Part 7

"Semmoisetko häät ovatkin?" kysäsi nummenkukka. "Hauskemmaksi minä niitä kuvailin!"

Samassa vilkahti kirkas, salamantapainen valo suolla. Kaksi korkeata, solakkaa, häikäisevän kirkasta liekkiä ilmestyi likelle rantaa. Toinen lehahteli ja liekehti levottomasti leimuten, toinen taas tanssi sen ympärillä somissa kierteissä ja kaarteissa ja huusi reippaasti: "Tulkoon tänne, ken tahtoo kertomustamme kuulla! Pitäkää varalta! Ei se kauvan kestä!" Se liiteli vedenpintaa myöten rantaan, nojausi notkeasti puunjuureen ja alkoi tarinansa:

"Tanssijaisissa minä olen ollut. Siitäpä tahdon kertoa."

Kovakuoriainen virkkoi: "Saattaahan sinusta nähdäkin, että olet tanssijaisissa ollut. Tanssit niin taitavasti."

"Oi ihanata vapautta", virkkoi virvatuli, syvään hengähtäen. "Oi, ihanata vapautta avaralla, kostealla suolla! Täällä saa liikkua, liehua vapaana, kynttiläjalatta ja sydämettä! Saa tanssia ja hyppiä niitynnurmella, saa uiskennella ja sukeltaa suolammikoissa! Luuletteko minun uskaltaneen tanssijaisissa tanssia! Suorana ja jäykkänä, sitkeän sydämeni varassa, täytyi istuani koko ajan! Sydäntä pitkin alaspäin laskeutumista, kuitenkaan maahan asti pääsemättä, kaihomielistä leimuamista, -- ikävään menehtymistä, -- siinä kynttilän elämä!"

"Missä tanssijaiset olivat? Kuka ne piti?" kysyi kuoriainen.

"Niin, kuka ne lienee pitänyt!" kysäsi liekki ja vilkaisi toveriinsa, joka sen takana kirkkaasti loimotti. "Kuka ne lienee pitänyt? Kaiketi lähteenhaltija, joka siellä ihanassa vuoriseudussa kaikki anteli. Kaikki ihmiset, jotka siellä tanssivat, olivat haltijan vieraita, olivat kaukaa tulleet sinne ammentamaan ihmeellistä terveysvettä sen lähteestä. Tosin en lähteenhaltijaa tanssijaisissa nähnyt, -- sali oli niin suuri ja loistava seura niin kirjava, ihmisiä tuhkatiheässä. En siis tiedä, hänkö, vai joku muu, tanssijaiset piti. Mutta me molemmat, siskoni ja minä, olimme ainakin läsnä. Minun paikkani oli tanssisalissa, vankan akkunapylvään kupeessa. Pronssisella, seinään kiinitetyllä jalustalla istui meitä siinä kolme nuorta, sädehtivää, elon-innosta leimuavaa, tanssinhalusta menehtyvää liekkiä. Mutta seinään olimme kytketyt. Kysykääpäs vaan nuorilta ihmistyttäriltä, onko hauskaa istua seinänvierustalla, kun hurmaavat, lumoavat soitonsävelet kutsuvat tanssiin! Vieressäni oli avonainen akkuna. Oransintuoksua ja raitista yö-ilmaa virtaili siitä saliin. Hurmaavaa, kuin soitto, on oransintuoksu. Nuoret liekit kuuntelevat kernaasti sen helliä kuiskauksia. Ja sen jutellessa ja heitä hyväillessä unhottivatkin molemmat kynttilätoverini pian sekä tanssin että ihmiset. -- Enpä vain minä! Minä katselin kohti suurta, avonaista ovea, näin vierasten suurissa laumoissa saapuvan."

"Kerro meille vieraista! Kuvaa meille kaikki, kaikki!" huusivat heinänkorret ja kukkaset yht'aikaa.

"Yhdestä ainoasta pariskunnasta, keinujen kaunistuksesta, tahdon teille puhua", virkkoi virvatuli. "Välkkyvänä valomerenä on sali. Silkkipukujen kahinaa, monien ihmis-äänten hiljaista hyminää ja suloista soittoa kuuluu, viileätä kukkaistuoksua virtailee kaikkialla, -- ja alhaalla aaltoilee vierasten kirjavat parvet. Korkeudestani katselen kaikkea tätä komeutta ja tuhannet kynttiläsiskoset ryhmittäin seinillä ja kynttiläkruunuissa katselevat sitä myöskin. Tuolla alhaalla käy niin kirkkaaksi, -- suuret ovet aukeavat, -- he astuvat sisään: ihmeen ihana, sorea ja hento rouva kookkaan, tumman miehen rinnalla. Kaikkein silmät kääntyvät suloista rouvaa seuraamaan, kaikki kynttilät loistavat kirkkaammin ja valaisevat säihkyen häntä. Siitäkö hän lienee niin kirkkaaksi tullut? Valonhohde virtaili hänen silkkipukunsa valkoisille poimuille, kimalteli kultakipinöinä ruskeissa palmikoissa. Puhdas ja kuultava hän oli, kuin kastehelmi, kuin valossa kylpenyt ja valoa heijastava timantti. Lempeästi loistivat viattomat sinisilmät hänen vaatimattomasti, mutta ujostelematta astuessaan sisään, eikä hän huomannut, että kaikkein silmät ihaellen häntä seurasivat."

"Oliko ruskeilla palmikoilla ruiskukkaseppel?" kysyi pieni ruoho.

"Ei. Valkoisia ruusuja oli hänellä rinnassa, mutta ihanata päätä koristivat ainoastaan tuuheat palmikot. Sekin koriste näytti olevan liian raskas niin hennolle olennolle. Hän piti päätänsä vähän kumarassa, ikäänkuin sitä olisi painanut taakka."

"Nuori pää, jota ainoastaan palmikkotaakka painaa, ei maahan vaivu!" tuumasi muratti.

"Sanoinko sitten, ettei hänellä ollut muuta taakkaa kannettavana?" kysyi virvatuli. "Oi! Hänen minua lähestyessään huomasin otsalla ja suloisen suun ympärillä hienoja piirteitä, jotka tiesivät surua.

"Kookas, solakka mies hänen rinnallansa oli ikäänkuin kirkkaan jalokiven tumma kehys. Näin kyllä, että hän piti herttaista vaimoansa arvossa, että hän hänestä ylpeili. Hänen saattaessaan nuorta rouvaa ihmisjoukon läpi hymyilivät hänen huulensa hienosti voitonriemusta. Hei! Ylhäisen ja komean näköinen hän oli. Käskevästi säkenöitsivät mustat silmät ja kauniit olivat jalot kasvojenpiirteet!"

Mutta toinen liekki huusi kiivaasti keskeyttäen: "Elä luota häneen! Elä luota häneen! Hymy tuottaa kuoleman! -- Hänen mustain silmäinsä tuliset katseet kirpaisevat, polttavat!"

Toinen taas torui, sanoen: "Vait! Vaikene jo! En kärsi, että luot varjoja kauniisiin kuviini. Olen valo ja valosta tahdon puhua. Jos sinä jälkeenpäin haluat varjoja kuvata, niin olkoon se sinulle sallittu. -- Näinhän kuitenkin, kuinka hyvä ja huolellinen hän oli, kuinka hän saattoi suloisen vaimonsa nojatuoliin aivan minun allani ja pyysi häntä karttamaan viimaa, tulien ja ihmisten vihollista. -- Näin heitä tervehdittävän. Kohta toiset vieraat heitä ympäröivät. Eräs vanha herra, nuoren rouvan isän nuoruuden-ystävä, tuli hänen luokseen. Kuinka armas ja herttainen hän silloin olikaan, tuo viehättävä nuori rouva! Tanssijoitakin hänelle esitettiin. Puoliso kehottaa häntä tanssimaan ja hän suostuukin suosiollisesti. Silloin kajahtaa vilkas soitto. Hän kääntyy tanssitovereineen tanssimaan. Mutta äkkiä näen hänen vielä kerran palaavan takaisin. Hän astuu miehensä luo. Aivan kalpeana ja silmät tuskaa täynnä katselee hän tätä, laskee kätensä tämän käsivarrelle ja kysyy niin sydämellisen rukoilevalla äänellä, kuin riippuisi elämän koko onni vastauksesta: 'Otto, etkö sinäkin tanssi?' 'Kyllä, armas, myöhemmin. Ensin täytyy minun puhutella paria ystävää, jotka kuuluvat olevan täällä.' Hymyillen lausui hän nämä sanat."

"Hymyilikö hän? Huulillansa vaan!" huudahti toinen liekki. "Hän lupasi, mutta uskoiko nuori vaimo hänen lupaustaan? Miten lienee ollut? Mitä hän teki?"

"Hän huokasi haikeasti ja syvään", vastasi ensimmäinen virvatuli. "Hän painoi kätensä rintaansa vasten, eikä hän enää salin läpi astuessaan ollut loistava, kuin timantti, vaan hohti himmeästi, kalpeasti, kuin kaunis kuultava helmi.

"Sitten liiteli hän tanssissa, ääneti, keveästi, tyynesti, kuin ilman kannattamana. Valkoinen silkkipuku aaltoili, poimuili hohtavana hänen ympärillään. Uskokaa pois! Häntä katsellessani unhotin oman tanssihaluni. -- -- Hän pysähtyy. Silmät harhailevat etsien kautta salin. Äkkiä välähtää ilonsäde sinisilmien syvyydestä. Hän näkee puolisonsa nojaavan pylvääseen salin vastakkaisella puolella, näkee tämän ystävällisesti nyökkäävän hänelle. -- Jokaisen tanssin jälkeen etsivät hänen silmänsä taas, -- joka tanssin jälkeen ne etsivät turhaan. Tyhjä on paikka pylvään kupeella, eikä häntä avarassa huoneessa enää armaan silmä tervehdi.

"Uudestaan ja yhä uudestaan hän leijailee tanssissa. Mutta kuinka surullisen näköinen hän on, kuinka kalpea! Valssin vilkkaassa hyörinässä karisevat lehdet ruususta hänen rinnallaan. Valkeat lehdet liehuvat hänen ympärillään, lentävät hänen jälessään. Eiköhän itsekin liene valkea kukka, josta kuihtuvat lehdet varisevat? Kuinka raukeasti hänen päänsä painuu alas! Näin, mitä ei kukaan muu nähnyt, kaksi kirkasta kyyneltä vierähtävän rinnan ruusuille. Kummallinen, kuuma kaste! Sitten kuulin hänen sopertavan pari sanaa tanssitoverilleen. Salissa on niin kuuma. Hän ei saata sitä kestää. Hän ojentaa kätensä isänsä vanhalle ystävälle ja pyytää tätä viemään häntä pois. Sanoi tahtovansa katsella muitakin huoneita."

"Oi! Viekää hänet kauvas pois, koska hänen oli niin vaikea olla!" sanoi lumpeenkukka. "Tuokaa hänet hiljaiseen metsään meidän luoksemme! Me pidämme hänestä niin paljon!"

Mutta muratti arveli: "Monta vuotta on siitä illasta kulunut ja vuodet viihdyttävät sydämiä, tuudittavat Tuonelan tuville!"

"Tuonelan tuville", toisti kaukaa väsynyt kaiku, joka oli laaksossa herännyt. Ja veden alta kuului: "Uurr, uurr!"

"Hei, hei! Valoa tänne! Liikettä, hyörinää!" huusi toinen leimahteleva virvatuli ja hiepsahti rajusti lähemmäksi. "Myrsky tänne! Pauhaa vesi! Kohiskaa, humiskaa puut! Kuulkaa minua! Kuulkaa minua! Kuunnelkaa tulenhengen tarinaa! Halveksin hiljaisia haaveksijoita, tyyntä vettä, vakavia puita! Liike on elämää! Vaihtelu on elämää! Intohimo -- haa, -- leimuava, säihkyvä intohimo on elämää!"

"Huu! Kuinka raju sinä olet!" huusivat nummenkukat. "Luulimme sinunkin tulevan tanssijaisista!"

"Tanssijaisista kyllä, -- tanssisalista, en! Ei tanssi yksin pane sydämiä sykähtelemään, kasvoja hehkumaan! Suloisemmalta soiton säveleitä kajahtaa kullan kilinä. -- Pieni huone on tyyni ja rauhainen, piilossa. Vienosti, kaukaa vain, kaikuu tanssimusiikki sinne. Täällä ovat koossa ne, jotka eivät pelkää kuumaa, huumaavaa juomaa, -- jotka eivät karta intohimon kuumetta, -- tuota tuimaa, turmelevaa taistelua, jota hymyhuulin taistellaan, -- ottelua onnen kieppuvasta pyörästä! Tässä on aituus! Kurja voitettu! Mutta voi kurjaa voittajaa!

"Pöydällä paloin minä. Kirjavia kortteja oli siinä myöskin ja kultarahoja. Miehiä istui sen ääressä, taistelijoita. -- Tunsin heidän kuuman hengityksensä mua hiipaisevan. Kiivaasti tarttui minuun milloin toinen, milloin toinen, sysäsi minua milloin sinne, milloin tänne. Oi, kuinka he hehkuivat! Tulisielu käsittää tuon polttavan tulen heidän silmissään, huulilla värähtelevän himon: Voi, voi liekkiä, että se heitä ymmärtää! Missä kulta ja kortit ovat liikkeellä, siellä väijyy valhe varsin likellä. Jääkylmä itsekkäisyys jäytää sielua ja pyhkäisee armottomalla kädellä kasvoilta kaikki inhimilliset tunteet. Peikkoja piilee kiiltävissä kultarahoissa ja korteissa myöskin. Heillä on hirmuinen valta heikkojen ihmissydänten yli. Ne vilkkuvat viekkaasti kortinlyöjille, hurmaavat, vimmaavat heidän mielensä. Oi, kuinka intohimo polttaa, kuinka se hehkuu kookkaan, solakan miehen tummissa silmissä, kuinka se sykähtelee heikossa ihmissydämessä! Täyteläisestä kukkarosta ammentaa hän kultaa pöydälle. Käsi kääntelee kamalalla mielihalulla kiiltäviä kolikoita. Kultainen sormus kimaltelee samassa kädessä, vihkimäsormus!"

"Vihkimäsormusko? Voi!" huokasi muratti köynnös. "Eikö semmoinen pyhä merkki suojaa kortinlyönnin peikoilta? Eikö se ankarasti käske pakenemaan heitä?"

"Oi, kuinka hän pelasi, aina vain pelasi!" kertoi virvatuli. "Kultarahat hänen edessään vähenivät. Tuli mustissa silmissä muuttui kolkommaksi, kiihkeämmäksi. Kuta suurempi vaara, sitä suurempi nautinto!

"Silloin näin avonaisen oven kautta miehen takana valkoisen utukuvan, vanhan herran käsivarteen nojaten, väikkyvän ohitse. Se kääntyy takaisin, se riistäytyy seuraajastaan, astuu sisään! -- Lattiamaton yli liihoittelee se keijuis-askelin. -- Haa! Kuinka lieskasin ja viittasin! Takaisin, takaisin, sinä valkea valotar! Mitä täältä tahdot? Oi, pysy kaukana! Mutta välittänyt ei kynttiläliekin viittauksista tuo kalmankalpea, ihmeen ihana vaimo. Kortinlyöjän taakse seisahtuu. -- Tuijottaa vastapäätä olevaan kuvastimeen ja näkee siinä miehen, sekä itsensä. -- Miehiä seisoo vielä pöytien ääressä. Hänelle vieritetään nojatuoli. Hän kiittää kumartamalla päätänsä, mutta jää seisomaan.

"Mies pelaa ja pelaa. -- Sekottaa tottunein käsin kortit, hajottaa ne taas, kuin kirjavia höyheniä. Ja kultaa heittää hän menemään, kuin olisi sekin kortteja tai höyheniä! Oi riehuva, kirjava, ilkkuva peli! Onkohan se nuoresta vaimostakin hauskaa? Hän katselee vaan kuvastimeen miehen vaaleita kasvoja, joissa huulet suonenvedon tapaisesti nytkähtelevät, joiden jaloja piirteitä intohimo vääristelee ja runtelee."

Murattiköynnös kuiskasi: "Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa. Jumalan kuvaksi Hän hänet loi!"

"Minä katselin vaimon tuijottaviin sinisilmiin", kertoi virvatuli. "Oi, liekkisielut mielellään lukevat ihmissilmien kieltä. Nämä sinitähdet puhuivat kuumista, polttavista tuskista. Hän aukaisee huulensa, tahtoo lausua miehensä nimen, -- mutta ei lähde rinnasta ääntä! -- Ja mies? -- Hän ei tunne hiuksiansa hiipaisevaa vienoa hengitystä, ei tunne olkapäällänsä lepäävää, lempeätä kättä. Eikö sormus sormessa kilahda? Pienessä kädessä on samallainen sormus, kuin miehenkin kädessä.

"Pois, pois vierähtää kulta. Nyt se palajaa takaisin. Takaisin palajaa onni, palajaa kulta. Yhä suuremmaksi käy kolikkokasa hänen edessään. Kuinka kiihkeästi hän ojentaa kätensä rahoja ottamaan, mutta korjaa jokaisen kiiltävän kultakolikan kanssa myrkyllisen peikon. Joka kultaa voittaa, vie synnin mukanansa kotiin. -- Naurussasi ei ole sointua! -- Huu! Tuosta rinnasta ei puhdasta ääntä lähde! Ja vaimon poloisissa sinisilmissä, mitä niissä luinkaan? Mitä hän kuvastimessa näki? Se se vasta sydäntä vihlasi, tuo raju, kiihkeä riemu miehen katseissa ja huulilla, -- tuo häijy, ilkkuva riemu! Oi, kernaammin olisi hän tahtonut nähdä vihaa ja raivoa noissa kasvoissa, kuin tätä synnin riemua! -- Entä käsi? -- Onko tuo se rakas käsi, joka niin usein on hänen omaansa hellästi pidellyt, -- se käsi, joka hänen sormustansa kantaa? -- Sydämesi pamppailee, kolkuttaa kuin vasaroilla, sinä vaalea vaimoparka. -- Kärsi vain, kestä vielä! -- Menehdy murheeseen, kuin minä liekkeihin! Elämä on lyhyt. -- Ilma on painostava, painostavampi täällä, kuin tanssisalissa, eikö totta? -- Hän on tukehtumaisillaan. Kääntyy pois kuvastimesta. -- Silloin silmät sattuvat miehen vastapelaajaan, nuorukaiseen, joka melkein vielä on lapsi, -- mutta niin riutunut, -- niin kalpea, -- posket kuopalla, silmät kuopalla. -- Kuumeen tuli palaa silmissä ja kotona ehkä äidinsydän poikansa puolesta rukoilee, hänen tähtensä suree! -- Oi, kuinka sairaalta näyttää käsi, joka nyt ojentaa viimeisen kultakolikkonsa pois! -- Hervotonna, käsivarret ristissä rinnalla, nojaa hän tuoliinsa. Ja hän, -- nuoren vaimon mies, -- ottaa tämän viimeisen kultarahan! -- Näin vaimon värisevän, -- vavistus valtaa hänet, tuskanhuuto tunkee ahdistetusta rinnasta, -- tunnotonna vaipuu hän alas. Vieraat häntä tukevat.

"Kortinlyöjäkin kuuli huudon. Hän hypähtää pystyyn. Pöytä horjahtaa, kynttilät kaatuvat, -- minä sammun!"

"Oi, hirmuista!" huokasi lumpeenkukka ja nuori tarhapöllö virkahti: "Minäpä tunnen kaarneen, joka olisi pitänyt olla tätä kuulemassa!"

Haikeasti valittivat sammakot lammikossa. Vavisten huojuivat kaislat ja puut. Ja rannalta vaahteran alta tuijotti pari ammollaan olevaa ihmissilmää öiseen pimentolaan. Suurissa pisaroissa valui tuskanhiki kalpealle nuorelle otsalle ja raskaat huokaukset nousivat ahdistetusta rinnasta.

Metsän puut rauhoittuivat. Kaislat ja ruohot seisoivat taas liikkumatta kuuntelemassa, vaikka peljästynyt ihmissydän vielä tuimasti sykkäeli.

Uusi virvatuli oli jo kauvan kertonut, ennenkuin kuunteleva poika siihen määrin tyyntyi, että saattoi tarinaa tajuta. Se kertoi sairaasta lapsesta, jonka vuoteen vieressä se oli valvonut. Tarina kuului näin:

"Oi! Olin niin väsynyt, niin kovin väsynyt! Niin myöhä oli yö, -- ja yhä vielä täytyi valvoa, yhä vielä juoda öljyä pisara pisaralta, -- niin väsyneenä, niin kovin väsyneenä. -- Koko illan olin jo valvonut ja kuitenkin täytyi silmieni vielä pysyä kirkkaina! Ei saanut nukahtaa, ei torkahtaa!

"Myöhään illalla oli lääkäri vielä käynyt siellä, oli istunut vuoteen vieressä, katsellut, tutkinut lasta. Oli sanonut nuorelle äidille, että taudin voima on murtunut, että vaara on ohitse, että lapsi on hänelle säästynyt. -- Ovelle saattoi äiti lääkärin. Tämä käski häntä nyt ajattelemaan itseänsä, koettamaan vahvistaa uupuneita voimiansa.

"Sitten hän meni. Sitten oli kaikki hiljaista. Lapsen vuoteen viereen polvistui nuori vaimo. Ristissä olevat kätensä ja kosteat silmänsä, -- oi, noita silmiä! -- nosti hän äänettömään, palavaan kiitosrukoukseen! -- Autuaallisesti hymyillen katselee hän lastansa, ottaa pienokaisen kuihtuneen kätösen käteensä, pyyhkäisee unen nostamat hikipisarat kalpeilta, armailta kasvoilta.

"Oli niin myöhä. -- Ja yö niin äänetön. -- Ja kaikki nukkuivat. -- Sairas lapsikin nukkui. Minä vaan en, eikä nuori äitikään. Kuinka kalpea hän oli! Kuinka sairaalta näytti! -- Ihanat silmät olivat niin sameat, -- valvomisesta ja kyyneleistä sameat! Tuuhea tukka sukimatta, otsalta pyyhkäisty, ikäänkuin taakka, jota hän ei olisi jaksanut kantaa. -- Niin kaidat olivat kasvot, niin läpikuultavat hienot piirteet! Huoli kuulti läpi, sydäntä kalvava murhe. "'Lapseni! Poloinen lapsiparkani!' kuiskaa hän, -- nojaa päänsä vuoteen laitaan ja ratkeaa hillitsemättömään, kiihkeään itkuun. Koko ruumis vapisee nyyhkytyksistä. Haikeita tuskan ääniä tunkeutuu rinnasta."

"Iloksihan hän? Iloinenhan hän oli!" virkkoi lumpeenkukka. "Semmoiseltako ilo näyttää?"

Liekkinen jatkoi vaan:

"Olin niin väsynyt. -- Oli niin pimeätä, -- pimeätä hänen sielussansakin! Ehkä sydämeen koski se, että hän oli niin yksin suuren ilonsa kanssa. Uskollisen palvelijattarensa oli hän lähettänyt lepäämään. -- Ei kukaan saanut hänen kanssaan valvoa. -- Minä yksin, vaikka olinkin väsynyt, -- minä valvoin, -- valvoin, --

"Uuninreunuksella tiksuttaa kello. -- Yksitoikkoisesti pisartelee sade pitkin räystäskourua. -- Tuskankyyneleet ovat ehtyneet. -- Nuori äiti istuu patjalla lattialla, istuu kädet ristissä polvillaan ja tuijottaa eteensä. -- Vaunuja vierii kadulla. -- Hän nostaa päätänsä, mutta kun vaunut ovat rämisseet ohitse, painuu se taas alas. -- Hiljemmäksi, myöhemmäksi käy yö. -- Vaunuja ei enää vieri kadulla. -- Vahtitorvi vain kajahtaa ja silloin tällöin myöhästyneen jalkamiehen askeleet. -- Kuinka kiihkeästi kalpea vaimo kuuntelee! -- Askeleet kaikuvat, -- kaikuvat niin kauas kosteilla kivillä, -- kauvas, kauvas kautta yön! -- Kuinka hän kuuntelee, -- ah! -- Ja askelten lähestyessä huokaa hän haikeasti, -- varjot silmäin alla tummenevat. --

"Hän valvoo. -- Ja minä, niin väsyneenä, niin kovin väsyneenä, -- valvon hänen kanssaan."

"Mitä hyötyä väsyneistä vartijoista on!" sanoi kovakuoriainen. "Kun kerran olit niin uupunut ja uninen, niin miksi et painanut pieniä kynttiläsilmiäsi umpeen ja uinahtanut?"

"Yksinkö olisin hänet jättänyt, -- yksin pimeään yöhön, kyyneleisine, valvovine silmineen ja kalvava suru rinnassa, suru, joka ei hetkeksikään uinahtanut. Ah! Etkö sitä tiedä, että valo loistaa sydämeen, että valonkipinä, himmeä yölamppukin, on ystävä synkässä sydämentuskassa! -- Enpä tunne sinua, kiiltävä kuoriaispoikanen. -- Mutta, jos lienet valo sinäkin, jos ehkä tunnet jonkun, yksin yössä surevan, kärsivän sydämen, -- ja kosteita silmiä, jotka eivät saa unta, -- tee silloin ystävän tavoin, elä lähde pois, elä sammu, -- Pysy luona, lohduta, -- lohduta lempeällä valollasi, kunnes akkunasta välkähtää aamun ensi säde, joka saattaa lohduttaa vielä paremmin, kuin sinä ja minä."

Kuoriainen vilkaisi liekkiin ja vaikeni mietiskellen. Mutta liekki kuiskasi hiljaa sihisten edelleen:

"Äänetön, hiljainen oli yö, -- Ja hiljaa, tasaisesti sateli kadulla. -- Mikä kalpean äidin on? Nukkuuhan poikanen?-- Hän kavahtaa jalkeille, -- puna sävähtää poskille. -- Miehen askeleita kuuluu kadulta. -- Hän tuntee ne hyvin. -- Oi! Kello kilahtaa, -- niin kimakasti, niin räikeästi! -- Äiti vilkaisee säikähtäin pieneen nukkujaan! Tämä käänsi vaan päätänsä ja nukkuu edelleen. -- Näen äidin kuuntelevan ovella. -- Hän kääräisee esiripun tiheät poimut ympärillensä, painaa kädellänsä lukkoa ja aukaisee sen. -- Ovea hän ei avaa. -- Tahtoo vain kuulla, kuulla! -- Hienot, vaaleat kasvot kuvastuvat tummaa esirippua vastaan, -- mutta eivätpä ne olekaan enää kalpeat! -- Oi mikä loiste ihanissa, kosteissa silmissä! -- Ulko-ovi narisee! Hän kumartuu lähemmäksi kuuntelemaan. -- -- Hän se on, hänen miehensä! -- Toruuko hän? -- Niin, niin! Vaunujen olisi pitänyt tulla häntä noutamaan. Tosiaankin, tosiaankin! Ettei hän tullut ajatelleeksi sitä ennen! Ah! Missä ovatkaan hänen ajatuksensa nykyjään! -- -- Hän kuulee askeleita portailla, -- lähempänä, käytävässä. -- Palvelija astuu kynttilä kädessä edellä. -- Valo tunkee oven raosta sisään.

"-- Nyt avaa hänen miehensä varmaankin tämän oven, -- nyt! -- Ei -- eikö? -- Ohi astuvat. -- Eikä edes kysymystäkään kuulunut, -- ei kysymystäkään! -- Voi! -- Vaimo painoi molemmat hennot kätensä ohimoille ja kuunteli taas. -- Tuleehan hänen miehensä kohta takaisin, -- pukeutuu vain kuiviin vaatteisiin ensin, -- siellä kun varmaankin satoi vielä. -- Taaskin narahtaa ovi. -- Taaskin kuuluu askeleita. -- Palvelija vaan, joka lähtee yläkertaan levolle. -- Nuori rouva painaa korvansa lukkoa vastaan ja kuuntelee vielä kauvan. -- Yö on niin äänetön. -- Huone niin hiljainen. -- Ei askelta kuulu talossa, ei askelta enää kadullakaan. Hiljaisessa huoneessa vaan sairaan poikasen tyyni, tasainen hengitys, ja yksinäisen äidin, yksinäisen vaimon tuskalliset huokaukset. -- Hän painaa oven lukkoon, astuu pari askelta ja pysähtyy. -- Kuinka jäykästi hän tuijottaa eteensä! Kuinka kasvot ovat kalpeat! -- Hän vääntelee käsiänsä, sanoo: 'Hän ei tiedä, -- ei tiedä, miten täällä on! -- Ei edes kysy, -- ei katsahda tänne! -- -- --' Niin kumeita, raskaita hengähdyksiä kuuluu. Hän vapisee, painaa kädet rintaansa vastaan. -- Näen hänen hoiperrellen ottavan vielä pari askelta. Sitten hän, tuskasta äännähtäen, vaipuu maahan lapsensa vuoteen viereen. Ah! Armollinen, lempeä ja ystävällinen oli pyörtymys, joka hänet valtasi, joka surun lievensi! -- Naisia tuli läheisistä huoneista, kantoivat tainnoksiin vaipuneen vuoteelle. -- Suusta valui tummia veripisaroita. -- Vaatteilla, lapsen vuoteella, johon hänen päänsä oli vaipunut, näkivät hämmästyneet palvelijat vereksiä veripilkkuja. Oi! Poloinen vaimo raukka! Oi, sairas lapsiparka! Ja minä poloinen lamppupahanen, jonka täytyi palaa, valvoa, sellaista nähdäkseni!"

"Oliko hän sitten kuollut?" kysyi lumpeenkukka. "Oi! Eihän vaimo toki liene ollut kuollut?"

"Mitä hyötyä sinulla oli vaivaloisesta yövalvonnastasi!" huusi kovakuoriainen. "Et edes kiitostakaan saanut!"

"Enhän kiitoksen tähden palvellutkaan!" vastasi liekki. "Emme me pienet tulet kiitoksen tai palkan tähden palvele. Sen tehkööt suuret, jotka loistaa tahtovat, semmoiset, jotka tietävät olevansa suuria valoja."

Lumpeenkukka kysäsi vielä kerran: "Oi, sano toki, ett'ei hän ollut kuollut!" Mutta virvatuli oli kiitänyt pois, vajonnut veteen, uponnut, eikä voinut enää vastata.

Monta virvatulta oli tuonentarhassa tanssinut, ja sammunut. Moni oli tullut rantaan ja kertonut tarinansa, oli uponnut tahi vajonnut suohon, eli liidellyt puitten välitse metsään ja sinne hävinnyt. -- Pari hajanaista liekkiä vain enää värähti suolla. Kultakuoriaiset lensivät niitä noutamaan ja toivat ne rantaan. Monen verukkeen jälkeen suostuivat nekin viimein kertomaan tarinansa, mitä kerran ihmisten joukossa ollessaan olivat kokeneet. Eräs kertoi näin:

"Kautta rotkojen ja syvänteiden, pitkin virtoja ja syviä järviä, yli vihantain nurmikkojen, autioiden soiden, alitse taivasta tavottavien kallioiden, -- kaukana olen vaeltanut. -- Yösydännä, pimeän vallitessa, -- silloin houkuttelee, silloin viekottelee, silloin ajaa kaiho minua lumouksen voimalla vastustamattomasti kautta maiden. -- Kaihoan ihania sinisilmiä, joihin kerran kynttilänä eläessäni sain katsahtaa. Rauhaa en saa konsanaan, ennen kuin kerran vielä nuo tummansiniset silmät näen!"

"Kukkaissilmiäkö ne olivat, vai ihmissilmiä?" kysyi lumpeenkukka.