Part 2

Illalla olimme molemmat tuossa sittemmin niin tutuksi ja rakkaaksi käyneessä talossa, n:o 3 Lincoln's Inn Fields. Se ilta on pysynyt mielessäni melkeinpä pienintä piirrettä myöten, sillä se oli ensimmäinen kerta, jolloin sain olla aito englantilaisissa kutsuissa, missä henkinen ravinto oli niin paljon tärkeämpi kuin ruumiillinen kestitys, että jälkimmäinen monelta unohtui kokonaan. Jätimme päällysvaatteemme pieneen huoneeseen, nähtävästi jonkun makuuhuoneeseen, ja astuimme sisään. Kaksi keskikokoista huonetta oli ääriään myöten täynnä väkeä. Muutamat olivat puetut varsin komeihin, jalokivillä koristettuihin iltapukuihin, toiset olivat aivan vaatimattomissa, pitkähihaisissa puvuissa. Mutta kaikkien kasvoilla loisti iloinen, odottava ilme, ja huoneet kaikuivat vilkasta puhetta, naurua ja leikinlaskua.

Ensimmäinen, joka tuli puristamaan kättämme, oli iloinen, kiharatukkainen, noin kymmenvuotiaalta näyttävä poikanen, MacDonaldin esikoinen, Alister. Hän tarttui Rosen käteen, ja minäkin sain ohimennen kiinni hänen toisesta kädestään, kun hän innokkaasti selitti, että tuolla ovat isä ja äiti ja että nyt pitää joutua hyvin pian, ennenkuin joku taas ennättää heidät kokonaan anastaa.

Menimme siis niin pian kuin voimme tiheän tungoksen läpi. MacDonald ja hänen rouvansa ottivat meidät vastaan kuin vanhat tutut, koruttomasti ja sydämellisesti. Ensimmäinen, mikä pisti silmään, oli tietysti heidän ulkomuotonsa. Rouva MacDonald, omaa sukua Gladstone, oli aivan vaalea, keltatukkainen, sinisilmäinen. Ramsay MacDonald taasen oli tumma kuin etelämaalainen, hiukset sysimustat, iho oliivinkeltainen, silmät suuret, tummat, säihkyvät. Niin kaunista miestä näkee harvoin. Piti melkein vetää henkeään. "Te olette suomalainen", kuulin isäntäni sanovan. "Tulkaa kanssani tuonne toiseen huoneeseen, niin esittelen teille muutamia ystäviä, jotka mielenkiinnolla ja osanotolla ovat seuranneet Suomen vaiheita."

Toinen huone oli yhtä täpöisen täynnä kuin ensimmäinenkin. Isäntäni esitteli minut siellä suurelle joukolle, joista vielä selvästi muistuvat mieleeni parlamentin jäsenet Will Crooks, Keir Hardie ja W.C. Anderson, kaikki maamme lämpimiä ystäviä, mutta kaikki jo manalle muuttaneita.

Mutta missä oli tuo huhuttu englantilainen jäykkyys? Olin siitä niin paljon kuullut, että tunsin melkein jonkinmoista pettymystä, kun en sitä missään huomannut. Jokainen oli kuin kotonaan, ja oli varsin liikuttavaa, kuinka hyvää huolta he pitivät siitä, että minäkin, muukalainen, myös tuntisin olevani "kotona". Suomesta kysyttiin koko ajan, ja heidän lämmin osanottonsa antoi uutta rohkeutta ja toivoa. Ainakin Englannin Labour Party tiesi kohtalomme kovuuden ja oli valmis tekemään voitavansa auttaakseen. MacDonald ja pieni ryhmä hänen ympärillään otti puheeksi, eikö olisi syytä panna toimeen jättiläismielenosoitus Trafalgar Squarella tsaarin hirmuvaltaa vastaan Suomessa. Monesta syystä tuumasta ei silloin voinut tulla mitään, mutta siemen oli kylvetty, ja seuraavana vuonna se kantoi hedelmiä.

Kun maaliskuun alussa 1909 muutin Lontooseen varsinaisesti asumaan, asetti kohtalo suosiollisena minut asumaan niin lähelle MacDonaldeja, että minulla ei ollut muuta kuin kymmenen minuutin matka Lincoln's Inn Fieldsille. Siitä lähtien oli MacDonaldin perhe tukena ja turvana minulle moninaisissa vaiheissa.

Kysymys mielenosoituksesta Trafalgar Squarella tuli pian taas esille, ja koska siihen aikaan olin hyvin arka mitään tekemään, kysymättä neuvoja "vanhoilta ja viisailta", kirjoitin asiasta senaattori Leo Mechelinille, kysyen hänen mielipidettään. Hänen vastauksensa oli, että kaikessa propagandatyössä olisi käännyttävä professori Julio Reuterin puoleen, jolle "kagali" oli uskonut huolenpidon Lontoosta. — Kaikista vastustuksista huolimatta tuli mielenosoituksesta tosi.

Alusta vuotta 1909 syksyyn 1911 kohdistuvat muistoni paljon enemmän rouva MacDonaldiin kuin hänen mieheensä. Aviopuolisojen suhde toisiinsa oli niin lähellä täydellistä ihanneavioliittoa, kuin tässä maailmassa lienee mahdollista. Margaret MacDonald oli sieluna ja sydämenä siinä perheessä, ja Ramsay MacDonald oli hänen toiveittensa toteuttajana. Täydellinen luottamus, täydellinen ymmärtämys ja täydellinen vapaus — siitä syntyi mitä ihmeellisin sopusointu. Tuohon vaikutti arvattavasti myöskin se, että he sattumalta olivat niin täydellisesti yhtä mieltä siitä, mitä he tahtoivat, ja myöskin siitä, mitä tietä he tahtoivat kulkea päämääräänsä kohti. Molemmat olivat harvinaisen lahjakkaita, ja sen lisäksi Margaret MacDonald oli niin tavattoman avomielinen, niin vaatimaton, niin suora ja selväpiirteinen, että häntä oli aina helppo lähestyä. Siksi myöskin helpommin joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi kuin hänen umpimielisemmän miehensä. Margaret MacDonaldilla näytti aina riittävän aikaa jokaiselle, eikä koskaan tarvinnut pelätä kylmää kohtelua, menipä hänen luokseen mille asialle tahansa.

Tältä ajalta ovat myöskin painuneet mieleeni monet illanvietot MacDonaldin perheessä. Aina kun Lontooseen tuli joku merkkihenkilö valtiollisista piireistä, joku, joka tosiaankin ansaitsi huomiota, oli iltama valmis. Aivan kuten ensikerrallakin, olivat huoneet täpöisen täynnä. Suuremman huoneen yhdellä seinämällä oli pitkä pöytä täynnä virvokkeita, teetä, kahvia, limonaatia ja leivoksia. Ei koskaan mitään muuta. Ohimennen sanoen, MacDonald ja koko hänen perheensä ovat aina olleet ankaran raittiita. Pöydältä sai jokainen mennä ottamaan mitä halusi, ilman erityistä tarjoilemista ja kursailemista. Läsnäolevat nuoret miehet kantoivat pöydänantimia niille, jotka eivät itse tahtoneet niitä noutaa.

Erityisesti muistan sen kerran, jolloin eteläafrikkalainen presidentti Schreiner oli kunniavieraana, ja toisen kerran, kun Austraalian pääministeri Fisher oli kanssamme. Schreiner tahtoi puhella kanssani, koska olin siitä ihmeellisestä maasta, jossa naisilla oli valtiollinen äänioikeus. Hän puhui minulle koko ajan naisten äänioikeutta vastaan, mutta en tällä hetkelläkään vielä tiedä, tarkoittiko hän sitä todellakin, vai oliko se vain leikillistä kiusantekoa. Sanoin hänelle, etten ollenkaan usko, että meidän kaikkien ihaileman Olive Schreinerin veli saattoi olla naisten oikeuksia vastaan, ja hän nauroi niin, että hampaat kiiluivat. Hänen rouvansa vakuutti sitten minulle, millä innolla hän oli seurannut Suomen oloja juuri siksi, että Suomi oli niin komeasti tunnustanut naisten yhdenarvoisuuden.

Fisher oli aivan toisenlainen kuin Schreiner, paljon naiivimpi ja vähemmän suurmaailman mies. Sanomattakin on selvää, kuinka ihastunut olin, kun hän tsaarin hirmuvallasta puhuessaan huudahti: "Suomen täytyy päästä, erilleen Venäjästä kokonaan, aivan itsenäiseksi maaksi. Silloin vasta voitte maailmalle selvään näyttää, mihin kykenette!" — Se painui mieleeni niin syvälle siitä syystä, että juuri vähän sitä ennen eräs suomalainen, joka oli suuri auktoriteetti Suomen asioissa, oli minulle ankarasti moittien selittänyt, kuinka vaarallista oli, että esitelmissäni sanoin Suomen vasta sitten tulevan onnelliseksi, kun Venäjän vihatut kahleet olivat kokonaan murretut ja Suomi oli vapaa maa. Onneksi viisaat ja vanhat eivät aina pääse määräämään, eivätkä koskaan silloin, kun kansa herää yksimielisesti näyttämään tahtonsa. Senhän jo näimme suurlakossa 1905, jonka merkitystä eivät mitkään puolueelliset kuvaukset kykene himmentämään.

Kesällä 1910 MacDonald-puolisot pyysivät, että antaisin valita itseni edustajaksi kansainväliseen työväenkongressiin, jonka piti kokoontua Kööpenhaminassa. MacDonald-puolisojen toivomus oli laki, ja minut valittiin eräästä Lontoon esikaupungista. Yhdessä sitten läksimme sinne, MacDonaldit, Keir Hardie, Bruce Glacier, W.C. Anderson ja monet muut. Hullista mentiin Suomen Höyrylaiva Oy:n laivassa, joka oli tilaisuutta varten erittäin aistikkaasti koristettu punaisilla kukilla. Pitkä keskipöytä oli varattu kongressiin lähteville, ja ruokalista sisälsi ensimmäisillä päivällisillä Liberte-lientä, Egalite-paistia, Fraternité-hyytelöä ja paljon muuta hyvää. Päivällisen jälkeen Keir Hardie lauloi meille tutun skotlantilaisen laulun "Annie Laurie", ja Anderson tanssi skotlantilaisen miekkatanssin. Tuo matka on säilynyt meidän vielä elossa olevien mielessä iloisena muistona.

Kööpenhaminassa MacDonald pyysi minua auttamaan itseään tulkkina, varsinkin hänen puhuessaan saksalaisten, itävaltalaisten ja skandinaavialaisten edustajain kanssa Tietysti siihen ilolla suostuin. Siellä oli monta suomalaista edustajaa, ja siellä olivat myöskin Bebel ja Jaures sekä myöskin Liebknecht, Rosa Luxemburg ja monet muut jo manalle muuttaneet. MacDonaldin siipien suojassa sain tutustua moneen, joita en muutoin olisi saanut nähdä kuin vilahdukselta ja etäältä.

Sen vuoden lopulla ja seuraavan alussa Venäjän hallitus piti parhaana ryhtyä oikein molemmin kourin propagandatyöhön Suomea vastaan. Sain käsiini kokonaista viisi kappaletta erilaisia kirjasia, joissa kaikissa selitettiin, kuinka kauheita me suomalaiset olimme ja kuinka me emme ollenkaan ymmärtäneet jalon tsaarin ylenmääräistä laupeutta meitä kohtaan. Edward VII:n ja sir Edward Greyn aikaansaama _entente cordiale_ Englannin ja Venäjän välillä alkoi vaikuttaa, ja moni, joka vielä äskettäin oli kuohunut suuttumusta tsaaria vastaan hänen Suomi-politiikkansa tähden, alkoi vetäytyä piiloon. Kauhukseni näin kerran, että kaikki mainitsemani viisi kirjasta oli asetettu Holbornin suureen, julkiseen kirjastoon pöydille, kaikkien nähtäväksi. Ei muuta kuin lähteä MacDonaldin puheille. Hän oli heti valmis tekemään voitavansa. Hän kirjoitti kirjastonhoitajalle, huomauttaen tälle kuinka puolueellista oli tarjota tuollaista lukemista ihmisille, kun suomalaisille ei oltu varattu mitään vastaustilaisuutta. Muutaman päivän perästä MacDonald ikäväkseen ilmoitti, ettei hänen pyynnöstään ollut apua. Kirjaset jäivät pöydälle. Mutta tulipa sinne samalle pöydälle myöskin Suomen asiaa selvästi selittävä kirja. Mistä lienee tullut, lienee kai taivaasta tipahtanut.

Vuosi. 1911 alkoi ankaralla iskulla MacDonaldille ja loppui vielä ankarammalla. Helmikuun alussa puolisoiden suloinen pikku poika, David, äkkiä sairastui ja kuoli, ja muutama päivä sen jälkeen kuoli MacDonaldin vanha äiti, johon hän oli lämpimästi kiintynyt. Muistan hyvin, kuinka syvä varjo lepäsi kodin yllä pikku Davidin poistuttua, ja vaikka Margaret MacDonald oli melkein vielä entistä ystävällisempi, tunsi, että talossa oli suru käynyt. Tuli sitten syyskuu, ja se toi mukanaan kovimman iskun, mitä Ramsay MacDonald koskaan on kokenut. Syyskuun 8 päivänä hänen vaimonsa, Margaret MacDonald, otettiin pois joukostamme.

En koskaan unohda syyspäivää, jolloin sureva ryhmä ystäviä seisoi Golder's Greenin kappelissa sanomassa jäähyväisiä vainajalle, joka oli meille kaikille käynyt niin kalliiksi. Hänen ruumiinsa, kukilla koristetussa arkussaan, annettiin sitten liekkien puhtaan voiman kulutettavaksi.

Muistan kuinka vaikeata oli puristaa MacDonaldin kättä ja nähdä, kuinka tuo kalpea mies oli kuin lamautunut. Oliko hän koskaan siitä virkoava? Hän oli kadottanut, ei ainoastaan vaimonsa, vaan lähimmän työtoverinsa, joka aina ymmärsi häntä, usein ehkä syvemmin kuin hän itsekään ymmärsi, ja joka aina ajatteli nopeasti ja selvästi, toimi johdonmukaisesti eikä koskaan omia vaivojaan surrut. Kuinka monta kertaa hän olikaan naisellisella vaistollaan ja kirkkaalla järjellään torjunut erehdykset ja johtanut asiat oikeaan suuntaan.

Onko MacDonald muuttunut tuon jälkeen? Oliko isku niin syvä, ettei arpi koskaan lakkaa kirvelemästä? Siinä kysymyksiä, jotka olivat melkein jokaisen mielessä sen jälkeen. Omasta puolestani sanon ilman pienintäkään epäilystä, että hän on kuin toinen mies hyvin monessa suhteessa. Hänestä on kadonnut entinen välittömyys, entinen iloinen tuttavallisuus, joka oli niin huomattava hänen vaimonsa eläessä. On niinkuin hänen vaimonsa olisi vienyt Ramsay MacDonaldin nuoruuden kanssaan hautaan. Margaret MacDonald oli ollut niin merkillisen nuori, vaikka hän oli jo neljäkymmentä täyttänyt, ja tuntui kuin kaikki hänen ympärillään olisi imenyt nuoruutta hänestä. Mutta sitten "_hän nukkui, kun vielä oli päivä ja ennenkuin yön koleat varjot laskeutuivat kosteilla käsivarsillaan häntä syleilemään_", kuten hänen miehensä kirjoitti elämäkerrallisessa kuvauksessaan vaimostaan. Hautaan tuntui vaipuneen myöskin Ramsay MacDonaldin nuoruus.

Mutta vaikka nuoruus onkin mennyt, on valtiomies jäljellä, voimakkaampana ja selväpiirteisempänä kuin koskaan ennen. On totta, että välittömyys myöskin on mennyt ja että hänessä on kehittynyt tuo valtiomiesten tavallinen ominaisuus, olla lähellä ja kaukana samaan aikaan. Hän on aina ystävällinen, mutta samalla aina aitauksen ympäröimänä. Ei kukaan voi sanoa olevansa hyvin lähellä häntä, mutta ei kukaan myöskään tunne olevansa kokonaan pois suljettu. Vanhoille ystäville hänellä on aina ystävällinen hymy, mutta minusta tuntuu aina, kuin hän samalla tahtoisi sanoa, että entiset ajat ovat olleet ja menneet, että niihin ei pidä koskea...

Sanomattakin on selvä, että hänen uransa on ollut vaikea ja että hänen on pitänyt purjehtia monen karin lomitse, ennenkuin hän on nykyisen asemansa saavuttanut. Vaikeudet ovat olleet kahta laatua, sisällisiä ja ulkonaisia. En malta olla kertomatta muutamista seikoista, joista ei julkisesti puhuta, mutta jotka kaikki kumminkin varsin hyvin tietävät. Minulle sattui kerran pieni henkilökohtainen kokemus, joka on varsin kuvaava.

Eräs nuori kaunotar, tumma, kylmä, ylpeä, tuli luokseni ja sanoi tahtovansa puhua minulle jotakin. Mutta puheesta ei ensin tullut mitään, sillä ensi työkseen hän puhkesi itkuun. Luulin, että hän oli sairas, ja kysyin saisinko antaa hänelle jotakin, en itsekään ymmärtänyt mitä. Hän sopersi, ettei hän ollut sairas eikä tahtonut mitään. Silloin ymmärsin, että tässä oli taas yksi noita lukuisia tapauksia, jolloin piti toimia rippiäitinä, kuten niin monta kertaa ennenkin. En tiedä, onko muilla suomalaisilla sama kokemus kuin minulla sellaisista asioista. Kun asuu vieraalla maalla, jonka kieltä puhuu hyvin, joutuu suorastaan maattomaksi. Suomessa pidetään puolienglantilaisena, joka kyllä puhuu suomea, mutta joka sittenkin oikeastaan kuuluu toiseen maahan. Englannissa taasen pidetään muukalaisena, joka on kyllä tottunut maan kieleen, mutta joka kumminkin kuuluu muualle. Sellaiselle henkilölle on aina helpompi sanoa asioita, joita ei koskaan voisi sanoa omaisilleen ja läheisilleen. Ja koska useimmilla ihmisillä näkyy olevan syvä tarve avata joskus sydäntään, on selvää, että muukalainen helposti joutuu katolisen papin asemaan ja saapi kuulla mitä merkillisimpiä asioita. Niinpä nytkin. Kun neitonen oli hiukan tyyntynyt, ilmoitti hän minulle olevansa rakastunut MacDonaldiin ja uskovansa, että hänen tunteensa ei ollut toivoton. Vastasin hänelle, että silloinhan on kaikki hyvin ja ettei siinä ole mitään itkemistä. "Ei, ei", vakuutti kaunotar, "siinä on vielä monta mutkaa. Hän on äärettömän arka tuollaisissa asioissa, ja siksi tulin teidän luoksenne, sillä tehän olette maasta, missä ymmärretään naisten oikeudet ja annetaan heille täysi ihmisarvo" — (hän ei koskaan ollut käynyt Suomessa!) — "ja siksi kysyn teiltä, ettekö arvele olevan parasta puhua hänelle suoraan asiasta ja sanoa, että rakastan häntä... Silloin hänkin rohkenisi puhua..." Kauhistuin. Vakuutin hänelle, että vaikka meidän naisten asema Suomessa olikin varsin merkillinen, sanoo varma vakaumukseni, että tässä tapauksessa suomalainen nainen pitäisi suunsa kiinni. Vähän aikaa puheltuamme hän suostui odottamaan ainakin muutaman kuukauden, nähdäkseen kuinka asia tuli kehittymään. Hän odottikin — ja joutui vallan onnellisiin naimisiin toisen kanssa!

Tämä seikka huvitti minua suuresti ja sai minut pitämään silmäni auki näissä asioissa. Varsin pian käsitin, että heti Margaret MacDonaldin kuoleman jälkeen syntyi todellinen kilpajuoksu naisten kesken MacDonaldista. Ja koska hän aina oli kohtelias ja ystävällinen jokaiselle, uskoi jokainen mielellään, että juuri hän oli tuo onnellinen valittu, joka oli määrätty MacDonaldin lohduttajaksi. Tuo kulkutaudin tapainen rakastuminen MacDonaldiin ei suinkaan ole vielä ohi. Se on vain siirtynyt ylemmälle yhteiskuntatasolle. Muutama kuukausi sitten näin eräässä ruotsinmaalaisessa lehdessä kaksi muotokuvaa: Ramsay MacDonaldin ja hänen "morsiamensa" lady S:n. Ei kumpikaan uhri tiennyt mitään asiasta.

Mistä se johtuu? Englannissa on, kauniita miehiä niin tuhkatiheässä, ettei MacDonaldin pelkkä komea ulkomuoto voisi semmoista häiriötä aikaansaada. Eivätkä naiset sitäpaitsi ole erittäin herkkiä kauniille ulkomuodolle.

Tietysti siihen on monta syytä. MacDonald on johtajatyyppi, jota ei voi olla huomaamatta. Hänessä on tuo selittämätön vetovoima, joka hurmaa, vetää puoleensa, masentaa tahdon ja tahtomattaan melkein orjuuttaa heikommat luonteet. Ihmiset eivät muista, että nuoruus ja rakkaus kuuluvat yhteen, ja MacDonaldin nuoruus kuoli silloin kirkkaana syyskuun päivänä...

Kaikki Englannissa ja Amerikassa olleet tietävät sanomattakin, että sellaisen henkilön, jolla ei ole huumorin lahjaa, on vallan turha koettaa hakea julkista menestystä anglosaksilaisessa maailmassa. Huumoria on MacDonaldilla loppumaton varasto, ja se pistää esiin joskus vallan odottamatta. Kerran 1917-klubissa, jonka perustaja ja ensimmäinen puheenjohtaja MacDonald on, kulki kolme henkilöä ylös verraten kapeita portaita. Ensimmäisenä kulki eversti C, sitten rouva X. ja viimeisenä MacDonald. Yht’äkkiä kuului MacDonaldin ääni: "Odottakaapa, niin kerron teille jotakin." Seurue seisahtui portaitten väliselle lavalle, ja MacDonald kertoi, että kerran, kun hän oli juossut alas portaita Downing Streetin 10:ssä (pääministerin asunto) — juoksi hovimestari kiireesti hänen jälkeensä ja kuiskasi salaperäisesti hänen korvaansa: "Herra pääministeri, teillä on reikä sukkanne kantapäässä." MacDonaldilla oli kiire ulkoasiainministeriöön, ja hän sanoi, ettei hänellä nyt ollut aikaa ajatella sellaisia, ja sitäpaitsi se ei ollut yhtään vaarallista, sillä hänen piti mennä vain kadun poikki, toiseen ministeriöön. "Herra pääministeri", huokasi hovimestari surullisesti, "häpeä siitä lankeaa minun niskoilleni". — Kun seurueen katseet kiintyivät eversti C:n kantapäihin, oli varsin helppo ymmärtää, miksi MacDonald oli tuon kaskun kertonut. Nauraen valitti eversti, että hän oli kovasti tuollaisen huolehtivan hovimestarin tarpeessa.

MacDonaldin huumori esiintyy koko voimassaan hänen astuessaan puhujalavalle, missä hän on kuin kotonaan. Englanti on puhujien luvattu maa, missä puheet ja esitelmät ovat yhtä tärkeitä kuin meillä sanomalehdet, ja MacDonald on jo kauan ollut Englannin kuuluisimpia puhujia. Komea ulkomuoto, sointuva ääni, joka on kuin urkujen sävel, hieno huumori, joka joskus muuttuu purevaksi satiiriksi, — nuo ominaisuudet jo yksinään olisivat saattaneet hänet huomatuksi puhujaksi, ja kun nyt sen lisäksi tulee se seikka, että hän on ollut Englannin pääministerinä ja, elleivät kaikki merkit petä ja jos elämää riittää, tulee varmaan vielä siinä asemassa olemaan, niin käsitämme, että jokainen julkisesti lausuttu lause hänen suustaan saa suurvaltiollisen merkityksen ja sähkötetään ympäri maailmaa.

On varsin tavallista, että englantilaiset puhujat mielellään laskevat leikkiä oman kansansa heikkouksista. Sen voima ja mahtavuus kyllä sietää pienen leikinlaskun! MacDonald verraten harvoin käyttää tällaista huumoria, vaan iskee tavallisesti syvemmälle, joskus niin syvälle, että se koskee kipeästi. Mutta aina on myönnettävä, että hän on oikeassa. Hän ei loukkaa loukatakseen, vaan parantaakseen.

MacDonaldin valtiollinen ura on merkillisenä todistuksena siitä, että rehellisyys silläkin alalla voi viedä loistavaan voittoon. Sodan aikana hän oli vihatuimpia miehiä Englannissa, sillä hän oli alusta alkaen asettunut jyrkästi sotaa vastustavalle kannalle eikä suinkaan kantaansa salannut. Kiihko häntä vastaan ei rajoittunut vastalauseisiin kokouksissa ja sotavillien kiihkeihin kirjoituksiin keltaisessa sanomalehdistössä, vaan hänen henkensä oli enemmän vaarassa kuin moni siihen aikaan aavistikaan. Muistan hyvin sen riemun, jolla hänen sotaa puoltavat vastustajansa hänen omassa puolueessaankin vakuuttivat, että nyt oli "Mac" vihdoinkin lopussa eikä koskaan nouse alennustilastaan, koska hän on uskaltanut asettua "pyhää sotaa" vastaan! Tuo ennustus tuntui monesta käyvän toteen, kun MacDonald tuli suurella enemmistöllä voitetuksi parlamenttivaaleissa Leicesterissä, jonka edustajana hän oli ennen niin kauan ja niin menestyksellisesti toiminut. Miehellä, joka ei uskonut, että "Kaiser" oli ensityöksi hirtettävä ja saksalaiset alistettava ainaiseen orjuuteen, ei tietysti ollut mitään mahdollisuuksia julkiseen toimintaan tuona sotakiihkon ja raa'an voitonriemun aikana.

Hänen ystävänsä, joille hän oli kuin siveellisenä selkärankana tuona hirveänä aikana, eivät kumminkaan koskaan epäilleet, että se aika oli kohta tuleva, jolloin MacDonald taasen oli entisessä johtavassa asemassaan. Se aika tulikin pian, sillä vuonna 1922 MacDonald valittiin suurella enemmistöllä parlamenttiin Aberavonin vaalipiiristä. Parlamentissa hänet heti valittiin puolueen johtajaksi, ja kun sitten, lopulla vuotta 1923, vanhoillinen hallitus kaatui, tuli MacDonaldista aivan johdonmukaisesti Englannin pääministeri. Nyt oli varmaan uusia vaikeuksia tulossa, Vaikka MacDonald olisi ollut miten taitava valtiomies tahansa, niin vaadittiinhan toki muutakin Britannian mahtavimmalta mieheltä. Mistä tulisi emäntä Downing Streetin numero kymmeneen? Monet sydämet alkoivat taas sykkiä entistä kiivaammin, sillä nythän hänen vihdoinkin täytyi luopua munkkina-olostaan ja valita emäntä pääministerin komeaan taloon. Ehdokkaista ei ollut puutetta, ei tosiaankaan!

Mutta miten kävi? Emäntä tuli, ja suloisin mitä siinä talossa koskaan oli nähty. Se oli MacDonaldin 20-vuotias tytär, Ishbel, kaunis, vaatimaton tyttö, joka hoiti emännyyttä ihastuttavasti isänsä talossa. Ishbel kehittyy nopeasti auttamaan isäänsä julkisessa toiminnassa ja on jo varsin onnistunut puhuja, joka hallitsee kuulijat alusta loppuun saakka. Jos hän jatkaa kuten on alkanut, saamme ehkä jonkin vuoden päästä nähdä sen päivän valkenevan, jolloin kaunis Ishbel istuu parlamentin penkillä isäänsä kannattamassa. Sinne pyrkii myöskin MacDonaldin nuorempi poika, Malcolm, joka jo vaaleissa 1924 oli ehdokkaana, mutta ei saanut enemmistöä vaalipiirissään.

MacDonaldin hallintokausi pääministerinä oli vaikeata aikaa Työväenpuolueelle. Vähemmän taitavan johtajan käsissä se olisi kärsinyt pahoja tappioita, mutta MacDonald purjehti merkillisen varmasti karien lomitse. Kauan ei puolue tietysti voinut pysyä ohjaksissa, koska sillä ei ollut ehdotonta enemmistöä parlamentissa, mutta MacDonaldin yhdeksän kuukautta ensimmäisenä työväen pääministerinä herätti kunnioitusta ja luottamusta entisissä epäilijöissä. Eräillä päivällisillä parlamenttitalolla, syystalvella 1925, kuulin MacDonaldin selittävän, ettei hän suinkaan katunut tuota aikaa, vaan oli valmis milloin tahansa ryhtymään hallitukseen, samanlaisissa olosuhteissa ja samoilla ehdoilla. Jos työväenpuolue olisi kieltäytynyt ottamasta edesvastuuta hallituksesta, kunnes heillä oli ehdoton enemmistö parlamentissa, olisi saanut odottaa tuota enemmistöä paljon kauemmin kuin nyt, kun tuo yhdeksänkuukautinen koeaika on läpikäyty. Englannissa käy kaikki kehitys hitaasti ja asteittain. Nyt tietävät kaikki, että työväenpuolue voi hoitaa hallitusta kunniakkaasti, vaikeissakin olosuhteissa, ja se on poistanut sen iankaikkisen vanhoillisten hätähuudon, että työväki ei osaa hallita. Tuo huuto tuskin tulee uudistumaan, niin kauan kuin MacDonald on puolueen johtajana, sillä hän on saanut kaikki vakuutetuiksi siitä, että hän on valtiomiehenä Englannin kaikkein ensimmäisiä.