun kuuminta ottelua, kun kahden aitan solasta miesten välistä rysähti hänen eteensä maahan pitkin pituuttaan soturi, nuoli syvällä rinnassa. Vornatar kiiruhti paikalle juuri, kun Arhippa ukko kumartui hänen puoleensa:

-- Voi, Iivana poikani. Joko sattui kuolo kohdallesi, sanoi hän värisevällä äänellä, joka osoitti, että ukolla olivat tunteet yhtä lähellä kuin ystävällisyys ja urhoollisuuskin. Vornatar istahti haavoittuneen viereen ja nosti hänen päänsä syliinsä, irroittaen nuolen varovasti.

Iivanan posket olivat käyneet kalpeiksi, mutta silmissä oli vielä entinen henki.

-- Pi-piruko minun rintaani puree? Katso, maammoni.

Hän hymyili ja sanoi äkkiä riemuitsevalla äänellä:

-- Mutta minäpä tapoin kaksi.

Verisuihku tulvasi hänen suustansa, hän oikaisihe, voihkasi tuskallisesti ja kuoli. Vornatar katsoi häneen kuin kivettyneenä, mutta vanha Arhippa oli jo kaukana.

Tulen loimu rupesi valaisemaan jo päiväksi hämärtävää aamua. Siellä, missä itse Vorna otteli, oli kirkasta ja yhä kaameampana kuului sieltä taistelun melske. Yli huutojen kajahteli Vornan ärjähtely. Hetkessä oli Arhippa paikalla ja yhdellä silmäyksellä oli hän selvillä siitä, mitä oli tapahtunut.

Vornan pirtti paloi ja Vornan oli täytynyt lähteä kujalta peräytymään. Mutta kylmäverisenä ja viisaana soturina hän ei ollut antautunut aukealle ilman suojaa, vaan oli temmannut maasta jonkun vastustajansa ruumiin ja pitäen sitä kilpenään vasemmalla kädellä, heilutti hän hurmeista miekkaansa edelleen keveästi oikealla estäen iskut kuin taikavoimalla ja purren kipeästi. Voi sinua, iiläistä nuorta, ettet kimmaasi ja raivoasi hillinnyt! Oliko kostettavana neito nuori, jonka vainolainen piteli? Vai vanhan isäsi hapsetko tahdoit kunnialla verikuolemaansa vihkiä? Vai ehkä siskosi tuskaa muistelit, kun hän huusi armoa läpi yön, sitä tässä elämässä saamatta? Vai äitisikö tahdoit kostaa, hänet, joka surmattiin lastensa keskelle? Voi, ettet vielä vihaasi ja intoasi hillinnyt, sillä ennenkuin aavistitkaan, tuli ylhäältä miekka kuin salama, sattui keskelle valkotukkaista päätäsi. Kesken jäi kostosi, kesken, sillä siihen kaaduit äkkiä kuin poikki leikattuna. Mutta toiset tulevat jälessäsi ja silmät ovat raivosta ja kostonhimosta sokeana. Nyt maksat kerrankin, mitä olet velkaa, ja velkaa olet henkesi. Kaikki tapamme, viimeisen kivenkin hävitämme tästä rosvonpesästä, sillä muuten ei tule rauhaa Pohjanlahden rannoille. Jo nyt kerran jouduit allekynsin. Hei miehet, eteenpäin, rynnistäkää vaikka saatana edessä seisoisi. Sinä Pekka, ammu, ammu sieltä syrjästä, koeta osata perkelettä, että herpoutuu. Matti, käy käsiksi, muista kotiasi, joka savuna ilmassa kiitää. Yhdessä menkäämme...

Mutta Vorna ahmii ilmaa ja peräytyy taitavasti ja hätäilemättä. Jo on hän kohta rakennusten suojassa ja jo kuulee hän vanhan taattonsa Arhipan muhoilevan äänen. Mitä nyt? Kelle hän huutaa? Minulleko? Katso taaksesi, sanoo. En voi taakseni katsoa, sillä edessäkin on tekemistä. Mikä se oli?

Vorna ymmärtää, että hänen takanaan on tapahtunut jotakin, mutta saa siitä selvän vasta, kun on päässyt rakennusten suojaan ja Arhippa ilmestynyt hänen rinnalleen.

-- Lappalainen pahus, kertoo tämä, koetti pistää sinua puukollaan. Hän se tietysti sytytti tupasikin. Onneksi ymmärsin ajoissa hänen aikomuksensa, kun näin hänen hiipivän tästä nurkan takaa sinua kohti. Mutta niin myöhään se oli, etten vanhoilla jaloillani ehtinyt enää avuksesi juosta, vaan heittää hujautin mokomaa kirveelläni. Mutta välipä sillä, kun paikalleen osui. Tuolla nyt makaa polonen.

Tulen valossa näki Vorna Aslakin, joka makasi kinoksella punaten sitä hurmeellaan. Ukon kirves oli sattunut hänen selkäänsä iskien siihen tuhoisan haavan. Hän oli vielä hengissä ja näytti tuijottavan Vornaan. Hänen huulensa liikkuivat ja hän kuului sanovan:

-- Lailapa on pelastunut!

Silminnähtävä hämmästys kuvastui hänen kasvoilleen, kun Vorna vastasi vakavasti: