Part 7

Pieni sveitsiläinen kaupunki tuntui rouva Ronaldista jokseenkin ikävältä. Pian mieltyi hän kuitenkin alppiretkiin, pitkiin ajelumatkoihin, veneretkiin, kävelyihin, jotka markiisi osasi järjestää hauskoiksi. Muutamien päivien kuluttua olivat markiisitar Verga ja hän keskustana pienessä piirissä, joka reippautensa ja hilpeytensä vuoksi herätti kaikkien kateutta. Päivällisen jälkeen, jota varten kumpikin pukeutui erikoisesti, menivät molemmat amerikattaret hotellin halliin, yleiseen kohtauspaikkaan, ja istuivat siellä ystäväin ja ihailijain ympäröiminä kuuntelemassa napolilaisia lauluja tai muuta musiikkia. Italialaiset laulajat ja soittomiehet, jotka joka kesä tulevat Luzerniin, antavat sille viehätyksen, jota Tyrolin koko »jodlaaja» -joukko ei voisi aikaansaada. Harmahtavalla järvellä, Alppien kylmillä, lumisilla huipuilla tai vihannoivilla rinteillä vietetyn päivän jälkeen on sillä auringon, lämmön ja lemmen tunnulla, jonka Italian laulu ja soitto herättää, aivan erikoinen viehätyksensä. Helenaan vaikutti se enemmän kuin muihin läsnäoleviin naisiin. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, mutta kummasti hiveli laulu kuitenkin hänen korvaansa. Siinä oli hänestä ilmaistu tunteita, joita hän ei koskaan ollut kokenut, jotakin intohimoista, välähtävää ja häipyvää. Napolilaisten laulajain ilme tenhosi hänet, kun heidän mustat silmänsä välkähtivät vuoroin rakkautta ja suuttumusta tai sumenivat äkkiä suruun, ja ylimalkaan latinalaisten kasvojen tavaton ilmehikkäisyys, joka niin suuresti poikkesi hänen kansalaistensa väräjämättömästä jäykkyydestä. Hän oli ollut monta kertaa Roomassa, Napolissa, Firenzessä. Soiton sointu ei italiankielen värittämänäkään ollut hänelle uutta, mutta se ei ollut milloinkaan niin oudosti häntä riipaissut. Oliko hänen sielunsa herkentynyt vai salaperäinen aavisteluko häntä väreilytti?

Eräänä iltana istuivat Helena ja rouva Verga tavallisilla paikoillaan hallissa ja juttelivat hilpeästi muutamien henkilöiden kanssa. Markiisi oli mennyt Schweizerhofin hotelliin katsomaan, oliko eräs ystävä, jota hän oli jo viikon odottanut ja jota baccara-peli piti Aix-les-Bainsissa, vihdoinkin tullut.

Rouva Ronald keinui hiljaa tuolillansa sangen kauniina valkaisemattomassa, vaaleanvihreillä nauhoilla koristetussa batistipellavapuvussaan. Äkkiä pysäytti hämmästys hänen kasvonsa ja keinutuolinsa liikkumattomiksi: herra Verga astui sisään mukanaan sama nuori mies, joka häntä niin itsepintaisesti oli seurannut Pariisissa ja josta hän luuli erinneensä ainiaaksi! Se oli siis hän, tuo kreivi Sant'Anna, josta he näinä päivinä olivat niin usein puhelleet! Helena oli suorastaan tyrmistynyt tästä yllätyksestä. Italialainen ei häntä aluksi huomannut; kun hänen ystävänsä toi hänet Helenan eteen esitelläkseen, hätkähti hän, silmissä välähti riemun ilme, viiksien alla hilpeä hymy, minkä kaiken hän peitti syvään kumartaen.

Markiisitar valtasi vastatulleen muutamiksi minuuteiksi, pommittaen häntä kysymyksillä kaikista yhteisistä tuttavista, jotka olivat Aix-les-Bainsissa. Niinpian kuin Sant'Anna pääsi vapaaksi lähestyi hän Helenaa, ja markiisi luovutti hänelle tuolinsa tämän rinnalla.

— Minulle ei ole usein sattunut semmoista onnea — sanoi hän kohdistaen suurenmoiset mustat silmänsä Helenaan. — Onnetar oli kai minulle velkaa tämän hyvityksen, sillä se piteli minua surkean pahasti baccara-pelissä! — lisäsi hän rohkeudella, joka hipaisi tungettelua. — Jos olisin voinut aavistaa, että se ystävätär, josta Verga kirjeissään puhui, olitte te, rouva, niin olisin jo aikaa sitten ollut täällä.

— Minä en käsitä minkä vuoksi? sanoi Helena kylmästi.

— Sen vuoksi, että minulla oli ilo kohdata teidät useita kertoja Pariisissa ja että saadakseni nähdä teidät jälleen olisin mennyt maailman ääriin.

Helenan oli mahdotonta antaa keimailuhaasteen mennä ohi siihen vastaamatta.

— Niinkö pitkälle! sanoi hän pilaa tehden.

— Niin pitkälle — toisti vakavasti nuori mies. — Me italialaiset olemme äkillisen inhon ja innon ihmisiä. Kun joku nainen herättää meissä voimakasta tunnetta, niin vetää hän meitä vastustamattomasti seuraamaan itseänsä: se on tunnustus, johon hän pakottaa meidät kauneudellaan ja josta hän ei voi loukkaantua.

Rouva Ronald joutui siinä määrin ymmälle tämän selityksen nokkeluudesta, ettei osannut vastata sanaakaan.

— Ja niin juuri on minulle tapahtunut... Minusta tuntui, että teitä ennen en koskaan ollut nähnyt valkoveristä naista.

— Minä en tiennyt olevani erikoisen »valkoverinen».

— Niin, että voisitte olla itse Eeva.

— Niinkö luulette?... Se ei ole erikoisen turvallista minulle.

— Vielä vähemmin muille! — vastasi italialainen hieno hymy huulilla. — Minä arvasin teidät amerikattareksi.

— Mistä sitten?

— Ensinnäkin eleganssistanne, sitten vilkkaasta ja päättävästä olennostanne. Minä tunnen sen hyvin, sillä meillä on paljon amerikattaria Roomassa. Kun he aamuisin lähtevät ulos, kirkastavat he koko Corson.

— Sehän on kaunista kuulla.

— Te ette tullut tänne suoraan Pariisista?

— En, Belgian ja Hollannin kautta.

— Pidättekö Luzernista?

— Paljonkin.

— Aioitteko jäädä tänne matkailukauden loppuun saakka?

— Niin kauaksi kuin tuntuu miellyttävältä.

Neiti Beauchamp, joka tuli lukusalista lukemasta _New York Heraldia_, lähestyi tällä hetkellä veljensä tytärtä.

— Joko tulet ylös? kysyi hän.

— Kyllä, täti, minä odotin juuri teitä, vastasi Helena.

Hän oli noussut kiiruulla, joka oli vain vaistomaisen keimailun temppu.

Sitten sanoi hän kreivi Sant'Annalle ikäänkuin anteeksipyytäen:

— Me olemme tänään tehneet pitkän retkeilyn; huomenna syömme aamiaista Rigillä: jos tahtoo olla pirteänä, on mentävä ajoissa levolle.

Hyvästeltyään muut meni hän vielä sanomaan jotakin veljelleen, joka eräässä nurkassa jutteli Willie Greyn kanssa.

Italialainen seurasi häntä katseellaan.

— Siunatkoon, kuinka kaunis nainen! — sanoi hän ystävälleen Vergalle. — Onko tuo puoliso? kysyi hän.

Ja hän viittasi päällään herra Beauchampiin, joka amerikkalaiseen tapaan saattoi tätiään ja sisartaan hissiin.

— Ei, veli.

— Onko hän leski?

— Vain kesäleski — a _grass widow_ (armahdus-leski) kuten englanniksi niin hassunkurisesti sanotaan... Herra Ronald on jäänyt Amerikkaan.

['Grass widow' on ranskaksi 'veuve par grâce', vaikka 'gras' on väärinkäsityksestä käännetty sanalla 'herbe' (ruoho) Tekijä. Siitä ruotsissakin mieletön muoto: gräsänka. Suomen _kesäleski_ ja Pohjanmaan siirtolaisten _Amerikan-leski_ ovat sitävastoin sattuvia nimityksiä. — Suom.]

— Sangen varomatonta hänen puoleltaan!

— Oh, hän ei ole antautunut minkään vaaran alaiseksi. Hänen vaimonsa on ehdottoman nuhteeton, New Yorkin parhaista perheistä... kaikki kasvatuksen ja, mikä on vieläkin varmempaa, kylmän temperamentin takeet.

— Ah, se tunnetaan! Tulee vain oikea kiusaus ... ja hiiteen periaatteet, puhki jää!

— Sinä et tunne vielä amerikattaria: heillä on vain aivot. Luulenpa, että jos Kaitselmuksella todella on aikomuksena luoda kolmas sukupuoli, mihin naisaatteen harrastus näyttää viittaavan, niin Yhdysvalloista saadaan sen ensimäiset eliöt: naispapit, naistohtorit...

— Oh, kauheata!... Mutta samantekevä: jos rouva Ronald, noine hiuksineen, noine ihoineen ja monikuukautisena kesäleskenä on voittamaton, niin se olisi yli-inhimillistä... epäinhimillistä suorastaan.. Minun tekisi mieleni panna hänet koetteelle.

— Lyön vetoa 20 louis'sta, että jäät puille paljaille.

— Sovittu!

Samassa saapui rouva Verga toivottamaan herroille hyvää yötä.

— Mitä juonia te täällä punotte? kysyi hän.

— Erään naisen perikatoa, vastasi Sant'Anna.

— Tietysti, sanoi markiisitar hilpeästi nauraen.

IX.

Emanuele Sant'Anna kuului, vaikka ei ollut ruhtinas eikä herttua, korkeimpaan aatelistoon. Hänen sukunsa, alunperin Espanjasta, oli tullut Roomaan XIII vuosisadalla, näytellyt siellä huomattavaa valtiollista osaa ja oli entisyytensä kautta läheisissä suhteissa paavikuntaan.

Donna Teresa, hänen äitinsä, oli omaa sukuaan Salvoni, pyhän neuvoston kardinaalin sisar. Hänen isänsä oli ollut noita Rooman uhkeita ylimyksiä, joiden elämä kului Jeesuksen ja Kansan aukeiden välillä ja joka muinoin nähtiin kävelytunnilla Corsolla tai Pinciolla, keppi huulilla, pälyilemässä kauniita naisia vaihtaakseen heidän kanssaan tervehdyksiä, silmäyksiä, salamerkkejä.

Vuoden 1870 jälkeen heitettiin syötiksi näille liike-elämää tuntemattomille ihmisille lapsellinen toivo vallata »kahdenkymmenen eri kansan» muodostama Rooma yksinomaan italialaisten haltuun, niinkuin muinoin. Kreivi Sant'Anna tarttui syöttiin ensimäisenä. Hän osti laajoja alueita, ryhtyi mielettömiin keinotteluhin, menetti omaisuutensa ja kuoli surusta. Vuotta myöhemmin sai hänen puolisonsa Teresa haltuunsa isänsä perinnön. Kun hän oli naittanut tyttärensä ja suorittanut hänen myötäjäisensä, jäi hänelle maatila Ombriassa, huvila Frascatissa ja vararikosta pelastetuksi saatu Sant'Annan palatsi Roomassa. Hän eli ankaran säästävästi, jotta poika voisi elää sitä leveämmin. Hän tunsi poikaansa kohtaan sitä äidinrakkautta, joka sisältää ihmissydämen kaikki hyvät ja huonot ominaisuudet. Lelo — kuten häntä lyhennyksenä Emanuele-nimestä kutsuttiin — oli kaikki kaikessa: hänen edellään ei ollut mitään, mutta ei myöskään perässä. Kun hän vaatimattomista, vain yhden hevosen vetämistä rilloistaan huomasi poikansa Villa Borghesessa tai Pinciolla mestarillisesti ohjaamassa kahden puhdasrotuisen hevosen vetämiä vaunujaan, oli hän onnellinen eikä loppumatkalla enää nähnyt muuta kuin hänen uljaat vaununsa ja uhkean muotonsa. Pojan kauneus oli äidin ylpeys ja ilo. Hänellä oli tyypillisen italialaiset, klassillisen säännölliset ja lujat kasvot, joita valaisivat kirkkaat, hyväilevät, surumieliset silmät, jotka saattoivat olla yrmeän ankarat tai naisellisen hellät, kasvot, joissa ei ole suurta älyn voimaa tai aatteellisuuden leimaa, mutta joita verhoaa ominainen viehätys, äärimäisen välittömyyden ja hienon herkkyyden viehkeys.

Kuten melkein kaikki hänen kumppaninsa oli Sant'Anna siirtymäkauden roomalainen, hienostunut, irralliseksi joutunut, oppimaton, vakaumukseton, joka ei rohkene hylätä entistä eikä omaksua uutta ihannetta.

Ranskan ylhäisön nuorille miehille on kehitys paljoa helpompi ja tuskattomampi. Heillä on uskonto ja isänmaa: ei mikään estä heitä harrastamasta yhtä ja palvelemasta toista. Rooman ylhäisön uskonto oli paavikunta; heidän isänmaansa Ikuinen Kaupunki: molemmat olivat silvotut ja muuttuneet. He olivat tottuneet katsomaan Italiaa viholliseksi ja heidät sullottiin väkivallalla sen lipun alle. Heidän täytyy unohtaa ja niin sanoakseni uudestisyntyä. Heidän kykyjensä surkastuminen pitkän toimettomuuden aikana on heille haitaksi ja heikommuutensa tuntien pysyttelevät he syrjässä. Siitä ei heitä voisi moittia.

Lelo sai kasvatuksensa jesuiittakoulussa. Siellä ei hänelle opetettu Italian todellista historiaa, joka kertoo sen raskaista taisteluista, sen pitkistä ponnistuksista yhteyden saavuttamiseksi, ponnistuksista, jotka kavallus yhä teki tyhjiksi, mutta jotka 1870 vihdoin onnistuivat; hänelle ja hänen kumppaneilleen opetettiin sitä typistettyä historiaa, joka rakentuu mielettömälle tarinalle Pyhän Pietarin valtiudesta, jota paavikunta muka niin kunniakkaasti on ylläpitänyt. Häneen juurrutettiin toivoa, että paavi jonkun suurvallan avulla ennen pitkää valtaa takaisin maallisen valtiutensa ja että Italian on pakko etsiä itselleen toinen pääkaupunki. Mutta Rooma ei enää ollut se suljettu linna, mihin ei mikään filosofinen aate, mikään tieteen keksintö, mikään uutinenkaan päässyt itsevaltiaan papiston tarkastamatta ja tarkistamatta. Kaikkien suuntien sanomalehtiä kaupiteltiin kaduilla; kirjat ja aikakauslehdet pääsivät koteihin vapaasti; uudenaikainen elämä levittelihe rohkeasti vanhojen palatsien ikkunain edessä kappelien ja kirkkojen ympärillä. Porta Pian aukosta oli XIX vuosisata tunkeutunut sisään ja levittänyt valoansa Trasteveren pimeimpiin kolkkiin saakka. Ja Ikuisen kaupungin ilmakehä muuttui. Se kadotti iäksi pyhättökauneutensa ja siirtyi sekin siirtymäkauden kiittämättömään ja epäpyhään aikakauteen. Vapauden ja isänmaallisuuden aatteiden täyttämä ympäröivä ilma vaikutti kreivi Sant' Annaan, joka ei ollut siihen varustautunut. Monien seikkojen vastustamattomasti työntämänä uusiin oloihin alkoi hän seurustella vierasten piirien kanssa ja lipua vähitellen, alussa arastelemalla, muutamiin »valkoisiin» piireihin. Siellä kohtasi hän ruhtinatar Marinan, erään hovipuolueen kaunottarista.

Tämä oli solakka ja hieno italiatar, kasvot klassillisen kauniit, tukka tuuhea ja tumma, silmät siniset, hehkuvan magneettiset. Tekopyhästä, väkivaltaisesta ja raa'asta puolisostaan oli hän laillisesti eronnut ja varannut itselleen riittävän toimeentulon. Vihasta, ruhtinasta kohtaan, joka kuului »mustaan maailmaan», oli hän liittynyt valkoisiin, ja tullut yhdeksi Quirinaalin hartaimpia ystäviä.

Lelo oli hurmaantunut Donna Vittoriaan hyvin säilyneen ja puhtaana pysyneen nuoruutensa koko hehkulla. Hän oli kahdenkolmatta vuotias; ruhtinatar neljänneljättä. Tämä lemmensuhde täydensi hänen irtaumisensa. Hänet esitettiin Italian kuninkaalle ja kuningattarelle, mutta hän näyttäytyi hovissa vain harvoin. Tämä uskollisuuden osoitus saattoi tuntua vain näennäiseltä; mutta ottaen huomioon hänen kasvatuksensa, hänen omaistensa suhteet Vatikaaniin, oli sen täytynyt kysyä häneltä suurta mielenrohkeutta; hän ei olisi siihen kyennyt ilman Donna Vittorian vaikutusta ja neuvoja. Tämä teko aiheutti ankaria perhekohtauksia, saattoipa hänet menettämään perintöosuutensakin erään ahdasmielisen enon puolelta.

Tämän jälkeen katsoi kreivi Sant'Anna ansainneensa oikeuden pysyä tyynenä. Kävihän laatuun elää siinä filosofisessa välinpitämättömyydessä, joka on tunnusomaista useimmille hänen säätyläisilleen.

Jos mieli ymmärtää kansan luonnetta, täytyy osata sen kieltä ja tuntea sen historia. Ei mikään kansa ole ostanut yhteyttänsä niin kalliisti kuin Italian. Vuosisatoja olivat eri puolueet sitä rasittaneet, raadelleet ja pettäneet. Että se ei taisteluihin menehtynyt, johtui siitä, että se oli kauneuden, taiteen, runouden kantaedustaja. Ja jokaisessa sen pojassa näkee enemmän tai vähemmän, pitkän ahdingon synnyttämää kyllästymystä, yhä uusiintuneiden petosten juurruttamaa epäileväisyyttä ja tyranniuden kehittämää oveluutta, viekkautta ja nokkeluutta. Kaikki nämä ominaisuudet olivat myöskin kreivi Sant' Annalla. Anglosaksilaisen sitkeä työ, amerikkalaisen toimeliaisuus, ranskalaisen luova hehku saivat hänet vain kohauttamaan olkapäitään ja sanomaan ylhäisellä halveksumisella: »Mitä varten?» Rakkauden ja pelin liikutukset, hevos- ja metsästys-into täyttivät riittävästi hänen elämänsä. Hän oli pelaaja, mutta vain puuskittain. Hän saattoi olla kuukausia koskematta kortteihin, mutta sitten heräsi hänessä äkkiä halu. Hänen puuskansa olivat käyneet sangen kalliiksi hänen äidilleen, mutta hän näytti itse olevan niin syvästi pahoillaan, että äiti ei hennonut edes moittia.

Samoin kuin useimmat Italian ylimykset rakasti kreivi Sant'Anna Pariisia, jopa Ranskaa yleensä. Hänellä oli siellä sukulaisia ja ystäviä, ja hän vietti siellä joka vuosi jonkun aikaa. Ennen kotiutumistaan poikkesi hän Aix-les-Bainsiin, missä baccara köyhdytti häntä useammin kuin rikastutti, mikä pakotti elämään säästävästi maalla. Metsästys auttoi häntä kärsivällisesti odottamaan Roomaan paluun aikaa, niissä hän marraskuussa jälleen alkoi seurallisen elämänsä.

Työn ihmiset moittivat tämänlaatuisia olioita. He ovat väärässä: vaikka sellaiselta olennolta puuttuu omakohtainen tausta ja tarkoitusperä, ei hän kuitenkaan ole hyödytön. Lelo täytti hyvin sen paikan, mikä hänelle oli määrätty maan päällä. Alaisiaan kohtaan osoitti hän sitä tuttavallista ja arvokasta hyvyyttä, joka ei koskaan nöyryytä. Hänen palvelijansa ja vuokramiehensä jumaloivat häntä ja tunsivat häntä kohtaan melkein alamaisen kunnioitusta. Hän puolestaan kohteli heitä kuin perheensä jäseniä. Sitä ei enää näe juuri muualla kuin Italiassa. Kun hän palvelijainsa tai alustalaistensa perheissä tapasi lahjakkaan pojan, auttoi hän tätä eteenpäin. Ei mikään tuottanut hänelle suurempaa huvia kuin nähdä jonkun alustalaisistaan edistyvän urallaan eikä hän koskaan kadottanut häntä näköpiiristään. Sanalla sanoen, hän oli oikea herra; — ja oikea herra ymmärtää paremmin veljeyttä kuin porvari tai sosialisti.

Rooman korkean ylhäisön piirissä nautti Sant'Anna suurta arvovaltaa; hänen upea muotonsa herätti varsinkin ulkomaalaisten ihailua. Hän oli usein uskoton ruhtinatar Marinalle; tämä sulki sankarillisesti silmänsä välttääkseen kohtauksia, jotka olisivat karkoittaneet hänet pakoon, ja Sant'Anna palasi lopulta aina hänen luokseen.

Ranskalainen panee rakkauteen ehkä kaikista miehistä enimmän ihanteellisuutta, älyä, ylevyyttä. Italialaiselle, olletikin ylhäisöön kuuluvalle, on rakkaus tuskin muuta kuin seikkailu, johon hän tuo palavan mustasukkaisuuden, vaistomaisen epäluulon ja itämaisen aistillisuuden. Nainen, jolta hän ei pyydä kuin erinäistä tyydytystä, väsyttää tai tuskastuttaa häntä pian; ja hän etsii ystäviänsä ja klubiaan. Nuoruudessaan hän on uskottomampi kuin ranskalainen; kypsänä miehenä uskollisempi, ei hyveestä, vaan vaistomaisesti velttoudesta: hän katsoo turhaksi nähdä uutta vaivaa tullakseen vanhaan tulokseen.

Kun Lelo odottamattaan joutui rouva Ronaldin seuraan, tunsi hän äkillistä mielenliikutusta, joka tuntui hänestä aavistukselta. Taikauskossaan katsoi hän tätä kohtausta rohkaisevaksi enteeksi. Hänen aistillinen käsityksensä rakkaudesta ja naisesta sai hänet päättelemään, että tämä ilmeisesti mielistelynhaluinen amerikatar, joka oli kaukana puolisostaan, mielellänsä suostuisi lemmenseikkailuihin. Hän kiitti onnensa tähteä, joka lähetti hänelle ihanan viettelyksen temmatakseen hänet pois baccarasta ja muusta korttipelistä.

X.

Uskonto vaikuttaa paljon naisen luonteen muodostumiseen. Katolisuus luo tunne-, protestanttisuus järkivaltaisia luonteita; naisellisuus on katolista, nais-asiallisuus protestanttista. Amerikatar, järkivaltaisena, kerskuu aistillista tunneturtuuttaan; ranskatar taas erikoisen tunnevaltaisena on tunneherkkyydestään turhakin, jopa liioitteluun saakka: ellei hänellä ole temperamenttia, hän tekee sen itselleen kuvittelemalla. Rakkaudessa on hänen ylpeytensä ja hän riemuitsee voidessaan antaa onnea; amerikatar taas tahtoo saada. Edelliselle on mies päämaali, jälkimäiselle välikappale. Tämä tuntemistapa tekee heidät niin erilaisiksi kuin kaksi samanlajista luomusta saattaa olla. Ne kaksi viikkoa, jotka seurasivat kreivi Sant'Annan esittelyä, olivat Helenalle kuin ihana unelma, täynnä viehättäviä retkiä vuorilla ja metsissä, sinisillä järvillä, suloisia levähdyksiä, hilpeitä juttelulta, viattomia, mutta omituisen kiehtovia kohtaelmia komean, jalorotuisen miehen kanssa, jolla oli lämmin ja uudenkaikuinen ääni. Tätä unelmaa elvytti huumaava ilma, jonka synnyttävät kaiho, ihailu, lemmenlämmin myötätunto, nuo näkymättömät aineet, jotka kietovat naisen lämpöön ja valoon, jotka niin sanoakseni »samppanjoivat» ilman, jota hän hengittää... Mutta rouva Ronald ei siitä juopunut.

Lelo huomasi pian todeksi, mitä hänen ystävänsä Verga oli sanonut, mutta ei siitä masentunut: rakkaudessa viehättää vastustelu italialaista. Nuoren naisen ilmeinen keimailu häntä kuitenkin hämmensi. Helena näytti lapsellisesti nauttivan siitä, että hän miellytti ihailijaansa, jopa varsin koetti miellyttää: hän halusi vain ihailua ja yhä vain ihailua. Hellyyden sanat, joita Lelo puheluunsa sovitti, herättivät vain hilpeyttä, todella leikkisää hilpeyttä. Ensimäistä kertaa tunsi kreivi olevansa ehdottoman naissiveyden edessä.

Todellakaan ei tämä viehättävä tuttavuus ollut herättänyt rouva Ronaldissa ajatustakaan, joka olisi voinut häiritä hänen omaatuntoansa. Nuori roomalainen herätti hänen mielenkiintoansa »eksoottina», ulkolaisena, joka oli toisenmoinen kuin hänen ennen tuntemansa miehet. Hänen mielialansa vaihtelut, hänen tavaton herkkyytensä, alakuloisuuden ja laiskuuden puuskat hämmästyttivät ja huvittivat Helenaa. Lisäksi kuului kreivi-nimi hänen korvaansa kauniilta, se loi kantajaansa jotakin erikoista hohdetta. Olipa vähällä, ettei Helena pitänyt häntä jostakin jalommasta aineesta tehtynä oliona.

Kuten Dora oli olettanut, loukkaantui herra Ronald nähdessään, että hänen puolisonsa aikoi rikkoa sanansa. Borgiain myrkyn keksimismahdollisuus jätti hänet aivan kylmäksi. Hän vastasi Helenalle, ettei hän missään tapauksessa saattanut viettää talvea Roomassa. Hän toivoi, ettei Helena anna Vergain vietellä itseään, ja oletti, että hän palaa lokakuussa, niinkuin oli luvannut. Ehkä tietämättään käytti herra Ronald ankaraa, käskevää sävyä. Helena ei ollut siihen tottunut. Lisäksi oli tämä ensimäinen kerta, jolloin rouva kohtasi vastassaan kiellon. Suuttumuksen tai jonkun vielä hämärän tunteen vallassa kirjoitti hän tuollaisen pahantuulen yllyttämän kirjeen, joita jälkeenpäin pahoittelee ja mielellään peruuttaisi, ja joista on odottamattomia seurauksia: — hän oli päättänyt käyttää hyväkseen tilaisuutta, joka tarjoutui miellyttävään oleskeluun Roomassa; jos Henrik rakasti häntä enemmän kuin laboratoriotansa, mitä hän aina oli epäillyt, tulisi hän häntä tapaamaan; ellei, niin eihän ollut väliä, vaikka hän, Helena, hiukan pitensikin Euroopassa oloansa.

Kun rouva Ronald ilmoitti päätöksensä veljelleen ja tädilleen, kauhistuivat nämä ja moittivat häntä ankarasti. Charley Beauchamp, joka oli pelkkää hyväntahtoisuutta, oli ensi hetkestä tuntenut syvää vastenmielisyyttä kreivi Sant' Annaa kohtaan. Hän huomasi heti, että uusi tulokas kosieli hänen sisartansa. Hän oli aina nähnyt sisarensa ihailijain ympäröimänä, mutta syystä tai toisesta olivat nuoren roomalaisen huomaavaisuudet hänelle vastenmielisiä ja hänestä tuntuivat ne ikäänkuin persoonalliselta loukkaukselta.

— Ole varuillasi, sanoi hän eräänä päivänä Helenalle, tuo kreivi ei herätä minussa luottamusta. Muukalaiset luulevat, että kaikki on luvallista mielistelevän naisen suhteen, — ja sinä olet sitä hirvittävässä määrässä.

— Älä pelkää, kukaan ei milloinkaan tule laiminlyömään kunnioitusta minua kohtaan! vastasi rouva Ronald varmana, kuten aina.

— Toivottavasti; mutta silti olisi viisasta olla yllyttämättä. Sinä et aavista kuinka suuressa määrässä toisenlaisia italialaiset ovat kuin amerikkalaiset. Minä en olisi milloinkaan sitä tiennyt, ellen olisi oppinut niin hyvin tuntemaan markiisi Vergaa. Olkaa varuillanne, minä toistan sen.

Muutamia päiviä myöhemmin sai Charley sähkösanoman, joka kutsui hänet kiireesti takaisin New Yorkiin. Usein ennenkin oli hänen matkansa näin keskeytynyt, mutta milloinkaan ennen ei se ollut tuntunut hänestä näin kiusalliselta.

— Minusta on sangen ikävä jättää sinut, sanoi hän sisarelleen. Jos yksin omat etuni olisivat kysymyksessä, en lähtisi. Lupaa minulle, mieleni rauhoittamiseksi, että palaat lokakuussa!

— Minä en lupaa mitään! vastasi rouva Ronald kuivalla äänellä.

— Olisi sydämetöntä tuottaa Henrikille pettymystä. Sitäpaitsi antaisit Doralle huonon esimerkin... Jos sinä menet Roomaan, tulee hän mukaan: Jack suuttuu, ja seurauksena kukaties on kihlauksen purkaminen.

— Dody on kyllin suuri tietääkseen itse, mitä hänen tulee tehdä. Minä en ole vastuussa hänen teoistaan.

Herra Beauchamp ei halunnut väitellä enää, hän tiesi, että oli vaarallista ajaa Helena lausumaan tahtonsa, sillä sitten ei hän siitä enää peräytyisi.

Ennen lähtöänsä pyysi hän kuitenkin Sofia-tätiä tekemään voitavansa, jotta Helena luopuisi Rooman-matkastaan. Tekipä hänen mielensä ilmoittaa pelkonsa kreivin suhteen, tai ainakin herättää tädin epäluuloa; mutta veljellinen vilpittömyydentunne ehkäisi sen.

Kun veli hyvästeli asemalla sisartaan, oli hänen sydämensä sangen huolestunut.

— Näkemiin — kuuden viikon kuluttua! huusi hän Helenalle vaunun ovesta.

Helena kääntyi pois, eikä vastannut.

XI.