Part 8

"Ihmissilmiä! Syvällisiä, kirkkaita, viattomia silmiä kuolonsairaan nuoren vaimon kalpeissa kasvoissa. Patjojen varassa ja pehmeisiin peitteihin käärittynä lepäsi hän puutarhaan antavan avonaisen lasioven luona. Minä paloin matalassa kynttiläjalassa hänen edessään pienellä pöydällä. Tavattoman harvinainen onni kynttilälle, saada palaa kirkkaassa päivänvalossa, hempeän kevät-ilman henkäillessä, -- saada katsella ulos Jumalan ihanaan, avaraan maailmaan. Etelän rikas väritys, mailleen menevän auringon ihana rusko levisi tuolla ulkona yli maitten, merien. Vuoriselänteen kukkulat ja huiput hohtivat, hehkuivat tulessa. Etelän lempeä aurinko soi jäykälle kalliollekin elonlämpöä. Mutta täällä parannuksella olevalle sairaalle naiselle ei se voinut muuta hyvää tehdä, kuin huokua hiukkasen punaa kalpeille, kuihtuneille poskille ja hengähtää herttaista, lievittävää ilmaa sairaaseen rintaan. -- Kuolon-yö lähenee. -- Sen varjot ovat laskeutuneet suun ja silmien ympärille ja sammuttaneet kaiken värin. Mutta lämmintä elämää sykkii vielä sydän, hellää rakkautta loistavat silmät.

"Näin vanhan palvelijan, joka minut sisään toi, hiljaa hommaavan huoneessa, siirtävän akkunaverhoja, jotta illanvalo sisälle pääsisi. Kypressien ja viiniköynnösten varjostamain akkunain läpi lankesivat päivänsäteet vienosti huoneeseen ja leikkivät kirjavilla olkimatoilla permannolla. Mutta herttaisimmin ne heijastuivat pienen lapsen kultakutreista. Poikanen pyöritteli pieniä marmoripalloja lattialla ja konttasi ilosta kirkuen niiden perässä.

"Sairas kirjoitti, kun vanha vaimo minut pöydälle asetti. Nyt hän pysähtyi. Kuihtunut käsi lepäsi väsyneenä paperilla, riutunut ruumis nojasi tuolin selkämystään. Suuret, tummansiniset silmät seurasivat hellällä ilolla lasta ja kun vanha vaimo tuli viemään pienokaista pois, esteli sairas. 'Anna hänen vielä viipyä hetkinen luonani, Pirkko!' rukoili herttainen ääni. 'Onhan hän niin kultainen ja kiltti! Minun luona ollessansa onkin hän aina kiltti. Eihän lääkärin lupaama puolitunti vielä liene kulunut?' Vanhus arveli vielä täytyvänsä viedä lapsen puutarhaan, päivä kun oli ollut kovin helteinen. 'Mutta Valterin pitää ensin antaa kättä hyvästiksi armaalle äidillensä', virkkoi hän ja talutti pienokaisen nojatuolin luokse."

"Haa! Mitä se oli!" huudahti liekki samassa. "Enemmän valoa tänne! Minun täytyy saada nähdä!"

"Mitä? Näitkö mitä?" kysyivät kaislankukkaset.

"Näin hänen syvälliset, tummansiniset silmänsä! -- Tuolta puolen lahdelman, tuolta puun alta ne minua katselivat! -- Nyt en enää näe mitään."

"Emme mekään mitään näe", huusi nuori tarhapöllö. "Haaveilet! Liekki parka!"

"Ne olivat kyyneleistä tulvillaan", virkkoi virvatuli. "Ne tuijottivat niin tuskallisesti, niin surullisesti minuun!"

"Haaveilua, unta vaan!" huusivat kaislat. "Tule kernaammin kertomaan meille miten sitten sairaan ja lapsen kävi."

"Poika antoi kättä", kertoi virvatuli, "ja ojensi pienoisen punasuukkonsa suudeltavaksi. Sairas kumartui sen puoleen, otti lapsen pääkkösen käsiensä väliin, painoi kalpeat kasvonsa sen kultaisiin kutreihin ja työnsi hänet sitten sukkelaan luotansa, viitaten vanhukselle viemään hänet pois.

"Kyynelsilmin katseli hän heitä, kunnes he katosivat puutarhan pensaitten taakse. Sitten tarttui hän taas kiivaasti kynään ja jatkoi kirjoitustaan. Minä katselin häntä, -- katselin paperia ja luin jokaisen sanan. -- Kerronpa teille, mitä hän kirjoitti. -- Kirjeessä seisoi:

"'Elä kuitenkaan murehdi minun puolestani tämän surun tähden. Suru rakkaan isän kuoleman johdosta on luonnollinen suru. Luonnollinen, terveellinen oli suruni silloinkin, kun Herra otti pienoisen esikoiseni luoksensa, jos kohta silloin luulin sydämeni surun katkeruuteen pakahtuvan. Mutta sen jälkeen olen oppinut tuntemaan, olen saanut kokea toisellaista surua, haikeampaa tuskaa. Vaikka vaiti siitä!

"'Sinä, rakas veljeni, saat nyt minulta perinnöksi kalleimman aarteeni, Valterini. Opetan häntä nyt lausumaan isän nimeä, -- sinua varten, Vilho, -- tuota katkeraa isän nimeä, jonka olisi täytynyt pysyä hänelle ijäti vieraana, ell'ei hän saisi sinua sillä nimittää. Mutta tulethan sinä häntä isänä rakastamaan, eikö niin? Olethan hänelle sellainen ystävä, kuin olit entiselle, rakkaalle pikku Hannallesi ja rakastathan häntä minun tähteni! Ja myöskin Oton tähden, -- eikö niin, rakas Vilho? Vaikka lienetkin häneen kovin suuttunut ja vaikka hänen vikansa onkin suuri, niin onhan hän kuitenkin veljesi, Vilho, -- olethan hänet tuntenut ja häntä rakastanut, -- ja se, joka häntä kerran on rakastanut -- oi --!

"'Mutta pieneltä Valteriltani, hänen pojaltansa, -- hänen pojaltansa, jonka hän hylkäsi, -- etkö sinäkin, rakas Vilho, ole sitä mieltä, että häneltä voimme säästää sen sydämentuskan, jonka semmoisesta isästä tietäminen ja semmoisen isän tunteminen tuottaa. Sydämeni innokkain ja hartain rukous on nyt tämä: Anna lapseni olla kokonaan sinun lapsesi, sinun, hänen ja kaikkien muitten ihmisten silmissä. -- Kasvata häntä yksinkertaisesti, ei Nordingenin rikkaana perillisenä, vaan ahkeraksi, kelpo ihmiseksi ja johdata häntä Herran luokse. Ja Vilho, rakas, rakas Vilho, kuule vielä tämäkin pyyntö! Anna hänen isällensä anteeksi, -- anna kokonaan! Elä salli sen sydämen kantaa vihaa Ottoa kohtaan, joka on hänen poikansa tuki ja turva! -- Ja kun minä kerran olen hänelle antanut anteeksi, niin keliäpä sitten olisi oikeutta vihata häntä! -- Rukoile Jumalaa armahtamaan häntä! Vilho! Sitä hän tarvitsee. Niin teen minäkin. -- Ainoastaan rukoillen ajattelen häntä enää. Tiedän hänen tähtensä vuodattamaini kyynelten tulevan kerran Herran tuomioistuimen edessä painamaan raskaasti hänen vaa'assaan ja todistamaan häntä vastaan. Siksi en vuodata ainoatakaan kyyneltä enään.'

"Pieneltä jalustaltani seurasin hänen kätensä jokaista liikettä. Näin hänen usein pysähtyvän lepäämään. Nyt näin raskaita kyynelhelmiä vierivän hänen silmistään näille viimeisille riville, melkein poistavan kirjoituksen ja siten todistavan viimeiset sanat valheeksi. Mutta hän kuivasi kyyneleensä, hengitti raskaasti ja vaivaloisesti ja kirjoitti vapisevin käsin vielä muutaman sanan:

"'En jaksa jatkaa, Vilho, -- voimani ovat lopussa. Tule pian, tule hyvin pian! Kauvan en enää voi sinua odottaa. Rakas, kallis veljeni! Palkitkoon sinua Herra Jumala minulle aina osottamastasi uskollisesta rakkaudesta ja huolenpidosta! Kunhan poikani kerran voisi sinua siitä kiittää! -- Rukoile, Vilho, rukoile minulle rauhallista loppua!'

"Sitten kirjoitti hän nimensä kirjeen alle ja pani sen kuoreen. Kuuma tulihenkeni auttoi häntä sen sulkemisessa ja sitten tarttui hän suippeaan, kynttiläjalan laidassa riippuvaan metallikanteen. Aavistin kauhukseni täytyväni kuolla. Mutta silloin huusi raikas lapsen ääni: 'Äiti, rakas äiti!' ja avonaisen oven kautta näin pienen poikasen kiipeevän kiviportaita ylös. Toisella kädellä piteli hän mekkonsa helmaa, jonne oli kerännyt kiviä, toisessa taas oli vihkonen metsäkukkia. Posket hohtivat, kiharat liehuivat iltatuulessa. Silloinpa nuori äiti unhottikin sammuttaa minut. Hän ojensi molemmat käsivartensa pienokaista kohti. Vanha palvelija nosti lapsen pöydälle sairaan äidin eteen. Mutta samalla hän otti kynttilän käteensä ja sammutti minut."

Kun virvatuli sammumaisillaan pensaikossa lehahteli, läheni jo samalta puolelta uusi, solakka liekki poikki suon. Se paloi kirkkaalla ja tyynellä valolla ja kulki hitaasti lahdelman ohitse. Kultakuoriaiset koittivat sitä pidättää, mutta se viittasi vain kieltävästi heille ja virkkoi ohikulkiessaan kuiskaavalla äänellä:

"Vait, vait! Elkää minulta mitään kysykö! Kertoisin ehkä sellaista, jota ette tahtoisikaan kuulla. Entinen sali, samat vaaleat marmoriseinät ja samat hienot matot lattialla. Puutarhaan johtava lasiovi on tarkkaan suljettu. Ei auringonvalo, -- ei kuuma toukokuun päivä saa vilkaista sisään. Tummat akkunaverhot riippuvat lattiaan saakka ja estävät jokaiselta säteeltä sisäänpääsyn. Ainoastaan vilpoiseen etehiseen ovat ovet auki. Hiljaa, hiljaa on kaikki. Hiljaa on hänkin, tuo herttainen, kalpea rouva, uinuu niin rauhallisesti, niin sikeästi. Marmorikuvan kaltaisena, valkoisiin, poimukkaisiin vaatteisiin verhottuna lepää hän vuoteellaan. Kaksi tummaa, suruharson lailla kiillotonta palmikkoa riippuu rinnalla. Korkeassa, monihaaraisessa kynttiläjalassa valvon minä ja vartioin. On niin hiljaista. Syvä äänettömyys vallitsee ylt'ympärillä. Puutoukka vain leikkauksella koristetussa kuvastimenkehyksessä nakertaa ja pieni lamppu uuninreunustalla ritisee ja tupruuttelee keveitä savupilviä saliin. Kuuluu askeleita etehisestä, -- raskaita, hitaita ja lyhviä, tepsuttavia. Verhot vedetään syrjään. -- Suloinen, pieni kiharapää, mitä sinä täällä teet? -- Hän nukkuu, nukkuu! -- Tahdotko nähdä kalpean äitisi uinuvan unta toisellaista, kuin koskaan ennen? -- Oi mene pois! -- Menkää kaikki pois! Hän nukkuu niin tyyntä, niin rauhallista unta! -- Menkää pois! Elkää häntä häiritkö, elkää herättäkö! -- Syvää, sikeää unta se on! -- Hiljaa! -- Oi hiljaa, hiljaa!"

Ja poissa oli liekki, oli kadonnut metsään.

"Kuuletteko sammakkojen valitusta lammikossa? -- Kuuletteko huuhkajan huutoa metsikössä! -- Ei ole hyvä kuunnella niin surullisia tarinoita öisin metsässä," sanoi kovakuoriainen. Mutta lumpeenkukka rukoili:

"Yhden ainoan kertomuksen tahtoisin vielä kuulla! Tuo pieni liekki on jo kauvan hypellyt puitten juurien välissä. Se se meille vielä tarinan kertoo."

Ja pieni liekki hypähti esiin hiiltyneen tammenrungon juurien alta, pudistelihe ja virkkoi:

"Minua vilustaa, vilustaa kostealla suolla! -- Elämä on niin vapaata synkässä metsässä yösydännä. -- Oi, rajattoman vapaata! -- Ette voi aavistaa, miltä valosielusta välistä tuntuu tämä elämä! Kerran täytyi minun taistella henkeni puolesta. Mutta vahapuikon päässä palaessani oli mulla edes pieni luotettava paikka, koti, missä heikkoa henkeäni sain hoidella. Silloin se tosin tuntui minusta kovin ahtaalta, kurjalta ja köyhältä. -- Mutta, -- uskokaa pois, -- nyt tuntuu minusta, kuin olisivat vahapuikon pää ja sen sitkeä sydän olleet oikein herttaiset ja hyvät ja kuin olisi taistelu elämästä ollut viehättävää työtä. -- Tämä ääretön vapaus minua pelottaa. -- Pelkään kadottavani oman itseni! -- Mikä minua ravitsee? -- Täällä elän, mutta mistä? -- Ehkäpä muistelmista!"

"Kerro meille muistelmasi! Kerro köyhästä elämästäsi!" kehottivat lumme- ja kaislakukat.

"Aamukasteen tuoksu jo tuntuu!" sanoi liekki. "Öisten aaveitten valta on kohta lopussa. Kuulkaa siis vielä pieni palanen vahakynttilän tarinata:

"Avain lukossa narahtaa ja lautaseinässä aukeaa pieni ovi. Vanha vaimo kantaa minua kädessään. Pieni poika pitää häntä hameesta ja huutaa kerta toisensa perästä: 'Valter tulee mukaan konttoriin, Valter tulee mukaan!' -- Huone on hämärä. Arkkuja ja kirstuja kaikkialla. -- Raskaalla jalustalla lepää vanha laari lattialla. Hyllyillä pitkin seiniä on pergamentti-niteisiä kirjoja, särkyneitä kukkalaseja ja niissä kuivaneiden, aikoja sitten poimittujen kukkasten tuhkaa. Vihanta metsä ei tiedä kuinka kummallinen haju vanhoista kirjoista ja vanhoista talouskapineista ummehtuneissa huoneissa lähtee. Siellä risahtaa niin salaperäisesti. Siellä kehräävät hämähäkit keveitä verkkojansa. Siellä puutoukka häiritsemättä opetteleikse ammattiaan. -- Ja entä vanhat kirjat sitten! Olisi niissä ollut kuulemista! Mutta minä en lyöttäytynyt heidän pariinsa. Hyödytöntä väkeä! Olivat työnnetyt tänne pois tieltä, vaikka joukossa lienee ollut moni aikanaan ihailtu, mutta pian unhotettu nerontuote.

"Minä seisoin korkealla lautapöydällä. Vanhus käy polvilleen permannolle, kilistelee suurta avainkimppua ja aukaisee vaivalla raskaan matka-arkun. Kannessa on monta muukalaista leimaa. -- Arkku lienee matkustanut pitkiä matkoja herratta, haltijatta. -- Mitä tummia esineitä vaimo siitä ottaa esille? -- Miehenvaatteita, kappaleen toisensa perään! Hänen niitä purkaessa lennähtää arkusta kevein siivin katoovaisuuden varjontapaiset, harmahtavat haltijat. Kiedottuina kaikkeen rappeutuvaan, raukeavaan, itse hävittäen ja siten itseänsä raviten, olivat ne kauvan olleet tuohon arkkuun suljetut. Nyt vapaaksi päästessään lensivät ne pois Tuonen valtakunnasta etsimään eloista elämää, pakenivat pimeyttä ja etsivät valoa, -- vaikka valo heidät hävittää, -- etsivät tulta, tulen kuumaa suuteloa, siihen kuollaksensa. Heidän ympärilläni hyöriessään vikisivät he heikolla aaveentapaisella äänellään tuolla pimeässä oppimiansa valitusvirsiä, virsiä noiden vaatteiden alla sykkineestä, hehkuvasta sydämestä, -- intohimoisesta ja rikoksellisesta sydämestä, -- katumuksen kalvamasta sydämestä, joka nyt oli laannut sykkimästä. -- Oi! Vaietkaa, vaietkaa! Elkää lapsen kuullen laulujanne laulako! Lapsi on syytön."

"Urrr, urrr, urrr!" kaikui vielä kerran kolkosti ja kamalasti lammikosta. Mutta virvatuli ei siitä välittänyt, jatkoi vaan:

"Mutta minne oli lapsi joutunut? -- Tuolla vanhan kirstun takana kykkii poikanen. Lasikaapista on se ottanut pieniä nukenlautasia ja astioita ja kiikuttelee niitä tyhjässä nukenkätkyessä, kunnes ne kilisten sinkoavat sikin sokin. Kohta se kuitenkin väsyy siihen leikkiin. Seisoskelee sitten vanhuksen vieressä katsomassa, kuinka tämä arkkua tyhjentää. -- Silloin putoaa pieni käärö vaatteiden välistä. Pakkanen pelikortteja lentää hajalleen lattialle. 'Kas, kuvia, kuvia!' huutaa lapsi riemuiten, kokoo kirjavat kortit esiliinaansa ja kantaa ne kaikki syrjäisen, tasakantisen arkun kannelle. Lapsi levittää kortit, laskeutuu polvilleen niiden eteen, leikkii niiden kanssa, puhelee, nauraa, posket tulipunaisina, autuaallinen loiste tummansinisissä silmissä."

"Peikkoja väijyy kirjavissa korteissa!" sopertaa lemmikki.

"Silloin kuuluu askeleita," kertoo liekki. "Kookas, vakava mies astuu sisään. Moni poimu on aikaisin uurtautunut jaloon otsaan ja suun tienoville, moni ennen-aikainen hopeahius hiipinyt tummaan tukkaan. -- Surumielin katselee hän tavaroita. Huomaa samassa lapsen ja kysyy kiivaasti: 'Mistä lapsi kortit sai, Pirkko?' -- Vanha vaimo kertoo sen. Mies huoahtaa syvään, astuu pojan luo ja sanoo: 'Et ole vielä sanonut minulle hyvää päivää, Valter.' 'Hyvää päivää, rakas isä!' huutaa lapsi silmiänsä nostamatta. 'Katsoppas kauniita kuviani!' 'Kuvat eivät ole sinun, Valter,' sanoo vakava mies. 'Anna ne nyt kaikki isälle.' Hämmästyneenä vilkaisi pienokainen häneen ja peitti käsillänsä kortit, ikäänkuin suojellaksensa niitä. 'Oi, katso, Pirkko!' kuulin miehen sanovan: 'Eikö hänellä ole aivan äitinsä silmät!' Ja hän kumartui lapsen puoleen, ojensi kätensä ja sanoi vakavasti mutta ystävällisesti: 'Anna nyt minulle korttikuvat, Valter!' Hädissään ja mairitellen kysyy pienokainen: 'Etkö kernaammin ottaisi noita lautasia, isä?' Mutta kun mies vastasi: 'En. Minä tahdon kuvat, lapseni, ja nyt paikalla!' silloin sävähtivät pojan kasvot tummanpunaisiksi, silmät säkenöitsivät vihasta, joka piirre pienissä kasvoissa vääristyi ja suonenvedontapaisesti nyyhkien ja rajusti sätkien heittäytyi hän korttien päälle, huutaen: 'Ei, ei! Minä en anna kuviani, en anna!'

"Uppiniskaisuuden häijy peikko mahtoi olla harvinainen vieras pienen lapsen mielessä. Vanha palvelija seisoi hämmästyneenä, kädet ristissä, -- vakava mieskin oli käynyt aivan kalpeaksi. -- Mutta pian nosti hän huutavan pojan permannolta, antoi hänet vanhukselle ja käski tätä viemään lapsen pois, kunnes se taas tulisi kiltiksi.

"Synkät olivat miehen kasvot, kun hän sitten kokosi kortit ja pani ne lukon taakse. Minut hän otti laudalta ja vaikka kuuma vahapisara silloin vierähti hänen kädelleen, ei hän edes vavahtanutkaan. Kädessä oli suuri arpi. Se oli kaiketi aikanaan kuumempaakin kipua kärsinyt. Syvään huoaten sulki hän konttorin oven ja kauvan, kauvan käveli hän edestakaisin siellä sisällä, kunnes hänen synkät katseensa viimein sattuivat minuun, joka yhä vielä pienellä syrjäpöydällä paloin. -- Silloin hän minut sammutti."

Niin pian kuin pieni virvatuli oli tarinansa lopettanut haihtui se yöilmaan. Kaukana, kaukana tuonentarhan äärimmäisessä sopukassa näkivät kultakuoriaiset vielä muutamia liekkejä hyppelehtivän, mutta eivät ne niitä enää rantaan noutaneet. Lentää lehahtivat jo mieluummin salaa suolta pois vihantaan telttaansa pähkinäpensasten alle rannalla. Huuhkaja huuteli luoksensa nuorta tarhapöllöä. "Emme saa viipyä enää, jos vielä tänä yönä mielimme päästä mukavaan vuorenrotkoon. Aamu jo väijyy vuorten takana ja tekee tiet vaarallisiksi." -- -- He lensivät pois. Yölepakko käytti viittausta hyväksensä, lähtemällä sekin kotimatkalle. Pienet ruohot ja kukkaset olivat jo viimeisten virvatulien kertoessa nukahtaneet. Mutta lumpeenkukka raukka oli tullut surulliseksi virvatulten kaikista synkistä tarinoista. Sen kukkaissydäntä painoi niin raskaasti sydämellinen sääli, että sen oli mahdoton nukkua. Lempeä, pienoinen laine otti sen hervottoman pään povellensa ja siinä lepäsi se nyt pehmeästi keinuen ja katseli kaihomielin ylös kohti tähdetöntä yötaivasta. Ja totiset; siniset lapsensilmät, jotka koko ajan olivat niin kiihkeästi ja kuumeisesti tuijottaneet vanhan vaahteran alta yönselkään, nekin olivat viimeisen virvatulen vaiettua vaipuneet umpeen. Väsymys ne sulki, tietoisuus katosi.

Ja näin oli nyt metsässä viimeinkin aivan hiljaista. Äänettömyyttä kesti kunnes metson kuherrus alkoi kuulua kuusen latvasta ja kunnes aamu lähetti iloiset tuuloset sanansaattajiksensa ja edelläkävijöiksensä laaksoon, raivaamaan tietä itsellensä pilvien ja sumujen kautta. Moni viileä tuulahdus oli jo pyyhkäissyt vaahteran alla nukkuvan pojan kosteata otsaa, saamatta häntä hereille. Aurinko oli jo kohonnut yli vuorten ja lähetti viistot säteensä pilvien välitse ja puidenlatvojen lomitse suolammikkoa tervehtimään, niin että tämän vesi kimallellen värähteli, välkähteli. Vasta silloin havahti poikanen unestansa. Hän nousi, kävi nurmikolle istumaan ja katseli epäröiden ja kummastellen ympärillensä. Tuossa lepäsi tyyni lammikko, -- tuonentarha, -- vihanta metsä sen takana, -- kaikki entisellään, hiljaisena ja rauhallisena, kuin niin usein menneinäkin aikoina. -- Mikä oli hänessä itsessään niin muuttunut, ettei hän kauhutta saattanut katsella tätä tyyntä, vihantaa maisemaa? -- Ei, -- ei! -- Pois täältä! -- Ihmisten joukkoon! -- Isän luokse! -- Isänkö? -- Oi, mikä sana? -- Poika piteli kalpeata otsaansa, työnsi kosteat kiharat kasvoiltaan ja lähti ottamaan olkihattunsa, joka oli vierinyt mäkeä alas aivan pienen lahdelman rantaan. Siellä keinui lumpeenkukka hänen edessään. Niin! Kunhan se olisi osannut puhua! Hän kumartui yli veden, nosti sauvallansa valkoisen kukan aalloista ja kietoi sen pitkän, notkean varren hattunsa ympärille. Raskas kukka jäi toiselle laidalle nuokkumaan. Näytti siltä, kuin keijut olisivat hentoa, kalpeata poikaa koristelleet. Tummat silmät katselivat niin haaveksivasti sekavien kutrien alta. Hän otti sauvansa, kiinnitti väristen nuttunsa kiinteämmälle ja lähti raukeasti, pää kumarassa, astumaan likeistä kotiansa kohti.

* * * * *

Taaskin oli metsässä yö, -- pimeä, kuuton yö, viimeisiä Heinäkuussa. Mutta tähdet tuikkivat tänään tummalla taivaankannella ja kuvastuivat hiljaa värähdellen suolammin tyynessä kalvossa. Suolla leijaili hienoja usvaharsoja. Ilma oli painostava. Virkistävää sadetta ei ollut pitkään aikaan langennut. Ruohot ja kukkaset seisoivat pää kallellaan janosta menehtymäisillään. Olisivatpa nyt kernaasti kantaneet vettä, eivätkä olisi sitä liian raskaaksi työksi moittineet. Ne ojentelivat ja tungeskelivat, kilvan koittaen saada haukata hiukkasen kosteata yökastetta, voidaksensa sen avulla hengissä pysyä. Hyönteisten juhannusharjoitukset olivat aikoja sitten päättyneet. Useat hyönteisrykmentit olivat jo lähteneet metsästä kasarmeihinsa univormujansa vaihtamaan. Kultakuoriaiset eivät siis enää rantapensastossa liidelleet, eikä pienen, tyynen lahdelman pinnalla enää valkoinen lumpeenkukka uiskennellut. Tyhjä oli rinnekin. Ei vaahteran juurella istunut ketään. Rannan kaislat vaan olivat kasvaneet koko joukon pitemmiksi ja tuuheammiksi. Mutta vanha, lahonnut tammenrunko seisoi entisellään kapealla niemekkeellä ja ojensi uupumatta kuivettuneet oksansa uhkaavasti yli lammen. Eräälle sen oksista oli vast'ikään taas nuori tarhapöllö istahtanut. Se oli setänsä, vanhan huuhkajan kanssa paluumatkalla pitkältä retkeltänsä Italiasta. Kreikkaan eivät he olleetkaan lähteneet, siellä raivoovien levottomuuksien tähden. Mutta jo Italiassakin olivat he saaneet kootuiksi niin runsaasti tietoja Minervan tarhapöllön jälkeläisistä, että siitä riitti kymmenelle lainoppineelle vuosikausiksi protokollain kirjoittamistyötä. Nuori tarhapöllö oli ollut laajassa kirjeenvaihdossa tällä matkalla ja paitsi sitä käyttänyt joutoaikansa erittäin huvittavan päiväkirjan kirjoittamiseen. Tässä hän hyvin tunteellisesti kuvaili erästä kokemaansa lemmenseikkailua nuoren kotkan kanssa. Tämä seikkailu oli muuten, kuten monet sekä kirjoitetut että painetut lemmenjutut, tapahtunut suurimmaksi osaksi kirjoittajan mielikuvituksessa.

Tämän yön, jonka huuhkajasetä aikoi viettää käymällä tervehtimässä erästä Nordingenin vanhan herraskartanon kulmatornissa asuvaa nuoruuden-ystäväänsä, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut, käytti hänen korkeasukuinen sisarentyttärensä huvimatkaksi suolammen rannalle. Hän aikoi siellä antaa nuoren lumpeenkukan ja muiden syrjäisen, hiljaisen metsän yksinkertaisten lasten hyötyä matkoilla laajenneesta, korkeammasta maailmankatsannostansa. Mutta pöllöneiti huomasikin, että neljä viikkoa on pitkä aika ja että se saattaa suuresti muuttaa kukkien, kuoriaisten ja sinivaapukkapensasten ulkonaisia oloja. Se istui nyt tammen oksalla katsellen ympärillensä, mutta näkemättä entisiä tuttaviansa.

"Tulleekohan täällä nyt vielä ikävämpi kuin silloin?" huokasi se itseksensä ja kysäsi sitten ääneen: "Eiköhän täällä ole ketään, joka voisi minulle sanoa, minne se nuori lumpeenkukka lienee joutunut, joka kuukausi sitten kukoisti täällä pienessä lahdessa?"

Ensin ei tähän kysymykseen kukaan vastannut. Mutta jo liikahti lahdelman vesi, pienoinen aalto uiskenteli niemekkeen luo, tunki vanhaa tammen vedessä riippuvien mutkikasten juurten välitse rantaan ja kuiskasi hiljaa:

"Tiedän minä, -- tiedän minä! -- Hän lähti pois, -- lähti pois, -- nuoren matkamiehen kanssa, nuoren matkamiehen kanssa!"

"Mitä?" ärjäsi pöllö kovasti harmissaan. "Lähtikö se pois nuoren matkamiehen kanssa? Onko sellainen käytös sovelias hiljaiselle, valkoiselle vesikukkaselle, joka oli olevinaan niin viaton, nöyrä ja hienotunteinen?"

Lainonen kertoi edelleen, miten kaikki oli tapahtunut, miten se oli keinuttanut kukkaa käsivarrellansa ja kostuttanut sitä kyynelillä, kunnes poika oli temmaissut sen irti, nostanut sen vedestä ja vienyt sen pois hattuunsa kiinnitettynä. Mutta nuori tarhapöllö ei tahtonut siitä enää mitään kuulla. Se oli liian vihastunut ja kääntyi tuonentarhaan päin, missä par'aikaa yksinäinen virvatuli alkoi kummallista tanssiaan. "Tuollahan tulee hauskempaa seuraa", sanoi se ja alkoi löyhytellä siipiänsä, tervehtiä ja vilkuttaa kiiluvia silmiänsä, kunnes virvatuli sen huomasi ja tuli lähemmäksi.

"Olen jo ennenkin kohdannut virvatulia täällä", sanoi nuori tarhapöllö. "Ne olivat kokeneet kaikellaista elämässään ja taisivat kertoa tarinoita. -- Oletko sinäkin sammuneen valon sielu ja taidatko sinäkin tarinan?"

"Valon sielu minäkin olen", vastasi virvatuli. "Tarinoita en taida, ainoastaan mitä eläessäni näin saatan sulle kertoa. Pelkäänpä vaan, ettei se ole sinulle mieliksi. -- Mutta olkoon menneeksi. -- Näen kaislakukkienkin kumartelevan ja haluavan kertomustani kuulla.