Part 9

"Varsin vähän olen ihmisiä ja maailmaa nähnyt, liian aikaiseen tulin maailmaan, enkä ole valaissut niin, kuin olisi pitänyt. Poloiset, vanhat, ryppyiset kädet minut sytyttivät, kädet, jotka pitkän elämänsä aikana olivat uskollisesti työtä tehneet ja usein rukoukseen ristiinliittyneet. Sen saattoi huomata ryppyisistä kasvoista ja suopeista, uskollisista silmistä, jotka minuun katsoivat. Pitkät vuodet ja useat vuosia kestäneet surut olivat näihin kasvoihin jälkensä uurtaneet. Nuo ennen kirkkaat silmät olivat paljon itkeneet, -- ihmekkö siis, että ne olivat niin samenneet, että vanha vaimo sytytti minut palamaan, vaikka aurinko vielä vuorten yli loisti! Iltataivaan hohde heijastui vielä huoneeseen, kun hän asetti minut pöydälle. Sentähden oli hän kiinnittänyt minut suojukseeni niin kovaan, etten voinut leimuta, enkä suorassakaan seisoa.

"Kumarassa seisoin lukulampun viheriäisen varjostimen alla ja kuuntelin. Vanhus oli mennyt pois. Pöydällä olevien kirjojen ja paperien tarkastamiseen ei ollut vielä sopiva aika. Sitä tuli tehdä huoneen haltijan kanssa. Katselin siis ympärilleni.

"Kodikas, tilava huone, monta kirjakaappia seinämillä, -- monta kuvaa myöskin, monta suku- tahi perhekuvaa. Kuvien katselemiseen menee aikaa, sentähden en niitä sinulle heti näytä, jos kohta nuo viehättävän, nuoren naisen ihanat sinisilmät ja suloiset kasvot jo olisivat sinulle entisestään tutut, sinä viisas matkustajalintu. Suuri kaariakkuna on selkiselällään. Näen puut puutarhassa, niityn, metsän, vuoret ja tuolla ylhäällä hohtavat, rusoreunaiset iltapilvet. Vanha murattiköynnös on jo ammoin kiivennyt akkunan tasalle ja kietonut tuoreet, tummat köynnöksensä kehykseksi akkunalautain ympärille. Iltatuuli tuuditteli vehreitä lehviä. Akkunalaudalla istui, vihantaan lehtiholviin nojautuen, ruskeakutrinen, solakka nuorukainen. Poika vain ei vilkaissutkaan ulos, vaikka vuoret niin ihanasti illanruskossa hehkuivat. Hänen päänsä lepäsi kookkaan miehen povella. Tämä seisoi pojan edessä ja painoi häntä rintaansa vastaan. He puhelivat puoliääneen keskenään. Minä kuuntelin. -- Kuulin valitusääniä, haikeita huokauksia, ahdistetusta rinnasta lähteneitä vapisevia, katkonaisia sanoja. Kukahan oli enemmän liikutettu, -- nuorukainenko, vaiko tuo vakava mies? -- Kuka heistä oli kalpeampi? -- Siellä tunnustetaan rikosta. -- Mitähän sinä poikaraukka lienet rikkonut? -- Suuri, hirveä rikos se mahtaa olla, joka noin panee tuon vakavan miehen vapisemaan. -- Mitä sinä teit ainoastaan yhden kerran? -- Korttiako pelasit? -- Niinkö? -- Olit isälle juhlallisesti luvannut, ett'et koskaan kortteihin koskisi, -- senkö lupauksen rikoit?

"Näin pojan kohottavan tummat, kyyneleiset silmänsä miehen puoleen, sanoen: 'Isä, isä! -- Uskothan minua? Uskothan, että se tapahtui vaan sen yhden ainoan kerran?' 'Uskon, poikani', vastasi tämä, 'uskon. Olisihan se hirmuista, ellen voisi sinua täällä uskoa!' Poika kuiskasi: 'Oi! Elä katso minuun noin, isä! Silmissäsi en näe, että minua uskot, että minulle anteeksi annat.' Vastaus kuului vakavalta, juhlalliselta: 'Minä uskon sinua ja minä annan sinulle ensimmäisen, suuren tottelemattomuutesi anteeksi, -- mutta se koski minuun kovasti, Valter!' 'Oi, isä! Minun taas on niin hyvä olla, kun sen sinulle tunnustin.' Ja nyt kertoo poika, kuinka hän edellisenä päivänä rankkasateessa oli juossut vuorelle, siitä syystä vaan, että toiset pojat löivät kortteja ja että hän pelkäsi vielä kerran joutuvansa kiusaukseen ja rikkovansa lupauksensa, 'Minä kiitän Jumalaa, joka antoi sinulle voimaa paeta', sanoi isä. Poika otti isän käden ja suuteli sitä. 'Oi, rakas, rakas isä', sanoo hän hiljaa ja tuijottaa oudoin katsein kättä ja vanhaa, tuttua arpea tässä kädessä. -- Kuinka sairaloisen kalpealta sinä näytät, poika parka! -- Kuulin kysyttävän: 'Valter, etköhän liene sairas?' 'En tiedä', vastasi poika 'Tosin päätäni kovasti kivistää, mutta onhan minulla niin paljon ajateltavaakin! Oi, jospa voisin sinulle kertoa, mitä virvatulet metsässä tarinoivat!' Mies koetteli pojan otsaa. 'Sinähän olet kuumeessa, lapseni! Kostea yö metsässä ei ole ollut sinulle terveellinen.' Vanha palvelija tuli sisään. Hän huokasi hämmästyneenä: 'Oi, minkä näköinen poika on! Hän on varmaankin kipeä! On saanut kuumeen metsässä! Sen heti arvasinkin!'

"'Minua vaan niin vilustaa', kuiskasi poika ja nojasi taas päänsä isänsä olkapäähän. 'Oi, sitä metsää, sitä metsää! -- Jos voisin sulle kertoa, mitä siellä kuulin ja näin, -- jos voisin kysyä sinulta, isä!' 'Mitä sitten, lapseni? Mitä tahtoisit minulta kysyä?' virkkoi viehkeästi vakava mies. 'Tahtoisin kysyä, -- kysyä, isä, -- enkä kuitenkaan jaksaisi vastausta kestää!' Ja äkkiä nousee poika pystyyn, tuijottaa silmät ammollaan isää suoraan kasvoihin ja sanoo: 'Jos minä nyt kysyisin, oletko sinä todella, -- _todella_ -- minun isäni! -- Ei, ei! Elä vastaa!' Hän painoi molemmat kätensä rukoilevasti kalpenevan miehen huulille. -- 'Minähän olen sairas, -- en minä voi mitään kuulla! -- Tule, Pirkko', sanoi hän sitten lapsellisesti ja ojensi kätensä tälle, 'tule viemään pieni Valterisi nukkumaan!' -- --

"Sitten he menivät. -- Talon isäntä otti lampun ja seurasi heitä, mutta ovessa puhalsi tuuli minut sammuksiin."

Virvatuli oli kadonnut, kaislat kahisivat, sammakot kurnuttivat lammikossa ja tarhapöllö mietti juuri, pitikö hänen lentää herraskartanoon huuhkaja-setäänsä noutamaan. Silloin näki hän kaukana metsässä vielä yhden virvatulen kirkkaana, täyteläisenä leimahtelevan. Se lehahteli likemmäksi, yhä likemmäksi yli suon. Kun se oli tullut lammen rantaan, huusi pöllö: "Seis, virvatuli, seis!" sillä se pelkäsi tämän heittäytyvän veteen ja sammuvan.

"Niin kyllä! Virvatuli, -- virvatuli!" vastasi ja nyt liekki. "Vastikään vielä komea soihtu halpa virvatuli noidutulla suolla!"

"Vast'ikään soihtu! -- Miten ja missä?" kysyi pöllö.

"Tahdotko kuulla, miten se tapahtui? -- Saatatkohan kuulla, -- kestätkö sitä?"

"Oi, minä voin kuunnella vaikka mitä", vastasi pöllö.

"Mutta maksaneeko vaivaa sulle mitään kertoa", kysäsi uudelleen liekki. "Onko sulla sydäntä ja onko sydämessäsi tunteita?"

Pöllö otti hiukan loukkautuaksensa, mutta murattiköynnös huusi lahden poikki: "Kerro, rakas tuli, mitä hyvänsä eläessäsi lienet kokenut. Vahva tosin en ole, mutta nojaan vahvempiin ja siten me heikot voimme kauvan pystyssä pysyä ja kestää hyvin paljon. Anna minun pitää huolta siitä, että tunteellinen sydän kertomustasi kuuntelee. Kovin heikolta useinkin tuntuu yksinkertainen, helposti haihtuva sananen, mutta kenpä sen salaiset vaikutukset tuntee? Minä säilytän mielessäni, mitä kuulen. Sentähden ovatkin ihmiset minut muistolle pyhittäneet. Missä ikänä vanha, lahonnut muuri menneistä ajoista todistaa, siellä olen minäkin mukana. -- Uskollisesti tahdon sinunkin tarinasi säilyttää ja parhaimman osan siitä ihmisille kertoa. 'Ole uskollinen, kestävä ja luja toivossasi!' se on sanani."

"Hyvä. Kuulkaa siis, kuulkaa!" alkoi virvatuli. "Monen linnun korkealle kantavat siivet ovat jäykistyneet, -- kaatunut on moni uljas puu, joka ylpeästi ja hilpeästi latvansa taivasta kohti kohotti. -- Puistossa seisovat vielä vanhat vaahterat pystyssä. Ne kuiskailevat leutoon yöhön: 'Miksi meitä häiritään? Miksi herätetään syvästä unesta keski-yön aikana, miksi kynttilän valolla häikäistään keskellä yötä? -- Miksi liikutaan, miksi kuiskataan, miksi melutaan vanhassa herraskartanossa? -- Kelle loistavat kynttilät? Kelle tuoksuvat kukkaset? -- Salithan ovat autiot, -- herrasväki kuollut, -- perillinen kaukana! -- Niin. Autiota, kuollutta, poissa on kaikki.' Näin kuiskailevat pimeässä puistossa vaahterat. Mutta akkunoista loistaa valo kauvas yöhön. Vieraanvaraisesti ammollaan on terassille johtava salin ovi, ovenpieliä koristavat kukkaköynnökset ja kukkia on sirotettu Nordingenin vanhan herraskartanon kiviportaillekin."

"Olitko sinä siellä? Olitko Nordingenin herraskartanossa?" kysäsi pöllö.

"En vielä, en vielä!" vastaa virvatuli. "Laaksossa, kukkatarhain keskellä, vanhassa, pienessä talossa olin, mutta ei siellä ollut kirkkaita, valaistuja akkunoita. Pähkinäpuitten oksat sitä varjostavat, muratti sitä lempeästi ylt'ympäriinsä syleilee. Muratti on tupasen uskollinen tumma ystävä. -- Kaksitoista soihtua odottaa ovella. Kaksitoista nuorukaista laaksosta on soihdunkantajina. Kirkkain soihtu olin minä. -- Miksi olin niin kirkas, niin loistava, kun yö oli niin pimeä, talo niin kolkko? Tuolla kaariakkunan takana tosin hämärsi heikko valo. Tummat murattiköynnökset kolkuttavat hiljaa akkunaa. Sanokaa toki, mitä siellä sisällä näette? Mitä siellä olette viikkokausien kuluessa nähneet? -- -- Köynnökset huojuvat sinne tänne, viittaavat: 'Elkää kysykö, elkää kysykö!' -- Sitten aukenee ovi. Siitä kannetaan ruumis-arkku ulos. Totiset harmaapäiset miehet sitä kantavat. Nordingenin talon-isännät ovat pyytäneet saada tätä arkkua kantaa. -- Ja ruumis-arkun takana astuu portaita alas kookas, kalpea, pappispukuinen mies, astuu myöskin vanha vaimo, kovin kumarassa. -- Kuulen miehen lausuvan: 'Tule tänne, Pirkko! Nojaa minuun! Yksin et jaksa tätä kestää.' Ja vanhus raukka laskee vapisevan kätensä miehen käsivarrelle ja katselee häntä ihaillen, kyynelsilmin.

"Hiljainen ja pimeä on yö. -- Säikähtyneet naakat lentää lehahtelevat tumman räystään ympärillä. -- Vanhan suihkulähteen vesi lorisee yksitoikkoisesti, surumielisesti laajaan ammeeseensa.

"Sitten lähtee surusaatto liikkeelle. -- Edellä ja molemmin puolin soihdunkantajat, sitten ruumisarkku, ja aivan sen jälessä synkät surevaiset. Yön varjot pakenevat säikähtäin liehuvaa, leimuavaa soihdunvaloa. Surunvarjot kalpeilta kasvoilta eivät pakene. -- Pajuja kasvavaa niittyä pitkin, yli puron kivisillan, metsän reunaa pitkin kannetaan meitä, kirkkaita soihtuja ja tummaa ruumis-arkkua. Häikäisevää valoa loimme öiseen metsään. Oravat hiipivät uteliaina lähelle. Pari nuorta metsäkauristakin tirkisteli pensaikosta. -- Vielä kerran astumme lahonnutta koivusiltaa myöten puron poikki ja saavumme puiston peräportin luo. Lehmuksia ja plataaneja huojuttelee hiljainen tuulenhenki. Saaton kulkiessa varjoisia käytäviä tervehtivät ne meitä juhlallisesti humisten. Kaukaa jo tervehtii kirkkaalla valollansa kartano, tervehtivät myös kuiskaillen, huokaillen vanhat vaahterat.

"Terassilla on talonväki koossa ja joukko laaksolaisiakin. -- He kumartavat ääneti, kun arkku kannetaan kiviportaita ylös ja avonaisen oven kautta sisään. Soihdunkantajat pysähtyvät portaille ja me heidän kanssaan.

"Sisällä näin vielä arkun nostettavan kohotelineelle, jota vihannat lehdet, kukkaset ja uskollinen muratti peittivät. Näin pappispukuisen, kookkaan miehen astuvan arkun luo ja nojaavan siihen. Hän huokasi syvään ja raskaasti, kuin olisi hänellä ollut kannettavana taakka, joka oli hänet musertaa. Kyyneleitä ja surua näkyi kaikilla kasvoilla hänen ympärillään, paitsi valkopukuisen, ihmeen ihanan tyttösen. Tämä katseli seinältä leveän taulukehyksen sisältä alas. Ruiskukkaseppel koristi ruskeita palmikoita ja viehättävä lapsen-ilo loisti tummansinisissä silmissä. Näinpä vielä pitkän, liehuvan suruharson tätä kuvaa varjostavan ja valkoisen, tuoreen kukkaseppeleen sitä koristavan. --

"Ovet sulkeutuivat. Nordingenin vanha herraskartano oli nyt vastaan ottanut viimeisen perillisensä kattonsa alle. -- Ruumis-arkussa hän sinne sisään kannettiin, tullaksensa aamusella aikaiseen näiden vanhojen muurien sisältä saatetuksi viimeiseen leposijaansa, pieneen hautausmaahan, missä hänen esivanhempansakin lepäsivät. Me soihdut olimme surullisen tehtävämme toimittaneet. Meidät sammutettiin."

"Minne sisaresi ovat joutuneet?" kysäsi nuori tarhapöllö.

Mutta virvatuli ei vastannut, liiteli vaan verkalleen takaisin yli tuonentarhan. Tarhapöllöstä tosin näytti siltä, kuin olisi aivan tuolla perällä, missä suuret tammet suota varjostivat, harhaillut vielä muutamia liekkejä. Mutta ne olivat liian kaukana, hän ei voinut niitä selvään erottaa, eivätkä ne myöskään tulleet lähemmäksi. Se teki sentähden äkkipäätöksen, levitti siipensä ja, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi kärsivälliselle, vanhalle tammenrungolle ja ystävälliselle pikku lainoselle sen juurella, lensi se vuoristoa kohti. Mutta muratin lehvissä lahden toisella puolen kävi hiljainen humina.

Kun aamu lähetti ensimmäiset loistavat säteensä laaksoon, seisoi metsä vihantana ja kasteen virkistämänä sitä tervehtimässä. Puitten latvat liikahtivat ja salaperäinen suhina kulki kautta oksien. Sorsa, joka oli rakentanut viileän kesä-asuntonsa rannan kaislikkoon, vei pienokaisparvensa lammikolle uintitaitoa opettelemaan. Kaislankukkaset nyökkäsivät aamutervehdyksiä toisillensa ja ihmettelivät sitä, että vihannalle rinteelle vaahteran alle yöllä oli ilmestynyt hentovartinen, herttainen, tummansininen kellokukkanen. Eilen ei siitä vielä ollut lehteäkään näkynyt, saatikka sitten silmikkoa. Sammakot kurnuttivat taas kovasti lammikossa. Mutta Nordingenin pieni kirkko oli tänään pannut heleimmät kellonäänensä soimaan ja kaikumaan laaksoon. Yksivakaisesti ja surullisesti, niinkuin meren-aallot rajumyrskyn jälkeen laivanpirstaleita ja ruumiita rantaan luodessaan valittavat, ja kuitenkin pyhästi ja hurskaasti, kuin merenkin aallot, kajahtivat kellot. -- Hautauskellot ne vanhasta kirkosta aamu-ilmaan kaikuivat.

Kellojen viimeisen kaiun vaiettua risahti pensaikko metsän aukeamalla, vuoren rinteellä ja nopein, reippain askelin riensi nuori matkustaja esiin kallionkielekkeelle. Pojan vaalea tukka liehui aamutuulessa, posket hehkuivat iloisesta odotuksesta. Hän vilkaisi ympärilleen, -- eikä välkkyneetkään silmät yhtä iloisesti kuin vasta, -- katseessa oli jo hiukan pettymystä. Mutta hän otti keveän hattunsa päästään, pyyhkäisi hikistä otsaansa, laski sauvansa ja matkalaukkunsa maahan ja istahti odottamaan. Mutta kauvan ei hän malttanut pysyä alallaan. Aurinko paahtoi liian kuumasti kalliolohkareita ja laaksosta odottamansa ilo oli liian suuri. Hän kavahti taas jalkeille, katseli alas laaksoon, -- juoksi vähän matkaa jyrkännettä alas, -- palasi taas takaisin, kiipesi joka kivelle tähystämään ja sydän sykkäili yhä levottomammin, katse kävi yhä synkemmäksi, kuta useammin hän kelloonsa katsahti.

Mutta tuolla näkyi vihdoinkin kaksi tummaa pilkkua viljavainioiden välitse kiertelevällä polulla.

Siinä tuli varmaankin Valter ja hänen isänsä! He tulivat lähemmäksi, kääntyivät vasemmalle, -- mitä se merkitsi? -- -- Oi ei! Myöhästyneitä elonleikkaajia ne olivat, jotka olivat matkalla pelloillensa viljankorjuuseen. Niin, elonkorjuu oli nyt käsissä. Mutta poikaraukka ei tullut ajatelleeksi, että Herran Jumalan elon-aika aina on käsissä ja että hän toisinaan korjaa vihannatkin korret. -- -- Postitorvi pärähti. -- Joko nyt! Joko nyt! Nuorukainen otti hatun, laukun ja keveän keppinsä -- ja astui alla päin hitaasti takaisin metsään. --

Aurinko kohosi yhä korkeammalle. -- Autiolla vuorenselänteellä vapisivat kellastuneet ruohonkorret kesähelteessä. Metsässä putosi silloin tällöin tammenterho maahan. Orava hypätä harppasi lehdikossa. Hiljaisena lepäsi laakso vihantain puiden ja kultaisten viljavainioiden keskellä. Ei ainoatakaan ääntä sieltä kuulunut tänne ylös vuorelle. -- Mutta korkealla sinitaivaalla, siellä liiteli pieni leivo ja viserteli riemuiten, -- riemuiten.