Part 14

»Hän oli raivoissaan!» oli kreivi Sant'Anna päätellyt lähtiessään rouva Ronaldin luota. Se, mitä Helena tunsi, oli paljoa raskaampaa ja surullisempaa kuin itserakkauden loukkaus. Kreivin lähdettyä jäi hän seisomaan alalleen puristaen nenäliinaansa ja hengittäen raskaasti saadakseen sydämensä kevenemään, mutta siinä onnistumatta.

Ja tämä kohtaelma oli vasta ensimäinen pysäkki sillä onnettoman rakkauden ristintiellä, jota niin monet naiset ennen häntä ovat kulkeneet. Hänen täytyi kärsiä kaikkien tuttaviensa onnittelut ja Doran kertomukset. Doralla oli niin luonteva tapa unohtaa kärsimänsä vääryydet, olla huomaamatta ihmisten tyytymättömyyttä, että häntä oli vaikea pitää loitolla. Hän oli siten pakottanut Helenan solmimaan jonkinlaisen välirauhan. Joka minuutti tuli hän Helenan huoneeseen kertomaan sulhasestaan, kapioistaan, tulevaisuuden-suunnitelmistaan. Rouva Ronald sulki epätoivoissaan korvansa, koetti ajatella muita asioita; mutta sanat tarttuivat siitä huolimatta hänen mieleensä ja palautuivat siihen taas hänen yksinollessaan, tuottaen uutta tuskaa. Jack Ascottin uudenaikaisen sormuksen sijasta oli neiti Carrollin sormessa Sant' Annain kihlasormus, jonka koristuksena oli yksi ainoa sardonyx-jalokivi, johon oli kaiverrettu suvun vaakuna ja sana: _sempè_ (aina). Nähdessään tämän historiallisen sormuksen jota m.m. oli kantanut eräs kuuluisa ranskalainen kaunotar, jonka Ludvig XIV oli naittanut eräälle Lelon esi-isistä, tunsi Helena kirpeää kateutta, häntä aivan tenhosi. Hänet valtasi outo tunne, että tämä sormus oikeastaan kuului hänelle: hänen teki mielensä koettaa sitä, tuntea se sormessaan, vaikka olisi tyydyttävä silmänräpäykseen.

Joka päivä söi Lelo joko aamiaista tai päivällistä Quirinalin hotellissa. Puhtaasta naisvaistosta, ilman tietoista halua valloittaa häntä takaisin, pani Helena pukuihinsa mitä suurinta huolta. Miten olikaan, tuotti kreivin läsnäolo hänelle onnea, jommoista yksikään ihmisolento ei milloinkaan ollut hänelle antanut; mutta tämä onni oli ahdistuksen alaista, äkillisten sydämenkouristusten katkaisemaa, jotka tekivät näistä jokapäiväisistä aterioista sanomattoman kärsimyksen hetkiä. Pelosta, että hänen kylmyyttään tulkittaisiin kateudeksi, koetti hän olla rakastettava, menettämättä kuitenkaan tasaista ja luontevaa käytöstään. Lelo kohteli häntä lämpimän tuttavallisesti, nimitti häntä usein »tädiksi», ja tämä arvonimi, joka näytti häntä vanhentavan, ärsytti Helenaa niin, että hän vain töin tuskin saattoi säilyttää tasapainonsa. Dora huvitti Sant'Annaa, mutta Helena herätti hänen mielenkiintoansa. Hänen keskustelunsa oli johdonmukaisempaa, hän halusi kuunnella Helenan puhuvan. Kun Helena oli pitemmän hetken vaiti, sanoi Lelo hymyillen:

— No mutta, oletteko te mykkä tänään?

Tämä yksinkertainen sana tuotti Helenalle tavatonta iloa. Joskus kiinnitti hänen kauneutensa loisto nuoren miehen katsetta, mutta tuottamatta siihen sitä ilmettä, jonka Helena ennen oli nähnyt; silloin hän vaistomaisesta surusta kävi kovaksi, tylyksi, ivalliseksi. Kun hän näin unohti itsensä, käänsi Lelo häneen hämmästyneen, kysyvän katseen ja hänen viiksiensä alla välähti hymyä: tämä hymy haavoitti Helenaa kuin loukkaus ja vaivasi häntä päiväkausia.

Rouva Ronaldin asemassa olisi katolilainen euroopatar, tottunut tutkimaan omaatuntoansa, pian tiennyt, mille kannalle asettua tunteittensa suhteen Sant'Annaa kohtaan. Säädyllisyytensä laadun mukaan olisi hän enemmän tai vähemmän tarmokkaasti kamppaillut rakkauttansa vastaan ja olisi epäilemättä tässä siveellisessä kamppailussa löytänyt hienoa hekumaa ja erikoista nautintoa. Helenalla oli, kuten useimmilla amerikattarilla, kehittyneestä ja koulutetusta älystään huolimatta, vain lapsellinen käsitys ihmissydämestä. Hän uskoi, ja vakuutti sitä itselleen yhtämittaa, että periaatteet, hyvä kasvatus, riittivät ei ainoastaan suojelemaan naista lankeemuksesta, vaan vieläpä tekemään hänet haavoittumattomaksi. Mutta huolimatta näistä varuksista oli rakkaus tunkeutunut häneen niinkuin luonnonlait tunkeutuvat. Se asusti nyt määrättömän suurena, jossakin tuntemattomassa solussa, tehden salaperäistä työtään, koskettaen koko hänen ajatustensa piiriä, muuttaen hänen luonteensa.

Seuraelämä tuntui hänestä hermostuttavan rasittavalta, ihailijain suhteen oli hän välinpitämätön elämä tuntui hänestä kolkolta ja typerältä. Tahtoen karttaa neiti Beauchampin, Vergain ja varsinkin Doran seuraa hän teki retkiä oikealle ja vasemmalle käyden uudelleen paikoilla, jotka olivat hänen mielenkiintoaan herättäneet; oli omituista nähdä tämän New Yorkin hienottaren, tämän loistavan naisen harhailevan ypöyksinään Colosseumissa, Maxentiuksen sirkuksessa, Appiuksen tien hautakummuilla ja, ikäänkuin särkyneisyyttä kärsivä olento, koettavan kiinnittää ajatuksiansa johonkin suureen. Näillä yksinäisillä vaelluksilla joutui Helenan raskautettu sielu äkkiä kosketuksiin sen Rooman sielun kanssa, jota vain niin harvojen on suotu tuntea. Kaikki nuo kauneuden ja sopusuhtaisuuden niin julmasti rikotut piirteet, kaikki nuo vuosisatojen mittaan murskatut ihmistyöt, täyttivät hänen sydämensä ulkokohtaisella ja rauhoittavalla surulla. Varsinkin kirkot vetivät häntä puoleensa. Ennen oli hän ihaillut niitä jonkinlaisina muistopatsaina; nyt hän tietämättään etsi niistä jotakin. Hän rakasti niiden tuoksuakin, tuota haudan, vanhuuden, sammuneiden vahakynttilöiden, hälvenneen suitsutuksen tuoksua, joka on Rooman kirkoille niin tunnusomainen, että ne jo siitä erottaa kaikkien muiden maanpaikkoja kirkoista. Hän lähestyi alttareita, seurasi syrjästä nöyrien rukousta, ihmetellen heidän uskoansa kohotti vaistomaisesti omankin tuskaisen katseensa säteileviä Neitsyitä kohti.

Pyhän Pietarin kirkko liikutti häntä erikoisesti. Kulta ja rakennustaide eivät yksin ole voineet tehdä tästä kristikunnan suurkirkosta nöyryyden ja rukouksen paikkaa. Mittojensa majesteetista, marmorien kylmyydestä, vertauskuvien ankaruudesta huolimatta herättää se tunteita herkemmin kuin mikään muu katolinen temppeli. Illalla ilmestyy sinne, Uskontunnustuksen holvin alle salaperäistä varjoa, outoa valoa, näkyvää ja näkymätöntä, joka painaa teihin tuntuansa ja alkaa vaikuttaa teihin synnyttäen rakkautta tai uskoa. Se on pakanallisen sielun pakopaikka. Ei kirkonmenot, ei paavin panna tai siunaus ole sitä voinut karkoittaa. Se harhailee, tämä sielu, valkoisten patsaiden takana ja levittää ympärilleen temppelin läpi tuntuvaa aistimustaan, jota ei kukaan suuren surun tai suuren intoilun herkentämä voi olla havaitsematta. Rouva Ronald tuli sinne paatuneena, ja usein hän järjettömän kauhun ahdistamana pakeni etsimään ulkoa täyden päivänvalon suojaa.

Nämä oudot vaikutelmat huolestuttivat häntä ja hän luuli niitä jonkun alkavan sairauden oireiksi. Ensimäistä kertaa tunsi hän itsensä yksinäiseksi, ypö yksinäiseksi. Hänen puolisonsa äänettömyys alkoi rasittaa häntä yhä enemmän. Hän oli luullut olevansa välttämätön miehensä onnelle, ja häntä nöyryytti syvästi huomio, että tämä näkyi tulevan toimeen ilman häntä. Ja hän päätti, että herra Ronaldin on tultava häntä noutamaan taikka ei hän, Helena, milloinkaan palaja New Yorkiin. Tämä päätös, jonka hän teki kaksikymmentä kertaa päivässä, teki hänen mielensä kuitenkin yhä masentuneemmaksi. Hän ajatteli usein haikein mielin kaunista kotiansa, jonka hän oli koristanut, joka oli kuin suuri osa häntä itseään. Hänessä heräsi joku hurja halu päästä näkemään sitä jälleen. Silloin puristi hän itsepintaisesti yhteen huuliansa vastustaakseen heikkouttaan, suunnitteli minkä mitäkin mieletöntä, esim. Intiaan matkustamista tai avioeroa ja asettumista asumaan Pariisiin neiti Beauchampin kanssa. Hän koetti mukautua, totuttautua ajatukseen Doran naimisiinmenosta, mutta ei voinut. Se rasitti häntä kuin painajainen, kouristi hänen sydäntänsä. Hän todisteli itselleen, että tämä johtui hänen ystävyydestään herra Ascottia kohtaan. Hän luulotteli viipyvänsä Roomassa yksinomaan sen huonon vaikutuksen pelosta, minkä hänen äkillinen lähtönsä saattaisi tehdä; ja viipyi silti kuitenkin vain sen salanautinnon vuoksi, jota hän tunsi Sant'Annan läsnäolosta. Tämän nautinnon hurmaa vastaan yritti hän turhaan puolustautua. Hän tunsi yhä enemmän tarvetta turvautua johonkin, halua paeta kauaksi pois; hän etsi sopivaa tekosyytä voidakseen lähteä herättämättä rouva ja neiti Carrollin ällistelyä ja ihmetystä.

Kaitselmus tuli hänen avukseen odottamattomalla tavalla. Eräänä iltana päivällistä syödessä, tuotiin hänelle sähkösanoma. Ajatus, että se saattoi olla hänen mieheltään, pani hänen kätensä värähtämään. Luettuaan sen huudahti hän riemusta.

— Ah! mikä yllätys! — sanoi hän kasvot säteilevinä — Charley on Monte-Carlossa! Hän kutsui meitä, Sofia-tätiä ja minua, tulemaan sinne häntä tapaamaan. Sinne, olen aina mitä hartaimmin halunnut. Me lähdemme epäilemättä.

— Minä lyön vetoa, että veljenne tuo teille takaisin Henrikin ja tarjoaa teille uutta kuherruskuukautta! sanoi häikäilemätön neiti Carroll.

Helena punastui hiusrajaan saakka, hänen silmänsä kohtasivat Lelon ivallisen katseen, hänen ripsensä värähtivät.

— Herra Ronaldin tapana ei ole antaa tuoda tai viedä itseään! vastasi hän mahdollisimman kuivalla äänellä.

— Ei, mutta avioliiton pulmissa voi kolmannen miehen väliintulo joskus olla sangen hyödyllinen itserakkauden pelastamiseksi — selitti Dora oikopäätä käytännöllisellä vaistollansa, jota olisi voinut luulla elämän kokemuksen saavutukseksi. — Joka tapauksessa, jos enokulta tulee, lepyttäkää hänet minuun, kun hänet tapaatte. Minä olen kahdesti kirjoittanut hänelle, mutta hän ei ole vastannut. Oh, täydellisistä miehistä, niistä vasta vastus on!

— Ettehän toki aio jättää meitä tänne yksiksemme! sanoi rouva Carroll huolestuneen näköisenä.

— Teillähän on Vergat; he ovat teille tuhat kertaa hyödyllisimpiä kuin Sofie-täti ja minä! vastasi Helena.

— Niin, mutta suku!...

— Älkää olko levoton, äiti! keskeytti Dora; me menemme tapaamaan sitä Meillä on suurenmoinen suunnitelma... eikö olekin Lelo?

Kreivi vastasi myöntävästi nyökkäämällä ja kääntyen sitten rouva Ronaldin puoleen sanoi hän hymyillen:

— Minä olen varma, että te kaadatte pankin Monte-Carlossa!

Sant'Anna oli lausunut tämän noin vain, ajattelematta lainkaan sananpartta, joka lupaa onnea pelissä sille, jolle sitä ei ole rakkaudessa. Mutta sen sananparren muisti Helena: hän kalpeni ja hänen huulensa pusertuivat yhteen.

Lelon mieltä liikutti tämä lentävän hetken välähdys: hän arvasi sen syyn ja hämmentyi epähienouttaan.

— Mistä syystä te olette niin varma, että minulla on onnea pelissä? kysyi Helena urhoollisesti.

Tämä itsevarmuuden näyttely ärsytti italialaista; hän hymyili kaksimielisesti:

— Kun uskon teidän viehätysvoimanne kykenevän kiehtomaan itse pelipirunkin! — vastasi hän kavalan mairittelevasti. — Pelurilla on taikauskonsa. Jos minä olisin mukananne Monte-Carlossa, noudattaisin sokeasti teidän aavistuksianne Minä toistan sen, te kaadatte pankin.

— Minä puolestani en sitä toivo! huomautti kuivasti neiti Beauchamp.

XXII.

Charley Beauchamp ei ollut päässyt vapautumaan levottomuudesta, joka häneen Ouchyssa oli tarttunut. Vaikka hän tiesi Helenan olevan täti Sofian valppaan valvonnan alaisena, ei hän tuntenut itseään turvalliseksi. Ja hän alkoi katsoa herra Ronaldin olevan väärässä ja paheksui hänen itsepäisyyttään, mutta uskollisena amerikkalaiselle periaatteelle, että kolmas ei saa sekaantua kahden kauppaan, ei hän ollut sanallakaan kehoittanut lankoansa menemään vaimoaan tapaamaan. Suruisuus ja alakuloisuus, jota hän alkoi huomata yhä selvemmin herra Ronaldin ilmeestä herätti hänessä toivoa, että rakkaus vie kuitenkin voiton ylpeydestä. Sitä odottaessa huolestutti häntä sentään sisarensa yksinäisyys. Helena oli hänen mielestään liian nuori ja liian kaunis viipymään Euroopassa ilman miehistä suojelusta. Hän katsoi velvollisuudekseen matkustaa sisarensa luo, ja alkoi järjestää asioitansa pitempää poissaoloa varten. Siihen meni kuitenkin jonkun verran aikaa. Saadessaan tiedon Doran kihlauksesta kreivi Sant'Annan kanssa tunsi hän salaista riemua, äkillistä helpotusta, jonka syytä hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa. Hän oli vihainen Doralle, tunsi vilpitöntä myötätuntoa Jack Ascottia kohtaan, mutta oli pohjaltaan sangen tyytyväinen. Tämä kihlausilmoitus palautti yhtäkkiä hänen mieleensä Luzernin Helenan keimailut ja joukon muistoja, jotka saattoivat hänet kiiruhtamaan valmisteluitaan. Lähtönsä edellisenä päivänä hän kävi tapaamassa lankoansa ja sanoi yksinkertaisesti:

— Minä lähden huomenna Eurooppaan... Onko sinulla mitään asiaa, minkä voisin toimittaa?

— Ei ole, vastasi herra Ronald kääntäen päätään salatakseen liikutustaan.

Niin oli Charley lähtenyt. Kun hän ei halunnut mennä Roomaan, missä hänen olisi tarvinnut nähdä Sant'Anna, päätti hän pysähtyä Monte-Carloon varmana siitä, että Helena mielellään tulisi sinne häntä tapaamaan.

Ei mikään muuta naisen kasvoja niin kuin rakkaus tai äitiys. Kun Charley näki sisarensa, hämmästyi hän tämän muodossa tapahtunutta muutosta.

— Mitä sinulle on tapahtunut? huudahti hän. Oletko ollut sairas?

Helena punastui tietämättä minkävuoksi.

— Sairasko!... En vähääkään.

Sitten jatkoi hän levottomana:

— Olenko minä siis vanhentunut, rumentunut.

— Et, mutta muuttunut toisen näköiseksi.

— Se on vain merkki siitä, että sinä olet ehtinyt hiukan unohtaa minkä näköinen minä olen, itse olen peilistä nähnyt itseni joka päivä samana.

Charley ei inttänyt, mutta levottomuus, joka taannoin oli saanut hänet kiiruhtamaan asioitaan, tarttui häneen uudelleen.

Ympäristön vaihto tuotti rouva Ronaldille hetkellistä lohdutusta. Monte-Carlon väräjävä valo ikäänkuin tunkeutui hänen olentoonsa. Ympäröivät kukat, soitto, sini, tekivät hänelle hyvää. Kaikki tämä vaikutti, että hänen sydämensä ahdistus vähitellen huojentui ja hän luuli pääsevänsä painajaisesta. Doran ensimäinen kirje työnsi hänet siihen takaisin sekä ruumiillisesti että henkisesti.

Tässä kirjeessä, jossa Lelon nimi seisoi joka rivillä, ilmoitti Dora, että häiden vietto oli määrätty kesäkuuksi ja tapahtuisi luultavasti Pariisissa... Tästä sanomasta osoitti Helena suuttumustaan neiti Carrolliin ja myötätuntoansa Jack Ascottia kohtaan sellaisella tavalla, että herra Beauchampin kasvot saivat vakavan ja huolestuneen ilmeen; Helena ei sitä edes huomannut. Mutta taivas, meri, ihana seutu tuntuivat hänestä kolkoilta ja alakuloisilta — ja hän selitti luodetuulen syyksi ärtyisyyden, jonka tuska hänessä synnytti.

Haihduttaakseen ajatuksiansa koetti hän peliä ja innostui pian rulettiin. Huolimatta veljensä ja tätinsä vastusteluista vietti hän suuren osan aikaansa kasinossa. Hänellä oli usein tavaton onni. Silloin saattoi hän hetkeksi unohtaa Doran ja Lelon. Pian kiinnitettiin häneen huomiota; häntä kutsuttiin »kauniiksi amerikattareksi», miljoonäärittäreksi, pidettiin leskenä tai eronneena vaimona, ja ainoastaan herra Beauchampin alituinen läsnäolo suojeli häntä ja piti seikkailujen etsijät loitommalla.

Eräänä iltapäivänä, kun Charley oli mennyt Cannesiin katsomaan erästä sairasta tuttavaansa, meni Helena kasinoon bostonilaisten ystäviensä kanssa. Nämä jäivät »trente-et-quaranten» ääreen. Helena, joka rakasti vilkkaampaa peliä, jätti heidät siihen ryhtyäkseen kiihdyttävään rulettiin. Eräs tummaverinen nuori mies, jolla oli punainen kravatti ja siinä suuri musta helmi ja joka jo viikon päivät oli hiiviskellyt hänen kintereillään, seurasi häntä ja livahti hänen taakseen. Rouva Ronald asetti itsepintaisesti yhdeksän louis'ta yhdeksän-numerolle, joka aamulla herätessä oli hänen mieleensä juolahtanut: hän uskoi varmasti sillä voittavansa. Neljä kertaa jo oli hänen odotuksensa pettänyt. Huohottaen seurasi hän krupieerin toimia ja koetti tenhota häntä tahtonsa voimalla, kun hän äkkiä tunsi kahden käden tarttuvan vyötäisiinsä hänen suuren kaulurinsa turvissa.

Hän kääntyi silmät säkenöiden, kasvot kalpeina vihasta; kuin unessa näki hän äkkiä puolisonsa vierellään ja ankaralla nyrkin-iskulla irroittavan röyhkeän ihailijan. Tämän kahinan keskestä kuuli hän hämärästi molempien miesten puheen.

— Korttinne, korttinne!... Minä vaadin hyvitystä! sähisi toinen huomattavasti murtaen ranskaa.

— Minulla ei ole teille minkäänlaista hyvitystä annettavana, vastasi toinen, olen tavannut teidät ahdistamassa vaimoani ja kurittanut teitä amerikkalaiseen tapaan; se on oikeuteni. Minä tyydyn siihen.

Yhä yliluonnollisen ilmestyksen vaikutelmassa, jonkinlaisen kauhun vallassa kaikista katseista, jotka olivat häntä kohti suunnatut, tarttui Helena herra Ronaldin käsivarteen, nojautui häneen ja lähti hänen kanssaan ulos. Vasta kun he olivat kasinon ulkopuolella, alkoi hän ajatella, miten tämä kaikki oli tapahtunut. Irroitti kätensä, pysähtyi äkkiä, katsahti mieheensä hämmästyneenä ja kysyi hiukan käheällä äänellä:

— Henrik, mistä sinä tulet?

Vastaamatta heti kohta katsoi herra Ronald ihastuen kauniita kasvoja, joita hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt.

— Junasta, kultani, — sanoi hän vihdoin omituisesti hymyillen. Tapasin Sofia-tädin, joka sanoi sinun olevan kasinolla Carringtonien kanssa; minä tahdoin tulla sinua yllättämään ja tulinkin tosiaan hyvään aikaan. En oikein tiennyt, minkälaisen vastaanoton saisin; olen matkustanut sadan leiviskän paino mielessäni... ja romaanikohtaus pakotti sinut tarttumaan minun käsivarteeni. Se on ihmeellistä! Se on kuin Kaitselmuksen merkki.

Helena alkoi uudelleen kävellä.

— Minä luulin sinun päättäneen olla koskaan tulematta! sanoi hän hiukan kylmähkösti.

— Ja antaa vuoden kulua ilman elonmerkkiä!... Mutta sinähän olisit voinut vaatia eroa hylkäämisen vuoksi!

Helena ei voinut ehkäistä punastumistaan: hänhän oli sitä ajatellut.

— Charleyko on sinut tänne kutsunut? kysyi hän koettaen kamppailla liikutustaan vastaan.

— Charleyko? Ei, kultaseni: hän ei edes tiedä tulostani. Minä kuulin sattumalta sinun lähdöstäsi Roomasta Monte-Carloon. Ei kukaan ole minua kutsunut. Minä tulin, kun elämä ilman sinua kävi minulle sietämättömän raskaaksi. Minä olen kärsinyt paljon, varsinkin viime kuukausina; ei mikään maailmassa saisi minua antautumaan uudelleen samanlaiseen kokeiluun. Olemme erehtyneet molemmat; antakaamme kumpikin toisillemme anteeksi.

Tällöin saapuivat puolisot Anglais-hotelliin. Herra Ronald seurasi vaimoansa tämän huoneeseen. Kun ovi oli suljettu, avasi hän sylinsä: Helena heittäytyi hänen povelleen. Ja kun Helena kuuli miehensä sydämen voimakasta tykintää, kohosi Lelon kuva hänen mieleensä. Ajatellen rakkauttansa nuoreen italialaiseen irtautui hän hiljaa miehensä syleilystä ja katsellen häntä surullisesti, haavoitetun otuksen ilmein sopersi hän huulet kuivina ja kalpeina, itsekään tietämättä mitä puhui:

— Miksi olet viipynyt niin kauan? miksi olet viipynyt niin kauan?...

XXIII.

Lelo oli pyytänyt neiti Carrollilta, että heidän häänsä vietettäisiin mahdollisimman pian, ja tämä, joka oli osoittanut niin vähän intoa tullakseen Jack Ascottin vaimoksi, oli ilomielin siihen suostunut. Hän oli heti ryhtynyt kiiruhtamaan tarpeellisten paperien toimittamista. Hänen kapionsa olivat lähetetyt New Yorkista Pariisiin. Ja nauraen yllätystä, jonka hän aiheuttaisi ompelijattarelle, mutta samalla kuitenkin hiukan häpeää ja itsemoitteita tuntien, antoi hän määräyksen ommella liinavaatteisiinsa kreivillisen kruunun, joka lopullisesti osoitti hänen kohtaloansa.

Hän suorastaan kylpi onnessa, ylpeydessä, turhamielisyydessä. Hän oli penkonut Sant' Annojen sukuarkistoa, nähnyt jalokivet, joilla hän tulisi itseään koristamaan, ja saanut selville, että hän tulisi olemaan sangen ylhäinen, tasa-arvoinen Rooman ruhtinatarten kanssa. Mikä voitto hänelle, jota moni New Yorkin hienostossa ei ollut pitänyt kyllin hienosukuisena! Hänen omaisuutensa tuntui hänestä mitättömyydeltä kaikkeen siihen verraten, mitä hän itse voitti. Mutta hänen kunniakseen olkoon sanottu, että nämä aineelliset ja maalliset mietelmät vain hipaisivat hänen mieltään. Yli kaiken hän sentään rakasti Leloa. Kun näki Doran aivan erilaisena kuin hän oli ollut, ei sitä voinut mitenkään epäillä. Rakkaus lisää itsekkyyttä miehessä, mutta vähentää tai hävittää sen naisessa. Dora pelkäsi olevansa sulhaselleen vastenmielinen, tutki hänen makuansa, alisti oman tahtonsa sulhasensa toivomusten alaiseksi. Ensimäistä kertaa tunsi hän olevansa riippuvainen toisesta oliosta, ja tämä riippuvaisuus ei häntä suinkaan ärsyttänyt ja masentanut, vaan teki hänet päinvastoin onnelliseksi ja ylpeäksi.

Yksi ainoa seikka häiritsi hänen iloansa: sen roomalaisen suvun vihamielisyys, johon hän tulisi kuulumaan, äänetön, täydelliseen kohteliaisuuteen peitetty vihamielisyys, jonka hän vaistomaisesti tunsi. Hän oli aterioinut useita kertoja Sant'Annan palatsissa ja koko ajan tuntenut olevansa epämiellyttävä, joka ainoan sanansa osuvan harhaan. Omasta puolestaan ei hän myöskään käsittänyt noita menneisyyteen takertuneita ihmisiä. He tuntuivat hänestä olevan ikäänkuin seisahtuneita kelloja, ja kerran oli hän ärtyneenä tullut lausuneeksi Lelolle, että hänen tekisi mieli panna sähkövirta kulkemaan heidän päidensä kautta, jotta ne uudistuisivat ja pääsisivät vapaiksi kaikista niihin kasautuneista ja niitä rasittavista ennakkoluuloista.

Kreivitär Sant'Annan seurapiirissä oli Doran kuitenkin onnistunut saavuttaa kaksi ystävää: kardinaali Salvoni ja asianajaja Orlandi. Hän ei ollut laiminlyönyt kirkkoruhtinaan ystävyyden tavoittamista. Tämä miellyttikin häntä yhä enemmän. Hän tiesi vaistomaisesti, että kardinaali oli huomattava voima, ja hän kunnioitti kaikkea voimaa samoinkuin hän halveksi kaikkea heikkoutta. Kardinaali johti keskustelun aina Amerikan oloihin ja kuunteli häntä ilmeistä mielenkiintoa osoittaen. Hänen tulevan miniäpuolensa omaperäiset sutkaukset saivat usein hymyn välähtämään hänen mustissa silmissään, ja monta kertaa havaitsi Dora ilokseen kardinaalin puolustavan häntä keskustelussa. Asianajaja Orlandi, jota hänen käytännöllinen älynsä ja ruumiillinen ja henkinen reippautensa miellytti, sanoi arastelematta, että tämä amerikatar oli juuri sellainen vaimo, jota Lelo tarvitsi. Hän puolusti Doraa joka tilaisuudessa taitavalla tavalla ja osasi aina tuoda esiin hänen hyviä puoliansa. Doran pyynnöstä oli Orlandi kertonut hänelle Sant' Annain historian ja kreivittären luvalla yleisin piirtein tehnyt selkoa suvun taloudellisestakin asemasta.

Neiti Carroll, joka kohteli äitiänsä kuin vanhempaa sisarta, oli oudostunut siitä juhlallisesta kunnioituksesta, jota Lelo osoitti äidilleen. Kun hän ensi kerran oli nähnyt Lelon polvistuvan äitinsä eteen niinkuin pikkulapsen ja sitten suutelevan tämän kättä, oli hän aivan mykistynyt hämmästyksestä, pökertynyt, ja hiukan huolestuneena saanut vaikutelman, että hänen sulhasensa ei ole samaa vuosisataakaan kuin hän itse.

Dora oli aluksi toivonut, että heidän vihkimisensä tapahtuisi Roomassa, katolisen Kirkon koko loistolla; mutta kun hän sai tietää, että menojen, hänen protestanttisuutensa vuoksi, täytyi olla ihan yksityisluontoisia, ehdotti hän Pariisia, ja Lelo oli siitä salaisesti hyvillään. Semmoinen vihkiminen miellytti häntä suunnattoman paljon enemmän. Hänelle oli sangen lohdullista ajatella, etteivät ruhtinatar Marina ja hänen äitinsä tulisi läsnäolemaan tilaisuudessa.

Asianajaja Orlandi oli turhaan koettanut saada Sant'Annan palatsin ensimäisen kerroksen asukkaita muuttamaan järjestääkseen siinä asunnon nuorelle parille. Sen kuullessaan oli Doran vaikea olla hypähtelemättä ilosta. Ajatus asua pienen syrjäisen torin varrella metrin paksuisten muurien takana ja saman katon alla anoppinsa kanssa oli häntä hirveästi rasittanut. Nähdessään Lelon tyytymättömyyden ilmeen lausui hän hilpeästi:

— Älä siitä välitä. Roomassa on aina tilaisuus saada ruhtinaallinen asunto... Ja mehän voimme rakentaa oman palatsin.

— Rakentaa palatsin! huudahti kreivi, kun meillä on oma, joka on rakennustaidon helmi!

— Niin, mutta josta puuttuu ilmaa ja valoa, sitä terveellistä valoa, joka tappaa mikrobit... ja ennakkoluulot!