Part 7
Mikä oli hänelle tullut? Kuinka keveästi hän oli ennen tällaiset asiat ratkaissut. Mikä oli hänen luontonsa muuttanut niin kokonaan? Oliko hän joutunut lappalaisen lumoihin, jotka veisivät hänet turmiota kohti? Ellei tuota suomalaista olisi ollut, niin hän olisi armahtanut tyttöä jo Aslakin ensi rukouksella, mutta juuri se seikka, että tyttö oli kiintynyt tuohon suomalaiseen, oli hänet saanut ryhtymään asiaan yhä suuremmalla kiihkolla. Hänkö väistyisi? Ei koskaan. Mutta entäpä jos juuri tämä uhka oli lumojen ansiota, entäpä jos hänet juuri siten tahdottiin houkutella otteluun tuon miehen kanssa ja hän saisi siinä surmansa? Vaikka niinkin, mutta jos hän sen vuoksi peräytyisi, olisi hän pelkuri. Hän ei tahtonut peräytyä, vaan päinvastoin menetellä niin kuin halusi ja vastata itse seurauksista. Miksi oli suomalaisella tyttöön parempi oikeus kuin hänellä? Eikö hänkin ollut tuolla äskeisellä tulomatkalla niin oudosti tyttöön kiintynyt, tarmolla häntä suojellut ja varjellut, ja ollut kiitollinen, jos saisi edes ainoan hyväksyvän ja kiittävän katseen? Olkoon, ettei tyttö häntä ainakaan vielä rakastanut. Varmasti oppisi rakastamaan, kun oppisi oikein tuntemaan...
Laila avasi silmänsä ja antoi katseensa vaeltaa yli hämärän pirtin, huomaamatta aluksi takanaan istuvaa Vornaa. Mutta hänet nähdessään ja huomatessaan, missä lepäsi, karkasi hän kauhulla pystöön paeten pirtin toiseen nurkkaan. Vorna ei estänyt häntä ollenkaan, katsoen vain häneen omituisesti ja lausuen vihdoin:
-- Miksi kammoat minua?
-- Kysyt vielä, kuiskasi tyttö hiljaa.
-- Älä pelkää, en tee sinulle vähintäkään väkivaltaa. Voit luottaa minuun. Tule tänne, niin puhumme ystävinä. En ole vielä koskaan sanaani syönyt.
Arkana lähestyi tyttö häntä istahtaen kauas penkin toiseen päähän. Itkuun purskahtaen sanoi hän:
-- Voi Vorna, miksi ryöstit minut tänne? Tunnen, että tästä tulee suuri onnettomuus, tuho sinulle syylliselle, suru minulle syyttömälle. Päästä pois minut ja Aslak, niin ehkä siten vältämme kohtalomme.
Mutta Vorna vastasi huolettomasti:
-- Kun tulevi minulle, niin tulkoon. Sitä ei voi estää. Sinulle tuo ei silti tulle ja siitä varjelkoon. Mutta miksi puhuisimme sellaisesta? Etkö voisi, Laila, taipua minulle? Vornan emännäksi sinut tekisin, nostaisin suuren suvun haltiaksi ja jatkajaksi...
-- Päätä itse, onko sellainen koskaan mahdollistakaan. Eihän voi nostaa lappalaistyttöä kuulun Vornan emännäksi, sillä samallahan hän vaipuisi koko heimonsa silmissä ja menettäisi sukuinensa mahtavan asemansa. Ellet tahdo ikuista onnettomuuttani, niin päästä pois...
-- Sepälle lemmityksi.
Vornan ääni oli käynyt kiinteämmäksi ja hänen silmänsä kiiluivat, kun hän pystöön nousten jatkoi:
-- Mitä tahdon, sen myös teen. Ikinä en kenenkään mieltä ja lupaa kysy. Sukuni ei ole minua nostanut, vaan minä itse olen nostanut sekä sen että itseni. Isäni nousi voimallaan, kokosi retkillään rikkautta ja mainetta, ja sanoi kuollessaan: 'Ainoa, miksi vielä elää haluaisin, olisi se, että saisin nähdä, tuleeko pojastani huonompi'. 'Ole huoleti', vastasin minä siihen, koettaen tukkia verenvuotoa suuresta haavasta hänen ohimossaan, -- 'ole huoleti, sillä ensi työkseni haen käsiini sen miehen, joka pystyi lyömään vanhan Vornan ohimoon tällaisen aukon'. Ja sen kuullessaan ukko kuoli, nähtävästi mielissään, enkä luule, että hänen olisi tarvinnut jälkeläistänsä hävetä. Mutta vähät siitä. Miksi et voisi taipua minulle, Laila, ja miksi pelkäät onnetonta kohtaloa? Näethän, että kaikki on täällä hyvin. Terveenä olet myös tänne saapunut. Puuttuu vain, että opit pitämään minusta ja voittamaan pelkosi, niin varmasti onni sinulle ja minulle koittaa. Vornan emännäksi teen sinut, jos tahdot, ja kuolemaasi saakka pidän sinusta hyvän huolen. Sopii siis jäädä, vaikka onkin Staalon tytär...
Puhuessaan oli hän astunut tyttöä kohti. Kädet olivat itsetiedottomasti kohonneet kuin syliin ottamaan, ja silmiin oli ilmestynyt kiihkeä palo ja kaipuu. Väristen pakeni Laila hänen edestään.
-- En suostu, älä tule, sanoi hän tukahtuneella äänellä. En saata enkä halua. Miksi kiusaat minua? Päästä pois, sillä muuten meidät varmasti perii tuho...
-- Mistä sen niin tarkoin tiedät, kun sitä yhä uudelleen vakuutat?
Vornan äänestä tuntui hänen tätä kysyessään uteliaisuus ja kummastus. Laila vastasi:
-- Se on minulle niin ilmoitettu.
Ja hän rupesi kertomaan hiljaisella ja väsyneellä äänellä.
-- Kun tullessamme tuolla erämaassa väsyneenä -- nukuin ahkiooni, olikin äkkiä kuin kaikki olisi valjennut ympärillämme. Huomasin, että kävelin pitkin kapeata polkua, joka johti kohti suurta ja synkkää vuorta. Oli kuin olisi kaikkialla palanut vihertäviä revontulia ja saivolinnut olisivat lennelleet ympärilläni. Ymmärsin, että olin kuollut ja vaelsin saivomaassa, jossa kuolleet asuvat. Pian näin muitakin ympärilläni, tunsin äitini, joka sanoi odottaneensa minua, tunsin Aslakin ja isäni sekä paljo kansaani. Ja minut nähtyään nyökäytti isäni päätänsä ja sanoi minun tuloni tienneensä. Mutta tuskin olin ehtinyt vainajain asuntoon asettua, kun kuului kamala saivolintujen kirkuna ja keskellemme tulit sinä, Vorna, näöltäsi samallaisena kuin sotisovassasi, mutta hurme valuen pitkin otsaasi. Isäni kuiskasi vierelläni: sen sai, mitä haki. Jos olisi sinut rauhaan jättänyt, olisi vieläkin elävien mailla...
Vorna oli kuunnellut häntä mietteissään ja hänen kasvoilleen oli levinnyt kalpeus. Lailan ääni oli soinut niin lohduttomana ja epätoivoisena, että hänen sydämensä oli uudelleen vallannut sääli. Ulkona vinkui tuuli ikävänä ja kylmänä, tunkien tylysti sisään räppänästä ja luukkujen raoista, päreen valkean lepattaessa ikäänkuin malttamattomana ja uteliaana. Äkkiä Vornan tunnepohja muutaltihe ja hän kääntyi rutosti tyttöön:
-- Mitä loruja haastelet? Aiotko noitua minut, lappalainen?
Hän tempasi hurjasti vastustelevan tytön syliinsä, piti häntä käsivarsillaan kuin lasta sekä katsoi häntä kuumasti silmiin. Huolimatta hänen vastusteluistaan ja huudoistaan painoi hän huulensa kiihkeästi hänen huuliaan vastaan. Mutta silloin sanoi Laila ivalla:
-- Sanasi söit ja väkivaltaa teit turvattomalle.
Vorna katsahti häneen sekavasti, pyyhkäisi otsaansa ja laski hänet irti.
-- Hyvä että huomautit, Laila, sanoi hän katsoen tyttöön kuin uneksien ja kysyen muuttuneella äänellä:
-- Selitä minulle, miksi olen niin sinuun viehättynyt? Jo ensi kertaa sinut nähdessäni tunsin omituista kaihoa, joka ei ole lakannut, vaikka olemme erossa olleet. Vaikka ennen kuinka kauniin neidon kanssa olin lemmen leikissä, niin pian, paha kyllä, toisen toisen vuoksi unohdin. Miksi en voi sinua unohtaa? Olet loihtinut minut lumoihisi. Mutta miksi et sitten huoli? Tuonko Sepän vuoksi? Mutta vaikka olisikin uros moitteeton, niin enkö silti rinnallensa kelpaisi? Hänhän on köyhä metsänkävijä, minä rikas päällikkö, parempi on olla minun rinnallani. Eikö olekin?
-- Ei.
Puna kohosi taas Vornan poskille ja hänen otsasuonensa pullistuivat, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi tyynesti:
-- Nyt lähden ja jätän sinut pirttini haltiaksi. Huoletta nuku ja levähdä. Että olisit paremmassa turvassa mielestäsi, saat Aslakin toveriksesi. Anna kätesi ja sano, että tahdot kuitenkin luottaa minuun sekä pitää minua ainakin ystävänä. Mutta pois en voi sinua koskaan päästää, en koskaan...
Arasti ojensi tyttö kätensä ja sanoi hiljaa häneen katsahtaen:
-- Et olekaan niin julma kuin on sanottu...
Vorna kääntyi ja meni hitaasti suuren ja hämyisen pirtin ovelle. Lappalaistytön tummat ja säikähtyneet silmät seurasivat häntä sinne hämmästyneinä, arkoina ja kiiluvina, ja Vorna tunsi ne selässään kuin tuliset nastat. Mutta kun hän ovella hitaasti kääntyi ja kiinnitti tyttöön läpitunkevan ja suruisen, pettyneen katseensa, painui tytön pää hiljaa. Hetken siinä seisahdettuaan katosi Vorna yöhön.
Hän astui hitaasti pitkin pihaa lumiryöpyn hyväillen viilentäessä hänen polttavaa ihoansa. Hän tunsi mielessään, ettei häntä koskaan vielä oltu pakotettu niin kaikin puolin nöyryyttävään peräytymiseen kuin nyt, ja vielä vähäpätöisen lappalaisen edestä. Sydäntä poltti loukatun itserakkauden haava, niin että henkeä ahdisti, ja täytyi karjahtaen purkaa raivoaan keskellä öisen myrskyn vinkunaa. Mutta samalla tuntui hyvältäkin, miksi, sitä hän ei voinut oikein selvästi ymmärtää, ellei siksi, että hän oli ikäänkuin säästänyt ja jättänyt särkemättä kalliin helmen. Kuin kajastuksena pimeässä yössä vilahti hänen sydämessään tajunta siitä, että hänen mielensä olisi sittenkin, jos hän olisi kaikista alkuperäisimmät aikomuksensa toteuttanut, ollut tällä hetkellä vielä synkempi ja raivoisampi, lisänä tunnon polttava tuska. Sillä vaikka soturi sen ajan käsityksen mukaan, joukon johtaja, jolla oli ammattina ryöstö ja kauppa, mikä milloinkin parhaiten sopi, oli hänellä niinkuin muillakin tovereillaan mitä ankarin kunniakäsityksensä ja rehellisyysvaatimuksensa sekä oikeudentuntonsa, jonka loukkaaminen toi häpeää ja tunnon tuskaa. Tosin nämä käsitykset monessa suhteessa olivat erilaisia kuin myöhempien sukupolvien, mutta milloin heikomman nujertaminen ei mennyt heidän käsityksensä mukaan sodan nimessä, silloin se oli huono ja halpamainen teko, joka ei miehelle sopinut...
Vorna astui väkitupaansa, jossa miehet vielä viettivät yötä vaahtoavien juomatuoppien ääressä. Korkealla äänellä haastelivat he sotaisista teoistaan, aina uudelleen palaten siihen ennen kuulumattomaan voimannäytteeseen, joka oli vienyt heidän joukostaan kaksi parhainta. Väliin remahtava nauru osoitti, että tämä kamala tapaus ei silti heidän luontoaan suuresti painanut. Kun Vorna astui sisään, vaikeni melu hetkeksi. Iivana iloinen poika kompuroi humalaisena Vornan eteen ja lausui puoliääneen jotain, samalla iskien silmää ja nauruun purskahtaen. Miesjoukko seurasi esimerkkiä ja Aslak vaaleni penkillään valkeaksi kuin palttina. Mutta nauru loppui kesken parhaimmaltakin naurajalta ja valmiit raa'at sukkeluudet kuolivat kaikkien hämmästyneille huulille, sillä Iivanan kuiskauksen kuullessaan karahti Vorna punaiseksi, kohotti kätensä ja iski siitä samasta jalkainsa sijasta edessänsä seisovaa miestä korvalle sellaisella voimalla, että tämä kaatui permantoon kuin salaman iskemänä. Sen tehtyään katsoi hän miehestä mieheen, joista ei kuitenkaan kukaan mielinyt hänen katsettaan kohdata, vaan vaieten kiintyi tarkastamaan mikä lattiaa mikä jotakin oksan koloa mustuneessa seinähirressä. Hetken jäätävän hiljaisuuden jälkeen virkkoi Vorna tyynesti:
-- Aslak menköön Lailan tupaan yöksi. Aslak meni, mutta eräs vanha halliparta uros otti täysinäisen tuopin pöydältä, astahti laveassa liinaisessa paidassaan, niin että tuppi ja tulukset vyöllä heilahtivat, Vornan eteen ja sanoi hyväntahtoisella ja leveällä hymyllä:
-- He.
Vorna katsoi häneen pitkään, pyyhkäisi sitten otsaansa kuin huoliaan hälventääkseen, katsoi miehiinsä ja taas tuohon muheaan äijään edessään, jonka silmät säteilivät vallattomina ja kirkkaina kuin nuoren pojan. Hetkisen kuluttua levisi hymy Vornankin kasvoille, jonka nähdessään ukko tuli yhä muheamman näköiseksi uudelleen heristäen tuoppiaan ja sanoen:
-- He. Ka juo, veli!
Vorna hymähti vanhalle isänsä soturiveikolle, tarttui tuoppiin ja otti siitä pitkän ja perinpohjaisen siemauksen. Kun hän ojensi tuopin ukolle takaisin, kuului tuvasta kuin helpotuksen huokaus ja miehet puhkesivat yhteen ääneen puhumaan:
-- Kauan sinua odotimme, Vorna. Käy joukkoomme tarinoimaan. Kyllin on aikaa levätä ja yötä istua, kun taas kerran olemme kunnialla kotiin päässeet. Tule.
He tekivät sijaa pöydän yläpäässä nuorelle rakastamalleen päällikölle, joka tukahuttaen oman mielialansa pian vaipui hartaaseen tarinointaan aseveikkojensa kanssa. Savuavat päreet valaisivat tuota outoa ja komeata joukkoa, kun siinä kasvavalla innolla omia ja isäin veritöitä muisteltiin.
Mutta toisessa tuvassa makasi karsinanurkassa nyyhkyttävä tyttö ja oven suussa arkana laiha lappalaispoika, joka sanattomalla epätoivolla tuon tuostakin loi itkijään pyytävän ja rukoilevan katseen...
XIII.
Staalo oli jättänyt kolme poroa ja ahkiota paikalle, että heillä kaikilla olisi nopea takaa-ajoväline käytettävänä. Mutta kun heidän piti lähteä liikkeelle, irroitti Seppä tyynesti ahkion hihnasta, käänsi sen puun kylkeä vastaan kumolleen, ja kääri sen sijaan hihnan pään lujasti kouraansa, pistäen silmukan kalvosten taakse. Lipon ja Staalon kysyvään katseeseen sanoi hän selitykseksi, että näin oli porolle paljo keveämpi: suksillaan seisoen kulkisi hän ajoon totuttuaan paljoa mukavammin kuin ahkiossa, jonka hänen kokoisensa mies tekisi sietämättömän raskaaksi. Niin lähtivät he liikkeelle.
Heidän pysähdyksensä Staalon leirillä oli tullut paljoa pitemmäksi kuin olivat aikoneet. Silloin kun heidän piti lähteä liikkeelle, oli puhjennut niin maankaato tuisku, että kiihkeimmänkin halun täytyi sen edessä malttua odottamaan. Ja kun tuiskua jatkui monta päivää, olivat he ymmärtäneet, että heidän oli turha toivoakaan Vornaa kiinni tavoittavansa, sillä hän ehtisi varmasti kotikyläänsä heidän edellään. Mikään muu ei auttanut kuin lähteä sinne saakka, vaikka onnistumisen toiveet olivat tietysti tällöin erittäin vähäiset ja melkein varma perikato edessä.
Olisi luullut heidän tässä tapauksessa epäröineen, sillä yritys oli järjen valossa suorastaan mieletön. Mutta sitä ei heistä yksikään tehnyt. Staalo oli nyt ikäänkuin elämänsä loppukohdassa, yrittääkseen vielä viimeistä kertaa sen vaikeita tehtäviä ratkaista. Kaikki muut maalliset asiansa oli hän järjestänyt ja aikoi nyt uhrata kaikkensa vain tyttärensä kohtalolle. Lippo oli hänen vanha ystävänsä, jonka luonteeseen kuului pääpiirteenä auttavaisuus ja eräänlainen inhimillisyys, joka oli outoa näillä main ja näinä aikoina. Lippo olisi empimättä mennyt vaikka tuleen, jos se olisi ollut ehtona, ollenkaan ajattelematta vaaraa, johon hän täten antautui, -- vain siksi, että hänen täytyi katsoa sellaista tekoa omalle luonteelleen ja tapahtumain vaatimuksille luonnolliseksi ja itsestään selväksi. Molemmille vanhuksille oli vielä ominaista ja yhteistä tässä asiassa se hiljainen alistuvaisuus, jolla he yritykseen suhtautuivat ja josta kävi ilmi, ettei heillä ollut mitään vuoren lujaa uskoa onnistumiseensa.
Toisin Seppä. Ne suuret vaikeudet, jotka olivat voitettavina, jos mieli saada Laila pelastetuksi, eivät vähääkään häntä pelottaneet, vaan ryhtyi hän puuhaan voimakkaan ja nuoren luonteensa koko toivorikkaudella ja voitonvarmuudella. Hän luotti ilman muuta siihen, että jotkut, hänelle vielä aivan tuntemattomat asianhaarat lopuksi ilmestyisivät hänen avukseen, elleivät heidän omat voimansa riittäisi onnellisen ratkaisun hankkimiseen. Hänen uskonsa elämään ja sen onnellisuuteen yleensä oli vielä niin murtumaton, ettei hän epäillyt tämänkään, enempää kuin muidenkaan aikeittensa ja yritystensä menestystä.
Tämän erilaatuisen asiaan suhtautumisen lisäksi tuli vielä se tunnepiiri, joka johtui hänen sisäisestä suhteestaan Lailaan. Siinä oli hän milloin jäätävän pelon, milloin raivoisan mustasukkaisuuden vallassa, ja himoitsi vain päästä voittosille Vornan kanssa. Tässä oli hänen tunne-elämänsä hyvin paljon samallaista kilpakosijansa kanssa, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vakiintunutta voittamattomuuden mainetta puolustettavana. Ja väliin, kun hän kylmänä hetkenä asemaansa arvosteli, tuntui hänestä aivan käsittämättömältä, miten hän olikaan joutunut tällaiseen omituiseen ja vaikeaan tilaan. Mutta sitten taas huumasi hänen sydäntään hyvin hellästi ja hän tunsi veriensä uudelleen yltyvän hurjaan vauhtiin.
Mutta eräänä aamuna oli taivas sees ja äärettömät lumikentät levisivät puhtaina ja koskemattomina heidän eteensä. He olivat silloin jo pitkällä sillä suunnalla, jonne Staalo oli sanonut pitävän mennä, jos mieli päästä Vornan kylälle. He eivät olleet malttaneet odottaa lumimyrskyn loppumista, vaan lähteneet päättäväisesti liikkeelle, mutta paljoa päivässä eteenpäin pääsemättä, olivat sivuuttaneet sen järven, jonka päässä Lippo oli ollut sidottuna, ja kulkivat nyt parhaillaan synkässä ja syvään lumeen hautautuneessa korvessa, joka oli jo karjalaisten tunnustettua aluetta. Vahvassa lumessa kahlasivat porot hitaasti, mutta suksilla ei ollut kulku paljoa parempaa, sillä vasta satanut paksu lumikerros upotti hiihtäjää polvia myöten. Väsyneinä seisahtuivat he kaikki huokaisemaan. -- Pitkästikö lienee vielä matkaa Vornan kylään? Lippo pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katsoi kysymyksen tehtyään odottavasti Staaloon. -- Kolmen päivän matka tällä kelillä. Staalo heräsi mietteistään tämän sanoessaan ja katseli uteliaana ympärilleen. Näytti siltä kuin hän olisi odottanut näkevänsä jotakin, jota tuntui hakeneen niistä päivin kun oli tultu järven tälle puolen. Poron ruvetessa jäkälää kuopimaan kiintyi hän sitä katsomaan, kunnes äkkiä huudahti.
-- Lippo, katso mikä kirjava vilahti peuran kavioissa.
Lippo tuli paikalle uteliaana, sillä hänellä oli omat ajatuksensa Staalon näyistä ja tietämyksistä. Lumesta poron edestä löytyi kirjavilla nauhoilla koristettu lakki, jonka nähtyään Staalo nauruun remahtaen sanoi:
-- Kaiva vielä, siivoa näkyviin vanha lumi.
Seppäkin tuli uteliaana paikalle ja Lippoa pöyristytti lappalaisen kolkko ja outo ilo. Pian he sen syyn kuitenkin ymmärsivät, sillä hetken kuluttua paljastui lumesta verinen tanner, jossa oli vielä kaluttuja luita ja hiustukkoja sekä aivan tanterena suden jälkiä. Lippo katsoi kysyvästi lappalaiseen, joka selitti:
-- Noidan jäännöksiä. Näillä mailla tiesin hänen joutuneen susien ruoaksi, mutta enpä osannut silti uskoa, että ihan näin ääreen haltiat veisivät. Mutta vakavaksi käyden hän huokaisi sitten:
-- Totta siis sanoi näkyni, joten vähän on tästä iloksi.
Lappalaisen neuvosta poikkesivat he nyt kokonaan syrjään tavalliselta kulkureitiltä ja kulkivat siten kaartaen parin päivän ajan kohti Vornain isoa kylää. Noin päivän matkan päähän siitä, parhaaseen löytämäänsä piilopaikkaan, asettuivat sitten vartomaan Lippo ja Staalo, mutta Seppä koppoi sukset jalkaansa ja lähti hiihtämään kohti kylää. Ilta hämärsi juuri, kun hän saapui korkean harjun laelle, mistä avautui laaja näköala alla olevaan laaksomaahan. Laakson takana olevia lumisia harjuja kultaili vielä laskevan päivän rusotus, mutta laakson pohja oli jo varjossa. Oli aivan tyyni. Taivaan teräksinen sini tuntui niin kylmältä ja rauhoittavalta. Kaukaa kuului hiljainen, mutta mahtava kohina, ikäänkuin olisi siellä valtava koski jäisiä aaltojaan kuohutellut. Kylästä kuului silloin tällöin kirkkaita ääniä ja jossain näkyi olevan kyly lämpiämässä, mutta muuten oli kaikki hiljaista. Vaieten ja syviin mietteisiin vaipuneena tuijotti Seppä edessään olevaa näkyä kuin painaakseen sen iäksi mieleensä.
Hetken kuluttua hävisi aurinko näkyvistä ja harju tuolla kaukana peittyi syvään varjoon. Sen takaa ilmestyi näkyviin terävänä ja kalpeana, kylmästi välkkyvänä kuin vainolaisen miekka puolikuun sirppi, ja tähtien valju tuike alkoi hangilla kimallella. Kaukaa lounaiselta taivaalta ilmestyi esiin iltatähti kuin loistava lyhty tuhansien tuikkivien kynttilöiden rinnalle. Kylä peittyi pimeään ja vain silloin tällöin pihoilla välähtävä pärevalkea todisti siellä liikkeellä oltavan. Seppä syventyi yhä kiinteämmin suunnittelemaan, miten hän saisi kylästä riistetyksi Lailan, ja kylmä hiki pusertui hänen otsalleen huomatessaan, että vaikeudet olivat siinä paljoa suuremmat kuin hän koskaan oli aavistanutkaan. Miten voisi hän lähestyäkään kylää nyt, kun syvään lumeen jäi jälkiä sokeallekin riittämiin? Miten sai hän siellä Lailalle ilmoitetuksi olostaan, ja jos sai, miten onnistuisi tyttö niin paljon silmää välttämään, että pääsisi pujahtamaan kylästä näkemättä? Sen Seppä ymmärsi, että kaikista ensiksi hänen oli saatava annetuksi Lailalle joku merkki, jonka ymmärrettyään tämä itse koettaisi päästä kylästä pois, ja siihen oli kärsivällisesti odotettava sopivaa tilaisuutta. Ellei tytön pako onnistuisi näin, oli vaikka odotettava niin kauan, että vartiain valppaus laantuisi siksi, että Laila saisi ruveta liikkumaan vapaammin. Silloin voisi tarjoutua sopiva paon hetki.
Oli tullut syvä hämärä, jota kirkasti kapea kuu ja miljoonat tähdet; herkeämättä tuikki Otava ja puoleensa viitaten välkkyi Väinämöisen viikate. Läpi avaruuden saapui kumeana ja selvänä taaskin kosken kohina. Seppä nousi suksilleen ja lähti kiertämään laaksossa olevaa kylää saadakseen selville, mitä teitä sinne johti. Hitaasti hiihteli hän läpi sakeimpien näreikköjen, kunnes iloissaan huomasi joutuneensa tuoreelle ladulle, joka ainakin aluksi vei hänen suuntaansa. Ja kun hän laski varovasti eräästä kuusikkorinteestä, jouduttuaan jo melkein vastapäätä äskeistä seisahduspaikkaansa, ilmaisi suksen karahtaminen kovaan tien kalloon, että hän oli tavannut kylästä itään päin menevän väylän, ehkä ainoan, jolla tämä oli muiden erämaan asujanten kanssa yhteydessä.
Hän kuunteli taas kauan, mutta kaikki oli hiljaa. Varovasti lähti hän hiihtämään kylään päin, mutta kätki aukeaman reunaan tultuansa sukset tiheikköön ja ryömi pensaitten varjossa aivan kyläaidan juureen ahneesti silmäten eteensä ja koettaen saada selvää taloista. Mutta nyt oli siellä jo kaikki hiljaa ja pimeätä; näin läheltä saattoi silloin tällöin jonkun ainoan luukun raosta heikko valonpilke vilahtaa, mutta kaikki ihmiset näkyivät jo asettuneen illan rauhaan, koska pihoilla kulku oli lakannut. Kylän toisessa päässä oli halli asettunut kuutamo-ulvonnalle keskustellen joittenkuitten vain sen korviin kaukaa kuuluvien äänten kanssa.
Kujan aidan vierustaa myöten, johon oli muodostunut kapea jalkapolku, uskaltautui Seppä äärimäisellä varovaisuudella yhä lähemmäksi ensimäistä tupaa. Hän toivoi välttävänsä mahdollisesti lähistöllä olevan koiran huomiota täydellisellä hiljaisuudella, ollen myös melkein varma siitä, että nämä talonvahdit olivat juuri tähän aikaan illastavan väen mukana sisällä ruokaa kärkkymässä. Hiven hiveneltä siirtyi hän siten lähemmäksi ensimäistä tupaa, jonka tummaan varjoon päästyään hän jälleen jäi henkeään pidättäen kuuntelemaan. Samalla kuulikin hän takaansa askelten kahinaa ja sitten säikähtyneen kiljahduksen.
Seppä käännähti kuin salama ja tarttuen lähestyjään peitti nopeasti kämmenellään hänen suunsa estäen uuden kiljahduksen ja kukistaen helposti tulijan vastustuksen. Se ei ollutkaan kovin voimakasta, sillä suureksi hämmästyksekseen huomasi hän, että kutsumaton yllättäjä olikin nainen, nuori ja sorea.
Sepä se saattoi Sepän pulaan. Jos tulija olisi ollut mies, niin olisi hänen kohtalonsa ollut selvä, mutta naisen säälittävä hentous ja suoranainen raukeneminen pelosta vaikutti Seppään kohta, niin että puukkoon kiireesti mennyt käsi palautui korvalliselle. Hän kuunteli, minkä sydämensä jyskytykseltä saattoi, mutta tuo yksinäinen kiljahdus ei näyttänyt jaksaneen herättää huomiota. Äkkiä sitoi hän leveän vyönsä naisen suulle, heristi hänelle puukkoansa ja osoitti metsän reunaa kuiskaten:
-- Mene tuonne hiljaa kuin hiiri, jos henkesi haluat pitää. Ja kiirehdi. Mutta muista, että olen kintereilläsi.
Tytön silmissä välähti kamala pelko, mutta hän totteli ja lähti kulkemaan samaa tietä, jota hän nähtävästi oli tullut äskettäin Sepän jäljestä. Onni suosi hänen yritystään uudelleen, sillä äänikään ei heidän takaansa ilmaissut, että heitä olisi huomattu. Metsän varjoon ja suksien luo päästyään kysyi Seppä tiukasti:
-- Kuka sinä olet?
Mutta tyttö, joka näytti saaneen takaisin rohkeutensa, oikaisihe ylpeästi ja vastasi:
-- Sano ensiksi kernaammin, kuka itse olet, sillä meidän kylästä et ole, etpä heimostammekaan, minkä kuulen puheestasikin. Ja miksi nurkissamme hiivit?
Seppä katsoi häneen pitkään.
-- Jos tietäisit, kuinka hiuskarvan varassa henkesi oli äsken, niin et puhuisi näin. Mutta mitä siitä, kuka olen. Sano mieluummin, onko kylääsi tuotu äsken nuorta lappalaistyttöä?
Hämmästyksen ja kauhun ilme levisi nyt tytön kasvoille, vaihtuakseen pian raivoksi ja tuskaksi. Kalpeana tarttui hän Sepän käteen kysyen häneltä kiihkeästi:
-- Sinäkö olet Seppä?